Archive for the 'Uncategorized' Category

Sarri Nirosen lukuvinkki

Thursday, November 1st, 2012

Sarri Nironen on esikoiskirjailija, jonka romaani Tähdenpeitto ilmestyi WSOY:ltä 2012.

Jack Kerouac: Matkalla (On The Road, 1957)

Kun olin 14, minulla oli paras ystävä jolla oli silmissä paljon kajalia, jonka kanssa istuin luokan takarivissä ja kuuntelin Manic Street Preachersia välitunneilla. Niitä ekoja levyjä, niitä joissa Manicsit ovat kauniita ja nuoria ja innokkaita. Me istuimme niitä kuunnellessa yläasteen käytävällä ja nojasimme seinään, joku biologian tunti oli aina alkamassa vartin päästä, meitä väsytti koko ajan kamalasti.
Minulla oli hiukan vanhempia puolituttuja joille olimme puhuneet lähinnä jossain netissä, tuttuja jotka olivat parikymppisiä ja jotka seurasivat lempibändejään ympäri Eurooppaa, jotka jonottivat keikkapaikkojen edessä tunteja ja nukkuivat sitten rahattomina yönsä jossain Hampurin lentokentällä. Heidän elämänsä tuntui kauhean siistiltä, minun elämäni ei.
Käytin yläasteajan lähinnä haaveiluun. Olin liian nuori ihan kaikkeen mihin olisin halunnut olla tarpeeksi vanha: olin liian nuori käymään baareissa, liian nuori seuraamaan lempibändejäni Euroopan halki, liian nuori tunteakseni oikeastaan olevani edes elossa, sillä epätäsmällisellä mutta  väkevällä tavalla miten tuo lause ymmärretään kun kärsitään ikuisuudelta tuntuvasta yläasteesta. Joten 14-vuotisuus minulle: kiinnitin sinitarralla lempibändieni julisteita seinilleni, kirjoitin tyhmiä runoja luokan takarivissä, tein sen tyhmän ja turhan puunlehtiesitelmän. Kaikki tuntui vähäpätöiseltä, kuin kaikki merkityksellinen tapahtuisi jossain muualla.
Enimmäkseen silloiset lempikirjani olivat kauhean vakavahenkisiä. Luin Sylvia Plathin runoja, George Orwellin kirjaa 1984, ja Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicidesia. Ja sitten oli Jack Kerouacin Matkalla. Nämä kaikki olivat kirjoja, joista kaikki ne ihanat kaksikymppiset puolitutut olivat pitäneet, jotka varastin heidän kirjalistoistaan.
Ne vakavahenkiset kirjat olivat tärkeitä, omalla tavallaan. Ne toivat lohtua ja tunteen siitä, etten ollut yksin, että joku jossain on tuntenut samalla tavalla kuin minä. Mutta Matkalla oli, ja on, ihana ja valtavan tärkeä kirja, sillä se saa minut unelmoimaan ja tuntemaan itseni eläväksi. Vaikka kaikki hauska saattaa olla nurkan takana, tai sitä seuraavan nurkan, niin minusta tuntuu Kerouacia lukiessa kuin määränpää olisi aivan mahdollista saavuttaa. Että kaikki haaveet täytyy toteuttaa, ja mieluiten mahdollisimman pian, mieluiten juuri nyt.
Yläasteen jälkeen olen tehnyt vaikka mitä ja juuri niitä asioita joista silloin haaveilin. Niitä asioita, joista kirjoitan nyt kirjoja ja vanhempana sitten sentimentaalisia muistelmia. Olen matkustellut parhaan ystäväni kanssa ympäri Eurooppaa, natustellut litistynyttä croissantia Berliinin rautatieasemalla. Suudellut sateessa. Yrittänyt nukkua lentokentillä joissa valot ovat aina jotenkin kammottavalla tavalla aivan liian kirkkaat. Etsinyt tikkaat yliopiston katolle ja juonut siellä punaviiniä. Kerouacin kirja on osaltaan opettanut minua näkemään nuo kaikki hetket kauniina, taianomaisina. Tallentamisen arvoisilta. Sellaisilta, jotka täytyy ikuistaa, vaikka kyse on vain kuvista, sirpaleista.
Matkakirja, aikuistumiskirja, beat-kirja. Mutta minulle Matkalla on kuitenkin eniten rakkausromaani, sillä sen teksti saa minut tuntemaan itseni ihanalla tavalla vastaheränneeksi. Siltä kuin kokisin kaiken herkästi ja syvästi, niin kuin olisin elossa ja lähdössä jonnekin juuri oikeaan suuntaan.