Raflaava otsikko, eikö? Tarkkaan ottaen en kyllä tiedä mitä ‘’raflaava'’ tarkoittaa, mutta pidän sanasta silti. Aina kun joku sanoo tai luen jostakin sanan ‘’raflaava'’, ilmestyy mieleeni pikku gängstäpoju, joka solvaa naisia huoriksi ja syljeksii maahan. Ei mikään kovin hemaiseva mielikuva.
Jaarittelut sikseen. Nyt saattaisit luulla, että tämä pieni avautumiseni kertoo, liittyy, toimii tapahtumapaikkana tai on edes jollain tavalla kytköksissä Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Mutta kun se ei ole! Se on pelkkä raflaava otsikko, ei muuta.
Ja nyt mieleesi ilmestyy tuo pikku gängstäpoju, joka on liimannut silmänsä ohi kulkeneeseen blondiin. Pienessä, tupakan, alkoholin ja varhaisnuoruudessa impatun liiman surkastuttamassa mielessään tuo natsan pituinen gängstäpoju ajattelee blondia viehättävänä ja seksikkäänä, mutta koska on pieni gängstäpoju, ei hän voi sitä myöntää ja niinpä hän solvaa blondia kuin myös muitakin seuraavia naisia huoriksi ja lutkiksi.
Kun olet selviytynyt tuolta harhapolulta, kirkastuu mielesi. ‘’Totta kai! Niinhän sen pitää olla!'’, hihkut ja silmäsi kristalloituvat aivan niin kuin vanhempieni Prahasta tuomat kristallimaljakot.
Ja ajattelet löytäneesi ratkaisun mutta tulet, ikävä kyllä, jälleen pettymään, koska tuo pieni gängstäpoju, joka syljeksii kadulle en ole minä.
Olet nyt pettynyt; näin aavistan, koska enhän voi tietää miltä sinusta tuntuu. Oletetaan kuitenkin että olet pettynyt. Luultavasti mietit mitä ajan takaa, koska eihän ole mitään järkeä laittaa kirjoituksen otsikoksi jonkin keski-afrikkalaisen, tosin pinta-alaltaan yhden maailman suurimman valtion nimeä, joka ei millään tavalla liity tekstiin tai sen tapahtumiin. Eikä mielestäsi varmaankaan ole mieltä kertoa pienestä gängstäpojusta, joka johtaa sinut vain ärsyttävälle harhapolulle.
Olen varmaan ärsyttävä, siksikin ettet tiedä nimeäni. Ja kyllä, olet oikeassa, olen muutenkin erittäin ärsyttävä. Anteeksi, mutta minun täytyy kyllä naurahtaa tähän väliin, koska olen koukuttanut sinut lukemaan jo tähän asti. Vakuuttavaa, koska itse sanon niin. Kaikki vaatimattomat ihmisethän sanovat aina, että ‘’-vaikka itse sanonkin.'’. Minä sanon tuota turhaksi pöyhkeilyksi ja nöyristelyksi, vaikkakin oma versioni saa minut näyttämään narsistilta.
Taisin alussa mainita turhien jaaritteluiden jäävän sivuun, mutta kuten huomaat en ole päässyt vielä asiaan. ‘’Ärsyttävää, ärsyttävää.'’, hoet mutta jatkat yhä lukemista. Minun täytyy kyllä taputtaa sinua olalle ja onnitella, koska kukaan ei ole jaksanut kuunnella minua putkeen näin kauan; tai no jos tarkkoja ollaan niin lukea. Nyt sinulla on siis uusi ennätys, tai voihan se olla sinun ensimmäinenkin, palkintogalleriassasi.
Nimeni on muuten Miikka. Tuliko liian yllättäen? Odotit varmaan pitkää jaarittelua, jossa panttaan nimen paljastamista viimeiseen lauseeseen ja loppujen lopuksi nimen saatkin. No, oletko onnellinen? Et varmaan, koska olet ihminen ja haluat aina vain lisää. Sinä ahne possu.
Taas täytyy tyrskiä; ei tuon ‘’possun'’ takia, vaan sen että miten hullu tämä koko juttu on. Ei tässä jutussa mitään tule tapahtumaan, sen sinä varmaan itse jo tiesitkin. Odotukset sinulla totta kai olivat korkealla, kun luit tuon raflaavan otsikkoni: ‘’Kongon demokraattinen tasavalta'’. Laukkasit tietokoneelle googlaamaan, mikä kumma tuollainen maa onkaan. Toivon, mutta en uskalla uskoa että jo valmiiksi tiesit missä se sijaitsee ja minkälainen valtio se on.
Taas tulet pettymään, koska ei se kummoinen maa ole; sademetsää, huonoja teitä, ‘’lentäviä ruumisarkkuja'’, neljä armeijaa, korruptiota, lapsisotilaita, monikansallisia yhtiöitä ja muuta sen sellaista; niistä on Kongon demokraattinen tasavalta tehty.
Voi ei, mitä teinkään! Kerroin sinulle Kongon demokraattisesta tasavallasta, vaikka lupasin etten tekisi niin. Ei oppi ojaan kaada sanotaan ja pitää kai se paikkansa. Edelleen toivon, mutta en usko sinun tuota kyseistä reseptiä tietävän.
Testi: muistatko vielä nimeni? Miikka se oli. Taisi tulla akuutti mielenhäiriö, kun uskoin sinun muistaneen sen. Ainakin toivon niin. Toivoahan voi aina.
Minäkin toivon usein. Joka päivä, oikeastaan. Arvaatko mitä toivon? Haluaisin sinun niin arvaavan oikein, mutta kuten aina, tiedän sen olevan pelkkä toive, koska ethän sinä voi tietää mitä minä toivon joka päivä, kun minut vasta tapasitkin.
Toivon, joka päivä, minun olevan niin kuin muut. Nimeni on Miikka, missä ei ole mitään valittamista, mutta muusta en ole niinkään ylpeä tai vielä vähemmän iloinen.
Ulkonäköäni en viitsi kuvailla, koska tiedäthän sinä miltä 14-vuotias poika näyttää. Sinullahan voi olla sen ikäinen poikalapsi itselläsi tai jollain sukulaisellasi voi olla sellainen. Vaikka sitten sillä kummin kaimalla.
Kysyit varmaan jo aikaisemmin, miksi haluaisin olla samanlainen kuin muut tai ainakaan en niin erilainen. Kysymys on helppo ja niin on vastauskin. En nimittäin haluaisi ajatella liiemmin Kongon demokraattista tasavaltaa, joka ikinen Luojan päivä.
Ei siinä, että minua kiusattaisiin tai minulla ei olisi kavereita. Ehei, kavereita minulla on paljon ja hyviä sellaisia eikä mitään hyvänpäiväntuttuja.
Mutta mieti, jos ajattelisit joka päivä Kongon demokraattista tasavaltaa täällä lumen ja pimeyden keskellä. Kinshasassa, eli maan pääkaupungissa sinä googlettajan piru, kun mittari näyttää tasaista kolmeakymmentä celsiusta ja aurinko porottaa, niin minä poika ajattelen sitä ja mietin Kongon demokraattisen tasavallan tieverkoston kuntoa. Tai en mieti, koska jo tiedän sen, vaan pikemminkin pohdin miten ne ihmiset siellä liikkuvat. Niillä ruumisarkuilla tietty, on lopputulokseni aina. Joka ikisenä Luojan päivänä.
Hups, taas hairahdin kertomaan sinulle Kongon demokraattisesta tasavallasta. Oikeastaan kerroin sinulle elämästäni ja koska Kongon demokraattinen tasavalta kuuluu siihen kiinteällä tavalla, ei sitä voi noin vain sivuuttaa.
Totta tosiaan; pimeyden sydän.

Kirjoittaja: Mikko Koljonen

Sen muistatko kesän helteen niin,
ukin ullakolle maailmaa paettiin?
Siellä herättiin kun alkoi hämärtää,
aloin sua kai silloin rakastaa.

Sä oot mulle aurinko lämpöinen,
kesän sininen vesi vilpoinen.
Sun silmät on pilvet pehmeät,
omat katsomisestasi käheät.
Sä saat mut korkeelle kiipeämään,
syvälle syvyyksiin sukeltamaan.
Sun kietoutuu niskakihara
kuin sä, mä ja hämärä.

Vaik saapunut talven jäiset säät,
kesä koittaakohan keskelle pimeää?
Ripses jäätyneet saa minut kaipaamaan,
saanko sut taas milloin piilottaa?

Sä oot mulle aurinko lämpöinen…

Nimimerkki: Shrenn
——————–
Kesällä kerran

Kuljetaan me metsäpolkua
huudetaan bussin perään
minne vie matkat heidän
kesä on lyhyt sen tiedän
istuskellaan bussissa.
Eletään ilolle
leikitään vapautta.

On kesäkuu
talvi älä koskaan tuu
Juokse aurinkoa vastaan,
anna kesän pidellä lastaan.
Tartu hetkeen hampailla,
murehdi sitten huomenna

Osaan nämä laulut ulkoa
aamunkoitossa herään,
kadut on yöllä meidän
nukutaan ullakolla teidän
risaisissa lakanoissa.
Kiivetään katolle
nauretaan kaikelle

On kesäkuu
talvi älä koskaan tuu
Juokse aurinkoa vastaan,
anna kesän pidellä lastaan.
Tartu hetkeen hampailla,
murehdi sitten huomenna.

Kirjoittanut: Ilona Uusitalo

Kulkijan pilvilinnat on lempeän humoristinen, hiljaisen viisas ja liikuttava tarina Bollesta, joka jää työttömäksi sikarintekijän ammatistaan ja ryhtyy maankiertäjäksi. Bollen lisäksi lukija kohtaa muita kulkureita, paikallaanasujia ja näiden välisiä sattumuksia sekä tutustuu kulkurielämän iloihin, suruihin, hankaluuksiin ja perusteisiin.

Tähän kirjaan tekee mieli palata aina uudestaan, vähintään selailemaan. Bollen kaltaisia kulkijoita ei pohjoisessa Euroopassa enää ole, mutta tarina on täysin ajaton.
Aikoinaan etsin maankiertäjien elämäntavan ja omien retkieni yhtymäkohtia. Päättelin olevani niin sanottu romanttinen kulkuri: sellainen, joka ei kulje ammatikseen ja jonka ei ole sitä pakko tehdä – jos vaikkapa sää sattuu olemaan huono – mutta joka tuota elämäntapaa kuitenkin toisinaan vähän aikaa harrastaa.
Nyt vertaan Bollea ja hänen kumppaneitaan toisaalta hädänalaisiin pakolaisiin ja kerjäläisiin, toisaalta kaikkiin niihin, joita omassa yhteisössään joko synnynnäisten ominaisuuksiensa tai valitsemansa elämäntavan takia kartetaan ja syrjitään.

Bolle on lempeä ihminen, hän ei koskaan suutu ja rähjää edes silloin kun häntä kohdellaan töykeästi ja ilkeästi. Hän ei varasta eikä ole väkivaltainen – mutta tuon tuostakin häntä epäillään pahantekijäksi. Koska hän on kulkuri. Kulkijan ja valtaväestön väliin tuntuu kohoavan ylittämätön muuri:
“Kotonaolija pelkäsi siksi että on mahdotonta tietää millainen ihminen kulkuri oli. Kulkija pelkäsi siksi että hänet saatettiin tulkita tai käsittää sellaiseksi mitä hän ei ollut.”
Pelkokierteen ilmentymät huvittavat ja surettavat yhtä aikaa aivan kuin Chaplinin pikku kulkurin kommellukset. Esimerkiksi ennen partakoneen keksimistä kulkureilla oli ongelma: jos heillä oli mukanaan partaveitsi, se tulkittiin aseeksi ja epäluulot heräsivät. Toisaalta muodissa olivat sileäksi ajellut kasvot, ja jos kulkurilla oli täysparta, hän oli erilainen ja häntä pidettiin roiston näköisenä ja epäsiistinä.

Kaikesta huolimatta kulkurinelämä on se minkä Bolle on itselleen valinnut, ja jota hän haluaa elää, vaikka ei oikein osaakaan selittää syytä. Usein sitä häneltä kysytään. Kulkurilla ei ole suurta kiirettä, ei ihmeempiä tavoitteita, hän sopeutuu ympäristöönsä ja pyrkii elämään sovussa sen kanssa. Hän nauttii luonnon kauneudesta ja niistä harvinaisista hetkistä, kun ihmiset suhtautuvat ystävällisesti, kutsuvat aterialle, antavat yösijan.
Tarinan vertauskuvallisen lopun tulkitsee kukin tavallaan. Juonipaljastukseen syyllistymättä voin kertoa, että Bollelle käy lopulta hyvin. Sen hän on ansainnut.

Pullmanin viisas, laaja, mytologioita ja kirjallisuusviitteitä vilisevä fantasiasarja on lumoava lukukokemus. Universumien tomu on jännittävä ja monitasoinen trilogia rinnakkaistodellisuuksista ja salaperäisestä tomusta joka maailmoja yhdistää. Samalla se on päähenkilö Lyran kasvukertomus, kertomus rakkauden heräämisestä, ihmisen vastuusta ja vapaudesta.

Pullman on luonut trilogiaan kiehtovan, esineistöltään ja ympäristöiltään omaperäisen universumin. Päähenkilö Lyra elää yhdessä rinnakkaisista maailmoista, joka vastaa joiltakin osin omaamme Oxfordineen. Tärkein ero Lyran ja meidän maailmamme välillä ovat daimonit; ihmisten näkyvät, puhekykyiset eläinsielut ja kumppanit. Lapsen daimoni voi ottaa minkä muodon tahansa, aikuisen daimoni on yksi ja muuttumaton.

”Miksi daimonien on otettava pysyvä muoto?” Lyra kysyi. ”Minä tahdon, että Pantalaimon pystyy muuttumaan aina. Niin sekin tahtoo.”
”Ne ovat aina ottaneet pysyvän muodon ja tulevat tekemään niin vastaisuudessakin. Koittaa aika, jolloin sinä väsyt sen muuttumiseen ja haluat sen asettuvan johonkin hahmoon.”
”En ikinä!”
”Voi, kyllä vain. Sinä haluat kasvaa isoksi niin kuin kaikki muutkin tytöt. Ja sitä paitsi pysyvässä muodossa on omat etunsa.” (—) ”Siitä tietää millainen persoona ihminen on. (—) Ja kun daimonisi ottaa pysyvän muodon, sinä tiedät millainen ihminen itse olet.”

Pullman on sivistynyt, pohtiva ja lukenut kirjailija, eikä pelkää näyttää sitä. Universumien tomuun vaikuttaneita kirjailijoita ovat esimerkiksi William Blake, Dante, ja erityisesti Milton (Kadotettu paratisi), ja vaikka teossarja sivuaa niin nykyfysiikkaa, teologian kritiikkiä kuin pohdintaa ihmisen vapaudesta, lukija ei tarvitse yliopistotasoista koulutusta, sillä Pullmanin tarinakokonaisuus toimii monella eri tasolla, hyvän kirjan tapaan.

Nykyisen fantasiakirjatarjonnan (joskus jopa roinan) keskellä Pullmanin Universumien tomu sijoittuu minusta samalle klassikkolinjalle kuin Narnia tai Taru Sormusten herrasta. Yhteistä näille teoskokonaisuuksille on myös se, että kaikissa pohditaan kristinuskon keskeisiä myyttejä. Universumin tomussa Jumala, uskonto (etenkin katolinen kirkko) ja perisynti asettuvat kriittisen tarkastelun alle; teossarjan tärkeimmät teemat ovat epäilys, tieto ja ihmisen vapaus.

Juuri tätä hän oli tarkoittanut vastatessaan Willin kysymykseen, oliko hänellä koskaan ikävä Jumalaa: tunnetta siitä, että koko maailmankaikkeus oli elävä, ja että kaikki oli merkitysten säikeillä kytköksissä kaikkeen. Kristittynä ollessaan Marykin oli tuntenut olevansa kytköksissä, mutta kirkosta lähdettyään hän oli ollut irrallinen ja vapaa ja kevyt maailmankaikkeudessa, josta puuttui tarkoitus.
Sitten hän teki Varjoja koskevan keksintönsä, matkusti toiseen maailmaan, ja nyt tänä yönä oli ilmiselvää, että kaikki sykki päämäärää ja tarkoitusta – josta hän oli irrallaan. Eikä yhteyttä voinut löytää, koska Jumalaa ei ollut.

Teossarjan on englannista suomentanut Helene Bützow, palkittu kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka taidonnäytteitä ovat Pullmanin teosten lisäksi esimerkiksi Don De Lillon romaanit.

-Villilapsi
—
Istun

Istun kylmällä kalliolla rannalla ja tuuli liitää lähelläni
Tuulen tunnen laulavan, sanoja en ymmärrä
Tulin tänne odottamaan
Meri on isäni, siskoni ja veljeni, tuuli äitini
Tuuli joka lakkaamatta puhaltaa, levottomana liikkuu
Laulaisin sateesta, metsistä ja höyhenistä
Jos ääneni jo kantaisi
Niitä lauluja kuuntelen, joita tuuli hyräilee
Lauluja sateesta, metsistä ja höyhenistä
Joskus ikävästä, surusta ja seikkailuista, merkityksistä
Kuulen rummun
Se on käsky
Nousen hitaasti, tämä on hetkeni
Tuuli yltyy ja työntää minua
Askel, toinen, kohti siskoja ja veljiä
Pian erotan tuulen sanat
Ja on minun vuoroni laulaa

-iia
—
Power of Goodbye

Sano se,
mitä varoit.
Sano se,
mitä suojelit.
Ei mikään, tule
näin lujaa
sykkimään sydämessäni.
Kuiskaan tuulen
mukaan hyvästini.
Ei ole muita kasvoja,
jotka muistaisin.
Istun tässä,
jäähyväiset
kun soivat
tuulen pyörteissä.

-Sanni

Wellon: Sisään vain, Raciest.
Raciest: Kiitos.
Raciest: Mukavan pehmeä sohva sinulla, Harry. Hei! Miksi palkintosi ovat noin piilossa?
Wellon: Se ei ole oleellista.
Raciest: Haluan tietää. Mikään psyykkinen ongelma ei saa haitata työntekoasi.
Wellon: Niitä on niin paljon, että joku – jopa minä itse – voi vaivautua siitä.
Raciest: Minä en vaivaudu. Olenhan itsekin saanut julkisuutta ja kiitoksia.
Wellon: Lopeta nauraminen ja kerro asiasi.
Raciest: Oh! No, siis. Asiahan on niin, että määräaikasi alkaa umpeutua, etkä ole antanut minulle edes raakaversiota romaanistasi. Oletko saanut sitä tehtyä?
Wellon: Mikset kysynyt asiaa puhelimitse?
Raciest: Saan kai minä tulla sinua tapaamaan, Harry. Mikä sinua oikein riivaa?
Wellon: Minulla ei nyt ole oikeaa tunnelmaa. En pääse kirjassa eteenpäin.
Raciest: Oikeaa tunnelmaa? Mitä hiiskattia sinä oikein höpötät? Anna mennä vaan!
Wellon: ”Anna mennä vaan?” Minä olen kirjailija, taiteilija, joka ei voi vaan antaa mennä! Picasso ei olisi koskaan maalannut Guernicaa, jos hän ei olisi odottanut oikeaa tunnelmaa! Leone ei olisi ohjannut Hyviä, pahoja ja rumia, jos olisi vain tehnyt mitä sattuu. Charles Dickens ei olisi koskaan kirjoittanut Saiturin joulua, jos olisi ollut rikas kuin Kroisos! Tajuatko sinä, että taiteilija ei ole kone? Taiteilija on elävä luontokappale, joka tekee niin kuin tunteet sanovat. Jos minulla nyt ei ole oikeaa tunnelmaa, kirjoittamisesta ei tule mitään.
Raciest: Olisit kertonut aikasemmin. Nyt joudumme kertomaan kaikille, ettei uutta kirjaasi tulekaan.
Wellon: Kyllähän minä toki sen jossakin vaiheessa teen. Älä huoli.
Raciest: Entä joku muu kirjoitus? Onko sinulla oikeaa tunnelma tehdä jotain muuta?
Wellon: Olen tämän vuoden aikana kirjoittanut runoja. Tässä, lue tästä pari. Inspiraatio valtasi minut aika ajoin kirjoittamaan näitä.
Raciest: ”Kuisti valaistuu jälleen, Aikaisin marraskuun jälkeen, kuolleet lehdet Haravoitiin vuoriksi, korikeinu Narisee.” Nämähän ovat loistavia! Montako sinulla on näitä?
Wellon: Viitisenkymmentä.
Raciest: Harry kuule? Mitä sanoisit, jos julkaisisimme nämä sinun runosi?
Wellon: Niin. Kyllä. Kyllä se sopii.
Raciest: Mahtavaa! Otanko…
Wellon: Annan ne sinulle saman tien. Käsittele näitä sitten varovasti ja haluan alkuperäiset takaisin.
Raciest: Tietysti. No, minä sitten lähdenkin tästä. Jatka heti romaaniasi, kun saat siihen taas otteen.
Wellon: Näkemiin.
Raciest: Soittelen sinulle.

—
Kirjoittajan ”Vauppu” dialogiharjoitus
(Nuorukainen Kake ja yksinäinen vanhus Martti ovat päätyneet vahingossa sokkotreffeille keskenään.)
Martti
En minä kyllä ihan tämmöistä odottanut.
Kake
Ilo on kokonaan mun puolella.
Martti
Toden totta. Eikö täällä ole rouvashenkilöitä?
Kake
Mulla oli yks mut se läks.
Martti
Oletko sinä teini humalassa?
Kake
Sano Kake vaan.
Martti
Sitä se tekee, alkoholi, sekoittaa nuorten päät.
Kake
Se oli semmonen ämmä että nalkuti nalkuti vaan yötä päivää. Meni siinä jo hermo siihen malliin et potkasin eukon pihalle.
Martti
Minullakin oli vaimo.
Kake
Joo-o. Naiset ne luulee olevansa joku maailman napa.
Martti
Tämä ei kyllä luullut, ei todellakaan. Me ymmärsimme toisiamme vaistomaisesti. Se oli hyvä äiti lapselleni ja minun paras ystävä.
Kake
No mitä sä sit täällä teet?
Martti
En tosiaan tiedä. Ehkä luulin, että saisin vielä tilaisuuden. Että voisin vielä löytää rakkautta elämääni.
Kake
Rakkaus, se on aivokemiaa ihmisen päässä!
Martti
Mistä lähtien nuoretkin on olleet noin kyynisiä?
Kake
Viimeset, hmm, kauankos sitä possee nyt tällä pallolla on ollu.
Martti
No, eiköhän tämä nyt riitä, taidanpa tästä –
Kake
Seis! Siis, nyt täs on kaks kohtalon syrjimää. Eiköhän puhuta niin ku mies miehelle, toveri toverille.
Martti
Minä en avaudu humalaiselle torvelle, kiitos näkemiin.

—
Kirjoittajan ”Dream” synopsis: Matkalla

Matkalla on tv-sarja, joka kuvaa Loviisa-nimisen tytön elämää uudessa kodissa. Vanhempien ero ajaa juuri lukioon siirtyneen Loviisan isänsä luokse Närpiöön pois parhaan ystävän, rakkaan sisaren sekä kaiken tutuksi tulleen luota. Loviisa kantaa huonoa omatuntoa ystävänsä jättämisestä, mutta yrittää silti sopeutua uuteen ympäristöön. Loviisa on luonteeltaan hyvin määrätietoinen ja pyrkii sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän tutustuukin moniin ihmisiin niin koulun kuin juoksuharrastuksensa kautta. Ystävänsä bileissä Loviisa tapaa Eliaksen, 19-vuotiaan komean nuorukaisen, joka tuntee suurta vetoa Loviisaan. He törmäävät usein toisiinsa, mutta Loviisa pitää Eliasta aluksi vain tyypillisenä poikana, joka on kiinnostunut vain tytön ulkonäöstä. Myöhemmin kuvioon astuukin sitten Aleksi, joka myös harrastaa pikajuoksua. Loviisa viihtyy hyvin Aleksin seurassa, vaikka tietääkin että Aleksi on varattu. Jutellessaan Facebookissa eräänä iltana Loviisa tunnustaa olevansa ihastunut Aleksiin. Tämä saa nuoren miehen hyvin vaitonaiseksi ja he sopivat tapaavansa seuraavana aamuna urheilukentällä. Huolestunut Loviisa saapuu paikalle ja kuulee, että Aleksi on homoseksuaali. Edes nykyinen tyttöystävä ei tiedä tätä, sillä Loviisa on ensimmäinen jolle hän uskalsi kertoa asiasta. Loviisa lupaa pitää salaisuutensa ja kannustaa Aleksia olemaan oma itsensä.
Sydänsuruista kärsinyt Loviisa pyrkii hautaamaan pahan olonsa juoksuun ja tiivistää harjoitustahtiaan entisestään. Isä on huolissaan tyttärensä terveydestään ja yrittääkin saada tämän vähentämään harjoitteluaan. Loviisa ei kuuntele vaan alkaa lintsata koulusta ja on aina juoksemassa. Lopulta Elias saapuu Loviisan luokse ja tivaa tämän omituisen käytöksen syytä. Loviisa romahtaa täysin ja itkien kertoo Eliakselle kaiken rakkaudestaan Alluun ja tämän homoudesta. Myöhemmin Elias tunnustaa välittävänsä Loviisasta ja tämä saa Loviisan hämmentyneeksi.

Matkalla on kuvaus nuoren naisen kasvutarinasta kohti aikuisuutta ja sen mukana tulevaa vastuullisuutta. Tarina ei hienostele taianomaisilla tai kauhua herättävillä kohtauksillaan, vaan se pyrkii avaamaan katsojalleen uusia ulottuvuuksia nuorten silmin. Vanhemmille katsojille elokuva varmasti lisää ymmärrystä nuorten elämää kohtaan ja todistaa ettei aikuistuminen tapahdu päivässä ilman ongelmia.

KURSSI ON TÄYNNÄ!

KURSSI ON TÄYNNÄ!

KURSSI ON TÄYNNÄ!