Archive for the 'Julkaisut' Category

Lasten ja nuorten valtakunnallinen sarjakuvakilpailu käynnissä

Tuesday, March 17th, 2015

23.1.2015 9:00–28.5.2015 15:00

Aiheena: minun kiva päivä

Kilpailusarjoja on kaksi: 12-vuotiaat ja nuoremmat sekä 13-18-vuotiaat.
Molemmissa sarjoissa palkitaan kolme parasta työtä.

Palkintojenjako Rondelli-lastenmusiikkitapahtumassa la 27.6. Kemin liikennepuistossa.

Piirrä yhdelle sivulle mahtuva sarjakuva, jossa ruutumäärä on vapaa.
Työ voi olla mustavalkoinen tai värillinen.
Työn koko A4 tai A3.

Toimita kilpailutyösi 28.5. kello 15.00 mennessä Kemin Lastenkulttuurikeskukseen.

Postitusosoite: Kemin Lastenkulttuurikeskus, Valtakatu 22, 94100 Kemi

Kilpailutöitä ei palauteta ja niitä voidaan käyttää lastenkulttuurikeskuksen nettisivuilla ja mainonnassa.

Kilpailun järjestää Kemin kaupungin Lastenkulttuurikeskus yhteistyössä Kemin Sarjakuvakeskus ry:n kanssa.

Lisätietoja: p. 0400 442 787 tai lasten.kulttuurikeskus(at)kemi.fi

Linkki sivuille

Markku Karpion kurssin satoa

Tuesday, February 24th, 2015

Valkoinen susi
Olin koulussa. Kello oli: 9.05. Meillä oli äidinkieltä. Opettajamme huusi meidän luokan pojille sillä pojat häiriköivät tunnilla ja se oli todella ärsyttävää. Vanha kirjani oli rikkinäinen joten sain uuden. Se uusi kirja tuoksui ihanalta. Äidinkielen kirjassa oli kuva sudesta joka ulvoi. Minä haluaisin suden, jos se olisi mahdollista, sillä rakastan susia. sudet ovat todella kauniita ja söpöjä.
Meillä olisi seuraavana päivänä itsenäisyystanssit. Minua jännitti todella paljon sillä joudun tanssimaan pojan kanssa…
Katsoin ympärilleni ja näin Roosan. Roosa oli ennen hyvä ystäväni mutta meille tuli riita siitä kumpi saisi Riston parikseen, sillä olimme molemmat ihastuneita Ristoon. Se riita alkoi jotenkin näin.
”Kunpa Risto olisi minun pari”, minä toivoin.
”Et sä voi, Risto on mun!” Roosa tiuskaisi.
”Eikai se haittaa, että me molemmat tykätään Ristosta?”
”Haittaa, sillä Risto on aina ja ikuisesti mun!” Roosa huusi ja lähti.
Joten siitä lähtien Roosa on vain mulkoillut minulle. Haluaisin unohtaa kaikki riitani Roosan kanssa. Varsinkin sen riidan josta äskön kerroin. Minä sain onneksi Riston parikseni joten minulla on yksi huoli vähemmän.
Apua, tänään on itsenäisyystanssit! Aloin valmistautua.
”Tänään on ihana päivä”, minä hihkuin.
Kotonani tuoksui mansikan ja sitruunan sekoitukselta, sillä äitini oli leiponut kakun minulle itsenäisyyden kunniaksi. Rakastan äidin tekemiä kakkuja. Kiharsin hiukset ja laitoin ne kiinni. Kiharrin piti aika kovaa ääntä. Meikkasin vähän. Yhtäkkiä tuli outo hiljaisuus luultavasti jännitin niin paljon.
Kun menin taas kouluun ja näin Riston, meinasin pyörtyä ,sillä hän oli niin komea. Kun pääsimme Finlandia-talolle, siis sinne jossa oli itsenäisyystanssit, sain kätellä Sauli Niinistöä ja hänen vaimoaan Jenniä. Se tuntui todella kuninkaaliselta. Jenni tuoksui raikkaalle hajuvedelle.
Kun tanssit alkoivat, aloin melkein itkeä ilosta. Ruuan tuoksu tunkeutui nenääni ja se tuoksui valkosuklaalta ja voilta. Lopuksi lauloi Elastinen ja lauloin mukana hänen biisejään.
Kun tanssimme. Riston kädet hikoilivat jännityksestä. Tanssimme mielestäni mahtavasti. Otin riston kanssa yhteiskuvan muistoksi.
Sen jälkeen näin pöydän alla jotain valkoista ja karvaista. Menin katsomaan, siellä oli susi!
”Onko kaikki hyvin?” kysyin sudelta.
Susi katsoi minua salaperäisesti ja ihan kuin olisi hymyillyt minulle. Olin sanaton. Ihan kuin susi olisi sanonut minulle:
“Auta minut pois täältä rakennuksesta. Ole kiltti”.
Tottelin sutta, vaikka en tiennyt puhuiko se edes minulle. Kuitenkin nappasin suden syliini niin että se näytti joltakin karvaiselta takilta. Susi tuoksui raikkaalta metsältä. Juoksin ulos ja päästin suden vapauteen. Susi hyppi kaksi kertaa. Sitten se alkoi juosta nopeasti metsää kohti. Kun susi oli mennyt kauas, se ulvoi todella kauniisti. Päätin olla kertomatta kenellekään sillä kukaan ei uskoisi minua.
Menin takaisin sisään. Opettaja kysyi mihin oikein katosin, ja sanoin vain että kävin haukkaamassa raitista ilmaa.
Sitten aloimme lähteä koululle päin. Bussissa oli kuuma ja haisi kuljettajan hieltä, joten menin taakse istumaan. Risto istui edessäni kaverinsa Maxin vieressä ja tunsin sydämmeni tykytyksen rakkaudesta.
Kun katsoin ikkunasta taakseni niin se sama susi seurasi minua. Yritin viittoa sille, että menee pois, mutta turhaan. Susi vain jatkoi bussin seuraamista.
”Mene pois”, kuiskasin sudelle ikkunan läpi mutta ainoa joka kuuli sen oli Roosa, joka istui vieressäni ja tietenkin luuli että puhuin hänelle.
”Kyllä minä saan istua tässä jos haluan”, Roosa sanoi kiukkuisena.
”En minä puhunut sinulle”, sanoin Roosalle.
”Puhuitko sitten itseksesi?” Roosa nauroi ja vaihtoi paikkaa.
Sitten pääsimme koululle ja susi oli jo lähtenyt. Menin kotiin nukkumaan ja jatkoin elämääni.

Kirjoittaja: ”Lettu”

Yamato katsoi puiden peittämien kukkuloiden vilistämistä junan ikkunasta. Ne sumenivat
yhdeksi tummanvihreäksi massaksi hänen silmissään, mutta kun poika kohdisti katseensa
yhteen pisteeseen metsässä, hän huomasi erottavansa yksittäiset lehdet. Poika räpäytti
hitaasti silmiään. Hän ei muistanut nähneensä vastaavaa koskaan aiemmin.
Smaragdinhohtoinen peitto jatkui silmänkantamattomiin, eivätkä pellot tai esikaupunkialueet
rikkoneet sitä. Yamato kurtisti kulmiaan. Missä hän edes oli?
Poika siveli hajamielisesti ikkunan pienaa, mutta vetäisi sitten kätensä pois. Hän tuijotti
sormenpäähänsä kihoavaa punaista helmeä. Ikkunankarmi oli vanhaa, lastuisiksi tikuiksi
hajonnutta puuta, jota peitti hilseilevä valkoinen maali. Miten hän ei ollut sitä aikaisemmin
huomannut?
“Hei kakara! Hittoako siinä näpräät?” karkea ääni haukahti. Yamato hätkähti ja katsoi ylös.
Hän tajusi jääneensä valtavan, mustaan pikkutakkiin sonnustautuneen mahan varjoon. Se
seisoi pikkuruisilla jaloilla, ja sen päällä kiikkui pyöreä, kiiltävä pää. Mies katsoi poikaa
perunamaista nenäänsä pitkin, ja hänen ympyrämäiset, valkoiset silmänsä laajentuivat.
Hänen kasvonsa puhkesivat leveään virneeseen.
“Aah, eikös siinä olekin Mitsunobin penska. Ihan oot isäs näköinen.” Jättiläismäinen mies
otti askeleen eteenpäin, ja junan vanha puulattia notkahti hänen painonsa alla. “Samanlaisia
retkuja molemmat…” Ääni hajosi lauseen loppua kohden. Kylmä hiki vieri Yamaton selkää
pitkin. Hän yritti perääntyä, mutta tajusi jonkin kahlitsevan häntä: kuin huvipuistolaitteen
turvakaaren.
Miehen kasvot ilmestyivät aivan pojan eteen, ja Yamatolla pääsi vinkaisu. Hänen
katsoessaan miehen piirteet vääntyivät ja muodostuivat uudelleen. Leuka otti kulmikkaan,
muodon, silmät kutistuivat ja litistyivät, kiillellen nyt mustina. Tumma hiussänki puski esiin.
Uusi mies virnisti ja tuijotti poikaansa suoraan silmiin.
“Oli tyhmää juosta. Ja ilkeää. Jätit faijan yksin. Mulla on niin ikävä ollut.”
Yamaton hengitys tuli ulos huohotuksena. Hän yritti epätoivoisesti kiemurrella kauemmas,
mutta tuloksetta. Hän tunsi isänsä kitkerän hengen kasvoillaan.
“Sä tiedät homman. Kun rakki kusee matolle, se on iso ei-ei ja sanomalehdellä kuonoon. Ei
ne muuten opi.” Kuului luonnottoman äänekäs klik, kun mies irrotti raskaan vyönsä.
“Koulutusta vain. Hei, mitä mieltä oot, lähdettäiskö kalaan huomenna? Vähän
isä-poika-aikaa.”
Yamato puristi silmänsä umpeen, kun vyö kohosi metallisolki välähtäen.
“Yamato!” Läimäisy tuli terävänä pojan poskelle, mutta se ei tuntunut yhtä pahalta kuin sen
olisi pitänyt. Tämä isku oli tuntunut lämpimämmältä ja varovaisemmalta, melkein kuin
kämmeneltä. Pojan kulmakarva nytkähti. “Herää, senkin- argh, opossiumi!”
Yamaton silmät aukesivat. Hän sokaistui hetkeksi äkillisestä valosta. Ensimmäinen asia,
minkä hän näki, oli rakennusten ja puistopuiden pikkuruiset hahmot kaukana alapuolellaan.
Tuuli puhalsi hiukset hänen otsaltaan, ja hän ajatteli: olisi pitänyt ottaa takki. Sitten hänen
aivonsa ottivat hiukan takapakkia. Miten helkkarissa hän oli päätynyt viitisenkymmentä
metriä merenpinnan yläpuolelle jossain- hetkinen, istuiko hän vaunussa?
Vähitellen hän alkoi tajuta. Vain yksi ihminen vältteli kirosanoja niin hartaasti, että manasi
eksoottisten eläinten nimeen. Jäykästi Yamato suoristui oudosta asennosta, jossa oli
nukkunut ja kohtasi tutun, tumman katseen. Sakura katsoi häntä huolestuneen oloisena.
Hänen tukkansa oli sekaisin, ja huivi näytti lentäneen jonnekin.
“Mitä tapahtui?” poika sai kakistettua ulos. Hänen yllätyksekseen Sakura päästi ulos
helpottuneen henkäyksen ja kiersi kätensä pojan ympärille niin hyvin, kuin molempien
turvakaarilta pystyi. Hetken epäröityään Yamato laski kätensä tytön selälle.
“S-sinä olit taju kankaalla varmaan vartin,” Sakura sanoi ääni värähtäen.
“Imbesilli…Ajattelin jo ihan tyhmiä juttuja…”
Sumuisia kuvia alkoi virrata pojan mieleen. He olivat lähteneet huvipuistoon juhlistamaan
Sakuran työn valintaa nuorten taidekokoelmaan. Vuoristoradassa oli kuitenkin ollut jotain
vikaa. Hän ei vieläkään muistanut kovin selvästi aika vaunuun nousemisen jälkeen.
“Laite kettuili jotenkin, ja löit pääsi,” Sakura selitti ja vetäytyi kauemmas. “Lopulta se vain
pysähtyi, ja tässä ollaan… Vompatti, vain sinä voit onnistua kolauttamaan kallosi turvakaaret
päällä!”
Yamato naurahti pienesti tilanteesta huolimatta. Takaraivossa jyskyttävä kipu todisti tytön
tarinan todeksi. Hän hieroi sanottua kohtaa ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, hän
sai Sakuran jälleen kiinni tuijottamisesta. Molemmat käänsivät katseensa kiireesti pois.
Hiljaisuus venyi, ja ainoat äänet olivat tuulen kohina ja vaimeina kantautuvat huudot maan
päältä.
“Aikovatko ne tulla joskus hakemaankin meidät täältä tai jotain?” Yamato mutisi itsekseen.
Sakura ei kommentoinut lausahdusta, mutta kysyi sen sijaan yllättäen:
“Karkasitko sinä?”
Poika jäykistyi ja naulitsi silmänsä tyttöön. Aurinko heijastui Sakuran laseista, eikä poika
voinut lukea hänen ilmettään. Yamato avasi suunsa, mutta tyttö vastasi jo hänen ajatuksiinsa.
“Puhuit tajuttomana. Jotain pakoon pääsemisestä ja siitä, miten sen tyypin pitäisi jättää
sinut jo rauhaan. Ja rehellisesti sanottuna et ole kovin hyvä salailemaan.” Tyttö päästi ulos
pienen, ilottoman naurun.
Yamato ei pystynyt muodostamaan järkevää lausetta. Availtuaan hetken suutaan hän lopulta
puuskahti ja lysähti penkkiään vasten. “Et varmaan lakkaa kyselemästä, vaikka
huomauttaisin, ettei asia kuulu missään määrin sinulle.” Odottava hiljaisuus tytöltä riitti
vastaukseksi. “…no joo. Hyppäsin junaan ja lähdin. Happy?”
Sakura ei vaikuttanut huomaavan pojan pistävää sävyä. Hän sormeili villapaitansa reunaa
mietteissään. Lopulta Yamato ei enää kestänyt.
“En muuten varmana aio itkeä olkapäähäsi, jos sitä odotat!”
Sakuran pää napsahti ylös. “Äläkä luule, että antaisin sinun!” Hänen äänessään ei
kuitenkaan ollut paljon pontta. Huokaisten tyttö siirtyi katselemaan huvipuistoa. Aurinko
alkoi laskea taivaanrannassa, ja oranssi valo värjäsi laitteet ja rakennukset. Hän toivoi, että
olisi ottanut lehtiönsä mukaan.
“Et sinä ole heikko,” tyttö sanoi. Poika katsahti häneen oudosti. “Meinaan siis, että olen
tuntenut sinut jo aika kauan. Et anna helpolla periksi. Mitä tapahtuikin… Jos paras vaihtoehto
oli juosta, niin en minä sinun päätöksiäsi ala tuomitsemaan. Kunhan vain…” Sakura puri
huultaan. Hän kurotti ottamaan pojan käden omaansa.
Yamato ei vetäytynyt pois.
Kirjoittaja: ”Kipinälampi”

Oli kesäleirin toinen päivä. Leiriläiset kokoontuivat lippuaukiolle.
“Noniin,ovatko kaikki valmiina, lähdemme nyt sinne vaellukselle josta kerroin eilen”, Mirja-ohjaaja selostaa leirikunnalle.
Milla muistaa äkkiä että hän ja Emmi eivät olekaan lähdössä, joten tytöt menevät Mirjan puheille.-”Mirja, saanko minä lähteä kotiin, kun minulla on huono olo, taidan tulla kipeäksi?” Milla pyytää. “Emmi lähtee myös.”
“Kyllähän te saatte mennä kotiin vaikka heti jos niin huvittaa, mutta on täällä kyllä ensiapupiste, jos olette hoidon tarpeessa”, Mirja vastaa hieman epäröiden.”Minä voin soittaa vanhemmillenne, että lähdette kotiin.”
“E-ei sinun tarvitse, me voidaan soittaa itsekin, Emmillä on puhelin mukana”, Milla vastaa nopeasti.
Tytöt palaavat teltalle kertomaan Annille.
“Me lähdemme nyt kotiin”, Milla selittää.
“Teillä on vain koti-ikävä”, Anni naureskelee.
“No ei!” Milla tiuskaisee.
Milla ja Emmi lähtevät kävelemään tien suunnalle. Kun tytöt ovat kuulomatkan etäisyydessä, Emmi pysähtyy.
“Miksi me lähdemme?” Emmi kysyy.
“Etkö muista mitä kerroin sinulle leirin alussa?” Milla ihmettelee.
“Ainiin, nyt muistan. Tietävätkö muut tästä?” Emmi kuiskaa ystävänsä korvaan.
“Ketkä muut? Kukaan muu ei tiedä tästä ja niin hyvä”, Milla vastaa.
“Menemmekö siis leirille huomenna vai tänään?” Emmi kysyy epäröiden.”Tänään iltapäivällä. Milla vastaa salaperäisellä äänellä. “Illan hämärtyessä alamme ulvoa ja murista.”
“Haa! Sitten ne alkavat pelätä susien tulevan leiriin”, Emmi innostuu.
“Kun he menevät nukkumaan, voimme ulvoa ja murista aivan teltan vieressä”, Milla suunnittelee.
“Kun toinen heistä menee huusseille, niin minä lukitsen hänet sinne sisälle ja teen suden ääntelyä, sinä voit sillä välin pelotella laavussa olevaa”, Emmi keksii.
“Joo minä kahistelen siellä aivan laavun vieressä ja ulvon”, Milla päättää.
“Hienoa”, Emmi sanoo ja jatkaa matkaa.
Muut leiriläiset ovat lippuaukiolla.
“Anni, nuku sinä Ainon ja Meri-koiran kanssa. Hänellä ei ole vielä telttakaveria”, Mirja päättää.  Mikäs siinä, koirakin näyttää varsin mukavalle, joku pystykorva,  ruskea, Anni ajattelee iloisena. Viimein leirikulkue aloittaa matkansa. Heidän päivänsä kuluu mainiosti. Illansuussa lapset pääsevät leiriytymispaikalle.
“Nyt olisi aika ruveta tekemään iltatoimia!” Mirja kajauttaa.
Lapset lähtevät iltatoimille.
Aino ja Anni pesevät hampaansa yhdessä läheisen pusikon luona. Meri-koira katselee vierellä. Tytöt kuulevat suden ulvonnan tapaista ääntelyä.
“Eihän Mirja maininnut että täällä olisi susia”, Anni ihmettelee säikähtäneenä.
“Äh, pelottaako? No, minun täytyy vielä käydä huussissa. Mene sinä jo laavulle”, Aino tokaisee. “Tule Meri!”
Anni lähtee tallustelemaan laavulle. Laavulla Anni kuulee taas suden ulvontaa ja kiirehtii nopeasti laavuun joka romahtaa hänen päälleen. Anni on niin peloissaan että jää laavuun kyhjöttämään ja odottamaan ystäväänsä.
Samanaikaisesti Aino on koiransa kanssa saapumassa huusseille. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys - ja Merin haukahdus. Aino valaisee taskulampullaan.
“Emmi! Mitä ihmettä sinä täällä oikein teet? Eikö sinun pitänyt olla kotona?” Aino huudahtaa.
Emmi pinkaisee juoksuun täyttä vauhtia. Plumps! Emmi tipahtaa veteen. Emmi alkaa painua veteen hiljalleen.
“Apua, astuin vahingossa suon silmäkkeeseen!” Emmi huutaa hädissään. “Auta!”
Aino syöksyy auttamaan Emmiä. Sljurps! Hänkin alkaa vajota veteen. Samoin taskulamppu, joka oli hänen kädessään.
“Mitä nyt pitäisi tehdä, olemme molemmat täällä”, Emmi huokaisee. “Kukaan ei kuule vaikka huutaisimmekin.”
“Ei liikuta ollenkaan, se vain nopeuttaa vajoamista”, Aino vastaa yrittäen kuulostaa rauhalliselta. “Mietitään.”
Tytöt miettivät hiljaisina. Molemmat ovat vajonneet polvia myöten suohon. Meri katselee kummastuneena vierellä.
“Vuh!” Koira haukahtaa onnettomana.
“Taisin keksiä jotain…” Aino mutisee.
“No mitä sitten?” Emmi kysyy.
“Ehkä Meri voi vetää meidät ylös täältä!” Aino huudahtaa innoissaan. “Meri,  vedä meidät täältä ylös.”
Meri ymmärsi heti emäntänsä sanat ja rupesi kiskomaan häntä hihasta. Vähä vähältä Aino alkoi nousta suosta. Lopulta Aino pääsee ylös ja auttaa Emmin ylös. Molempien päästyä kovalle maalle tytöt rupeavat suunnittelemaan mitä tehdä seuraavana. Kummallakaan ei ole enää lamppuja, ne ovat kadonneet johonkin pimeässä.
“Miksi sinä täällä olet, etkö lähtenytkään kotiin niin kuin sanoit?” Aino ihmettelee.
“Noo… Me oikeasti haluttiin tulla vain pelottelemaan teitä”, Emmi vastaa vähän nolona.
“Tekö te teitte sitä ulvontaakin?” Aino kysyy.
“Juu…” Emmi vastaa. “Lähdetään nyt laavulle. Voimme nukkua varmaan kaikki siellä teidän laavussa.”
“Juu, Meri saa opastaa meidät leirille”, Aino tokaisee.
Tytöt onnistuvat harhailemaan leiriytymispaikalle.
Heitä vastassa on hämmästynyt Milla ja säikähtänyt Anni. Tytöt selittävät miten Emmi oli paljastunut. Anni taas oli kyllästynyt odotteluun ja lähtenyt etsimään Ainoa. Matkalla hän oli kompastunut Millaan joka oli piilossa pensaan takana.
“Lähdettäisiinkö nyt nukkumaan?” Anni muistaa.
“Juu, eiköhän se onnistu”, Aino mutisee unisena.
“Entäs me sitten, minä ja Emmi, missä me nukutaan?” Milla muistaa.
“Mennään kaikki meidän laavuun”, Anni ehdottaa.
Tytöt lähtevät laavulle ja nukahtavat heti. He eivät edes kuule kuinka pöllö huhuilee yössä, mutta Meri kuuntelee koko yön toinen korva pystyssä.
Kirjoittaja: ”Tinja”

Ruokalan pitkä pöytä tuntuu erottavalta kuilulta. Pyörittelen yhtenäiseksi laataksi kovettunutta, luonnottoman keltaista perunamuusia lautasellani. Pöydän toisella puolella he nauravat jollekin, mitä tapahtui joskus Burger Kingissä. Ira madaltaa ääntään ja kääntää päätään poispäin minusta, ikään kuin se estäisi minua ymmärtämästä että asia koskee itseäni. Aino vilkaisee minua syrjäkarein. He hiljenevät kuin yhteisestä sopimuksesta.
”Älä Senja edes yritä”, Emma sanoo. ”Et sä voi tajuta tätä kun sä et ollut silloin siellä.” Yritän nauraa iloisesti ja sanoa jotain, mikä saisi tilanteen vaikuttamaan siltä, ettei minua kiinnosta tippaakaan mitä tapahtui Burger Kingissä, eikä siltä että minua itkettää. Katselen käsiäni, revin kynsinauhojani ja kuulen, kuinka nauru pöydän vastakkaisella puolella jatkuu. Aistin katseet jotka kertovat, ettei asiaa kannata edes yrittää selittää minulle, en minä kuitenkaan ymmärrä tai sitten se en ymmärrä miksi se on hauskaa, enhän minä edes tajua mitä tarkoittaa kun työntää sormen etuhampaiden ja ylähuulen väliin ja pyörittää. Minuuttiviisari naksahtaa äänekkäästi. Kynsinauhastani alkaa vuotaa verta. Raastan ihosuikaleen hampaillani irti ja pudotan sen pöydän alle. Emma ja Ira ovat ottaneet puhelimensa esiin. Aino näyttää hiukan ärsyyntyneeltä.               ”Mä en kyllä syö enempää tätä paskaa”, hän sanoo yrittäen vetää huomion itseensä. Sitten hänkin kaivaa kännykän taskustaan. Kylmä valo leviää hänen kasvoilleen, kun näyttö kirkastuu. Puren huultani niin kovaa että maistan raudan suussani. Räpytän silmiäni pari kertaa ja katson entisiä ystäviäni, jotka selaavat rivissä samoja uutissivuja. Ulkopuolisuus tuntuu rintaa polttavalta häpeältä.
Käytävän seinä on ruman keltainen ja siinä lukee isolla vitun homo. Istun kylmällä kivilattialla nojaten taaksepäin ja tuijotan tekstiä väsyneenä. Perjantailihaksia kivistää. Hartiasärky tuntuu säteilevän silmien taakse ja päätä jomottaa. Kuulen, kuinka lähelläni he juttelevat hiljaa, melkein kuiskaten. Arvaan kyllä puheenaiheen, vaikken kuule keskustelusta sanaakaan. Suljen silmäni ja huokaisen, palaan jälleen kerran ajatuksissani kivipölyntuoksuiseen kesäpäivään.
Lakritsijäätelö sulaa auringossa ja valuu pitkin vohvelia muuttaen sen pehmeäksi ja käteni tahmaisiksi. Emman, Ainon ja Iran askeleet vieressäni kopisevat asvalttiin samassa tahdissa.  Nauran heidän mukanaan, en oikeastaan tiedä, mille, mutta ei se minua häiritse. Yhtäkkiä Emma pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua.
”Tiedätkö sä edes, mistä me puhutaaan?” hän kysyy.
Hämmennyn ja änkytän: ”En oikeastaan”, niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
”Niinpä”, Ira sanoo kaikkein pistävimmällä äänensävyllään. Jatkamme matkaa, he puhumista ja minä kuuntelemista. Päällisin puolin on kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta enää helteinen päivä ei tunnu lämpimältä.

Avaan silmäni ja vilkaisen sivulleni. He kikattavat kimeillä äänillään ja nojautuvat kuiskimaan toistensa suoristettujen hiusten sekaan. Aino huomaa tuijotukseni ja mulkaisee myrkyllisesti takaisin. Nyt kuulen varsin hyvin, mitä hän sanoo tarkoituksellisen kovalla äänellä. Nielaisen. Vastakkaisen seinän teksti sumenee silmissäni. Tunnen vatsassani kylmän kiven, saman joka putosi sinne tuona heinäkuisena jäätelöpäivänä.
”Miksi sä Senja vieläkin roikut meidän perässä?” Iran ääni on hyytävä ja hänen silmissään on ilkeä katse.
”Eikö toi vieläkään tajua että se voisi painua helvettiin.” Suhahtava kuiskaus viiltää ilmaa ja kuuluu ehkä pidemmälle kuin on tarkoitettu, tai sitten juuri niin onkin tarkoitettu.
Tietokoneen ruudulla me neljä hymyilemme kameralle valkoisissa alboissa ruusukimput sylissämme. Tuuli on lennättänyt Emman hiukset hänen kasvoilleen, niiden takaa näkyy vain puolikas, punaiseksi maalattu suu ja ummistettu silmä. Aino on nojannut päänsä olkaani vasten. Iran albasta näkyvät läpi hänen mekkonsa suuret kukkakuviot. Kelaan kuvia eteenpäin. Yhdeksännen luokan päättäjäiset, kesäinen piknik puistossa, me pukeutuneina huivipäisiksi mummoiksi hassusta hetken mielijohteesta. Mitä uudemmiksi kuvat käyvät, sitä selkeämmin he ovat yksi ja minä toinen. Viimeisimmät ovat edelliskesältä. Kurkkuani kuristaa, ja nyt annan kyynelten tulla. Samalla klikkaan kansiota hiiren oikealla puoliskolla. Nopeasti, ennen kuin ehdin pysähtyä miettimään, siirrän kuvat roskakoriin. Rintaani leviää huojennus, vaikka silmistäni valuu kyyneliä.
Ruokala on täynnä kalapuikkojen suolaista tuoksua. Se on houkutellut paljon oppilaita syömään, ja heidän äänensä parveilevat ilmassa sekoittuen toisiinsa. Kaikilla tuntuu olevan asiaa jollekulle, joka istuu toisella puolella salia. Kuljen jonkun rinnakkaisluokan halveksutuista videopelipojista ohitse, ja nenääni lehahtaa pistävä valkosipulihien haju. Luovin pöytien välistä. Tyttö istuu yksin ikkunan vieressä. Hänen edessään olevalla lautasella perunamuusi on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi punajuuriraasteesta.
”Hei”, sanon ujosti. Hän nostaa katseensa ja hymyilee.
”Saako tähän istua?” kysyn. Hän näyttää ilahtuneelta ja nyökkää. Katson ruokalan toiselle puolelle. Ella, Aino ja Ira tuijottavat minua suu auki, ja minusta tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan.
Kirjoittaja: Maija T

Oli kylmä pakkasaamu, hanget kimaltelivat auringon paisteessa. Linda ja Noora olivat lenkittämässä Nooran ikiomaa sakasnpaimenkoiraa Remyä. Sitten Nooran kännykän pärinä rikkoi syvän hiljaisuuden.
- Aina joku uskaltaa häiritä kesken leppoisan hetken, Noora ärähtää kaivaen kännykkää taskustaan.
- Kuka? Linda utelee ja yrittää kurkkiä näytölle Nooran olan ylitse.
- Tuntematon, Noora sanoo hiljaa ja jatkaa kävelemistä. Lenkin jälkeen tytöt palaavat punaiselle rivitalolle jossa he asuvat, Linda aassa ja Noora beessä. He menivät Nooran kotiin viemään Remyä. Nooran puhelin soi uudestaan ja Noora vastasi tuntemattomaan numeroon. Linjalta kuului särinää ja sitten puhelu katkesi.
- No johan on, että jotkut osaavatkin olla ärsyttäviä. He astuivat sisälle, mutta heidän yllätyksekseen koko talon sisältö oli mullin mallin pengottu.
- Hyvänen aika! Soittakaa poliisi! Noora kiljui hysteerisenä.
- Rauhassa, tiedä vaikka mitään ei olekaan sattunut vaan vaikka joku perheestäsi on vain vaikka kaatunut lipaston päälle ja sitten kaikki onkin jotenkin yllättäen levähtänyt, Linda yritti kuulostaa vakuuttavalta.
- En uskoisi niinkään, äiti on töissä samoin isä ja veljeni oli koulussa kolmeen saakka eikä kukaan palaisi ennen puolta neljää ja jättäisi ovea kaiken lisäksi selkosen selälleen.
- Niin, siinä on järkeä, mutta katsotaan puuttuuko mitään. Juuri sillä hetkellä joku nappasi tyttöjä paidoista kiinni ja nosti heidät ilmaan.
- Pysykää hiljaa tai muuten tapahtuu kamalia, mies kuiskasi. Linda oli juuri aikeissa kommentoida asiaan normaaliin tapaansa, mutta Noora ehätti panna kätensä kaverin suun eteen. Heidät kuljetettiin pakettiauton takakonttiin ja auto lähti nytkähtäen kaasuttamaan kovaa vauhtia tielle.
- Mitä me nyt tehdään, Noora parahti ja katsoi Lindaa, kuin odottaen vastausta, mutta ihme kyllä sitä ei tullut.
- En osaa vielä sanoa. Odotellaan rauhallisena eikä hätiköidä, Linda sanoi vaikka mieli teki hakata pakettiauton kylkiä niin kovaa kuin ikinä jaksoi.
Kesti tovin ennen kuin auto vihdoin pysähyi ja takakontin ovet avattiin. Siinä oli tyttöjen mahdollisuus ja Linda käytti sitä hyväkseen, mutta hän ei arvannutkaan edessä piilevää vaaraa. Toinen tummiin vaatteisiin pukeutunut mies oli jo tarttunut Nooraan. Vaikka Linda kuinka yritti hän ei päässyt Nooran mukanaan pakoon ,vaan heidät kannettiin autiotaloon sisälle ja ovi pantiin lukkoon.
- Eih! Noora parkaisi nyt me vasta olemmekin liemessä. Kuolemme tänne nälkään ja janoon ja kylmään, Noora mutisi.
- Älä vielä sano, Linda sanoi salaperäisesti. Hän oli nimittäin saanut ujutelltua kepin oven väliin ja ovi oli kuin olikin jäänyt rosvoilta auki.
- Vapaus! Noora riemuitsi. Lindakin oli innoissaan ,mutta samalla vihainen astuessaan ovesta ulos.
- Kuka saattoi olla tämän takana? Hän mietti hiljaa ja pyöritti lumipallon ja viskasi sen ikkunaa päin vimmoissaan ja ikkunapa tietysti räsähti rikki. Samalla hetkellä ikkunan rikkoutuessa kaksi puskassa piileksinyttä rosvoa otti heidät kiinni ja kuljettivat tytöt taas samaiseen pakettiautoon. Kun auto oli päätepisteessään tytöt pääsivät pois tunkkaisesta autosta, mutta ihmetyksekseen he seisoivatkin poliisi-aseman pihalla kahden poliisin seurassa. Linda kuitenkin tunnisti nämä poliisit, he olivat nimittäin huijareita. Heidät kuljetettiin kolmannen poliisin pakeille ja Lindan lumipallojuttu kerrottiin tälle.
- Nämä kaksi tässä kidnappasivat meidät!! Linda raivostui.
- Rauhoitupas nyt nämä kaksi tässä ovat luotettavaa virkavaltaa enkä ikinä usko heidän tekevän mitään pahaa joten tästä ilmoitetaan teidän vanhemmille ja laitetaan ilmoitus kouluunne. Seuraavana päivänä koulussa kesken matikan tunnin oveen koputettiin ja sisälle astui kaksi poliisia, jotka varoittivat Lindan ja Nooran väkivaltaisuudesta ja ottivat heidät puhutteluun. Mutta Lindapa pani hanttiin ja kiskaisi poliisit yllättäen sisälle luokkaan.
- He ovatkin huijareita ja keksivät koko jutun omasta päästään, Linda mesosi luokan edessä.
- Tsot ,tsot, Linda rauhoitutaampas nyt. Onko sinulla minkäänlaisia todisteita asiasta? Opettaja kysyi.
- No on on. Purin tätä poliisia eilen ranteeseen, kun yritimme Nooran kanssa paeta, Linda sanoi ja nosti toisen poliisin hihaa ja siinä näkyi hampaan jäljet.
- Tämä ei kuitenkaan todista mitään varmasti nimittäin poliisin pitää ensin käydä ottamassa näytteet kädestä, ennen kuin voimme todistaa mitään ja siinä voi vierähtää viikko tai pari, opettaja sanoi ja poliisit poistuivat luokasta ja tilanne rauhoittui. Iltapäivällä Linda tuli Nooralle kylään juttelemaan asioista.
- Ei ole reilua olemme jääneet alakynteen, kukaan ei enää luota meihin.
- Niin. Sen sanottuaan tuli pitkä hiljaisuus ja sen jälkeen kuului palohälyttimen ulinaa ja tytöt lähtivät juoksujalkaa alakertaan ja huomasivat nurkassa rahisevan liekin.
- Apuaa!! Noora kiljui hysteerisenä ja lysähti lattialle pyörtyneenä. Lindan sydän pamppaili kurkussa kun hän hakoili ovelle. Savu alkoi jo särkeä päätä ja piti ruveta konttaamaan. Linda koetti ovea. Se oli takalukossa. Tämä oli tahallinen juttu, hän totesi väsyneesti ja kompuroi takasin Nooran luokse. Sitten yhtäkkiä ulko-ovi aukesi ja henkilö astui sisälle, tätä Linda tai Noora ei havainnut nimittäin Lindakin oli pökertynyt mahan. Salaperäinen henkilö raahasi heidät ulos palavasta talosta. Jonkin ajan kuluttua Linda vihdoin heräsi maasta makaamasta tuijottavien silmien alta. Noora oli jo jalkeilla.
- Missä olen, Linda kysyi.
- Poliisiasemalla. Tämä tyttö tässä pelasti henkemme ja toi meidät tänne.
- Kiitos, Linda sanoi jotenkin poissaolevana.
- Ei teidän minua kannata kiittää, koska olen rosvon tyttö ja tiesin isäni juonesta. Hän kidnappasi teidät ja poltti talonne ja tällä hetkellä hän onkin poliisin hoivissa.
- Ei ole todellista. Näinkö tämä sitten ratkesi, Linda sanoi. Kaikki olikin selvinnyt kerta heitolla.
Kirjoittaja: Bertta

Istuin keinuvalla tuolilla, joka on vanha tuoli suoraan lapsuudestani. Tulen istumaan siihen aina kun minua huolestuttaa jokin asia. Mutta tänään istun riemusta tässä kyseisessä vanhassa tuolissa. Olen lähdössä Manchesteriin katsomaan Manchester Unitedin kotiottelua täpötäydelle englantilaiselle stadionille.
Mutta lomareissuissa on aina palaaminen takaisin tänne kylmään Suomeen ja ikävien ihmisten joukkoon. Haluaisin välttää palaamisen ja jäädä asumaan Englantiin. Mutta tämä ei tule käymään vanhemmilleni todellakaan. He ovat sitä mieltä, että minun pitää olla yhtä hyvä koulussa kun olen nyt jalkapallossa. Että kolme päivää (vuodessa) koulusta pois on jo aivan liikaa minulle. Tästä minä en kyllä pidä edes ajatuksena, kun tiedätte miten minua kohdellaan siellä.
Edessäni on vielä huomenna kahdeksalta kahteen pitkä koulupäivä täydellisten tyttöjen sekä hirvittävän erityisopettajan kanssa. En aio mennä erityisopettajan tunnille. Erityisopettaja on hullu! Ei ihmissuhdeongelmia voi ratkaista amatööritaikuuden avulla. Haluaisin ilmiantaa erityisopettajan, mutta suurin syy siihen miksi en mene kertomaan Annelille hänestä on se, että Anneli pitäisi minua varmaan mielisairaana nuorena, joka on palannut takaisin lapsen mielikuvitusmaailmoihin.  Ajattelin lintsata tunnilta ja esittää nopeasti erittäin vakavasti sairastanutta nuorta ja saada terveydenhoitajan luvan.
Heräsin äänien keskelle ”kello on jo viisi, lapset herätkää jo”. Äitini huutaa tämän lauseen joka aamu minun ja siskoni yhteiseen huoneeseen. Tänään minun on pakko onnistua. En voi olla enää sen hullun naisen opetuksessa. Haluaisin vaihtaa koulua ja muuttaa kauas koko Helsingistä. Minulla ei ole edes oikeaa kaveria täällä Helsingissä jos ei lasketa siskoani Katjaa. Kuten kaikki tietävät siskot osaavat olla ihan kivoja, mutta joskus he todella osaavat olla ärsyttäviä.
Koulupäiväni meni yllättävän hyvin! En saanut haukkuja keneltäkään vaan kaikki ihailivat lomareissuani Manchesteriin. Luokanopettaja Annelikin oli kerrankin puolellani ja hän suorastaan sääli minua. Terveydenhoitaja oli poissa, joten vältyin (onneksi) näyttelemästä sairasta. Täydelliset tytötkin vain seurasivat sivusta kun kuljin fanijoukkoni kanssa välitunnille hymy kasvoillani. Olin suorastaan onnellinen kerrankin kun lähdin koulusta ulos.
Illalla menin vielä viimeisiin jalkapallotreeneihini ennen lähtöäni. Treeneissä aika kuluu liian nopeasti, vaikka tulen aina noin kolmekymmentä minuuttia aikaisemmin tunnille. Tykkään erityisesti siitä tunteesta kun oppii vaikean jalkapallo tempun ja sitten voin ”isotella” muille juuri kyseisellä liikkeellä. Joukkue toverini olivat tietenkin kateellisia minulle kun kerroin pääseväni katsomaan livenä englantilaista jalkapalloa.
Katsoin ulos taksin ikkunasta Suomen lumiseen säähän. Kuulin Katjan valitukset Englannin Manchesterista. Katja olisi mieluimmin halunnut lähteä Lontooseen tai jonnekin muualle miljoonakaupunkiin. En edes jaksanut painaa syvälle pääni sisälle Katjan ajatuksia. Halusin nyt vain unohtaa koko Suomen ja rentoutua muutaman päivän, ajattelematta murheitani.
En ole lentopelkoinen ihminen, mutta silti minua alkoi poltella vatsassani kun kone lähti kiitämään taivaan tuuliin. Näin ikkunasta kirkkaan aamuisen auringon, joka oli noussut uuden elämän merkitsi minulle. Luin koneessa lempi jalkapallopelaajastani artikkelia Helsingin Sanomista. Onneksi lehti auttoi minua rentoutumaan.
Lento meni nopeasti ja olin jo pian perheeni kanssa Manchesterin jätti-isolla lentokentällä. Tunsin nenässäni uuden tuoksun. Kävelimme ja kävelimme. Terminaalikäytävät jatkuivat loputtomiin kun yritimme epätoivoisesti löytää junan, joka vie suoraan kaupungin keskustaan. Vaikka olenkin urheilullinen ihminen, kävely kuusi kiloa painavan kassin kanssa tuotti minulle vaikeuksia.
Vihdoin pääsimme hotelliin rankan matkamme jälkeen siis ensin taksi, lentokone, juna ja vielä metro hotellille. Olen todella tyytyväinen vanhempieni valitsemaan hotelliin. Hotelissamme on jopa uima-allas ja kuntosali, jossa voin juosta juoksumatolla. Tyyli on ylellisen hieno, mutta silti huoneita on raikastettu värikkäillä tapeteilla. Keskuskatu, missä on ravintoloita ja suuria vaatekauppoja oli ihan nurkan takana hotellistamme.
Jalkapallo-ottelu tulisi olemaan kahden päivän päästä. En malta odottaa! Onneksi Katja eikä myöskään äiti tule mukaan katsomaan ottelua. Menen vain isäni kanssa. Perheeni on jakautunut kahteen osaan. Äitini ja siskoni Katja muodostaa perheeni tyttömäisen, korkeakoulutetun osan ja minä sekä isäni muodostamme sen rennosti ottavan jalkapallofanipuolen.
Toisena päivänä shoppailimme sekä kiertelimme kaupungin nähtävyyksien perässä. Kävin myös kuntosalilla, joka osoittautui todella hyväksi laitesaliksi että aerobiseksi saliksi. Muut perheeni jäsenet eivät innostuneet tulemaan kanssani rehkimään sinne. Jouduin tyytymään itseni seuraan. Uimaan sain onneksi innostettua koko perheen. Ainoa ongelma oli jäätävän kylmä vesi uima-altaassa sekä sauna, joka kyllä ulkonäöltään muistutti saunaa, mutta löylyt olivat todella onnettomat.
Vidoin jalkapallo-ottelu koitti. Hotellihuoneessa en ollut vielä virittänyt tunnelmaan. Mutta heti kun aloimme isäni kanssa lähestymään stadionia, ihmiset olivat jo täydellisessä juhlatunnelmassa. Kaduilla oli pikaruokakojua, vaatekauppiaita, pubeja ja koristemyyjiä. Ihmisistä näkyi intohimo sekä rakkaus jalkapalloon. Söimme isäni kanssa kaikenlaista rasvaista ruokaa. Lopulta olimme ihan täynnä.
Stadion oli todella iso ja täpötäynnä ihmisiä. Tunnelma oli huikea! Fanijoukot olivat pelissä täysin mukana. Suomessa tunnelma jää aina latteaksi, mutta ei täällä. Itse peli eteni todella nopeasti. Seurasin kokoajan lempipelaajaani eli Rojo Marcosia.  Hän teki yhden maalin pelin aikana. Manchester United voitti ottelun. Jee! Onneksi, koska oli kiva seurata miten paikalliset fanit juhlivat voittoa. Tunsin kun olisin saamaa isoa perhettä muiden fanien kanssa.
Kirjoittaja: Sonja L

Sara Kurki-Suonion lukuvinkki

Monday, February 23rd, 2015

Sara Kurki-Suonio on 17-vuotias Helsingissä asuva Sulkasadon kursseille osallistunut kirjoittaja.


Maresi on Maria Turtschaninoffin kirjoittama romaani ja Finlandia Junior-palkinnon voittaja. Kirja kertoo Punaisen luostarin arjesta ja sitä uhkaavasta onnettomuudesta. Tarinan päähenkilö on nuori Maresi, joka etsii paikkaansa luostarissa, sillä kukaan luostarin sisarista ei ole vielä valinnut häntä noviisikseen. Saarella alkaa tapahtua, kun Jai saapuu mukanaan kivulias menneisyys.

Tarina sijoittuu kuvitteelliselle saarelle, jossa sijaitsee Punainen luostari. Punainen luostari on tiivis yhteisö, jossa jokainen on tärkeä.
Luostarin arkea pyörittävät sisaret noviisiensa avulla. Saari on oikea rauhan ja tiedon tyyssija, toisin kuin ulkomaailma. Luostarilla on oma historiansa, joka kietoutuu tarinan tapahtumiin. Erityinen piirre luostarissa on se, että siellä ei asu yhtäkään miestä, ja miehillä on pääsy saarelle kielletty.

Romaanissa yhdistyy monta tarinaa. Siinä kerrotaan Maresin henkisestä kasvusta ja Punaisen luostarin kohtalosta. Tarinaan on piilotettu yhteiskuntakritiikkiä, joka heijastelee esimerkiksi naisten oikeuksien tilaa nykypäivänä. Tarina korostaa myös tiedon tärkeyttä jokaisessa yhteisössä ja erityisesti naisten koulutusta. Kirjan tarinaan on luotu täysin oma historiansa ja kulttuurinsa. Se kuvastaa osin tosimaailmaa, jossa täytyy myös pystyä tekemään yhteistyötä eri kansojen kanssa.

Maresi on luonteeltaan järkevämpi ja uteliaampi kuin muut noviisit. Hän suorastaan janoaa tietoa ja haluaa auttaa luostaria parhaansa mukaan.
Myös Maresilla on Jain tapaan synkkä menneisyys takanaan. Menneisyys tuntuu kuitenkin antavan Maresille motivaatiota, kun taas Jai pyrkii pakenemaan menneisyyttään. Maresi on varsin aidonoloinen hahmo. Hänellä ei ole mystisiä supervoimia, vaan rakastava yhteisö ja tieto. Se tekee Maresista helposti lähestyttävän.

Nautin suuresti lukukokemuksesta, vaikka en kuulu varsinaisesti kirjan kohderyhmään. Juoni on hyvin mukaansatempaava ja koukuttaa nopeasti.
Maresi on varsin nopealukuinen kirja, joka erottuu muiden järkälemäisten fantasiakirjojen keskellä edukseen. Muista fantasiakirjoista poiketen tarina ei kerro sankarillisesta henkilöstä, joka pelastaa maailman pahalta. Sen sijaan se kertoo yhteisön tärkeydestä ja ystävyydestä.

Osallistu Flash Europe 28 -kertomuskilpailuun!

Tuesday, February 10th, 2015

Flash Europa 28 -hankkeen ideana on esitellä eurooppalaista nuorten kirjoittamaa lyhytproosaa kiinalaisille lukijoille. Projektin aikana lukijoille esitellään sosiaalisen median kautta nuorten 15-28-vuotiaiden kirjoittamia lyhyitä tarinoita kaikista Euroopan Unionin jäsenmaista. Kustakin maasta lähetettävät tekstit valitsee kunkin maan yhteistyökumppanin valitsema raati. Suomen kumppani on Nuoren Voiman Liitto.

Osallistumisohjeet:
Osallistujat
Kirjoittajien on oltava Suomen kansalaisia tai Suomessa pysyvästi asuvia. Osallistua voivat vuosina 1986-1999 syntyneet kirjoittajat.

Tekstien aiheet ja pituus
Kertomusten on selkeästi tapahduttava Suomessa. Kertomusten maksimipituus on 500 sanaa ja niiden on oltava ennen julkaisemattomia. Tekstien voivat olla suomeksi tai ruotsiksi.

Kilpailuaika ja lähettäminen
Lähetä tekstisi 25.2.2015 mennessä sähköpostiosoitteeseen: nvl(at)nuorenvoimanliitto.fi Otsikoi viestisi “Flash Europa 28″. Liitä mukaan noin 50 sanan mittainen elämäkerta sekä valokuva itsestäsi.
Nuoren Voiman Liitto valitsee viisi kertomusta edustamaan Suomea Flash Europa 28 -hankkeessa. Bookworm jakaa kiinaksi käännetyt kertomukset ympäri Kiinaa sosiaalisen median keskustelufoorumien kautta lokakuusta alkaen. Tarinat jaetaan 28 viikon aikana viiden kertomuksen viikkovauhdilla niin, että kunkin viikon arkipäivänä ilmestyy yksi kertomus. Yhden viikon aikana julkaistaan siis yhden maan kertomukset. 140 kertomuksen kokoelma (5 kertomusta x 28 maata) kerätään hankkeen huipentavaan painettuun versioon. Kokoelmaan valituista kirjoittajista jokainen kirjoittaja saa muistoksi oman version kirjasta. Euroopan unionin lähetystö ja Bookworm pidättävät kaikki oikeudet käyttää kertomusten tekstiä harkintansa mukaan internetissä ja painetussa muodossa Flash Europa 28 -hankkeen yhteydessä. Kirjoittajilla säilyvät täydet oikeudet töihinsä hankkeen ulkopuolisissa yhteyksissä.
Mukana ovat kaikki EU-maat, Euroopan unioni ja Kiinan suurlähetystöt. Lisäksi mukana on Literature Across Frontiers, jonka suomen partneri on FILI.
Projektin sivut osoitteessa http://flash-europa-28.org/
Lisätiedot: laura.serkosalo(at)nuorenvoimanliitto.fi

Suuntana tarinamaailma –kurssin satoa

Tuesday, December 16th, 2014

Katkelmia Laura Laitisen ohjaamalla kurssilla syntyneistä tarinoista.


Rakastan pimeää kaupungissa. Valojen keskellä se ei ole mustaa, kuristavaa, pelottavaa pimeyttä vaan pehmeää ja lohdullista. Kerrostalojen ikkunoista loistaa lämmin valo, vieri vieressä nuo pienet neliöt näyttävät kuin kurkistusaukoilta toiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa on hyvää ja kaunista elää. Autojen punaiset takavalot saavat kadun näyttämään hämyiseltä yökerholta. Ja sitten se on edessäni, hautausmaan portti. Suuri, valkoinen risti julistaa pelastuksen ilosanomaa kuin keskellä toriaukiota megafoniin huutava saarnaaja. Autojen äänet tuntuvat haipuvan, jäävän jonnekin kauas, kun kävelen aivan hautuumaan perälle. Hiljaisuus ympäröi minut. Vain tuuli kuiskii puissa. Stressaava päivä yliopistolla, aamusta asti jatkunut surumielisyys ja kaikki mielessä pyörivät ajatukset katoavat hiljalleen pois. Kynttilämeri aaltoilee kauniisti. Joka suuntaan katsoessa näkyy vain puolelta toiselle lepattavia liekkejä. Jokainen niistä levittää sinnikkäästi pientä valokehää ympärilleen, keskelle samettista pimeyttä. Kaivan tulitikkuaskin taskustani. Kohmeisin sormin raapaisen tikkua ruskeaa pintaa vasten. Se sähähtää, kun tuli alkaa nuolla puuta. Varovasti sytytän hautakynttilän ja pitelen sitä, kun tuli lasikuvun sisällä voimistuu ja alkaa lämmittää kylmiä käsiäni.  Poimin punaisten kanervien seasta muutaman lehden, ja pyyhkäisen kiven päältä siihen putoilleet roskat. Kynttiläni valaisee vaatimattoman haudan. Hän ei tahtonut suurta ja koristeellista kiveä. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kysymys. ”Kuka siinä lepää?” Sydän pomppaa kurkkuuni. Käännähdän katsomaan äänen suuntaan. Vieressäni seisoo pieni mies. Hänen kasvonsa ovat uurteiset, mutta sinisissä silmissä on eloisa tuike. Ukkelilla on päällään työmiehen haalarit ja päässään lätsä, jonka alta rehottavat harmaat kiharat. Hän hymyilee lempeästi. ”Mitä?” kysyn vaistomaisesti. Mies toistaa kysymyksensä. Hänen äänensä on matala ja pehmeä. ”Isoäiti”, kuiskaan. Mies nyökkää hiljaa ja katsoo minua silmiin. ”Minä olen Rauno. Hoidan tätä hautuumaata.” Hymyilen pienesti.  ”Minä olen Aava.”

Kirjoittaja: Maija Tuominen

Kaikki oli pilalla! Ystävät: niitä ei enää ollut. Koulu: kärsi toimittajan työn takia. Ja vielä perhekin: äiti oli löytänyt uuden miesystävän, eikä ilmeisesti sen vuoksi ollut ehtinyt edes soittaa viikkoon.
Aurora antoi kyyneleiden tulvia poskille. Viileät pisarat liukuivat kasvoja pitkin ja tipahtelivat paidalle. Kukaan ei välittänyt, siltä Aurorasta tuntui. Sydäntä revittiin irti. Juurineen. Aurora tarttui medaljonkiinsa ja puristi sitä tiukasti nyrkissään. Koru oli pyöreä ja sen hopeiseen pintaan oli kuvioitu kyyhkysiä. Hän liu`utti peukaloaan medaljongin epätasaisella pinnalla. Se rauhoitti. Se oli rauhoittanut aina. Korun reunat olivat kuluneet ja niitä katsellessaan Auroraa melkein hymyilytti. Hän oli pienenä imeskellyt korua hermostuessaan ja jos nyt rehellisiä ollaan, hän teki sitä yhä yksin ollessaan. Sitten hän muisti jotain. Hän muisti tärkeät sanat, jotka hän oli kuullut korun saadessaan. “Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa.” Pikkutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, ja vanhempana sellaista tilannetta ei ollut tullut. Nyt oli. Vapisevin käsin hän avasi medaljongin. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan ulos. Medaljongin sisällä oli pienen pieni paperinpala, joka oli taiteltu neljään osaan. Paperi kastui hiestä, kun Aurora otti sen sormiensa väliin. Numeroita. Paperissa oli paljon numeroita. Hetken Aurora tunsi olonsa pettyneeksi ja petetyksi, kunnes hän tajusi. Se oli isän puhelinnumero. Sen isän, joka jätti perheensä ainoan tyttärensä ollessa viisi. Sen isän, josta Auroralla oli vain yksi muisto.
“Älä kadota tätä. Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa. Minä rakastan sinua, Ruususuu”, isä oli kuiskannut ja suukottanut tyttöä poskelle. Sitten äiti oli saattanut isän eteiseen ja Aurora oli kuullut terävän ja kivuliaan läpsäisyn äänen. Äiti oli lyönyt isää poskelle avokämmenellä.
“Älä luota kehenkään, kultaseni”, äiti oli sanonut isän lähdettyä. “Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä pa… papuja.”
Aurora pyöritteli paperia kädessään. Nyt hän oli avannut sen. Esineen, joka oli kulkenut hänen mukanaan saamisesta lähtien aina ja kaikkialla. Esineen, jonka vuoksi hän oli vuosikaudet kysellyt äidiltään, oliko hän jo yksin maailmankaikkeudessa. Esineen, joka oli ainut todiste siitä, että hänellä oli isä. Esineen, joka oli portti isän luo.

Kirjoittaja: Samakuu

”Leon, elämässäsi on paljon pahaa”, terapeutti aloitti leppoisalla äänellään. Hän oli nuori nainen, maximissaan viisi vuotta Leonia nuorempi. Hän katsoi suurilla silmillään miestä, porasi katseensa tähän ja näki hänen syvimmätkin salaisuutensa, pinttyneimmät tahrat sydämessä. ”Mutta onko sinulla mitään, mikä muistuttaisi jostain hyvästä? Aikaa ennenkuin isäsi aloitti juomisen tai onnellisia hetkiä joita koit ennen äitisi kuolemaa, hänen kanssaan? Onko sinulla mitään, mikä todella olisi muistelemisen arvoista?”
Se oli suora kysymys. Leon meni ehkä hieman hämilleen ja meinasi heti karjaista, että ei ollut. Ei todellakaan. Hänen elämänsähän oli täysi floppi. Kaikki aikaisemmat 29 vuotta voisi raapustaa pois ja työntää arkkuun, polttaa sen ja ripotella tuhkat unholaan.
Mutta sitten hän muisti jotain, mikä oli tärkeää. Jotain, mikä oli muistelemisen arvoista. Se oli hänen povitaskussaan.
Leon avasi takkinsa ja veti taskusta pienen delfiinin. Se oli ehkä kolme senttiä korkea, vaaleanharmaa ja vatsasta valkoinen. Sillä oli suu leveässä hymyssä, vaaleanpunainen kieli pilkisti sieltä ja silmät olivat onnelliset. Sillä oli eviensä välissä vihreä pallo. Veijarihan se oli. Niin riehakas, että se oli melkein koitunut kohtalokseen. Pyrstön toinen puoli oli irti, mutta se kyllä oli täysin Leonin vika. Hän oli kerran pikkupoikana juostessaan tiputtanut sen asfalttiselle maalle, muttei tahtonut hylätä sitä. Ja nyt, kun hän kolmekymppisenä, asenneongelmaisena ihmisenä katseli Veijaria uudelleen, hän tajusi että heissä oli jotain samaa. Kummatkin olivat haavoittuneita. Mutta Veijarin, sen delfiinin huulilla oli aina hymy. Koska tahansa katsoitkaan sitä, aina se hymyili. Leon ei.
”Sain tämän äidiltäni, kun olin ehkä seitsemän”, Leon sanoi ja pyöritteli pientä delfiiniä käsissään. Se kulki aina hänen takkinsa taskussa mukana ja joskus Leon jopa unohti Veijarin olemassaolon. ”Olimme silloin huvipuistossa äidin kanssa ja äiti antoi tämän minulle, kun jonotimme johonkin tosi hurjaan laitteeseen ja minua jännitti. Hän sanoi, että aina kun jännittää, pitäisi katsoa Veijaria. Sen iloinen hymy saisi vain nauramaan ja unohtamaan synkimmätkin murheensa”, Leon selitti ja nosti katseensa hitaasti terapeuttiin.
Nainen pidätteli melkein itkuaan. Mies vain huokaisi ja tunki Veijarin takaisin povitaskuunsa.

Kirjoittaja: Juulia Näränen

Saaramaria Turtiaisen lukuvinkki

Tuesday, November 18th, 2014

Saaramaria Turtiainen on runoja kirjoittava suomen kielen opiskelija.


Arto Kivimäki: Antiikin taruja lapsille 3 – Merenkulkijat (Teos, 2014)

Olen kuullut huhuja, että antiikin taruissa on koko eurooppalainen mielenmaisema – että sieltä meidän kulttuurimme on kotoisin. Merenkulkijat-kirjaa lukiessa ajatus ei kuulosta kovin liioitellulta. Tutulta tämä kaikki tuntuu, enemmän tai vähemmän: fantastinen seikkailutarina, sankareita ja konnia, päätöntä rakkautta ja mustasukkaisuutta. “Argonauttien tarina eri muodoissaan on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin enemmän kuin mikään muu fantasiaseikkailu”, sanotaankin kirjan jälkisanoissa.

On kuin näiden kansien väliin olisi upotettu tuhat kertomusta. Niistä keskeisimmässä Iason-nuorukainen lähtee Argo-laivalla noutamaan kultaista taljaa syöstäkseen vallasta setänsä Peliaan, joka on kaapannut Iasonin isän kuninkuuden. Mukanaan Iasonilla on joukko sankareita, viisikymmentä argonauttia, joiden kanssa hän purjehtii vaarasta toiseen ja selviää kiperistä tilanteista milloin tuurilla, milloin taidolla ja milloin jumalten suopeudella.

Maisemat ja juonenkäänteet vaihtuvat tiuhaan, ja esitellyksi tulee kunnon liuta antiikin mytologisia aineksia: tapaamme niin Herakleen, Akhilleuksen kuin Kirkenkin, puhumattakaan jumalista, joita vilahtelee esiin tuon tuostakin. Monipolvinen tarina saa lukijan pään aivan pyörälle. Sankareiden maailma on raaka ja monen henki halpa, mutta nurkan takaa pilkistää usein huumorikin.

Kaiken fantasiavyörytyksen keskellä ehkä koskettavin on intensiivisin tarina, Iasonin ja tämän pelastukseksi koituvan Medeia-neidon rakkaus. Medeia rakastuu Iasoniin jumalten juonen seurauksena, kun Eros ampuu häneen nuolensa. Siitä pitäen Medeian kohtalo riippuu Iasonista, ja hän toimii järjettömillä tavoilla tämän vuoksi. Tarina pakonomaisesta rakkaudesta, rakastuneen vihasta ja hylätyksi tulemisen pelosta on ihmisen näköinen, ja sen seurauksena antiikkinen mielenmaisema tuntuu ajankohtaiselta.

Ja silti, kaikesta tuttuudesta huolimatta, Merenkulkijoita lukiessa putoaa aivan uuteen, käsittämättömään todellisuuteen. Se maailma toimii täysin omalla logiikallaan. Siinä jumalten oikut ratkaisevat kaiken, matkakumppanit unohtuvat matkan varrelle, vaihtuvat äkkiä toisiin, rakkauden kohteet heittävät kuperkeikkaa ja mieli muuttuu yhtä äkkiä kuin tuulen suunta argonauttien matkalla. Ei kuulosta kovin tutulta – tai no.

Oppilaiden kirjoituksia Konnankoukkuja ja noituuksia -kurssilta

Tuesday, October 21st, 2014

Hyvää iltaa.
Voisin kysyä sinulta, miksi ihmeessä avasit tämän kauniisti kirjaillun soittorasian, mutta minun ei tarvitse - tiedän sen jo. Valitsit tämän silkkaa uteliaisuuttasi, koska rasia hohti kuunvalossa. Mutta hyvä ystäväni, tosiseikka on, että tässä rasiassa asuu kuukeiju. Pyörivän ballerinan tilalla on kuukeiju.
Se ei ole aivan yhtä harmiton kuin sen ulkonäön perusteella saattaa luulla. Kuukeijuhan on hopeanhohtoinen ja sanoinkuvaamattoman kaunis, kuten näet, mutta se ei asu tässä soittorasiassa huvin vuoksi. Kun käännät vipua - ÄLÄ VAIN KÄÄNNÄ SITÄ - herätät keijun henkiin. Silloin se puree sinua, sähisee ja lentää tiehensä. Ja sitähän sinä et halua, ethän?

Itse asiassa keiju on suorastaan vaarallinen. Se on kuin kuvankaunis herhiläinen, joka odottaa, odottaa ja sitten - BOOM! Se iskee.
Katso nyt tarkkaan rasian kirjailua. Huomaatko siinä mitään erikoista? Oletan, että et. Mutta siinä on ylösalaista kirjoitusta. Jotta säästyisit vaivalta, voin selittää, mitä siinä lukee. Teksti sanoo: kuu hohtaa, kokoa kasvattaa, silmät harhauttaa, kiinni saa. Eli keijut kasvavat kuun hopeisen kajon säteistä. Jonain päivänä tämän rasian keiju olisi sinun kokoisesi, sitten vielä isompi, isompi ja isompi - joten sulje tämän rasian kansi. NYT!

Kuutamo

Elokuvateatteri nurin kurin ja väärin päin

Elokuvateatterin ohjeistuksessa on muutoksia, joita jokaisessa teatterissa ei ole. Sen takia voitte valmistautua noudattamaan seuraavia ohjeita:

1. Jottei jännitys tiivistyisi loppua kohden, katsotaan elokuva takaperin, kohtaus kohtaukselta.
2. Jotta asiakkaiden ajatus kulkisi paremmin, kääntyvät tuolit ajoittain toisin päin, jotta veri virtaisi päähän.
3. Asiakkaiden täytyy riisua kengät ja sukat ja valmistautua pikapesuun ja -kuivaukseen (vaatteet päällä) ennen elokuvan alkua, koska pahvin ja muovin säästämiseksi myydään elokuva herkut suoraan maasta.
4. Jotta elokuvateatteri saisi lisää työtekijöitä, maksetaan liput vasta elokuvan jälkeen.
5. Asiakkaiden on myös valmistauduttava pikapesuun ja -kuivaukseen elokuvan jälkeen, koska ajoittaiset limonaditulvat pahvimukien säästämiseksi voivat aiheuttaa tahmeutta. Tämän vuoksi tarkistamme myös asiakkaiden uimataidon.

Miku Kuuskorpi

22.9.2014. Ma
Rakas päiväkirja.

Tänään minä sain selville jotain uskomatonta. Et ehkä usko tätä mutta osaan lentää!

Se alkoi näin: Olin menossa metsään kirjoittamaan tätä päiväkirjaa.
Sitten minä näin tosi ison omenapuun. Minä halusin sen isoimman omenan joka oli siellä latvassa. Yritin hyppäämällä ottaa sen kiinni mutta yhtäkkiä kun hyppäsin lähdin lentoon. Minä meinasin pyörtyä.

Se tuntui ihanalta mutta samaan aikaan pelottavalta.
Yritin kertoa äidilleni mutta kuin kerroin äitini ei uskonut ennen kuin näytin. Äitini huusi, en tiedä mistä, ilosta vai pelosta.
Menin vähäksi aikaa ulos ja lentelin rennosti. Nyt kun minä osaan lentää niin voin tehdä ihan mitä vaan. Minä voin lentää ihan minne vaan vaikka Helsigistä Pasilaan. Minä olen toivonut tätä koko elämäni. Minun ei tarvitse edes enää kävellä minnekkään kun voi lentää. Ette ikinä arvaa missä minä kirjotan tätä.
Puun latvassa!

Mutta mitä jos joku huomaa ja alkaa kuulustelemaan minua että miten osaat lentää tai  opeta minulle. Mutta kun en tiedä miten opin sen!

Kun minullahan ei ole isää niin mietin liityisikö tämä häneen kysyin äidiltä ja hän vastasi:
-Kyllä…

Minä tietenkin kysyin innoissani että:
- Kerro!

Äitini huokaisi ja kertoi:
- Kuin olit ihan pieni vauva isäsi oli tiedemies. Hän kerran keksi todella pienen karkin joka antaa kyvyn lentää, joten hän kysyi voiko hän testata tätä sinuun mutta minä sanoin EI! Kuitenkin kun olin nukkumassa hän syötti sen sinulle joten sen takia erosimme.

Minä utelin ja kysyin että:
- Miksi tämä vaikutti vasta nyt?

Äiti vastasi että:
- Se ihme tabletti tai karkki mikä lie vaikuttaa vasta 11 vuotiaana joten kun täytit eilen 11 se alkoi vaikuttaa.

Leni Huhtamäki

Rakas päiväkirja, tänään tapahtui jotain eriskummallista. Heräsin aamulla aivan normaaliin tapaan. Nousin sängystä ja menin aamiaiselle. Isä ja äiti istuivat jo pöydässä.
-Tulithan sinä viimein, äiti tokaisi ja kauhoi puuroa lautaselleni.
-Meillä on äidin kanssa kiire töihin, joten sinä saat olla yksin kotona, mutta älä huoli. Me tulemme ajoissa kotiin, isä sanoi sanomalehden takaa.
-Joo, joo, sanoin ja söin puuroni.

Äiti ja isä tekivät lähtöä. Isä laittoi eteisessä kenkiä jalkaansa ja äiti meikkasi vessassa. Äiti oli ammatiltaan uutistoimittaja ja isä oli koulun rehtori.
-Muista pestä hampaat ja syödä välipala kello 13.00, äiti touhotti.
-Etkä lähde kotoa minnekään, et edes naapuriin! isä varoitti ja avasi ulko-oven. Isä astui ulos ja meni autoon. Äiti juoksi perässä. Vilkutin äidille, kun auto kaartoi pihasta pois.
-Aina kiire. Niillä ei jää aikaa olla mun  kanssa ollenkaan. Ja nyt on sunnuntai ja taas ne on menossa. Äidin kiireet kyllä ymmärtää, kun se on se uutistoimittaja, mutta ei isän. Jos se kerran on koulun rehtori niin sillä pitäisi olla viikonloput vapaita, mutta ei. Sillä on koko ajan palaveria ja luentoja ja kaikkea sen sorttista josta minä en ymmärrä mitään. Kaikki lauantait ja sunnuntait ne on menossa, mietin samalla kun pesin hampaita.

Menin ylös ja aloin leikkiä barbeilla. Ja sitten se vain tapahtui. Etsin Kenille vaatteita, kun minusta alkoi tuntua siltä, että päässäni aivan kihelmöi. Suljin silmäni ja pitelin päätäni aivan kaksin käsin. Pääni tuntui oudon raskaalta, mutta sitten kaikki oli taas aivan normaalia. Nyt minä kyllä valehtelen.  Katsoin sänkyä ja minä näin sen lävitse! Kun katsoin kaksosten talon puoleista seinää näin senkin lävitse ja ulkona kaksoset leikkivät liukumäessä! Tämä oli aivan ihmeellistä! Menin ulos. Kaksoset halusivat leikkiä kanssani piilosta ja totta kai minä suostuin! Olin aina huono piilosessa niin huono etsijä, että sen takia en tykännyt siitä ollenkaan. Nyt voisin kuitenkin kokeilla. Halusin jäädä etsijäksi ja kyllä kaksoset suostuivat. Epäilen, että he ovat hieman ihmeissään, kun minä haluan olla etsijä, mutta olkoon. Ja jos he kysyvät miksi minä haluan olla etsijä niin sanon vain, että olen harjoitellut ja siinä kaikki.

Löysin kaksoset alta aika yksikön, mutta sitteen tuli äiti ja isä kotiin ja minun oli mentävä nukkumaan. Ja yöllä minä nukuin niin sikeästi, että kun äiti kävi sammuttamassa valot minä en edes herännyt! Ja  näin unia siitä miten olen supersankari ja pelastan kaikki maailman ihmiset hädästä!

Minna

Ryöstö oli suunniteltu hyvin, sen tavoitteena oli ryöstää ”upea” vaaleanpunainen Disney prinsessa polkupyörä siskolleni Meerille. Minä, ystäväni Kalle ja Miisa lähdimme yöllä kello 12 Helkaman polkupöyräkauppaan. Ensin Kalle (hän on tekniikkanero) katkoi hälytys johdot ja sen jälkeen Miisa tiirikoi lukon hiuspinnillä. Menimme sisään, siellä oli tosi pimeää, onneksi minulla oli taskulamppu. Valaisin sillä eteeni ja näin… no ehkä kuitenkin pyöriä. Etsin katseellani vaaleanpunaista prinsessa pyörää ja lopulta näin sen. Se oli ihan liikkeen perällä Angry Birds -pyörän vieressä. Kerroin toisille näkemäni ja lähdimme kävelemään pyörien lomista kohti prinsessa pyörää.
Yhtäkkiä Miisa huudahti: ”Aivan kuin olisin kuullut jotain!”
”Sinä kuvittelet vain se oli var-” mutta Kallen lause jäi kesken kun pimeydestä ilmestyi luokka toverimme Iisa, Miisan serkku.
”Oikein Miisa, sinä kuulit minut”, hän sanoi,”tänä yönä te ette varasta mitään!”
”Miten niin emme?”, kysyin, ” miten sinä voit sen estää?”
”Jos astut eteenpäin näät.” Iisa ilmoitti.
Katsoimme toisiamme ja kuin lukisimme toistemme ajatukset, päätimme olla uskomatta ja astuimme eteenpäin. Samassa kuului napsahdus ja päälleni tippui pyörän kumeista tehty verkko, joka haisi pyörän kumeille. Silmäkulmastani näin kun Miisa rimpuili irti verkosta ja pakeni hiukan huojuen ulos ovesta, se nyt on niin hänen tapaistaan. Kalle oli kadonnut varjoihin enkä nähnyt häntä. Yritin rimpuilla irti verkosta, mutta takerruin siihen aina vain pahemmin, yhtäkkiä jotain tipahti päähäni ja kaikki pimeni.

Neemi

Ilmastoaiheinen kirjoituskilpailu käynnissä

Monday, September 29th, 2014

Puhuttavatko ilmastoasiat? Ilmastovanhemmat ja Luonto-Liitto ovat julistaneet ilmastoaiheisen kirjoituskilpailun 12-17 -vuotiaille nuorille. Kilpailu on käynnissä 24.10.2014 asti. Tutustu tehtävänantoihin ja osallistumisohjeisiin täällä!

Ilmoittautuminen syksyn 2014 kursseille on käynnistynyt!

Tuesday, August 19th, 2014

Syksyllä 2014 Sulkasadossa järjestetään kaksi kurssia Nuoren Voiman Liiton ja Valveen sanataidekoulun yhteistyönä. Kurssit ovat Konnankoukkuja ja noituuksia 9-12-vuotiaille sekä Suuntana tarinamaailma 13-17-vuotiaille. Ilmoittautuminen molemmille kursseille on käynnistynyt!

Olavi Uusivirran lukuvinkki

Wednesday, March 12th, 2014

Lapsuuden ja aikuisuuden välinen häilyvä rajapinta on aihe, joka ei kirjoittamalla tyhjene. J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa, Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja Harri Sirolan Abiturientti löytynevät itseoikeutetusti edelleen äidinkielenopettajien suosituslistoilta. Tähän samaan jatkumoon asettuu Olli Jalosen muutaman vuoden takainen mainio Poikakirja.

Kirjan minäkertoja Olli on kansakoulua käyvä, tarkkanäköinen ja pohdiskeluun taipuvainen poika, jonka vilkkaan katseen kautta avataan maisema 60-luvun eteläisestä Suomesta, viisilapsisen perheen arjesta pikkukaupungissa jossain päin Hämettä. Ollin elinpiiriin kuuluu kolme isosiskoa, oudon hiljainen pikkusisko, paras kaveri Kari-Pekka sekä sodan kokemuksista traumatisoitunut autoritäärinen ja kivikasvoinen opettaja.

Opettajan silmissä oppilaat ovat sotilaita, pojista kasvaa miehiä ja kanteleminen on neitien hommaa. Niinpä hieman pulskaa ”Elefanttia” saa läimiä turpaan kaikessa rauhassa keskellä koulun pihaa. Oppiipa puolustamaan itseään. Kun opettaja sanoo ”ehdoton hiljaisuus”, se tarkoittaa ehdotonta hiljaisuutta. Tärkeintä on kunnia. Sitä lähdetään hakemaan valtakunnallisesta koulujen välisestä hengen ja ruumiin taitojen mittelöstä. Ollin juhlallisena missiona on voittaa koululle mestaruus äidinkielen sijamuotojen hallinnassa. Kun Olli putoaa ensimmäisellä kierroksella, aiheesta ei puhuta enää sanallakaan ja opettajan katse kääntyy nyrkkeilyssä pärjäävään Pekkaan.

Poikakirjaa lukiessa hurjinta on havaita, miten lyhyessä ajassa arkielämän ulkoiset puitteet ovat muuttuneet. Omat alakouluvuoteni osuivat aikaan, jolloin internet ja ensimmäiset ”halkokännykät” tekivät tuloaan. Vuonna 1995 ei ollut puhettakaan, että 12-vuotias voisi haaveilla Nokia Ringon omistamisesta. Joka toiselta löytyi sentään kotoa videonauhuri ja kasibittinen Nintendo. 16-bittinen teki tuloaan, mutta lama-Suomessa siitä oli turha haaveilla. Cd-soitinta piti kinuta vuoden päivät, ja kun se lopulta hankittiin, neljällä levyllä piti pärjätä puoli vuotta.

60-luvun lapsille sen sijaan ei tullut mieleenkään viettää sisällä minuuttiakaan kauempaa kuin mitä kului nukkumiseen, hampaiden pesuun, läksyjen tekoon ja syömiseen. Maailma oli ulkona, eikä se ollut virtuaalinen. Se oli lautamaja puussa, liian iso naisten polkupyörä ja naapurin salainen ruutivarasto aidan toisella puolella. Tämän unenomaisen maailman Poikakirja tavoittaa tarkoin ja sydämeenkäyvin siveltimenvedoin.

Olen aina ajatellut, että kirjailijan on keksittävä kieli uudestaan. Kirjailijan tärkein ohjenuora on lupa rikkoa. Tämä pätee oikeastaan kaikkiin taiteisiin. Se ei kuitenkaan tarkoita anarkiaa. Jotta säännöt voi rikkoa, ne on ensin opeteltava tarkkaan.
Monet parhaimmista romaaneista, runoudesta puhumattakaan, eivät läpäisisi ylioppilastutkintolautakunnan oikeakielisyyden tiukkoja kriteerejä. Pohjalla säteilee kuitenkin koko ajan kontrolli, tunne siitä, että kirjailija tuntee askelmerkkinsä ja vie lukijaa määrätietoisesti ja vahvoin ottein eteen, taakse ja ympäri – pysäyttääkin, jos sille päälle sattuu. Tämä tanssin tuntu on Poikakirjassa vahvasti läsnä. Kieli on konstailematonta ja hengittävää.

Jalonen on maalannut omalakisen maailmansa, jossa aika lipuu vääjäämättömän verkkaiseen tahtiin kohti sumuverhon takana häämöttävää uljasta tulevaisuutta. Sitä ennen on kuitenkin nyt. Tämä ohikiitävä hetki. Lapsuus silmänräpäyksessä, hieman kompuroiden.