Pullmanin viisas, laaja, mytologioita ja kirjallisuusviitteitä vilisevä fantasiasarja on lumoava lukukokemus. Universumien tomu on jännittävä ja monitasoinen trilogia rinnakkaistodellisuuksista ja salaperäisestä tomusta joka maailmoja yhdistää. Samalla se on päähenkilö Lyran kasvukertomus, kertomus rakkauden heräämisestä, ihmisen vastuusta ja vapaudesta.

Pullman on luonut trilogiaan kiehtovan, esineistöltään ja ympäristöiltään omaperäisen universumin. Päähenkilö Lyra elää yhdessä rinnakkaisista maailmoista, joka vastaa joiltakin osin omaamme Oxfordineen. Tärkein ero Lyran ja meidän maailmamme välillä ovat daimonit; ihmisten näkyvät, puhekykyiset eläinsielut ja kumppanit. Lapsen daimoni voi ottaa minkä muodon tahansa, aikuisen daimoni on yksi ja muuttumaton.

”Miksi daimonien on otettava pysyvä muoto?” Lyra kysyi. ”Minä tahdon, että Pantalaimon pystyy muuttumaan aina. Niin sekin tahtoo.”
”Ne ovat aina ottaneet pysyvän muodon ja tulevat tekemään niin vastaisuudessakin. Koittaa aika, jolloin sinä väsyt sen muuttumiseen ja haluat sen asettuvan johonkin hahmoon.”
”En ikinä!”
”Voi, kyllä vain. Sinä haluat kasvaa isoksi niin kuin kaikki muutkin tytöt. Ja sitä paitsi pysyvässä muodossa on omat etunsa.” (—) ”Siitä tietää millainen persoona ihminen on. (—) Ja kun daimonisi ottaa pysyvän muodon, sinä tiedät millainen ihminen itse olet.”

Pullman on sivistynyt, pohtiva ja lukenut kirjailija, eikä pelkää näyttää sitä. Universumien tomuun vaikuttaneita kirjailijoita ovat esimerkiksi William Blake, Dante, ja erityisesti Milton (Kadotettu paratisi), ja vaikka teossarja sivuaa niin nykyfysiikkaa, teologian kritiikkiä kuin pohdintaa ihmisen vapaudesta, lukija ei tarvitse yliopistotasoista koulutusta, sillä Pullmanin tarinakokonaisuus toimii monella eri tasolla, hyvän kirjan tapaan.

Nykyisen fantasiakirjatarjonnan (joskus jopa roinan) keskellä Pullmanin Universumien tomu sijoittuu minusta samalle klassikkolinjalle kuin Narnia tai Taru Sormusten herrasta. Yhteistä näille teoskokonaisuuksille on myös se, että kaikissa pohditaan kristinuskon keskeisiä myyttejä. Universumin tomussa Jumala, uskonto (etenkin katolinen kirkko) ja perisynti asettuvat kriittisen tarkastelun alle; teossarjan tärkeimmät teemat ovat epäilys, tieto ja ihmisen vapaus.

Juuri tätä hän oli tarkoittanut vastatessaan Willin kysymykseen, oliko hänellä koskaan ikävä Jumalaa: tunnetta siitä, että koko maailmankaikkeus oli elävä, ja että kaikki oli merkitysten säikeillä kytköksissä kaikkeen. Kristittynä ollessaan Marykin oli tuntenut olevansa kytköksissä, mutta kirkosta lähdettyään hän oli ollut irrallinen ja vapaa ja kevyt maailmankaikkeudessa, josta puuttui tarkoitus.
Sitten hän teki Varjoja koskevan keksintönsä, matkusti toiseen maailmaan, ja nyt tänä yönä oli ilmiselvää, että kaikki sykki päämäärää ja tarkoitusta – josta hän oli irrallaan. Eikä yhteyttä voinut löytää, koska Jumalaa ei ollut.

Teossarjan on englannista suomentanut Helene Bützow, palkittu kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka taidonnäytteitä ovat Pullmanin teosten lisäksi esimerkiksi Don De Lillon romaanit.

-Villilapsi
—
Istun

Istun kylmällä kalliolla rannalla ja tuuli liitää lähelläni
Tuulen tunnen laulavan, sanoja en ymmärrä
Tulin tänne odottamaan
Meri on isäni, siskoni ja veljeni, tuuli äitini
Tuuli joka lakkaamatta puhaltaa, levottomana liikkuu
Laulaisin sateesta, metsistä ja höyhenistä
Jos ääneni jo kantaisi
Niitä lauluja kuuntelen, joita tuuli hyräilee
Lauluja sateesta, metsistä ja höyhenistä
Joskus ikävästä, surusta ja seikkailuista, merkityksistä
Kuulen rummun
Se on käsky
Nousen hitaasti, tämä on hetkeni
Tuuli yltyy ja työntää minua
Askel, toinen, kohti siskoja ja veljiä
Pian erotan tuulen sanat
Ja on minun vuoroni laulaa

-iia
—
Power of Goodbye

Sano se,
mitä varoit.
Sano se,
mitä suojelit.
Ei mikään, tule
näin lujaa
sykkimään sydämessäni.
Kuiskaan tuulen
mukaan hyvästini.
Ei ole muita kasvoja,
jotka muistaisin.
Istun tässä,
jäähyväiset
kun soivat
tuulen pyörteissä.

-Sanni

Wellon: Sisään vain, Raciest.
Raciest: Kiitos.
Raciest: Mukavan pehmeä sohva sinulla, Harry. Hei! Miksi palkintosi ovat noin piilossa?
Wellon: Se ei ole oleellista.
Raciest: Haluan tietää. Mikään psyykkinen ongelma ei saa haitata työntekoasi.
Wellon: Niitä on niin paljon, että joku – jopa minä itse – voi vaivautua siitä.
Raciest: Minä en vaivaudu. Olenhan itsekin saanut julkisuutta ja kiitoksia.
Wellon: Lopeta nauraminen ja kerro asiasi.
Raciest: Oh! No, siis. Asiahan on niin, että määräaikasi alkaa umpeutua, etkä ole antanut minulle edes raakaversiota romaanistasi. Oletko saanut sitä tehtyä?
Wellon: Mikset kysynyt asiaa puhelimitse?
Raciest: Saan kai minä tulla sinua tapaamaan, Harry. Mikä sinua oikein riivaa?
Wellon: Minulla ei nyt ole oikeaa tunnelmaa. En pääse kirjassa eteenpäin.
Raciest: Oikeaa tunnelmaa? Mitä hiiskattia sinä oikein höpötät? Anna mennä vaan!
Wellon: ”Anna mennä vaan?” Minä olen kirjailija, taiteilija, joka ei voi vaan antaa mennä! Picasso ei olisi koskaan maalannut Guernicaa, jos hän ei olisi odottanut oikeaa tunnelmaa! Leone ei olisi ohjannut Hyviä, pahoja ja rumia, jos olisi vain tehnyt mitä sattuu. Charles Dickens ei olisi koskaan kirjoittanut Saiturin joulua, jos olisi ollut rikas kuin Kroisos! Tajuatko sinä, että taiteilija ei ole kone? Taiteilija on elävä luontokappale, joka tekee niin kuin tunteet sanovat. Jos minulla nyt ei ole oikeaa tunnelmaa, kirjoittamisesta ei tule mitään.
Raciest: Olisit kertonut aikasemmin. Nyt joudumme kertomaan kaikille, ettei uutta kirjaasi tulekaan.
Wellon: Kyllähän minä toki sen jossakin vaiheessa teen. Älä huoli.
Raciest: Entä joku muu kirjoitus? Onko sinulla oikeaa tunnelma tehdä jotain muuta?
Wellon: Olen tämän vuoden aikana kirjoittanut runoja. Tässä, lue tästä pari. Inspiraatio valtasi minut aika ajoin kirjoittamaan näitä.
Raciest: ”Kuisti valaistuu jälleen, Aikaisin marraskuun jälkeen, kuolleet lehdet Haravoitiin vuoriksi, korikeinu Narisee.” Nämähän ovat loistavia! Montako sinulla on näitä?
Wellon: Viitisenkymmentä.
Raciest: Harry kuule? Mitä sanoisit, jos julkaisisimme nämä sinun runosi?
Wellon: Niin. Kyllä. Kyllä se sopii.
Raciest: Mahtavaa! Otanko…
Wellon: Annan ne sinulle saman tien. Käsittele näitä sitten varovasti ja haluan alkuperäiset takaisin.
Raciest: Tietysti. No, minä sitten lähdenkin tästä. Jatka heti romaaniasi, kun saat siihen taas otteen.
Wellon: Näkemiin.
Raciest: Soittelen sinulle.

—
Kirjoittajan ”Vauppu” dialogiharjoitus
(Nuorukainen Kake ja yksinäinen vanhus Martti ovat päätyneet vahingossa sokkotreffeille keskenään.)
Martti
En minä kyllä ihan tämmöistä odottanut.
Kake
Ilo on kokonaan mun puolella.
Martti
Toden totta. Eikö täällä ole rouvashenkilöitä?
Kake
Mulla oli yks mut se läks.
Martti
Oletko sinä teini humalassa?
Kake
Sano Kake vaan.
Martti
Sitä se tekee, alkoholi, sekoittaa nuorten päät.
Kake
Se oli semmonen ämmä että nalkuti nalkuti vaan yötä päivää. Meni siinä jo hermo siihen malliin et potkasin eukon pihalle.
Martti
Minullakin oli vaimo.
Kake
Joo-o. Naiset ne luulee olevansa joku maailman napa.
Martti
Tämä ei kyllä luullut, ei todellakaan. Me ymmärsimme toisiamme vaistomaisesti. Se oli hyvä äiti lapselleni ja minun paras ystävä.
Kake
No mitä sä sit täällä teet?
Martti
En tosiaan tiedä. Ehkä luulin, että saisin vielä tilaisuuden. Että voisin vielä löytää rakkautta elämääni.
Kake
Rakkaus, se on aivokemiaa ihmisen päässä!
Martti
Mistä lähtien nuoretkin on olleet noin kyynisiä?
Kake
Viimeset, hmm, kauankos sitä possee nyt tällä pallolla on ollu.
Martti
No, eiköhän tämä nyt riitä, taidanpa tästä –
Kake
Seis! Siis, nyt täs on kaks kohtalon syrjimää. Eiköhän puhuta niin ku mies miehelle, toveri toverille.
Martti
Minä en avaudu humalaiselle torvelle, kiitos näkemiin.

—
Kirjoittajan ”Dream” synopsis: Matkalla

Matkalla on tv-sarja, joka kuvaa Loviisa-nimisen tytön elämää uudessa kodissa. Vanhempien ero ajaa juuri lukioon siirtyneen Loviisan isänsä luokse Närpiöön pois parhaan ystävän, rakkaan sisaren sekä kaiken tutuksi tulleen luota. Loviisa kantaa huonoa omatuntoa ystävänsä jättämisestä, mutta yrittää silti sopeutua uuteen ympäristöön. Loviisa on luonteeltaan hyvin määrätietoinen ja pyrkii sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän tutustuukin moniin ihmisiin niin koulun kuin juoksuharrastuksensa kautta. Ystävänsä bileissä Loviisa tapaa Eliaksen, 19-vuotiaan komean nuorukaisen, joka tuntee suurta vetoa Loviisaan. He törmäävät usein toisiinsa, mutta Loviisa pitää Eliasta aluksi vain tyypillisenä poikana, joka on kiinnostunut vain tytön ulkonäöstä. Myöhemmin kuvioon astuukin sitten Aleksi, joka myös harrastaa pikajuoksua. Loviisa viihtyy hyvin Aleksin seurassa, vaikka tietääkin että Aleksi on varattu. Jutellessaan Facebookissa eräänä iltana Loviisa tunnustaa olevansa ihastunut Aleksiin. Tämä saa nuoren miehen hyvin vaitonaiseksi ja he sopivat tapaavansa seuraavana aamuna urheilukentällä. Huolestunut Loviisa saapuu paikalle ja kuulee, että Aleksi on homoseksuaali. Edes nykyinen tyttöystävä ei tiedä tätä, sillä Loviisa on ensimmäinen jolle hän uskalsi kertoa asiasta. Loviisa lupaa pitää salaisuutensa ja kannustaa Aleksia olemaan oma itsensä.
Sydänsuruista kärsinyt Loviisa pyrkii hautaamaan pahan olonsa juoksuun ja tiivistää harjoitustahtiaan entisestään. Isä on huolissaan tyttärensä terveydestään ja yrittääkin saada tämän vähentämään harjoitteluaan. Loviisa ei kuuntele vaan alkaa lintsata koulusta ja on aina juoksemassa. Lopulta Elias saapuu Loviisan luokse ja tivaa tämän omituisen käytöksen syytä. Loviisa romahtaa täysin ja itkien kertoo Eliakselle kaiken rakkaudestaan Alluun ja tämän homoudesta. Myöhemmin Elias tunnustaa välittävänsä Loviisasta ja tämä saa Loviisan hämmentyneeksi.

Matkalla on kuvaus nuoren naisen kasvutarinasta kohti aikuisuutta ja sen mukana tulevaa vastuullisuutta. Tarina ei hienostele taianomaisilla tai kauhua herättävillä kohtauksillaan, vaan se pyrkii avaamaan katsojalleen uusia ulottuvuuksia nuorten silmin. Vanhemmille katsojille elokuva varmasti lisää ymmärrystä nuorten elämää kohtaan ja todistaa ettei aikuistuminen tapahdu päivässä ilman ongelmia.

KURSSI ON TÄYNNÄ!

Nyyttini

Luokkasormukset, avoiliittolupaukset,
sisään kaiverrettu tärkeitä sanoja.
Valokuvia junan ikkunasta,
Helsingin yöstä, Tampereen yltä:
sinä ja minä ja minun tärkeät ihmiseni,
kuvia, joita kantaisin rahapussissa,
jos en aina unohtaisi sitä luoksesi.
Kirjeitä Kiinasta, äidiltäsi, Tampereelta,
eri pituisten ikuisuuksien päästä.
Runon säkeitä kauppakuittien takana,
teinivuosien lappuja ruotsintunnilta.

Teen hetkistä nyytin veljesi vanhaan paitaan
ja kun löydän kodin,
sytytän sen nuotioksi eteisen lattialle, nukahdan.
Sirottelemme tuhkan mereen -
vähän kuin joku olisi kuollut.
Ehkä sytytämme kynttilöitä
ja ihmiset ottavat osaa,
koska kaikki on vasta alussa.

Aamuisin anna tuulen pukea itseni
valokuviin ja sormuksiin, joita
en olisi muistanut kuitenkaan
kerätä aamuisin sänkysi alta.
Muistojen päälle puen veljesi teinivaatteet -
ne, jotka olivat pahvilaatikossa
nyyttini palaessa tuuleen.

Juulia Salomäki