Anu Holopaisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Yö

Tumma hahmo kohosi hitaasti sängyltä. Musta, usvamainen, jotenkin katsetta hämärtävä viitta paljasti siirtyessään sängyllä makaavan naisen. Nainen näytti nukkuvan, hän jopa hymyili pienesti, kuin rauhallista ja miellyttävää unta näkevä voisi hymyillä. Hänen kalpeuttaan saattoi erehtyä luulemaan ikkunoista heijastuvan kuunvalon aiheuttamaksi harhaksi, mutta lähempää tarkasteltaessa pystyi huomaamaan hänen ihonsa olevan lumivalkoinen ja jääkylmä. Eikä se siltikään vetänyt vertoja mustaan viittaan pukeutuneen miehen iholle, joka suorastaan säteili valoa, niin valkea se oli. Ja kylmä hohkasi jo metrien päähän hänestä, jähmettäen ilman vesipisarat pieniksi jääkiteiksi ikkunoiden pinnalle.

Mies seisoi katselemassa naista hieman kyyryssä seisten. Hän näytti siltä kuin tuhannet maailman vuodet painaisivat hänen harteitaan. Hän kosketti kasvojaan, pyyhkien pois leualla olleen veripisaran. Se ei ollut hänen omaa vertaan, sillä hänen sydämensä oli pysähtynyt jo niin kauan sitten, ettei se enää muistanut kuinka lyödä. Veri ei virrannut hänen suonissaan, mutta silti hän eli. Jos sitä nyt elämiseksi saattoi sanoa. Kun nukkuu päivät ja valvoo yöt metsästäen uutta uhria punaisen kiihkon vallassa, voiko sitä kutsua elämäksi? Mies itse nimitti sitä ikuiseksi helvetiksi niinä lyhyinä järjellisyyden hetkinä, jotka vallitsivat hänen tyydytettyään himonsa. Kun järjetön verenhimo oli poissa, saattoi mies ajatella selkeästi ja tuntea muutakin kuin polttavaa, kurkkua kuristavaa janoa. Ja noina hetkinä hänen lyömätön sydämensä olikin pakahtua kaikista niistä tunteista, mitä kuviteltavissa on. Päällisin tunne oli kuitenkin katumus ja syvä häpeä siitä mikä hän oli, ja mitä hän oli tehnyt. Mies häpesi koko kammottavaa ja vääristynyttä elämäänsä. Sen lyhyen elämän aikana, jolloin hänen sydämensä vielä löi, hän oli ollut hyvä mies. Hän oli auttanut ihmisiä, pelastanut henkiä taitavilla parannustaidoillaan. Hän oli lääkinnyt sairaita, parantanut loukkaantuneita ja auttanut synnytyksissä. Hän oli luonut elämää. Nyt, menetettyään kaiken sen, hän tuhosi elämiä. Hän oli murhaaja. Ja hän inhosi itseään.

Mies pyyhkäisi taas kasvojaan, mutta nyt hän pyyhki pois poskellaan valuneen kyyneleen. Kumma kyllä, kyynel ei jäätynyt, vaan putosi hänen kädeltään maahan. Hänen surulliset silmänsä eivät siirtyneet pois naisen kasvoilta. Vaikka nainen oli kuollut onnellisena, mitään aavistamattomana, mies tunsi silti suurta tuskaa hänen puolestaan. Tuo lyhyt onnellinen hetki oli ainut mitä hän pystyi antamaan uhreilleen ennen viimeistä suudelmaa. Hän yritti saada heidät tuntemaan viimeisenä hetkenään itsensä maailman valtiaiksi. Ja siinä hän myös onnistui. Siltikään se ei lievittänyt hänen syyllisyyttään.

“Äiti?” kuului hento ääni ovelta.

Mies kääntyi salamannopeasti, mutta äänettömästi katsomaan. Ovella seisoi noin viisivuotias tyttölapsi yöpuvussaan, silmät vielä unen hämärtäminä. Hetken ajan miehen silmissä välähti palava himo ja jano, mutta aivan yhtä nopeasti se sammui. Silti hän oli ehtinyt astua jo askeleen tyttöä kohden. Hän oli saanut tarpeekseen jo sinä iltana. Oli hän tappanut lapsia aikaisemminkin, mutta tämä saisi jäädä eloon.

Tyttö katsoi miestä silmät suurina, nyt ilman pienintäkään unen häivettä. Niistä ei kuvastunut pelkoa, hän ei ymmärtänyt kuinka lähellä kuolemaa oli juuri käynyt. Miehestä hohkasi turvallisuus ja rakkaus, toisin kuin äidistä, joka makasi sängyllä. Yleensä äitikin hehkui omaa valoaan, mutta tänä yönä se oli jostakin syystä sammunut. Sillä hetkellä hän ei kuitenkaan välittänyt. Tämä mies nimittäin hehkui kauneinta valoa, mitä hän koskaan oli nähnyt. Vaikka hänen värinsä oli tumma, hänellä oli sellainen voimakas, sisäinen, aurinkoakin kirkkaampi valo, jollaista tyttö ei ennen ollut nähnyt.

Pelotta tyttö asteli kohti miestä, joka seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Hiljaa tyttö kohotti kätensä ja kosketti viittaa, joka miehen liikkumattomuudesta huolimatta leijui hänen ympärillään. Käsi ei tuntenut mitään vastusta, vaan katosi mustaan usvaan.

“Sinulla on kaunis valo,” tyttö kuiskasi katsoen miestä silmiin. Niissä risteilivät monenlaiset tunteet; hämmästys, ilo, haikeus ja suru.

“Kiitos sinulle,” mies kuiskasi aivan yhtä hiljaa. Hän sipaisi tytön vaaleita hiuksia ja vetäytyi kauemmas, kun tyttö värähti kylmästä. “Anteeksi. Olen todella pahoillani. Muuttaisin kaiken, jos voisin,” mies sanoi ja perääntyi ikkunoille. Hän aukaisi niistä toisen ja katosi mustaan yöhön äänettömästi.

Tyttö ymmärsi miehen sanat sydämessään ja antoi hänelle anteeksi. Hän nimittäin tunsi, että tuo mies tarvitsi hieman helpotusta syntitaakkaan, jota kantoi harteillaan. Vasta sitten hän siirsi huomionsa äitiinsä ja alkoi tarkastelemaan ongelmaa, jonka takia äidin valo oli poissa.

Nimimerkki: Mari

————————————–

Kotiin paluu

Muutama päivä sitten kävelin ystäni ja hänen koiriensa kanssa kohti kotia. Olin ollut hänen kanssaan lenkillä, keväisessä metsässä. Kävelimme kosteaa polkua. Polun varrella oli kosteita kasveja, jotka olivat vielä ruskeita. Hyppäsimme koirien kanssa puron yli, joka solisi mukavasti ja puron ympärillä oli mutaa, johon sotkimme kenkämme.

Jatkoimme matkaa. Näimme paljon vanhoja lahoja veneitä rannalla. Järvi oli vielä jäässä ja lokit lentivät sen yli. Kävelimme ja linnut lauloivat ja lensivät todella kostean pellon yli, jota ei oltu vielä kynnetty. Reittimme meni pellon vierestä, joten meidän piti mennä rämpimään sinne.

Kun olimme selvittäneet mutaisen ja märän pellon saavuimme paikkaan, jossa oli todella hyvin hoidettuja pieniä kuusia. Kuusia oli aika tiheästi ja muutama paju kurkisti niiden välistä. Kävelimme ja katsoimme koiria. Ne nauttivat siitä, kun saivat olla vapaana. Saavuimme pienelle metsätielle, jota verhoili havunneulat, jotka olivat pudonneet syksyllä. Kävelimme hetken ja näimme edessämme vanhan saunan, joka oli palanut muutama vuosi sitten. Entinen sauna sijaitsi aivan rannan tuntumassa.

Jatkoimme matkaa ja koirat viilettivät edellämme ylpeästi. Jaloissamme oli hienoa hiekkaa, sillä kävelimme rantahietikossa. Olimme tulleet temppuradalle. Temppurata oli muutama vuosi sitten rakennettu, mutta se oli jo hieman ränsistynyt. Katseemme kohottuin iki-vanhaan puuhuun, joka oli suojeltu. Tuijotimme sen paksuja vanhoja oksia, jotka olivat aivan kiemuraisia. Jatkoimme matkaa. Kävelimme suuressa männikössä, aivan rannan tuntumassa. Saavuimme valtatielle ja jatkoimme matkaa. Matkan varrella katsoimme vanhoja latoja, sekä ohitse kulkevia autoja. Matkan varrella oli monta, monenlaista latoa ja taloa. Loppu matka sujui todella hyvin hyvässä seurassa. Menimme ensin ystäväni luo ja päästimme taas koirat irti. Lopulta puikkelehdin tiheän sekametsän läpi, pientä polkua takaisin kotiini.

Nimimerkki: Jenna

———————————————-

Perustuu uutiseen Kari Tikkunen nimisestä miehestä, joka on salaa tappanut yhteensä seitsemän sutta. Tikkunen on kertonut ampuneensa sudet puolustautuakseen.

− Taas löytyi yksisarvinen kuolleena, Ben Peter sanoi ja hellitti joustaan.
− Sano tapettu yksisarvinen, James Hawke lisäsi ja laittoi nuolen takaisin viineen.
Miehet liikkuivat hieman vaivautuneesti aivan kuin pelkäisivät, että joku huomaisi heidät ja epäilisi heitä tuosta raa’asta teosta.
− Pitää kai kertoa kuninkaalle, Ben sanoi.
James nyökkäsi ja lähti kävelemään kotiin päin Benin seuratessa.
− Niin pitää. Tämä on jo kolmas kerta tällä viikolla.
− Jokohan kuningas aikoo tehdä jotain asian eteen? Ben mietti.
− Toivottavasti, James totesi, mutta ajatuksissaan ei ollut varma.
Jos hän itse olisi kuningas, hän olisi heti ensimmäisestä kerrasta lähtenyt etsimään syyllistä, mutta heidän kuninkaansa oli vain sanonut ”Harmillista” ja häätänyt miehet tiehensä.
Ben ja James saapuivat kylään. Heitä vastaan tuli heidän monia ystäviään, kuten Bros–kentauri, fauni nimeltään Corey ja ihminen Jago. Ben ja James jäivät hetkeksi juttelemaan Jagon kanssa.
− Voitko uskoa Jago? Taas on löytynyt tapettu yksisarvinen.
Jagon kulmat kohosivat.
− Niinkö?
Puhuessaan Jago näpelöi sormiaan ja katsoi alas vähän väliä.
− Minne sinä olet menossa? James kysyi.
− Kotiinhan päin minä. On paljon tehtävää.
Ben nyökkäsi hyväksyvästi.
− No, nähdään myöhemmin.
Miehet nyökäyttivät päätään ja jatkoivat matkaansa omiin suuntiinsa.
Päästyään kuninkaan puheille Ben ja James kertoivat hänelle yksisarvisen löytymisestä. James tunsi olevansa ruutitynnyri, jonka lähellä on tulta. Kun kuningas sanoi mielipiteensä asiasta, James tunsi, kun ruutitynnyri räjähti sellaisella voimalla, mikä olisi voinut kaataa koko linnan.
− Tuskin kukaan nyt yksisarvista olisi tappanut. Se on varmaan vain törmännyt johonkin terävään ja kuollut siihen. Ja kyllähän niitä yksisarvisia riittää.
Jos Ben ei olisi pitänyt Jamesin paidasta kiinni, tämä olisi rynnännyt kuninkaan kurkkuun kiinni vaikka muurin lävitse.
− Hyvä on. Jos kuningas katsoo parhaaksi, että vakavalle asialle ei tehdä mitään, niin me lähdemme.
Sen sanottuaan Ben kumarsi tönkösti ja lähti ovea kohti.

Seuraavan päivän aamuna vielä kun aurinkokin oli vasta nousemassa, James ja Ben menivät uudelle metsästysretkelle parempaa metsästysonnea toivoen. Sattumalta miehet saapuivat samaan paikkaan, mistä olivat löytäneet yksisarvisen. Nyt se oli kadonnut ja sen tilalle oli ilmestynyt punainen möhkäle. Ben käänteli sitä kengänkärjellään.
− Lihanpalanen yksisarvisesta. Toivottavasti illallinen edes maistui.
James laski päänsä alas ja huokaisi.
− Eläin-parka.
Silloin hänen silmiinsä pisti jotain metsään kuulumatonta. Se oli pala keihästä ja sen terä oli värjäytynyt yksisarvisen vereen.
− Katsos tätä, Ben, James kehotti.
Ben otti keihään pätkän käsiinsä.
− Yksisarvisen verta, Ben totesi kuivasti.
− Aivan, mutta katso, mikä tässä roikkuu.
Ben kieputti keihäässä olevaa narua sormissaan. Siinä roikkui kaksi höyhentä. Ben jähmettyi.
− Ja sinähän tiedät, kenen keihäässä on tuollainen nyöri.
− Jagon, Ben kuiskasi pikemminkin itselleen kuin Jamesille.
James nyökkäsi.
− Jagolla taitaa olla hieman selittämistä, James sanoi vakavana ja harmissaan.
Jago oli kyllä näyttänyt viime tapaamisella hieman hermostuneelta, mutta siitä huolimatta Jamesin oli vaikea uskoa, että tämä olisi tappanut yksisarvisia. Teosta sai elinkautisen, eikä miehet halunneet sellaista tuomiota mielellään hyvälle ystävälleen.
Ben ja James palasivat kylään ja suuntasivat Jagon talolle päin. Miehien saapuessa ovelle Ben koputti. Pian oven avasi Jagon vaimo Lucia.
− Päivää, Lucia. Onko Jago kotona? James kysyi.
Lucia avasi ovea enemmän.
− On hän. Tulkaa sisälle.
− Kiitos, Ben sanoi ja astui kynnyksen yli kopautettuaan ensin pahimmat liat kengistään.
Miehet seurasivat Luciaa Jagon luo. Lucia avasi oven, minkä James ja Ben tiesivät johtavan olohuoneeseen.
− Jago. Ben ja James tulivat.
Jago laittoi kirjan sivuun ja nousi.
− Kiitos, Lucia.
Kun Lucia lähti huoneesta, Jago alkoi perääntyä hieman, eikä luonut pitkää katsetta ystäviinsä.
− Mitä te haluatte?
James näytti Jagolle keihään päätä.
− Tämähän on sinun, eikö niin? Vain sinulla on keihäässä keijujen onnea tuottava nauha.
− Oletko varma? Jago kysyi ääni värähtäen, mikä sai kuitenkin Jamesin miettimään.
Ben puuttui keskusteluun.
− Missä sinun keihääsi on, Jago?
− Huoneessani.
− Näytä.
Jago perääntyi nopeammin.
− Miksi?
− Koska haluamme tietää, onko tämä sinun, James vastasi heristellen keihään pätkää, mutta Jago kääntyi.
− Ellet halua, että vartijat tulevat kysymään. Me ajattelemme vain parastasi, Jago. Joku toinen olisi hälyttänyt heti vartijat, Ben totesi, mutta viimeiset tavut tulivat suusta ilman ääntä, sillä Jago oli alkanut itkeä.
Jago rojahti istumaan tuolille ja itki vuolaasti. Hän painoi kätensä kasvoilleen ja niiskutti hiljaa.
− Jago? James kysyi hiljaa.
− Minä en tehnyt sitä tahallani, hän parkui.
James ja Ben istuutuivat läheisille tuoleille.
− Mitä tapahtui? Ben kysyi.
Jago yritti rauhoittua ja kertoi.
− Olin metsästämässä ruokaa, kun huomasin edessäni hienon yksisarvisen. Se oli valkoinen kuin synnittömän ihmisen sielu ja silmät kuin helmet. Silloin se huomasi minut keihäs koholla. Olin ajatuksissani jättänyt sen ylös. Se hyökkäsi minua kohti ja ennen kuin ehdin reagoimaan, se oli vierelläni ja yritti iskeä kavionsa minuun. Väistin sitä ja se hyökkäsi uudestaan. Vaistonomaisesti vein keihään eteeni.
Silloin Jagon kantti petti ja hän alkoi itkeä uudestaan entistä vuolaammin. Kuitenkin hän jatkoi.
− Muistan sen varmaan ikuisesti. Sen revähdysäänen ja hirnunnan, kun keihäs läpäisi hevosen nahan. Se hirnui tuskaansa. En voinut tai uskaltanut tehdä mitään. Keihääni katkesi. Hädissäni etsin toista päätä, kun kuulin oksan narahtavan ja jouduin lähtemään.
Jago alkoi taas itkeä, mutta rauhoittuneemmin.
− Koska tämä siis tapahtui? James kysyi.
− Edellisenä aamuna, kun aurinko oli vielä alhaalla.
− Entä ne kaksi muuta kuollutta? Ben kysyi.
Jago ponnahti pystyyn.
− Luuletteko, että olen tappanut kolme yksisarvista! Niitä kahta minä en ole tappanut! Surmasin sen yhden puolustaakseni itseäni mutta niiden toisten haavat viittasivat yksisarvisten keskinäiseen taisteluun.
− Mitkä haavat? James kysyi.
Jago käänsi katseensa Jamesiin.
− Ettekö nähneet? Ensimmäisen hevosen lavankulmassa oli pistävä jälki ja toisen kaulassa puremajälki ja jalka vääntynyt.
− Luulimme sitä pistojälkeä miekaksi tai keihääksi ja toinen oli puoliksi raato, kun löysimme sen.
Jago laski päänsä ja nyökkäsi. Kohta hän kuitenkin nosti sen ja venytti kaulansa.
− Aiotte varmaan nyt kertoa kuninkaalle.
James ja Ben olivat vaiti kummeksuvina.
− Miksi kertoisimme? Ben sai kysyttyä.
− Tehän ette usko minua, Jago totesi.
− Kuka niin on väittänyt?
Nyt oli Jagon vuoro kummeksua. Tilanteesta huolimatta se oli huvittavan näköistä, sillä Jagolla oli tummat ja paksut kulmakarvat.
− Uskotteko te minua? mies ihmetteli.
− Miksemme uskoisi? James kysyi.
Jago pyyhki silmänsä hihaan.
− Olenpa minä saanut hyvät ystävät, hän totesi uskomatta tapahtumaa.
Ben nousi tuolilta Jamesin vuorovaikutuksesta. James ojensi keihään Jagolle, joka otti sen hieman hämmentyneenä vastaan.
− Nähdään, Jago.
Jago jäi paikoilleen, kun James ja Ben häipyivät. Vaikka James ja Ben ymmärsivät Jagoa, hän itse tiesi, että hänen korvissaan soisi ikuisesti yksisarvisen viimeinen huuto.

Milla Savolainen

———————————————-

Markku Karpion ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tehtävä 1: Kirjoita lyhyehkö kuvaus paikasta, jonne haluat sijoittaa seikkailusi.

————

Tapahtumapaikkani on pienehkö saari nimeltään Lokkisaari, joka sijaitsee Saaristomerellä. Se ei kuulu Turun saaristoon eikä Ahvenanmaalle, ja lähimmälle saarelle on useita kymmeniä kilometrejä matkaa. Saari on saanut nimensä siellä ainaisesti kuuluvasta lokinrääkymisestä. Kesäisin sen yli lentää lukemattomia muita lintuja, joiden äänet kaikuvat rannoilla. Siellä tuoksuu meri, ja siellä tuulee paljon, aivan niin kuin saarilla yleensä. Saari on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Suurin osa saaresta on tiheää lehtimetsää, jota ei ole tutkittu vuosiin, toinen osa on kalliota, jossa on useita syviä halkeamia, joihin ei kannata tippua. Viimeinen osa on pieni kylä, jossa on majakka. Kylässä on viisi pientä asuintaloa, joista neljässä asuu vanhoja ihmisiä, ja yhdessä nuorempi pariskunta, kaksi mökkiä, jotka ovat useimmiten tyhjinä, pieni kahvila, jota yksi saaren vanhemmista rouvista pitää ja kolme rantasaunaa. Tietysti siellä on myös laituri, johon pysähtyy joka aamu ”postipaatti”, ja kerran viikossa kauppalaiva. Laiturissa keikkuu myös muutama vanha kalastusvene; Salamapaatti, Erakko ja Linda. Laituri on maalattu siniseksi. Muiden tietämättä saarella on myös kaksi outoa majaa, toinen kalliolla ja toinen metsässä.Saareen liittyy legenda, jota yksi saaren asukkaista, vanha merimies herra Johansson, kertoo. Legenda kertoo, että ennen vanhaan, kun merirosvoja eli vielä maan päällä, saari oli heidän asuinsijansa. Saarelle on kuulemma haudattu merirosvojen aarteita. Kukaan saarelaisista, herra Johanssonin lisäksi, ei usko legendaan.Saarella asuu outo, majakasta huolehtiva herra Johansson vaimoineen, ystävällinen kahvilanpitäjä rouva Lempiälä, humoristinen herra Huntunen ja hänen vaimonsa hieman äksyilevä rouva Huntunen, yksinäinen erakko herra Uusjoki, ja saaren nuorimmat, 37- ja 38-vuotiaat Mari ja Timo Toivola.

Yksi kolmesta päähenkilöstäni on Mari ja Timo Toivolan sukulainen, ja hän lähtee heidän luokseen viettämään kesää. Toisen päähenkilöni perhe on vuokrannut toisen saaren vuokramökeistä, ja kolmas menee asumaan Huntusille, hänelle täysin vieraille ihmisille koko kesäksi.

Nimimerkki: Ali5a

—————————–

Katselin ikkunasta vilahtavia maisemia. Tännekkö minä joutuisin? Maaseudulle keskelle ei mitään?Auto hidasti vihdoin vauhtiaan, ja pysähtyi sitten. Nousin autosta ja annoin katseeni kiertää pihapiirissä.Täälläkö tätini asui? Edessäni oli iso talo, aivan kuin kartano, ja ympärilläni oli peltoa silmän kantamattomiin, paitsi takanani lähti polku metsään, joka synkkeni eteenpäin mentäessä. Talo näytti kuolettavan tylsältä. Mitä minä täällä tekisin? Kaikki kaverit jäivät kaupunkiin. Taksikuski nosti tavarani takakontista, ja laski ne viereeni maahan. “Minä tästä lähdenkin”, hän mutisi pelokkaasti, nousi kiireesti takaisin autoon, ja lähti. Mikäköhän miehellä oli, kun noin kiire sattui yhtäkkiä tulemaan? No, ei mahda mitään.

Huokaisin syvään, ja lähdin kantamusteni kanssa nousemaan jykeviä portaita pitkin ylös. Ne kiemurtelivat, ja kaartuivat loppua kohden. Ylös päästessäni laskin laukkuni maahan ja kuuntelin. Linnut lauloivat iloisesti, ja pellolta jostain kuului lehmien vaimeaa ulinaa. Kukat, joita oli istutettu pihan reunuksille, tuoksuivat voimakkaasti. Talo oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että se olisi erittäin hohdokas palatsi, mutta tämä talo oli joistain kohdista rikki, ja sitä peitti haalistunut harmahtava maali. Aurinko paahtoi selkääni täydellä teholla, eikä sateesta ollut tietoakaan. Vain yksi ainut kiinnostava asia kiehtoi minua. Miksi talo näytti niin elottomalta?

Veera Ruti

—————————–

1) Linh Hoa (Vietnamia, suom. Kevätkukka) tunnetaan myös nimellä henkikaupunki.

2) Kaupunki sijaitsee jossakin päin Kiinan ja Vietnamin rajaa, aika lähellä pientä vuoristoa.

3) Kaupungissa asuu ihmisiä ikään kuin salassa, pääasiassa he ovat maan nykyisen vallankaappauksen tehneen diktaattorin vihollisia, jotka haluavat palauttaa vallan myös kaupungissa asuvalle keisarinpojalle. Siellä on myös erilaisia henkiä. Asukkaita kerätään myös muualta koulutettaviksi erilaisiin töihin.

4) Talot ovat valkoisia ja japanilaistyylisiä. paikan laitamilla virtaa joki. Kaupungissa sekoittuvat niin tiheästi asuttu alue kuin maaseutu. Keskellä Kaupunkia on valtava temppeli ja sen puutarha. Rakennusten suhteen säännöt ovat tiukat. kaupunkialueella niitä saa maalata vain valkoisiksi ja punaisiksi, eikä niissä voi olla kuin yksi asuin/kauppakerros ja ullakko.

5) Ilma Linh Hoassa on suhteellisen raikas. Saasteita ei vielä ole keksittykkään, ja vähäisten puumääriensä vuoksi siitepölyallergikot voivat huokaista helpotuksesta. Muutkaan pölyt eivät haittaa, sillä kaupungin tiet lakaistaan päivittäin. Joitain asukkaita voivat tosin haitata lukemattomattomat pajat ja ruokakojut, joiden tuoksu ei ole kaikkien mieleen. Sieltä saa esim. Nuudeleita ja kasviskeittoja.

6) Vilkkain alue koko kaupungissa on temppeli, eikä sinne ole muilla kuin temppelin omilla asukkailla asiaa. Linh Hoa on hyvin suuri kaupunki, mutta kuitenkin vain keskivertovilkas. Kauppiaat voivat mainostaa tuotteitaan, ja muutkin kodissa tehtävät työt voivat kuulua ulkopuolelle. Pääasiassa siellä voi kuulla vain normaaleja kaupunkiääniä.

7) Oudoin paikka tavallisille asukkaille on Temppeli ja sen neuvosto, joka päättää Kuapungin asioista. neuvoston jäsenten kasvoja ei ole koskaan nähty. Kaupunki itsessään on monille ulkopuolisille maailmassa täysin tietämättömissä.

8) Muurilla toimii vartija, joka saa kutsun aina jos muurille tulee joku. Jos tulijan voi päästää sisään, ja avaavat resuisen näköisestä muurista portin, jota ei voi kuitenkaan nähdä ilmaan levitetyn savun vuoksi. Savun läpi näkee vain, jos on vartijan mukana kantama lyhty. Ainoastaa sen valo läpäisee savun. Läpikulun jälkeen portti menee automaattisesti kiinni.

9) Kaupunkiin on mitä luultavimmin onnistunut livahtaa joku ulkopuolinen, eivätkä tarinan päähenkilöt voi jättää asiaa sikseen, kun kyseessä on asukkaisen turvallisuus hallitsijaa vastaan. Niimpä he jäljittävät tunkeilijaa koulutusmatkallaan ja pääsevät hänen jäljilleen aivan vierailupaikan tuntumassa.

Nimimerkki: Ve

—————————–

Saaren arvoitus

Kesälomaa oli jäljellä enää kaksi viikkoa ja nyt se oli parhaimmillaan, niinpä Minervan ja Jonnan perheet lähtivät viettämään viimeistä helleaaltoa Lehmussaareen jossa oli Jonnan äidin lapsuus koti.

Oli hauska näky kun samalta kadulta kaksi perhettä pakkasivat autoaan täyteen tavaroista joita saattoi tarvita viiden päivän lomalle saaristoon, oli uimarenkaita, ruoka koreja täynnä erilaisia grilliherkkuja, oli makuupusseja, teltta, vilttejä ja auringonvarjo sekä kasa päiten hellevaatteita sullottuihin laukkuihin ja kasseihin.

Ja sitten koitti lähdön hetki ja edessä oli kahden tunnin automatka rannikolle ja siitä veneellä puolituntia Lehmussaareen. Jo puoli tuntia matkan teosta oli autoissa tukahduttavan kuuma ja ärtyinen tunnelma, Minerva tappeli pikkuveljensä Pyryn kanssa kuka saisi nukkua teltassa ja Jonna taas oli kiukkuinen isälleen koska oli jättänyt hänen rantapallonsa kotiin. Piti pysähtyä huoltoasemalla puolessa matkassa ja siellä viivyttiin aikataulusta poiketen liian kauan ja kaikki myöhästyivät yleisveneestä joka veisi heidät Lehmussaareen.

Kun Harjuksen ja Korhosen perheet nousivat autoista siinä mistä olisi yleisveneen olisi pitänyt lähteä heille kerrottiinkin, että se oli lähtenyt viisi minuuttia sitten Lehmussaareen. Mutta kun Minervan isä kyseli kalastajilta voisiko joku viedä heidät Lehmussaareen, yksi mies sanoi, että voisi viedä heidät sinne kun oli jo muutenkin menossa sinne päin. Niin lähdettiin matkaan.

Minerva ja Jonna päättivät mennä veneen kokkaan ottamaan aurinkoa kun oli jo niin kuuma. Seurue oli jo melkein Lehmussaaren edustalla ja yhtäkkiä Jonna kuiskasi Minervalle:

”Kato tonne, siellä on joku valkonen,  joka kelluu kaislikossa, mikä se on?”

”En tiiä, mutta, hei oota se on se ponttoni joka merkihtee kala verkot!” Vastasi Minerva Jonnalle, joka ihmetteli verkon paikkaa:

”Miten se täällä voi olla? ei kukaan järkevä tyyppi lähe kalaan näin kauas ja se pariskunta joka täällä vielä asuu niin ei kuulemma kalasta”

”Hei kato mitä siinä lukee, onko siinä nimikirjaimet?” Kysyi Minerva joka oli tarkastellut ponttonia pienillä kiikareilla jotka oli tonkinut repustaan.

”Anna ne kiikarit hetkeks mulle nii katon”, sanoi Jonna ja jatkoi saatuaan kiikarit ja katottuaan niillä ponttonia lähemmin, ”Siinähän on nimikirjaimet K. K. ja kolmen vuoden takainen kalastuslupa lappunen”, Jonna totesi.

Ja sitten hänen äitinsä tuli tarjoamaan tytöille juomista ja juttu jäi siihen.

Kun sitten vene saapui lehmussaaren rantaan pystytettyyn vanhaan, laiturin rämään Jonnan äiti Tuija Korhonen hypähti laiturille ja pysähtyi haistelemaan raikasta meri ilmaa ja ihailemaan kaunista koti saartaan joka oli pysynyt lähes kaksikymmentä vuotta samanlaisena siitä kun hän oli viimeksi päässyt käymään saarella, alkoi sitten nostella kasseja veneestä ja auttaa muita sieltä pois. Tytöt auttoivat kantamuksissa ja pian seurue oli asettunut aloilleen.

Minerva ja Jonna päättivät lähteä myöhemmin tutustumaan saareen ja samalla selvittämään miksi ponttini oli saaren rannassa, mukanaan heillä oli pieni selkäreppu josta löytyi kiikarit, kamera, pieni ensiapupakkaus kaiken varalta ja vesipullo, kännykkä, linkkuveitsi sekä pyyhe jos jompikumpi sattuisi kaatumaan rannalla ja hänen vaatteensa kastuisivat. Tytöt löysivätkin Koillis-rannalta etsimänsä ponttonin ja kahlasivat kaislikkoon jossa verkot olivat.

Jonna otti kuvia verkosta kun Minerva nosteli sitä ja tutki sen saalista, siitä löytyi kuolleita kaloja ja rojuja joita oli ajautunut siihen. Kun tarvittavat tutkimukset verkon äärellä oli tehty he jatkoivat matkaa rantaa pitkin ja metsään.

”Mennään tuota polkua, ehkä se johdattaa meidät rannalle takaisin” Sanoi Jonna kun kumppanukset eivät olleet varmoja suunnasta.

”Joo mennään vaan, mutta varo koska minua epäilyttää joku en vain tiedä mikä, on vaan semmoinen tunne että kohta tapahtuu jotain merkittävää.” Minerva sanoi varovasti ja olikin oikeassa. Kohta he tulivatkin rantaan jossa oli iso kallio jonne tytöt päättivät kiivetä katsomaan hetken päästä laskevan auringon punaiseksi maalaamaa taivaan rantaa. Kun kumpikin oli päässyt kallion laelle he mykistyivät nähdessään edessään aukenevan maiseman, ja se toden totta oli kaunis. Jonna oli jo toipunut ihastuksesta ja antoi  katseensa kiertää ympäriinsä, yhtäkkiä hän äkkäsi jotain…

”Katso”, onnistui Jonna vain sanomaan pelokkaana ja tönäisi heikosti Minervaa katsomaan haluamaansa suuntaan. Kallion alla oli pieni mökki joka oli hyvin vanhan ja heiveröisen näköinen mutta nätti ja idyllinen. Mökin vieressä oli pieni kasvimaa jossa kasvoi vähän mitäkin, porkkanoita, perunoita ja kaalia, pihasta löytyi myös pieni omena puu jossa oli jo muutama omenan raakile. Mökin piha oli hyvin hoidettu ja kaunis, mutta se oli jotenkin outo ja sekös Minervaa kiinnostikin.

”Mennään lähemmäs ja katsotaan sitä hiukan tarkemmin”, vastasi Minerva innostusta puhkuen ja lähti laskeutumaan varovasti mutta varmasti alas kalliolta.

”Odota, se voi olla vaarallista… entä jos tarkkaillaan täältä kalliolta”

”Höpsis, tule jo minua kiehtoo se mitä tuolla mökissä on!” Huusi Minerva jo alempana.

” No hyvä on, minä tulen, mutta odota, en halua jäädä tänne yksin” Jonna sanoi hädissään. Yhdessä tytöt laskeutuivat kalliolta alas ja jäivät tarkastelemaan tilanteen kulkua. Sitten he uskaltautuivat kurkistamaan sameasta ikkunasta sisään ja he näkivät siistin huoneen jossa oli tilkkutäkkiin verhottu sänky, pieni liesi, kirjahylly joka pursusi kaiken kokoisia ja värisiä kirjoja sekaisin, ruokapöytä jonka päällä oli kaksi kynttilää ja kukkamaljakko josta kukat villisti pursuilivat yli, lipasto jonka päällä oli vanhoja kuvia kehyksissä ja pieni tulisija.

”Mennään sisään”, kuiskasi Minerva Jonnan korvaan ja keskeytti tytön mietteet siihen koska Jonna säikähti pahan kerran.

”Ei varmaan mennä!” Sanoi Jonna hiukan tavallista kovemmin, mutta jatkoi kun näki Minervan ilmeen, ” Tai no jos on pakko”, hän antautui.

”Tule”, sanoi Minerva innoissaan ja lähi hiipimään kohti ovea. Hän raotti varovasti sitä ja veti sitten Jonnan perässään mökin salaisuuksiin. Jonna katseli ensin ympärilleen kun Minerva jo alkoi käännellä tavaroita ja laittaa niitä sitten sitä mukaa paikoilleen. Pian Jonnakin innostui kaivelemaan tavaroita, mutta jäi katsomaan yhtä lipaston päällä olevista kuvista.

”Tule katsomaan tätä kuvaa”, sanoi Jonna ja jatkoi kun Minerva oli hänen vieressään, ”Tässä kuvassa seisoo Kalastaja Kalle joka asui tällä saarella jo silloin kun äiti oli pieni, hän kertoi juttuja siitä kun oli ollut merellä ja myrsky oli heittänyt ihmisiä laivan kannelta, ihme pelastuksia hukkumaisillaan oleville ihmisille ja muitakin mereen liittyen. Kalastaja Kalle asusteli saaressa koko ikänsä ja Kalasteli kaloja sekä itselleen että kolmelle muulle perheelle jotka silloin asui saaresa pientä raha määrää vastaan. Hänet ilmoitettiin hukkuneeksi päivälleen kolme vuotta sitten. Mutta miten täällä voi olla niin kuin joku asuisi täällä ja hänellä on Kalastaja Kallen kuvia lipaston päällä… outoa sanon minä”

”Niin on, katsotaan mitä lipastossa on”, sanoi Minerva viimein ajatuksissaan ja avasi lipaston. Siellä oli kaikenlaista romua vuosien varrelta, mutta vanhojen paperien alta pilkisti jotain. Jonna siirsi papereita ja löysi pienen nahkapussin jossa oli avain ja pieni paperin pala joka oli käännetty rullalle.

”Mikä tämä on?” Jonna kysyi.

”En tiedä, aavaa se niin ehkä se selviää”, sanoi Minerva.

”Okei”, Jonna sanoi jännittyneenä ja avasi paperikäärön varovasti ja jatkoi saatuaan sen auki, ”Tässä on vain saaren kartta ja sen alla on jotain suhruista kirjoitusta, en saa selvää tästä.”

”Aijaa.. no anna kun minäkin katson.”, sanoi Minerva harmistuneena ja otti paperin.

Minerva tarkasteli karttaa kauan mutta Jonna keskeytti hänet yhtäkkiä:

”Kuuletko tuon äänen? Aivan niin kuin joku tulisi veneellä rantaa kohti, ääni tulee koko ajan lähemmäs.”

”Joo nyt kuulen…joku on tulossa, laita se pussi reppuun ja ala tulla!” Minerva kauhistui ja lähti ovelle.

”Odota!” Huusi Jonna ja huomasi lipaston nurkassa ruskean kirjenipun ja tunki sen nahkapussin seuraksi reppuun.

”Tule, ei ole aikaa leikkiä!”

”Tulen, tulen, mutta tämä ei mene kiinni! Tule auttamaan” Jonna Huusi hädissään. Yhdessä tytöt saivat lipaston laatikon kiinni ja juoksivat niin lujaa kuin pääsivät kalliolle jossa he odottelivat tuliaa.

”Nyt se tulee, ole aivan hiljaa ja ota kamera ja kuvaa tulijaa ja anna sieltä repusta kiikarit, että kuka se on.” Kuiskasi Minerva. Jonna totteli ja toden totta he saivat kuvatuksi, että kuka siinä mökissä asui, muuta eivät ehtineet katsoa tarkemmin kuvia.

”Nyt se meni niin voidaan mekin lähteä jo pois, aurinko on laskenut jo aikoja sitten.” Jonna ilmoitti.

”No voidaan me mennä, ollaanhan me jo saatu aika paljon tässä päivässä selville.” Vastasi Minerva. Matkalla tytöt juttelivat niitä näitä ja kun he olivat mökkinsä pihalla, Minervan äiti tuli hakemaan heidät vielä syömään ilta palaa ja vei sitten tytöt telttaan jossa he nukkuisivat. Teltassa Jonna kaivoi repun pohjalta kirjeet ja nahka pussin.

”Avataan kirjeet ja luetaan ne”, sanoi Minerva joka jo haukotteli unisena, mutta pysyisi vielä pitkään hereillä. Jonna avasi ensimmäisen kuoren ja alkoi lukea hiljaa ääneen, jotta Minervakin kuulisi: ” Hyvä Benny, olen iloinen, että tulet minulle työtehtäviin ja ensimmäinen keikka olisi ylihuomenna ja reitti kartta on tässä kirjeessä. Toimitat vesi teitse kokaiini lastin  Hangosta Uuteenkaupunkiin. Lasti on tuotu edellisenä yönä Virosta ja kun menet Hangon satama alueelle ja kysyt miestä nimeltä Valdemir Korovski (Hän on venäläis-virolainen) niin hän antaa tarvittavat ohjeet. Palkkiosta saat puolet Hangossa ja loput sitten Uudessakaupungissa. Terveisin: Jerry Cutatin”

” Oliko se noin lyhyt” Sanoi Minerva sitten.

” Joo, siihen se loppuu, mutta oliko Kalastaja Kalle vaihtanut nimensä Bennyksi ja mennyt huume kuriiriksi Jerry Cutantinolle, eikös se tyyppi johda alamailmaa täällä Suomessa?” Jonna ihmetteli.

”Joo kai, mutta miksi?”

”En tiedä… mutta olisiko aika jatkaa seuraavaan kirjeeseen? Niitä on vielä pitkä liuta jäljellä.” Jonna sanoi ja odotti, että Minerva nyökkäsi ja aukaisi seuraavan kirjeen. Jonna luki kaikki kirjeet ja Minerva kuunteli, niissä oli sitä samaa kuin ensimmäisessäkin.

Aamulla tytöt heräsivät unisena ja menivät suoraan uimaan herätäkseen.

”Mennään näyttämään nämä poliisille”, sanoi Minerva ja osoitti kirjeitä kun he istuivat teltassaan.

”Miten? Vasta kolmen päivän päästä tulee yleisvene sitä paitsi meillä ei ole riittävästi todisteita siitä, että Kalastaja Kalle on rikollinen.” Sanoi Jonna

”No soudetaan lähi saarelle ja soitetaan sieltä poliisit avuksi tutkintoihin.” Mietti Minerva.

”Olet nero! Mutta tutkitaanko ensin sitä pussia, kun ei eilen illalla jaksettu?”

”Joo…näytähän sitä”, sanoi Minerva ja jatkoi kun oli tutkinut karttaa, ”Katso sinä kun olet parempi suunnistamaan ja tunnetkin paikat ehkä parmmin.”

”Joo, anna se vaan tänne”, alkoi Jonna jo innostua ja jatkoi hetken päästä osoitellen karttaa, ” Hymmm…. Näetko tuon pisteen? Se meinaa kiveä. Eikös se ollut siellä metsässä kun olimme tulossa tänne illalla. Ja outoa, se on keskellä suota”, Tulkitsi Jonna.

”No lähdetäänkö me suunnistamaan?” Kysyi Minerva. Ja niin parvaljakko suuntasi kohti metsää. Vähän ajan päästä he olivat suon reunassa ihmettelivät, että miten pääsisivät kivelle kuivana.

”Yhdesti partiokisoissa oli sellainen tehtävä että piti mennä kuralätäkön päätä kastumatta ja apuvälineninä oli narua ja tukkeja… jos sitä soveltaisi hiukan suon yli saattaisi päästä… mutta on siinä riskinsä”, Jonna ajatteli ääneen.

”Riski on otettava”, sanoi Minerva ja otti linkku veitset taskustaan ,”Milloin aloitetaan?”

”Vaikka heti” sanoi Jonna innoissaan haasteesta. He katkoivat paksuja oksia ja laittoivat ne pieneksi sillan pätkäksi suon reunaan. Kun tytöt olivat tehneet siltaa noin yksi ja puoli metriä heidän voimansa loppuivat ja he ajattelivat, että jos viimeisen kepin siirtäisi aina ensimmäiseksi silta riittäisi loppuun asti. Ja sillä keinolla he pääsivät kiven luo.

”Mikähän tuo laatikko on?” Kysyi Jonna kun he olivat kierrelleet katsomassa kiveä.

”Katsotaan”, sanoi Minerva ja yritti aukaista laatikkoa, muuta ei saanut sitä auki, ” Ei aukea”

”Kokeile tällä, jos se avain sopisi siihen” sanoi Jonna ja antoi avaimen Minervalle ja toden totta vaina sopi laatikkoon ja se aukeni, sisällä oli kaiken laista rojua ja kun sitä hiukan kaiveli tuli vastaan valepohja jonka alle oli pakattu todella paljon raha nippuja.

”Nyt kyllä lähdetään minua alkaa epäilyttää, ja mennään sen poliisin puheille.” Sanoi Minerva. Tytöt laittoivat kaiken paikoilleen ja lähtivät. Myöhemmin päivällä heillä oli hetki lähteä naapuri saarelle poliisin pakeille.

Anna Komulainen

—————————–

Johanna Venhon ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.
—————————–

Sä olit joskus pieni tyttö ja me leikittiin hiekkalaatikolla. Halusit välttämättä punaisen auton ja siispä mulle jäi sininen. En silloin koskaan aatellut, että me isoja joskus oltais, mutta nyt on vuodet vauhdilla ohi vierineet. Se hiekkalaatikko on tyhjä nyt, täynnä toisia lapsia. Me ollaan koulussa, vaan ei kohta enää. Sä olet miltei aikuinen nyt, ja me molemmat vasta lapsia. Sulla on tummat meikit ja synkät ajatukset. Minä kirkkaissa vaatteissani nyökyttelen ja esitän aina ymmärtäväni, vaan eihän sua voi täysin ymmärtää. Sä olet niin erilainen ja oon sulle tavallaan kateellinen. Vaan ajallaan mä huomaan, me silti yhteen kuulutaan. Me ollaan niin nuoria ja lähes aikuisia. Eikä maailma vielä tähän lopu, on paljon kohdattavaa. Me löydetään seikkailuja erikseen ja yhdessä. Muistetaan, kuinka joskus rakennettiin ikioma maa hiekasta. Eikä se valu hukkaan.

Nimimerkki: Sudensielu

————————

PAIKKANI ON TÄSSÄ

Siipipuoli kärpänen istuu lautasen reunalla, tahtoisi jo saada osansa. Milloin oikein tulee vuoro? Vai tuleeko ollenkaan? Minä en osaa vastata: odotan Pizza & Kebabin ulkopuolella, jono on hidas ja kilometrin pituinen. Mietin, miksei ystäväni tiedä, saako ruokaa vai ei. Tuonne me kaikki olemme menossa, viereinen ravintola on tyhjä.

Nimimerkki: Sirinä

————————

Postimies

Kalpeakasvoinen mies hapuilee avaimiaan kotiovella. Kädet käyvät vinhaan taskujen syvyyksiä, takin liepeiden salattuja kammioita. Miestä tutkii kymmenet nälkäiset silmäparit toisen kerroksen likaisista ikkunoista. Epätoivo repii ja kalvaa ahnaasti sisintä. Pisarat nousevat kaljun pinnalle kuin vuorovesi rantakallion harjalle. Valuvat punaisille kasvoille. Kirvelee silmiä. Mies tuskastuu. Silmät imevät hänestä elinvoimaa. Hän tietää jo seuraavan talonhallituksen kokouksen puheenaiheen. Onhan hän sentään puheenjohtaja. Vaan ei kauaa. Avaimet ovat häipyneet. Vaimo tulee töistä illemmalla. Rahaa ei ole tarpeeksi baariin. Ja naapurit vihaavat. Silmät nauravat miehelle. Hänen tuskalleen koska se ei kosketa heitä. Ei liikuta ei. Eipä tarvitse totakaan saatanan ketjupolttajaa kauaa kattella. En omista yhtäkään noista silmäpareista. Enkä tunne koko miestä Minä ainoastaa ruokin heidän postilaatikoitaan. Minä tulen kaistaleena valoa ovesi alta, siitä raosta, jota olet sukillasi yrittänyt peittää. Kilisytän koristekristalleja kutittelen kankaita, satiiniverhoja. Minä tulen. Kuulet sen portaista. Minä tulen ja kehotan sinua nostamaan peittoa korviin.

Nimimerkki: Tomiau

————————

On kuljettu lävitse ahtaan tunnelin, kohdattu sen pimeys, tultu valoon. On haukattu happea, jälkeen tuon tukehtumisen tunteen, melkein jo luulin, etten palaa enää, palaa elävien kirjoihin.

Nimimerkki: Laura

————————

Minun taloni

Minun taloni on suuri
kalliolla
taivasalla
meren päällä
maan alla

Kellari sikin sokin
pölyttyneitä päiväkirjan sivuja
sokkeloisia kujia
joihin kukaan ei haluaisi eksyä
julisteita
Hanoita ja Bon Jovia
nimmareita, Reckless Lovea
rumpukapuloita ja synkkiä kuvia

Keskellä taloa maalaiskeittiö
valkosipulia ja vaaleat kaapit
oliiviöljyä ja oliivia
viiniä ja sisäfileetä

Olohuoneessa suuri sohva
piano ja triangeli
salin pöytä ja tulisija
jossa voimme lämmittää käsiämme

kolme makuuhuonetta jos kyllästyn mieheeni
yksi vieraille ja yksi itselleni
valkokangas ja valokuvia
elämäni teatteria

Yläkerta on aurinko ja nauru
Keskipisteenä suklaapehmiskone
prinsessalakanat ja suuret vaatekaapit
kattoikkunasta tuikkivat tähdet
Joka yö kun niitä katsomme

Joka kerroksesta
Johtaa salakäytävä
kellariin
josta muihin kerroksiin
käytävät kynttilän liekeillä
esi-isien muotokuvia
Sähkökitaran sointia

Minun on pilvilinnani
pohjamutani
laiskanlinnani
elämänsuolani
- elämäntuojani.

Nimimerkki: Ennimo

————————

Eräs talo

se on keskellä kaikkia.
talo.
talo täynnä odotusta, verannalla jo
tuntuu mahanpohjassa.
kun pieni vaahtera pihassa koskettaa vienosti puuseinää.

talo on orava,
pieni.
(eihän se muuten mahtuisi keskelle kaikkea)
talo hymyilee leveän ujosti, kääntää kasvonsa kohti keltaista.
monet kävelevät talon ohi sunnuntaiaamuisin ajatellen: “juku, asuisinpa tuolla”
oven avatessa talo tuoksuu rakkauden postulaatioilta, aamun ensimmäisiltä tunneilta,
kaikelta hyvältä ja suloisen sokealta.
eikä siellä lue missään: asiaton oleskelu kielletty.
muy bien amigo!

talo hymisee tyytyväisenä kun takkaan sytytetään tuli ja lämpö polttelee kurkussa
tai kun seinistä kimpoaa superbassopallo ja seinät hytkyvät
fiilistellen.

teekuppi hyrisee ja puhelee orionista-
keittiön tuoksu on kirsikoita,
syksyn ensimmäisiä.

rationaalisesti romanttiset rantautumiset ovat tuttuja talolle.
makuuhuoneen ovi vähän turhankin raollaan,
sisään siitä! tule jo, tule tule!

eutanasia huutaa olohuoneessa,
draamakyyneleitä valuen.
pilaillenko vain?
ja vaikka kiellettiin,
piilottaa likaiset bokserinsa maton alle.

talo on nymfi,
kaipuu,
aito hymy,
salaisia sanoja,
kosketus,
kissa,
vailla koiran uskollisuutta.
talo on äidin syli,
koti.

talo on keskellä kaikkia.

Nimimerkki: Jojo

————————

Älä jätä kenkiä eteiseen

Lattioita tässä kuuraan.
Vieraita en ehdi vastaanottaa.
Vieraita jotka kuitenkin tulevat
hipihiljaa ja koputtamatta.

Jos tulet tänne
luuta lentää nurkkaan, lupaan
mutta älä jätä kenkiä eteiseen!
Jos tulet, tule kokonaan.

Pieni puutalo
narisee varisee
jalkojesi juureen.
Maistuupa paperilta.

Nimimerkki: Sirinä

————————

Talossani

I

Ilmaan imeytynyt suola
on lahottanut luuni
kun merituuli huokaa,
minä vapisen.

Kulmista köytetty maahan,
etten hyppäisi kotini kielekkeeltä:
lentäisin maistamaan merta.

II

Katso kristalli-ikkunoita,
käännä kättäni, avaa nariseva oveni
kutita, kutita!

Paisko ovia puolestani,
pudota sydämeni parvekkeelta
anna omasi minulle
– minä suojaan sen.

III

Jykevä rakkauteni on saarella
sen suuret lankut ja veistetty katto,
olen katsonut kultaani kaipaus savuisessa nielussani
sylkenyt ilmaan salamerkkejä.

Köydet repeilevät, meri huutaa

kallistunut olevaisuuteni kaatuu
– ympärilläni sataa,
kellun sateessa.
Vapaana uin kohti saarta,
sitä kalastajanmökkiä
ja minä kuulen
kuinka se vihdoinkin hymyilee.

Nimimerkki: Sateesta

————————

Sinä

Aurinko on polttanut hiuksesi harmaaksi tuhkaksi.
Suolavesi on uurtanut kuolleita jokia kasvoihisi.

olet itkenyt verkkokalvosi vereslihalle,
kasannut kyyneleet varastoon silmiesi alle.

Hauraat luusi tärisevät
et jaksaisi enää seisoa.
Mutta et luovuta,
tänään on elämä.

Posteljooni hymyili sinulle.

Hiljaa, mielessäsi leijuu sininen ajatus:
mikään päivä ei ole loputon
katsoa nyt taivaalle
ymmärtää lintujen lento.

Nimimerkki: Roosa

————————

Talo

Vihreät tapetit ovat käärineet värinää väliinsä.
Kissamainen katse taittuu niiden läpi terävänä,
tuuli heijaa minua
edestakaisin.
Pumpulisena pölypilvenä lepään vanhan hetekan
takana ja polttava halu
Vangita
Raapii höttöiseen kudokseeni käytäväänsä.
En kuule pihaustakaan,
Sellainen hajottaisi koko rakennelman.
Makuuhuoneen seinät narisevat, ja seinäpaperi huitoo hädissään:

Auttakaa, kohta jotain jo Putoaa.

Nimimerkki: cvalda

————————

sanoit nesteen virtaavan suonissasi niin kovaa
ettet kuullut ajatuksiasi
ja mustan veren valtaavan sinut
pahalla voimallaan

halusit sen pois itsestäsi, mutta

mikä meni vikaan?

se veri mikä ranteistasi tuli
se oli punaista

Nimimerkki: Suvi

————————

Puen ylleni villatakin, joka tuoksuu hunajalta. Hengitän syvään vaaleaa aamua ja kosteita sateenpisaroita. Jalkani tallaavat yli kuluneitten punaisten ruohonkorsien, yli kukkaniittyjen ja vihreiden marmoristen talojen. Kivet kutittavat jalkapohjaani, kun saavun meren rantaan. Silitän veden pintaa, se lepää oranssinvärisenä. Tuuli seikkailee veden pinnalla, se koskettaa sitä tehden siihen pieniä kuvioita. Vesi tuoksuu ihanalta, kuin vasta kukkaanpuhjenneelta ruusulta. Aurinko tervehtii minua valollaan, mutta valo tuntuu jotenkin kylmemmältä kuin ennen. Valo on kuin rikkimennyt suudelma, jonka takia sydämeni palaa loppuun. Minä pyydän, älä riisu sydäntäni, vaan päästä se varovasti irti, anna sen sekoittua rantahiekkaan ja anna ajan kuluttaa se pois. Ympärilläni lentää sinisiä, kiiltäviä perhosia. Ne hymyilevät minulle katkeransuloisesti.

Nimimerkki: Emilia

————————

Rangaistus

Raotan silmiäni unesta. Huomaan makaavani ilman paitaa kylmällä pinnalla. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Kaikkialla on pimeää. Nähtävästi siiven tyngät ovat edelleen selässäni, tunnen sulkien hipovan selkääni. Yhtäkkiä lapaluitani viiltää kipu.

Hätkähdän, kipu yltyy sietämättömäksi. Puristan käteni nyrkkiin purren huultani. Siiven tyngät alkavat kasvaa ja terävät reunat repivät ihoni rikki. Huudan kivusta. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Siivet raapivat ihoani. Suolaiset kyyneleet valuvat suuhuni saaden sen kuivaksi. Hengitän raskaasti, yrittäen saada sen tasoittumaan.

Pian tunnen niiden taas kasvavan, mustat, terävät ja veren tahrimat sulat hipaisevat kylminä olkapäätäni saaden jo valmiiksi tärisevän kehoni kananlihalle. Puristan silmäni kiinni ja huudan kaatuen maahan. “Auttakaa..joku..kuka tahansa..” Hengittäminen raastaa kehoani, yritän saada tarpeeksi happea nyyhkäyksieni välistä. Siivet ovat eivät kasva enää, silti sietämätön kipu viiltää niissä. Liikautan niitä varovasti, yksi piikeistä raapaisee olkapäätäni. Nostan tärisevät käteni koskettaakseni niitä, sulat ovat kylmät ja sileät, mustat ja vieraat, vihaan niitä. Vedän siivet käsien avulla suppuun, painan pääni polviin ja itken. “Ottakaa ne pois, ottakaa ne pois! En halua niitä!” Kuulen itseni huutavan. Tuntuu kuin ääni tulisi jostain hyvin kaukaa. Yhtäkkiä tunnen jonkun koskettavan hellästi siipeäni. Nostan varovasti kasvoni. Kirkas valo sokaisee minua, siristän silmiäni. “Älä pelkää, en anna niiden tuhota sinua,” lempeä ääni sanoo ja nostaa leukani. “Ne sattuvat vain aluksi, pian et edes huomakaan niitä.”

“En halua elää niiden kanssa, ne painavat ja raapivat minua. Minua pelottaa, pyydän..ota ne pois..” “Älä pelkää, en voi ottaa niitä pois, se on sinun rangaistuksesi.” Sanat viiltävät sydäntäni, en halua kuulla, en ole tehnyt mtiään väärää..”Opit kyllä elämään rangaistuksesi kanssa, niinkuin kaikkien muidenkin täytyy.” ääni sanoi ja kirkkaus alkoi hälvetä. “Ei, ei älä mene! Älä jätä minua!” huudan, mutta valo oli jo poissa. Puren huultani, kyyneleet eivät olleet kaukana turvonneissa silmissäni. Vedän jalat koukkuun ja painoin pään polviin, minua paleli, kumma kyllä itku paransi tuskaani.

Vähitellen..ikuisesti..rangaistuksenani..

Nimimerkki: Papou-fruit

————————

Maailma

Kuolemanväsymys,
mielen tylsyys
ja kadonnut rauha

Lakannut kiinnostus,
välinpitämättömyyden muuri
ja tuijotettavana oma napa

Turvattomuus,
kalvava pelko
ja ahdasmielisyyden kaista

Ne tulevat yhdeksi ja se on tämä maailma
Kylmä tuli käristää jokaista sisästä
Kuiva sade tippuu taivaalta
mutta ei se erotu poskilla kyynelten joukosta

Nimimerkki: Sanni

————————

LUMESTA

Talvella maailma on kuin värityskirjan tyhjä sivu. Kesän väriloisto on niin erilainen kuin talvi hillityssä puvussaan! Ihmiset ja muuttolinnut pakenevat lämpimään, harmaavarpusten jäädessä pohjoiseen. Ja pääskysten palatessa he ovat yhtä harmaita kuin ennenkin.

Nimimerkki: Pitsi

————————

Olen talo kukkulalla
metsän siimeksessä

ei ole ovikelloa
eikä polkua
viitoitettua

sinun täytyy itse
uskaltaa minulle
puhua

Puutarhassa eivät
kuki kukat

mutta uskallahan
astua sisälle

siellä olet
uteliaampi uuteen

Kaikki he eksyvät

löytävät meille

Tarjotaan kakkua
ja kahvia

päiväykset
saattaa olla viikon
vanhoja

takassa palaa tuli
ja pääasia

olen
lämminhenkinen

Eikä nyt suinkaan
unohdeta:

on talossa vintti
pimeänä

Mira Orko

————————

Hiekkaisen tien varrella, tummien puiden varjossa, kylpee auringon valossa, vanha talo.

Siinä ei ole mikään kohdallaan.

Kulmat ei ole suoria.

Kaarteet eivät ole kaarevia.

Ja silti kaikki on ihan kohdallaan.

Ikkunat on maalattu sinisiksi ja vihreiksi.

Ne taittavat valon avaraan eteisen maisemaan.

Missä tavarat on siististi paikoillaan.

Ulko-ovi on auki ja eteinen lämmin ja valoisa.

Sen pidemmälle ei kuitenkaan pääse kuin muutama.

Seuraavat ovet on tiukasti lukossa.

Eteiseenkin kuitenkin kuulee basson jyskytyksen.

Se tärisyttää seiniä, tuntuu luuytimessä.

Sisempien seinien välistä kaikuu sellon riipaisevaa ääntä.

Sydäntä repivää ja rakastettavaa.

Talo on siinä.

Varmaan kauan.

Se ei karkaa.

Ei näytä, että pelkää.

Se seisoo varmana jalustallaan.

Kukaan kun ei huomaa…

Halkeamia perustuksissa…

Ja niitä takapihan ikkunoita,

Jotka ovat rikkoutuneet.

Mutta haittaako se,

Niistähän pääsee vain auringon valo sisään.

Nimimerkki: Jäätelöpallo

————————

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Ruskeatukkainen mies pitelee käsissään konseptia. Silmät tarkastelevat suttuista käsialaa. Mies rykäisee, kohottaa katseensa naiseen, joka suorii farkkuhamettaan.
“Mistä ihmeestä se näitä aiheita repii?” mies kysyy. Naisen korkeakorkoinen saapas lyö tahtia puista pöydänjalkaa vasten.
“Eiköhän tuo ole jo tarpeeksi huolestuttavaa”, nainen huomauttaa hymyillen teennäisesti, katse miehen käsissä, joihin on sivelty itseruskettavaa.
Mies irroittaa konseptista ja työntää sen naista kohti pöydän sileää pintaa vasten.
“Hyvä mielikuvitus ainakin, sen olen pannut merkille silloinkin kun se istuu täällä perjantaisin.” Mies vastaa naisen vaativaan katseeseen ilmeettömästi, kuten aina ennenkin. Se ärsyttää naista, joka koskettelee hermostuneen oloisena vihkisormustaan.
“Tuo kuvaus on inhottava ja loukkaava. Kyllä siitä nyt arvaa ketä sillä tarkoitetaan!”
“Niin, sinua?”

Ikkunaan pöllyää kovaa lunta. Kuin taivas olisi miettinyt sataako vai eikö sataa harmaan pintansa yläpuolella.
“Mutta eikös se tehtävänanto selvästi..”
“Tämä kielenkäyttökin on..”
“Päähenkilön suuhun sopivaa. Jos satuit lukemaan yhtään sitä kuvausta hahmosta niin huomasit sen”, mies korotti ääntään hiljentääkseen naisen kimakaksi muuttuneen äänen. Naisen kasvoille piirtyi ryppyjä, joita vuodet toivat väistämättä mukanaan. Hän avasi sinistä neuletakkia, sillä työhuone tuntui tuskastuttavan kuumalta ja vielä kaiken sen lisäksi oli vielä tuo mies, joka vähät välitti siitä mitä oppilaat kirjoittivat. Aivan kuin minkä tahansa voisi tehdä taiteen nimissä!
“Suosittelin hänelle lukiota”, mies täytti kaksi sekunttia kestäneen hiljaisuuden, jonka rikkoi vain ikkunaa vasten paiskautuva tuuli.
“Lukiota? Jos se käy samalla tavoin koulussa kuin nyt, eihän siitä tule yhtikäs mitään. Sitä paitsi, sille pitäisi puhua tästä. Ei tuo ainakaan normaalia ole!” nainen sanoo, nousee ylös ja kävelee ikkunalle. Korot kopisevat kiiltävän harmaata lattiaa vasten. Kädet eksyvät ikkunalaudalle.
Mies katsoo naisen epäergonomista asentoa, naputtaa kynää pöytää vasten ja pudistaa päätään turhautuneena.
“Oili, et sä voi väittää ettet sä itsekin joskus käyttäisi mielikuvitusta.
Tämähän on neroa, kun pääsee sisälle koko tekstiin.”
“Sun mielestä siinä ei siis ole mitään vikaa?”
“Ei”, vastaa mies jämäkästi ja kääntää katseen naisen vaaleansinisiin silmiin. Nainen katsoo miestä ja kerää ajatuksiaan, ennen kuin ristii kätensä rinnalleen. Miehen suunpieleen muotoutuu huvittunut hymy ja otsan rypyt silenevät.

“Kyllä musta siinä on jotakin vikaa. Kuraattori on varmasti samaa mieltä asiasta!” Nainen puhuu kimakalla äänellä, kävelee ovelle ja rämplää hetken lukkoa saadakseen oven auki.
Ovi painuu kiinni ja mies huoneessa pudistaa päätään.
“Tuskinpa.”

- christineH

—————————–

Voimakkaat konsonantit

Biologian opettajani ääntelee, laulaa, matkii vaikka hirveä, lyö vetovoiman alta

Muistan, kun Jutan äkkipikaiset vastaukset höyrystivät ilman ja saivat muut oppilaat lysähtämään tuoleihinsa. Katkeruus tuoksui ilmassa ja sanoinkuvaamattoman ahdistavat pisteliäät tikut raapivat selkää. Se ei estänyt tytön kättä, jota tuntui vetävän magneetti kohtisuorasti kattoon. Mietin, olisiko Jutta samalla kurssilla.

Ihminen on kuin puu, opettajamme Suorsa oli tokaissut ensimmäisellä biologian tunnillaan. Hänen ulkonäkönsä petti uusia oppilaita niin negatiivisesti kuin positiivisesti; toiset olettivat hänen rauhallisen katseensa ja untuvavillatakin antavan merkkiä hiljaisesta ja myöntyvästä opettajasta. Suurehko maha ilmaisi syvää sohvaperunan ja keltaisen jaffan ystävää. ”Se on raskaana”, Jutta arveli ensivaikutelman saattelemana ja istuimme eturivistöön. Mitä itse huomasin heti ensimmäisten 75 minuutin jälkeen oli, että Suorsa uskalsi pistää kaiken massansa peliin, kun oli tarve ja selitti kärsivällisesti, yrittäen todella saada oppimaan.

Käsittelimme raskautta, mutta emme hänen, vaan yleisesti ihmisbilsan kurssilla. Naisen ja miehen näkökulmasta syventyen erään perheen koettelemuksiin äidin raskauden alusta synnytykseen asti. Suorsa lupasi tuoda paikalle vanha kunnon VHS;n, minkä hän oli äänittänyt vuosia sitten, mutta nenäliinat meidän piti itse tuoda.

Kotipihamme kirsikkapuun juurien kasvu on kuin ihmisen kehitystä, raskasta ja hidasta, kirjoitin vihkooni. On hivuttauduttava milli milliltä, saavutettava sentti, sentit, saada ravinteista ja vedestä se voima nousta selviytyäkseen sen pinnan alle, josta sitten koputtelee, kunnes multakerros antaa periksi, jolloin pienet hileet pöllähtävät ilmaan. On aika nousta.

Sama pätee ihmisiin. Ilman laskimoita sydän ei sykkisi, koska veri ei pystyisi palaamaan sydämeen valtimoista lähdettyään. Ihmisen keho on eräänlainen temppeli, jonka osat toimivat yhteistyössä ja jos yksikin osa vaurioituu, on pakostakin jonkun muututtava tasapainon säilyttämiseksi. Ilman ravinteita sydän ei sykkisi; siksi on monenlaisia puheliaita, mausteisia, liukkaita, suolaisia, hidasälyisiä ja makeita hedelmiä. Toiset hedelmät ovat taas toisia hiljaisempia, mauttomampia, vastahakoisempia ja kirpeämpiä, mutta itse olen huomannut näiden ihmisen olevan kultaakin arvokkaampia, koska asiahan on niin, että ulkonäkö ei kerro kaikkea. Katsahtaessani kelloon minun teki mieli huudahtaa. Ruokalan ovet heilahtivat viimeisen oppilaan myötä. Olin myöhässä.

Se, miksi valitsin Suorsan vetämän kolmannen kurssin ensimmäisten pakollisten biologiakurssien jälkeen ihmetytti minua vieläkin. Lukion aloittaessani en olisi ajatellutkaan kiinnostuvani niin tästä aineesta. Astuessani luokkaan Jutan katse ohjasi minut paikalleni ja hymähdin itsekseni sitä sattumaa, kuinka olimme taas samalla kurssilla. Tytön ilmeen kiertäessä luokan ympäri selasin tyhjää vihkoani ja mietin riittäisikö se kurssin loppuun, koska viime kurssilla isosta vihosta ei jäänyt muistoksi, kuin kannet; repaleiset, omenamehulta tuoksuvat.

”Millainen puu sä olisit?” Jutta kysyi ilkikurinen hymyn tutkiessa silmiäni. ”Omena, päärynä, sitruuna, mandariini, appelsiini vai…?” ”Vesimeloni”, huudahdin, enkä odottanut kysymyksen loppuun. Höh, se on viljelykasvi, ei puu”, Jutta tokaisi kulmat kurtussa ja naurahti sitten. Ismo yskäisi takana ja hivuttautui lähemmäs kuunnellen Jutan uusinta päähänpistoa. Päämme muodostivat hataran kolmion jättäen muut ulkopuolelle ja ilman tihentyessä huoneessa, missä ei ollut tuuletettu tunteihin, tyttö puhui.

Suorsan astuessa kevyesti mokkajalkineissaan, kokoa 48, luokassa hiljennyttiin muutamaa etupenkissä istuvaa poikaa lukuun ottamatta. Kolmikon supistessa Suorsa avasi salkkunsa ja tervehti. Suorsan tunnit olivat juuri niitä, jotka eivät tuntuneet perjantai-iltapäivällä, kuin kuumilla kiviltä kävelemiseltä; toisin kuin edellisen jakson historian kurssilla. Ensimmäisestä lauseesta lähtien selvisi, että emme olleet valinneet helpointa kurssia, mutta haasteitahan sinne oli menty hankkimaan.

**

”Piirtäkää samalla oikein jättisolmuke, koska mä olen huomannut, ettei semmoset pikkutöhryt jää kenenkään mieleen.”

Luokka K4 veti perjantain viimeisiä paria kymmentä minuuttia aiheenaan hermosolut, viimeisenä aiheenamme synapsit eli välittäjäaineet, mitkä päättivät loppupeleissä, oliko impulssin matkan loputtava vai jatkuttava. Jopa Jutta myönsi väsähtäneensä edellisellä matikantunnilla, mutta Suorsan vetäessä rooliaan eli Sanna-synapsin kulkua elimistön pikkuvarpaista hikiselle otsanliepeelle ajatuksien lennolle ei jäänyt sijaa, jos halusi tajuta jotakin vielä kotona kerratessaan tunnilla vihkoon kirjoitettuja asioita. Marin protestoidessa kärsivillä katseillaan, että hän halusi kotiin, Suorsa napautti piirtoheittimen päälle ja osoitti yläreunaa.

Olimme juuri psykologian tunnilla puhuneet elekielestä ja tutkiessani Suorsan olemusta en voinut olla huomaamatta sitä pelottomuutta ja sinnikkyyttä – mutta samalla väsyneisyyttä pilkettä vasemmasta silmäkulmasta. Pelkäsin aina itse olla luokan edessä ja katsellessani miehen huoletonta olemusta ihmettelin, miten hän pystyi siihen.

”Kuulkaas jampat ja jampattaret”, Suorsa aloitti ja hipoi sormenpäitään hitaasti. “Tämä on nyt niin tärppi kokeessa, että kaikkien kannattaisi kuunnella.” Puhuessaan Suorsa korotti usein ääntään ja tuntui kuin leikkivän tulisilla konsonanteilla ja laulavan tarpeen tullen hiljaisilla, mutta voimakkailla vokaaleilla; muodostaen kirjaimista hienostuneita lauseita, jotka menivät yleensä puolelta luokalta ohi. Tuntui usein, että Suorsan hienostuneet sanat rönsyilivät jo katosta alas haluten pakoon narisevien oppilaiden kenkien mukana.

En ollut koskaan aiemmin haistanut niin makean tuoksua, kuin sinäisenä perjantaina. Oletukseni etukolmikon karkkipusseista osui oikeaan ja Jutan haukotellessa, Suorsa katsahti minuun nopeasti ja tuntui, kuin odottavan vastaustani - vaikka olin aivan pihalla. “Siis ponjaatteko te? Kun hermosolu lähtee, noh odottakaas”, mies tokaisi ja näytti mietteliäältä. Edessä istuvan venytellessä käsivarsiaan, Suorsa sujautti itsensä kahden pulpettirivistön välistä ja otti kahdesta vanhasta, lyijykynillä koristelluista pulpeteista kiinni ja valmistautui painonnostajan asentoon. “Nämä ovat hermoimpulsseja, mitkä haluavat päästä läpi, mutta arvatkaas mikä estää niiden kulun”, Suorsa kysyi ja vihreät sävyt hänen villapaidastaan huokuivat joulun tuloa. Suorsa otti tiukan otteen ja veti pulpetit itseensä kiinni. “Synapsit”, joku vastasi ja Suorsa nyökkäsi. “Ja katsokaas, ne eivät liiku, eivät vaikka kuinka yrittäisi.”

Suorsan liikehdintä omaksui hermosolun tuskan, koska sen meno estettiin. Oikean jalan yrittäessä puikkelehtia vapauteen vasemmat varpaat näyttivät liimautuneen maahan, kädet vasaroituneen puun pintaan ja selkä roikkuvan narulla katosta. Sätkynuken näköinen Suorsa liikehti hitain ja raskain liikkein hetken paikoillaan ja ilma tuntui kadonneen ympäriltämme; kuin olisimme olleet avaruudessa. Miehen silmäluomet sulkivat esiripun surullisina.

Joku liikahti. Nostaessani hiljakseen kättä Suorsa katsahti minua ja hänen silmänsä hymyilivät vuoroni tulleen. “Kaiken perustana ovat stimuloivat synapsit, mitkä estävät hermoimpulssin kulun vapauttamalla gaba-nimistä välittäjäainetta.” Sekunnin hiljaisuuden jälkeen Suorsa naurahti myöntymisen merkiksi ja napautti offline-nappulaa. Siirryttyään taulun eteen hän käännähti ja lausahti ironisesti: ”Voi itku te olette hyviä”. Jutan alkaessa survoa biologian kirjoja muiden tapaan laukkuun Suorsa kirjoitti viimeisen lauseen taululle. ”Mitäs se kello näyttää. Loukkaantuisitteko te, jos nyt…?”

Pilkulliset verhot lepattivat tuulessa ja väsähtivät paikoilleen, kun ikkuna suljettiin sinäisenä perjantaina, kello puoli neljältä. Koulun käytävillä harhaili enää satunnaisia oppilaita ja K4:n oven suljettuaan valtakunnan peri siivooja. Jutta huikkasi luokan ulkopuolella lähtevänsä heti, jotta ehtisi aikaisempaan bussiin. Hän harmitteli, ettemme voineet vaihtaa kuulumisia enemmän. ”Mikäs kiire sulla sitten on?” ihmettelin.

”Kauppaan”, Jutta naurahti kaivellen taskujaan ja lähti raviaskelein kohti ulko-ovea. Pieni reikä hänen vasemmassa housunlahkeessa herätti huomioni. Jutta katsahti taakseen ja näytti keskisormea, kun huudahdin: ”Ai loppuuko Valintatalosta kohta vesimelonit vai?”

Noora Nieminen

—————————–

Timo Harjun ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tilojen kauneimmat salaisuudet

Asuntoesittely
kirjoituspöytä
kerros nolla:
Yllättävän kodikas,
tilava ja avara.
Säännöllinen kulmikas,
täydellinen harmonia.

- Riikka Simpura

—————————–

Takaapäin näki vain hieman resuisen miehen hahmon, joka käytti kävelykeppiä apuna nilkuttaessaan torin poikki. Vasemmassa kädessään hänellä oli kaupan muovipussi, sisältäen viikonlopun ruokaostokset. Painava pussi ei ainakaan helpottanut etenemistä, kulku oli epätasaista, epävarmaa, hidasta. Kun vanha mies oli melkein ylittänyt tuon suuren aukean, ohi kulkenut taksikuski tervehti häntä, liekö olivat vanhoja tuttuja. Mies vastasi, heilauttaen hieman päätään.

”Mikä idiootti”, mutisi tämä itsekseen, yritti silti saada kasvoilleen kohteliaan hymyn. Sen luominen näytti olevan hankalaa, ilmeisesti hän ei ollut iloinen kovin usein tai ei vain kokenut tarvetta kohottaa suupieliään pienesti ylöspäin. Sänkistä leukaa kutitti, joten hän pysähtyi raapimaan kömpelösti sitä kävelykeppikädellään. Siinä ajassa taksikuski ehti kadota kauas, ja mies huokaisi helpotuksesta: ei tarvinnut alkaa vaihtelemaan kuulumisia.

Matka eteni hitaasti mutta varmasti, kadut mutkineen ja kuoppineen menivät ohi. Muutama ylämäkikin osui matkalle, mutta onneksi ne eivät olleet kovin jyrkkiä eivätkä isoja, eli eivät hankaloittaneet merkittävästi kulkua. Pian mies olikin jo sen ruman kerrostalon pihassa, jossa sattui asumaan. Ensimmäiseenkin kerrokseen, jossa hänen asuntonsa sijaitsi, oli tosin muutama rappunen, ja niistä pääseminen oli aikamoinen urakka kipeän jalan kanssa, puhumattakaan ylimääräisestä painolastista. Lopulta sekin onnistui, ja sitten vain omalle ovelle, avain lukkoon ja kääntö, vihdoinkin kotona.

Mies vilkaisi kelloa, alkoi olla jo kiire, se oli jo varttia vaille yhdeksän. Niin nopeasti kuin kykeni hän laittoi ostoksensa (valmisruokia – ei hänellä ollut aikaa kokkailuille) jääkaappiin, ja nilkutti pieneen olohuoneeseensa.

Lääkäri oli kyllä kieltänyt kaikenmoiset harrasteet jalan kanssa, ei urheilua eikä typeriä ”vanhemmille ihmisille sopimattomia toimintoja”, mutta mies ei välittänyt. Hän napsautti pienen nurkassa olevan television auki, laittoi ääntä kovemmalle, käänsi oikean kanavan. Juuri sopivasti, se ohjelma mitä hän oli koko edellisen viikon odottanut alkoi. Ilmainen tanssikurssi, eikä tarvinnut edes kotoa poistua! Mikä onni.

Musiikki alkoi virrata, ja mies unohti kaiken turhan. Entisen vaimon, typerät naapurit, metelöivät koirat, rikkinäiset sukat. Hän antoi liikkeen vallata, tanssahteli ympäriinsä. Ei jaksanut välittää jalan kivusta, vaan iloitsi ja nauroi, vapautui hetkeksi. Innostui jopa laulamaan hieman tutuksi tulleiden kappaleiden mukana. Oli vaikeaa keskittyä itse opetukseen, tylsään puhumiseen, mallista katsomiseen, ja usein hän vain antoi olla. Sanat muodostivat silloin rytmin, sen mukaan hän tanssi, kunnes tuli taas musiikkia, kuplivaa ja jännittävää ja mielekästä, jonka mukaan saattoi taas uudella riemulla entistä innokkaammin hieman hypähdelläkin.

Liian pian ohjelma loppui. Mies sulki television, hieman häpeissään kuten aina, miten hän nyt tuollaista meni tekemään? Hymy pyyhkiytyi kasvoilta ja elämänilo ja nauru silmistä, oli vain taas jalkansa loukannut kärttyinen mies, ilman intohimoja ja salaisia haaveita tanssijan ammatista.

- Suvi

——————————————————

Jokainen noista tyhjistä tuoleista muistuttaa hänestä,
joka ei enää koskaan tule niissä istumaan
ja pöydän alusta huutaa hiljaisuudellaan jaloista
jotka vielä hetki sitten heiluttivat siellä varpaitaan
ja lähtivät tietämättä
etteivät koskaan tulisi enää palaamaan

Pihakeinu, joka on jo viety pois,
tilallaan ammottava aukko.
Sekin kuiskii hänen nimeään
palatessaan talvikätköstään:
tässäkään hän ei enää ole.

Ja kaikki nuo tyhjät pihat, kadut, talot
vaikuttavat liian avarilta.
Sillä ne muistuttavat hänestä
ja mustasta aukosta jonka hän jälkeensä jätti,
vieden liian monia muistoja mukanaan,
varastaen naurunsa meiltä
imien kaiken muun pois paitsi kaipuun.

Ryömin sänkyni alle,
mutta vielä senkin ahtaudessa muistan
unohtavani vielä niin paljon sellaista
minkä tilalle ei enää ole mahdollista saada mitään.

- Suvi

—————————–

Seison rauhaisasti jääkaapin alahyllyllä ruokaöljyn, ketsupin, sinapin, kaljatölkin, soijan, puolityhjän salaattikulhon, pellavasiemenöljyn sekä salaattikastikkeen kanssa. Olen aavistuksen näreissäni huonosta paikasta, tuntuu inhottavalta, kun yläpuolella oli niin paljon porukkaa. Olisivat edes antaneet aitiopaikan kaapin ovesta… Muuta valittamista ei tosin ole. Tämän perheen jääkaappi on sopivan vilpoisa eikä liian täyteen ahdettu, eivätkä he unohda ovea melkein koskaan auki. Olen myös helpotuksekseni kuullut, että kyseinen perhe kierrättää. Kun maitoni loppuu, pääsen vain uudestaan kauppaan joko maitopurkkina tai pahvipakettina, sen sijaan että joutuisin kaatopaikalle.

Keittiöstä kuuluu askelia, jotka pysähtyvät jääkaapin kohdalle. Eipä aikaakaan, kun ovi kiskaistaan auki ja valot syttyivät. En vieläkään käsitä, miksi valot syttyvät vain, kun jääkaappi avataan. Mitä järkeä siinä on?

Vielä vähemmän järkeä on kyllä siinä, miltä jääkaapin edessä seisovalla perheen vanhemmalla tytöllä on naamassaan. Hänen silmiensä ympärykset on maalattu aivan mustiksi, tosin seassa on myös aavistus tummanviolettia ja viininpunaista. Tytön kasvot ovat kaiken lisäksi luonnottoman kalpeat ja huulet aivan mustat. Parkaisen mielessäni kauhusta. Tiedän tasan tarkkaan, millaisia tuon näköiset ihmiset ovat! Olin kerran aiemmin piimätölkin muodossa erään melko samannäköisen naisen luona ja hän käytti epämääräisiä aineita. Miksi? Miksi tuo niin viattomalta tuntunut tyttö sortui sellaiseen?

Tajuan, että hän katsoo minua. Kaikista sisäisistä aneluista ja uhkailuistani huolimatta hän ojentaa kätensä minua kohti. Tytön kynnet ovat lakattu mustiksi, mutta sitä hän tekee yhtenään. En koskaan arvannut, että se olisi alkusoittoa tälle.

Tytön ote on samanlainen kuin aina ennenkin; niin löysä ja huolimaton, että pelkään putoavani millä hetkellä hyvänsä. Hän ei kohota minua suoraan huulilleen, mistä olen kiitollinen. Minuun jäisi kuitenkin mustat jäljet siitä. Hän kaataa maitoa muovimukiin, jonka pohjalla on ruskea jauhetta. Olen varma, ettei se ole kaakaojauhetta. En tiedä paljoakaan ihmisten kielletyistä aineista, mutta eivätkö jotkut olleet jauheen muodossa? Kehtaakin sotkea minut hämäriin puuhiinsa!

Tunnen olevani puolillani jääkaapin oven läjähdettyä kiinni. Jos voisin vapista, tekisin sen ehdottomasti. Ihmiset ovat yleensä arvaamattomia tuossa tilassa. Hän olisi voinut yhtäkkiä heittää minut seinään!

Mietin pimeässä, keneltä tyttö on mahtanut saada huumeita. Hänen vanhempansa eivät varmasti ole sekaantuneet siihen mitenkään, niin mukavia ihmisiä tuntuvat olevan. Keitä muita täällä on käynyt? Muiden perheiden teini-ikäisten tyttöjen luona ramppaa yleensä yhtenään kikattavia ystävälaumoja. Tämä tyttö sen sijaan tuntuu aina pysyttelevän hiljaa kotona. Epäilyttävää.

Yhtäkkiä mieleeni putkahtaa yksi vieras. Hän on äänestä päätellen suunnilleen tytön ikäinen poika. Hän käy melko harvoin. Aina silloin tällöin kylässä ollessaan poika selittää jostain ongelmista koulussa ja kotona ja tyttö yrittää kömpelösti sanoa jotain sympaattista ja lohduttavaa. Toisinaan hän pitää pojalle saarnan “itsetuhoisista aikeista” mitä lie ovatkaan… Niinpä tietysti! Se on varmasti heidän koodikieltään. Olen ylpeä itsestäni, kun pystyn päättelemään niin paljon niin pienessä ajassa.

Suunnilleen tunnin päästä kuulen tytön vanhempien ja pikkusiskon tulevan kotiin. Äiti availee toisinaan jääkaappia ja laittaa äänistä päätellen jotain pataa. Sitten hän käskee vanhemman tytön kattamaan pöytää.

Jos minulla olisi suu, se loksahtaisi auki. Tytön kasvoissa ei ole enää jälkeäkään äskeisistä tököteistä. Tottakai hän salaa kaiken vanhemmiltaan, mikäkin petturi. Minua hän ei huijaa. Yritän viestittää paheksuntaani parhaani mukaan, mutta tyttö ei ole moksiskaan nostaessaan minut heidän ruokapöytäänsä. Luon sääliviä katseita tytön mukaviin vanhempiin ja hänen iloiseen pikkusiskoonsa, joka on liian pieni ylettyäkseen ottamaan mitään jääkaapista. Raukkaparat eivät tiedä mihin ovat sotkeutuneet. Olen aivan varma teoriastani. Tai siis, eihän kukaan mistään muustakaan syystä voi näyttää noin synkältä?

- Jansku

—————————–

“Nyt!”, ajattelin, “Sieltä se taas tulee”. Tunsin perimmäisten viettieni ottavan kehoni valtaan: kaikki liian ruumiillinen ja maallinen irtaantui sisälläni. Hetkessä kaikki tuntemukseni tanssahtelivat lempeänä tuulahduksena silmieni edessä ja sokaisivat minua. Kiusoiteltuaan minua tarpeeksi tuulahdus syöksähti takaisin sisääni valtavana, lämpimänä humahduksena. Silmänräpäyksessä olin yhtä keveää kevättuulta, joka etsi sijaansa kirpeän nipistelevässä pakkasessa. Sisälläni raivasivat muurinmurtajien lailla tietään kumeat adrenaliinisykähdykset leutojen ja suloisen hellien, mutta silti niin voimakkaiden tunneaaltojen säestämänä. Tiesin, että tämä suuri, mutta silti niin säälittävän olemattoman alueen, ihmisen, hetkelliseksi nautinnoksi suotu eden, omasi hieman rahvaamman tulkintatavan mukaan nimen ihastus.

Kurkistin varovasti yön kirkkaaksi jähmettämän kinoksen takaa.

Hän oli pukeutunut tänään taivaankantta sumentavia hiutaleitakin vaaleampaan villapipoon, ruudulliseen kangastakkiin ja kinuskin värisiin vuorellisiin tennareihin. Käsiä lämmittivät pulleat, kotikutoiset lapaset. Näin, että hän oli iloinen. Hän oli aina iloinen, mutta nyt hänen riemunsa säteili vaivattomasti jopa seuraavaan kadunkulmaan saakka. Hänen pirteän hypähtelevä askeleensa pyyhkäisi mielestäni tulevan koulupäivän murheet yhdellä huomaamattomalla sipaisulla.

Tämä oli se hetki viikossa, joka sai kaiken edellisen kerran jälkeen tapahtuneen lipumaan huomaamatta taka-alalle. Ehkä hän tiesi minusta, ehkä ei. Hellin mielessäni kuvitelmaa, jossa hän tiesi suurimmat salaisuuteni samalla tavalla kun minä uppouduin haaveissani hänen sielunsa kätköihin. Tiesin hänen läsnäolonsa vaikutusvoimasta. Tiesin, kuinka hän saattoi säteilyllään ja silmiensä suomalla kirkkaalla toivolla houkutella ihmisiä luokseen. Hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, ei tietenkään! Joskus hän vain saattoi muistaa lahjakkuutensa liian myöhään ja joutui kiirehtimään, jottei herättäisi liikaa huomiota. Tiesin, että hän salaa auttoi vanhempiaan. Kulutti joskus tunteja äänettömästi maanitellen ohikulkijoita sisään kahvioon. Ihmisparat eivät tienneet, mikä heihin iski ja astuivat pahaa aavistamatta kynnyksen yli vastustamattoman vetovoiman vietteleminä. Kyllä, olin huomannut, että hän poti siitä huonoa omaatuntoa, mutta se ei ollut mitään verrattuna mielihyvään, jota vanhempien onni häneen valoi.

Joskus toivoin, että tälläinen lahja olisi suotu hänen sijastaan minulle. Tosin en olisi ansainnut sitä. Käyttäisin sitä häpeilemättä hyväkseni saadakseni osani tuon luonnottoman olennon huomiosta. Oli kuin häneen olisi keskittynyt koko maailmankaikkeuden ylijäämäinen elinvoima. Ehkä hän oli se, joka hyötykäytti kaikkien masentuneiden virumaan jättämän aurinkoisuuden.

Vaikka kuinka toivoisin, olisin hänelle iäti vain se mukava tyttö kahviota vastapäätä. Minulla ei ollut voimia taikoa muiden mielihaluja omieni mukaan.

Hänen loitotessaan toivoni hiipui. Ehdin varastaa vielä lyhyen vilkaisun ennen kuin seuraava kadunkulma ahmaisi viimeisimmätkin laineet kultaisista suortuvista. Hiljalleen elintoimintoni palasivat. Kuumottavat aallot laimenivat ja sydämeni vaimeni tasaiseen horrokseen.

Nimerkki: wq

—————————–

Eihän ystävistä paljonkaan ole hyötyä, varsinaisesti. Minulla oli kouluaikanakin vain muutamia ystäviä. Sen jälkeen, kun ne eivät enää kuuluneet pakolliseen varustukseen, jäivät ne jotenkin pois. Vähän kuin päähänpinttymät ja pahat tavat unohtuvat muutosten edessä. Ja muutenkin, aikuisempana alettiin puhua normirajat ylittävästä sielunveljeydestä , sellaisiin henkilökohtaisuuksiin mennessä oli minulle hyvä sauma jättäytyä pois jaloista.

Koulussa useimmat lavasteistani (joiksi ystävät käytännössä osoittautuivat) olivat aina hiukan minua vanhempia tai nuorempia, koska eri-ikäisten joukossa minulla oli puolellani eksotiikkani. Niin kauan, kun minut pidettiin säälistä tai näön vuoksi, olin turvassa. Samanikäisten joukossa kilpailu oli niin kovaa, että se ei minulle sopinut.

Olen tavannut kolmenlaisia ystäviä: niitä, jotka ovat niin hyvää pataa että, ja kuitenkin tasaisin väliajoin muistuttavat, että tekevät vain vapaaehtoistyötä. Että viime kädessä kyse on heidän jalomielisyydestään.

Ja heitä, joiden ainoa minuus perustuu heidän omaan nimeensä liitettynä ja-sanalla ystävänsä nimeen. Ja kyse on vain siitä, kumman nimi sanotaan ensin. Ja vähän siitä, kumman kotona leikitään useammin. Eikä vähiten siitä, kumman käsi on käsikädessä mentäessä päällä ja kumman joutuu kannattelemaan. Ja tietysti ovat he, jotka elävät ystävällään. Joille ei mitään parempaa ole koskaan sattunutkaan, kuin että joku suostuu kertomaan heille, mitä seuraavaksi, ja ottaa siitä vielä vastuun. Heidän hartain toiveensa on kuulla oma nimensä ja-sanalla johonkuhun liitettynä. Tietysti heidän nimensä on vasta toisena, mutta sitä he tuskin huomaavat.

Eli minä lähes jo kuolin ajatellen, että siitä, että olen jonkun ystävä, ei ole minulle mitään hyötyä, mutta silloin minullakin on puolestaan oltava oma ystävä. Että symbioosisuhteita ei ole olemassakaan, pelkkiä monimutkaisia loisimisverkostoja.

Ehkä siksi hämmästyin, kun näin sen tytön ensimmäistä kertaa. Hyvänen aika, kuinka ihminen voikaan haluta näyttää tavalliselta siinä kuinka hän ei kuitenkaan halua sitä olla. Ei oikeasti. Lopultahan kyse on kuitenkin vain loissuhteista. Mutta tyttö oli niin sokea. Hänelle jokin, mikä oli vain tuntematonta (siinä kaikki; sen ei olisi pitänyt kiehtoa häntä mistään muusta syystä), oli kuitenkin elämän ainoa päämäärä. Pelkkä rohkeus ei olisi riittänyt saamaan häntä rakentamaan koko elämäänsä niin epävarman päälle. Ei, hänen oli oltava tyhmä myös.

Asun yhdessä niistä lukemattomista asuinalueista, jossa voi omasta ikkunastaan vilkaistessaan katsella naapurin huoneistoon. Ja sehän on kuin katsoisi saippuasarjaa; ihmisiä tuijottamassa ikkunoistaan pimeyteen, ravaamassa ympyrää matollaan, huutamassa ja raivoamassa toisilleen. Mutta kerran oli vastapäisen kodin huonejärjestystä vaihdettu, ja suoraan keittiönikkunani alle oli muuttanut se tyttö.

Hänellä oli valot päällä lähes koko ajan. Radio soi yhtä mittaa, öisin hiljaisemmalla, perjantai-iltaisin jumputtaen kovaa, aivan kuin se olisi hakenut suojaväriä. Mutta aina se oli päällä.

Hän harrasti varjokuvia. Iltaisin hän heijasti seinään eläinhahmoja, aina kaksittain, niin, että molemmille käsille oli töitä. Hahmojen suut aukeutuilivat vuorotellen, ja joskus ne saattoivat vain nyökytellä pitkiä aikoja. Joskus ne menivät aivan kiinni toisiinsa, niin että tyttö kietoi käsivartensakin yhteen.

Katselin tyttöä, kun hän lähti kouluun. Hän käveli käsivarret ulkona kyljistä, liioitellen omaa kokoaan. Minulla sattui joskus olemaan keskustaan asiaan niin, että kävelin hänen perässään, törmäsin häneen joskus sattumalta iltapäivälläkin. Mutta pian en voinut enää syyttää sattumaa, vaan tyttö oli yksinkertaisesti alkanut kiinnostaa minua niin paljon, etten enää voinut olla julkisilla paikoilla varovasti tiirailematta häntä. En olekaan ikinä kuulunut niihin, jotka voivat kävellä sivuilleen vilkuilematta. Minua kiinnostaa aina, keitä tuttuja ympärillä liikkuu, enkä halua tulla yllätetyksi. Panin merkille, kuinka hän kantoi ajatuksiaan. Aamuisin ajatukset olivat aina juuri siinä missä hänkin, tökkivät ja supattelivat. Hän yritti turhaan hätistää niitä. Koulun jälkeen hän raahasi ajatuksia kaukana jäljessään ja mukana tempoivat pelkät vellovat tunnetilat. Ajatukset jäivät niin kauas taakse, etteivät ne varmasti ehtisi hätiin, kun hän päättäisi tehdä jotakin tyhmää. Mutta vain harvoin, hyvin harvoin hänen ajatuksensa olivat tuolla nuorille niin tyypillisellä tavalla kaukana edessään. Vain hyvin harvoin hän juoksenteli, odotti tai hymyili niin, että hampaat näkyvät.

En uskalla ajatellakaan, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi alkanut puolivahingossa kiinnostua. Jos en olisi tajunnut tulla hätiin.

Tyttö puhui kännykkään, jonka näyttö oli pimeänä. Hän saattoi sanoa ”hei” kadulla jollekulle, joka ei aluksi huomannut ja kääntyi vasta tytön sivuttuaan. ”Joku”ksi tämä siis halusi jäädäkin. Hän saattoi kiiruhtaa jonkun vierelle kuin ohittaakseen ja sitten jäädä siihen rinnalle, sovittaen tahtinsa samanlaiseksi. Niin, että tarpeeksi kaukaa saattoi luulla heidän olevan ystäviä. Kerran hän seisoi ruuhka-aikana yleisessä, monta koppia sisältävässä vessassa ylimääräinen päällystakki kädessään monta tuntia ja nautti silminnähden aina, kun joku kysyi, onko hän jonossa. Hän vastasi aina samalla tavalla: ”Odotan ystävää.” Ja ihmiset tulivat ja menivät, kukaan ei nähnyt häntä toiste. Paitsi minä.

Eräänä perjantaina hän jopa varasi kymmenen hengen pöydän ravintolasta ja aina, kun joku tuli kysymään pöytää ja sai vastauksen, ettei vapaita pöytiä ollut, otti tyttö hänet pöytäänsä.

Ja kaiken aikaa minä hengitin tuhruisiin ikkunalaseihin höyryä. Olin vain utelias, ihailin ympäristöäni, etsiskelin jotakuta, notkuin ja yritin näyttää siltä kuin ei mitään niinä hetkinä kun jotain kaikista eniten. Tiesin nimittäin, että vain minä saattaisin pelastaa hänet. Hänelle ei nimittäin riittänyt enää mikään muu, kuin todellinen ystävä.

Iskin eräänä aamuna, kun hänellä oli taas ajatuksia. Hän oli menossa kouluun. Kiiruhdin hänen rinnalleen, ja sovitin askeleitani hänen omiinsa. Minun olivat vähän liian pitkät, ja olin juuri lyhentelemässä niitä, kun huomasin, ettei se ollutkaan enää tarpeen. Tyttö oli pidentänyt omiaan. Hän ei sanonut mitään. Enkä minäkään sitten. Tulimme kauppakeskuksen kohdalle ja mitään sanomatta kaarsin liukuovista sisään. Tyttö antoi ohjastaa itsensä mukana. Oven vieressä oli yleisiä vessoja. Tyrkkäsin hänelle takkini, sulkeuduin koppiin ja jäin odottamaan. Parin minuutin kuluttua eräs rouva tuli kysymään, ja kuulin voitonriemun hänen äänessään sanojen ”Odotan ystävää” aikana. Kolistelin ulos, hymähdin rouvalle ja kun pesin käsiäni, tyttö hymyili minulle peilin kautta.

Nimimerkki: Klari

—————————–

-Voi ei, eiks sillä oo omaa elämää, ku ei anna mun koskaan nukkua rauhassa?? No niin, nyt mä ojennan hieman niskaa ku se rapsuttaa siitä, oi nyt maha alko kehräämään.. Ja nyt sen käsi siirtyy mahaan, hui kutittaa, ja siitä mä tuun pahalle tuulelle! Pakko alkaa raapia ja potkia, kivaa! -Vihdoin se lähti, nukkumaan aah..!

Päivä eteni etenemistään ja tuli ilta. Siri oli aikeissa mennä suihkuun.

-Mitä ihmettä? Eiks toi laita ovee kiinni, mähän oon ihan sen silmien eessä, eiks se nää mua? Kääk!.. tai no toisaalta, eihän tos oo mitään vikaa, oikeestaan aika hyvän näkönen, eikä se tajuu yhtään et mä katon sitä! Hah hah!!

- Hei, älä vielä lähde! Mau, mauuuu…!! No mee sitten.. mut mä oon taas oottamas sua tääl.. grauuuu!

Parin minuutin päästä Siri palasi suihkusta. Miiru jo odotteli lattialla.

-No niin, tästä se taas alkaa.. Ou, onpa hän kaunis.. Oho oho oho, mitä hän tuolla pyyhkeellään harjaa pyllyään? No joo, mäkin haluun tommosen! Mut onhan toi tavallaan aika, öhöm, hienon näköistä..

-Ei vaatteita päälle kuuletko! Miauu, miauuuuu, mau, mau! Mikset sä tottele mua? Ja taas sä lähdet, varmaan niitä Salattuja elämiä kahtomaan, ei siinäkään kyllä oo mitää järkee, minä nukun mieluummin!

- Anni

—————————–

Vakoilu 4:

Koneen lämmittämä ilma sekoittuu muualle huoneeseeni ja vetäessäni henkeä, osa siitä matkaa hieman tukkoiseen nenääni, sekä kuivahkoon suuhuni. Se kuivattaa entistä enemmän suutani samalla, kun kulkeutuu alaspäin, kurkkuun. Sen mukana saatan vielä tuntea kaikkia tuntemuksiani äskeisestä ”tarinastani”, jota tein. Se on myös hieman tyhjää, sillä huoneeni on ollut tyhjillään sen ajan, kun olin koulussa.

Puhallan ilman ulos. Jännitys on lauennut, ilmavirta vie sen mukanaan huoneeseeni, jossa se haihtuu lopulta olemattomiin. Oloni on rennompi, ehkä lisäksi hiukan väsyneempi, sillä ilma vei mukanaan myös hieman ulkoilun kautta saamaani energiaani.

- Jasmi

—————————–

Kirppisjulkkis
Pvm: 4.11.08

Päivän saalis: vaaleanpunainen iltapuku (Chanel), solmuvärjätty huivi (Gucci) sekä valkoiset balleriinat pienillä koroilla (Inspire).
Yhteensä: 3 euroa

Tätä päivää oli odotettu pitkään, nimittäin UFF:in europäiviä! Lähdin matkaan niin aikaisin, että jouduin odottamaan liikkeen ulkopuolella vartin verran ennen kuin se avattiin. Niin innoissani olin! En kuitenkaan rynninyt sisään barbaarimaisesti, vaan kävelin muiden jonottajien jälkeen ruskeiden saappaitteni korot kopisten. Ne olivat loistava löytö, vaikka olivatkin aika hintavat kirpputorikamaksi.

Kotona puin ylleni uuden iltapukuni sekä ne viime vuonna ostetut Pradan korkokengät. Pitäähän olla tarkkana vaatteitteni merkeistä ja laadusta, vaikka metsästänkin ne käytettyinä.

Assistenttini auttoi minua laittamaan tuuheat, korpinmustat hiukseni sivistyneelle nutturalle. Lisäksi hän sipaisi vähän väriä kalpeille poskipäilleni ja loihti pitkistä ripsistäni vielä pitemmät. Huuleni saivat ylleen kirkuvan punaisen hunnun, joka korosti eilen valkaistuja hampaitani.

Ulkona odotti tuttu limusiini, joka vei minut sen iltaiseen musiikkigaalaan. Paljon kuvia räpsiviä paparazzeja sekä vihelteleviä miehiä. Minua ahdisti hiukan jo siinä vaiheessa. Entä jos jonain päivänä joku kaivaisi esiin suurimman salaisuuteni..?

Paljon muita tähtiä, jotka kyselivät hienostuneeseen tapaansa mekostani. ”Aitoa Chanelia se on”, vastasin hymyillen ja sain tyytyväisiä nyökkäyksiä osakseni. He kertoivat ultrakalliista puvuistaan, joita sovittamaan he ovat matkustaneet ympäri maailmaa. Jäin hiljaiseksi seinäruusuksi, mutta hymyilin silti. Minun vaatteillani on pidempi tarina kuin yksi ainoa ilta arvostelujen kohteena.

Juttelin Paris Hiltonin kanssa. Tyhmä kuin saapas, on arvioni. Kimitti koko illan sitä, miksi ihmeessä lähti Eurooppaan shoppailemaan vaatteita, vaikkeivät ne olekaan mistään kotoisin.

Voi kun minulla olisi yhtä laiha varsi kuin Keira Knightleylla… Hän väläytti minulle kauniin hymynsä ja olin loppu illan siksi yhtä hymyä itsekin, salaa. Enhän voi paljastaa, että minullakin on idoleita. ”Sehän on ihan… normaali ihminen!” toteaisi Paris siinä tilanteessa inhoten.

Päiväkirjani, olet ainoa, joka tietää oudoista mieltymyksistäni ja kirpputorisaaleistani. Kaiken mustikkapiirakkahimostani siihen yhteen kuolettavaan tapaturmaan asti (se oli oikeasti vahinko). Pelkään yötä päivää, että hävitän sinut, kultaseni. Siksi sinun paikkasi on juuri siellä, mustassa laukussani. Anna anteeksi se, ettei laukku ole minkään merkkinen, vaikka ansaitsisit kalleimman merkin koko maailmasta.

Mutta joskus vaatimaton ulkokuori on paras puolustus.

Nimimerkki: Zhar

Emma Puikkosen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tähän selontekoon saisi paljon vahvemman tunnelman, jos voisin valehtelematta kertoa, että laskeutuessani alas bussista minua tervehti rankkasade. Linja-auto heitti kuraa päälleni kaasuttaessaan eteenpäin ja valkoiset housuni olivat pilalla.

Minut on kasvatettu rehelliseksi, joten joudun myöntämään, että totuus on hieman toisenlainen. Kyllä, noustessani bussista ilma oli hieman sumuinen ja kostea, mutta maailma ei kaatunut päälleni, ainakaan teknisesti. Tänään, ja itse asiassa jo monen päivän ajan on kuitenkin tuntunut siltä, että taivas putoaa niskaani.

Ei, en lähtenyt rauhalliselle kävelylle ylivilkkaiden koirieni kanssa valmistelemaan tätä tehtävää. Sen sijaan kerron uuvuttavasta matkastani linja-autopysäkiltä vanhaan valkoiseen puutaloon, matkaa huikeat 300m.

Sitä luulisi, että pitkän koulupäivän jälkeen on ihanaa rientää vapaalle. Totuus on, että mitä lähemmäs kotia tänään pääsin, sitä raskaammaksi askel kävi. Kuuden kouluaineen kirjat painoivat syntisesti laukussa, joka keikkui oikealla olkapäällä vaarassa tippua. Naapurin pihan kohdalla vilkuilin puiden taakse ja olisin melkein voinut vannoa nähneeni varjoissa hahmon. Murhaajaahan tähän mukavaan päivään kaivattiinkin. Kotipihalla vilkaisin tuskastuneena odottavan näköisiä tarhassa asustavia koiria ja painuin sisälle. Vihdoinkin neljän seinän sisällä ihmisiltä turvassa.

Ei ihan mun päivä tänään.

- Mira Orko

—————————–

Se tyttö kirosi hiljaa mielessään päiväänsä. Oli aivan hilkulla, etten lähettänyt sen päälle rankkasadetta, ukkosta tai muuta ikävää luonnonvoimaa. Katselin, kuinka se tarpoi kotiaan päin painava koululaukku olkapäällä keikkuen.

Naapuritalonsa kohdalla se vilkuili molemmille sivuilleen vainoharhaisesti. Tottahan se tiesi, ettei naapurissa nykyään asunut ketään – vanha mies oli siirretty ikäistensä joukkoon hoitokotiin jo aikaa sitten. Siltikin tuo masentunut neitokainen tiirasi epäuskoisena naapuripihan perälle ollen varma, että murhaaja oli aivan hänen kannoillaan. Voi noita lapsia, mikä mielikuvitus!

Sellaista tämä nykyajan nuoriso on. Tuollakin tytöllä odotti kaksi innokasta koiraa aitauksessa, mutta tämäpä käveli ohi, suoraan kotinsa etuovelle ja siitä sisään. Ja siellä se pysyikin pitkään synkissä mietteissään. On se sääli, että kerrankin kun oikein pyydetään laittamaan ympäristöä merkille, tämä ihminen ei hyödynnä tilaisuutta.

- Mira Orko

—————————–

Tässä minä olen. Olen ollut jo satoja vuosia. Yhteen aikaan olin pikkuinen polku, jota pitkin lapset juoksivat. Neulaset tallaantuivat pienten jalkojen alle ja vähitelleen maatuivat osaksi minua. Sitten minua pitkin ajoivat hevoskärryt. Kaviot kopsuttivat tamppaantunutta maata vasten ja lennättivät kiviä kärrynpyöriin. Talvella reen jalakset liukuivat jäisellä lumella ja hevosen höyryävä hengitys jäi jälkeen.

Nyt pakokaasu haisee koko ajan pinnassani ja kiireiset jalat juoksevat ylitseni. Rekat jyräävät minut lyttyyn ja hälinä saa ajatukseni katoamaan. Yölläkin autot suhahtelevat ylläni ja jättävät jälkeensä bensan katkun. Ryminä, ihmisten puheet kännyköihin, kolina, ihmisten huuto, jalkojen töminä, renkaiden kihinä ja kaikki muu. Sellaista kuulen aina ja ikuisesti.

Välillä toivon, että siirryttäisiin jo avaruusaikaan ja ihmiset liikkuisivat lentävillä pikku vempeleillä. Talvisin päälleni ei siroiteltaisi suolaa ja hiekkaa, joka jauhautuu ja kuluttaa minua. Minua ei syytettäisi, kun autot luisuvat tieltä, niinkuin pari päivää sitten viimeksi kävi. Mutta sitten tajuan, että jos autot eivät enää hurisisi ylitseni, minua ei tarvittaisi ja minut rikottaisiin, käännetäisii ympäri ja kuopattaisiin muuhun maahan. Sitä en tahdo, vaikka elämäni olisi kuinka kurjaa.

Taas, noin tuhannen kerran tänä päivänä auto huristaa ylläni ja kuluttaa pintaani. Se rämisee kovasti ja kääntyy sitten muualle. Pieni lapsi ylittää tien katsomatta ympärilleen ja on tietenkin vähällä jäädä auton alle. Lumipaakut lentävät renkaista. Aikuiset kiirehtivät lounastauolle töistään ja sitten takaisin kehittelemään avaruusajan ajoneuvoja. Jalkapallo vierii toiselta puoleltani toiselle ja sen perässä säntää lapsilauma. Pakettiauto jyrää ylitseni ja sen kyydissä oleva nuori mies heittää tupakkansa päälleni. Auts! Se polttaa ja sulattaa lumen. Koira nostaa jalkaansa lyhtypylvään juurella ja sen omistaja sylkäisee limaklimpin lumeen. Kaukolämpöputki sulattaa lumen päältäni vähän matkan päässä ja jälleen yksi auto ajaa ylläni. Vuodesta toiseen olen ollut tässä, yksinäinen katu-parka. Ihmisten kiireen ja melun keskellä nukahdan ikiuneen.

Nimimerkki: Tiuku

—————————–

Ennen mä olin se paikka, josta löydettiin kevään ensimmäiset leskenlehdet. Aurinko paistoi just sopivasti metsän reunaan ja ojaan, niin että ne keltaset kukat näki päivänvalonsa tosi varhain. Ja se oja olin mä. Mun reunoilla ne heräs talvihorroksestaan ilahduttaan ohikulkijoita ja mua. Mä rakastin niitä, ne kertoi todella, että kesä oli tulossa ja kylmä ja pimeä talvi oli ohi. Ne oli jo itse kuin pieniä aurinkoja. Ne kerto mulle unistaan, mitä ne oli nähny uinuessaan talven yli lumipeitteen alla. Kuinka ne odotti kesän pitkiä aurinkoisia päiviä, kuinka ne oli iloisia siitä, että oli avautunut juuri mun reunalla, nekin rakasti mua. Ne tervehti mun kanssa seuraavia kukkaan puhkeavia kasveja, valkovuokkoja, oravanmarjoja, metsämansikoita, apiloita ja kieloja. Mun puiden suojaan oravat tuli ukonilmaa ja tunki käpyjä turvaan mun oksien haaroihin ja koloihin. Ne pelokkaat ketut, jotka uskaltautu tai eksy niin lähelle asutusta, kun missä mä oon, piilotteli kivien takana ja sammalten pehmentämissä kuopissa. Pimeässä, turvassa, suurten kuusieni syleilyssä ne saattoivat etsiä tietä pois hurjien peltihevosten ja kovaäänisten ihmisten keskeltä. Olin niille turvapaikka.Jotkut oli ihan mukavia. Jotkut ihmiset huokaili niiden leskenlehtien perään ja otti niitä kotiin juurineen, ehkä kasvattaakseen niitä omassa pihassaan. Jotkut pienemmät ihmiset juoksi riemuissaan mun kuusten seassa, kun heinäkuun kuuma aurinko porotti taivaalla lämmittäen myös mua. Ne pienokaiset tuli myös turvaan mun luokse. Kerran sinne tuli pari tyttöä ja ne alko maanitella oravia puista. Jo muutaman viikon päästä tytöistä ja oravista tuli ystäviä. Mä tarjosin niille sen mahdollisuuden, kun puut ja pensaat peitti muut melut.

Nyt ne ei voi tehdä niin.

Mä haisen. Mua sattuu. Mua itkettää ja pillittäisin, kun viimestä päivää, jos voisin. Se alko yli vuos sitten, eikä oo laantunut. Mä en oo enää tumma, turvallinen, lämmin metsä, jossa kävellä rauhassa ja kiipeillä puissa. Mä oon iso, ruma, harmaa jättikokosilla punasilla kirjaimilla varustettu kauppakeskus. Mä oon yltä päältä harmaassa massassa, se on kovaa ja se sattuu. Enää mun reunoilta ei poimita juuri puhjenneita leskenlehtiä, vaan kiirehditään hakeen kynsilakkaa, maitojauhetta tai pähkinänsärkijöitä. Kaikki kauniit puut kaadettiin, sammalet ja maata ainakin kymmenen metrin syvyydeltä revittiin irti. Mut täytettiin kovilla, rososilla kivillä, isot ja painavat autot ajo mun yli joka päivä ja joka ilta. Viime vuonna ne räjäytteli. Musta tuntu sillon, että miten se pysty meneen enää pahemmaks, eihän mulla ollu enää mun oksia, ei käpyjä, ei niitä pieniä sinisiä marjoja, mutta sitten ku ne alko räjäyttään peruskalliota, mua uhannut pimeys muuttu kokopäiväseks.

Se kesti yli vuoden, että musta tuli tällanen. On niin epäreilua, että pahaa voi tehdä nopeesti, mutta hyvää hitaasti. Kesti monta kymmentä vuotta, monta ihanaa vuotta, että musta tuli se tuttu ja turvallinen. Ja siitä muutoksesta mä pidin. Tää muutos oli niin nopee, liikaa kerralla. Mut silti niin hitaasti. Hitaasti ne kaato mun puut ja ruoti ne siististi, kuin kala ennen kun se syödään. Hitaasti, ne kaivo sen ison kuopan maahan. Hitaasti ne valutti sen sementin mun ylle, polttavasti, kipeesti ja sen jälkeen ne tasotti sen mun päälle yhtä hitaasti isolla jyrällä. Hitaasti ne nakutteli muhun kiinni rautatankoja, laattoja, levyjä, lautoja, sähköjohtoja, lasia ja kaiken sen päälle tuli kaikkee tota, mut vielä enemmän. Alko haista likaselle, metallille, öljylle, saasteille enemmän kun ennen. Lintujen laulu ja talvella oksien pudottelemien lumitaakkojen äänet vaihtu katujyrien ja kaivurien jyrinään. Nyt ne on loppunut, mut tilalle tuli kalisevat ostoskärryt, pikkulasten riipivä parkuminen ja yötä päivää pörisevät autot.

Nyt muutos on valmis. Tää jättimarketti avattiin toissapäivänä ja varmaan just sen takia ihmisiä kulkee koko ajan yhtenä virtana. Mä en tiä tajuaako ne, mikä mä ennen olin. Onko noiden ihmisten joukossa niitä, jotka joskus kävi kauniina jo lämpimänä kevätpäivänä tiirailemassa etelästä palaavia lintuja tai juuri värinsä takaisin ruskeiksi muuttaneita jäniksiä? Miettiikö ne yhtään, minne niiden mukavuuden edestä pois raivatut yksinäiset hiiret, myyrät ja ne muutamat hirvet on joutunu? Jonnekin, minne ne ei kuulu. Jonnekin, mikä ei ole niille tuttu. Jonnekin, missä ne ei ole turvassa, niin kuin ne oli mun kuusien ja kumpujen suojassa. Välittääkö niistä kukaan?

On tosi myöhä. Ei näy tähtiä, koska koko päivän on satanu lunta ja taivas on ollu täynnä raskaita pilviä. Lunta tupruttaa yhä. Sitä on tullut koko päivän, välillä vähemmän, välillä paljon isoja pehmeitä hiutaleita, välillä pieniä pistäviä kiteitä. Lumi oli kaunista, se lämmitti joskus mun puita ja nukkuvia kasveja. Nyt ne jää kiinni autojen renkaisiin, sulaa kiinni ikkunoihin ja ajautuu sisälle kauppaan muuttuen siellä vesilammikoiksi. Ennen se sato mun päälle. Nyt kova harmaa kerros ja se kauppa on vain kiinteää kiveä, enkä mä enää voi tuntea lunta. Voin vain nähdä kuinka se kuitenkin laskeutuu mun ylle, niiden ihmisten ylle, jotka vielä kiiruhtaa viime hetken ostoksille.

Lumihiutaleet leijailee katuvalojen loisteessa. Kadulla astelevat äiti rattaiden kanssa ja innokas poika. Poika juoksee äitinsä ympärillä ja yrittää napata kielellään lumihiutaleita, jotka leijuu pojan kasvoille. Poika pomppii innoissaan vasta sataneesta lumesta ja haluan niin tuntea nuo keveät kengät, mutta en voi. Olen kiveä, samaa harmaata massaa, joksi musta tuntuu, että koko maailma on muuttumassa.

Mitä vuodet onkaan tehny mulle? Tai mitä ne ihmiset on tehny mulle, jotka päätti tän. Mitä mä tekisinkään jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Mun tekee mieli oksentaa ja mua itkettää. Kumpaankaan en pysty. Eikä tää tuu loppuun.

Joku on raskailla vihreillä roskiksilla. Pari variksia levittelee jätteitä pitkin parkkipaikkaa ja lumihankea. Melkein naurattaa. ”Äiti, kato! Äiti, kato!” Se pieni poika huutaa äidilleen sormi ojossa kohti revitteleviä variksia. ”Äiti, kato! Variksia! Kato mitä ne tekee”, poika hölisee ja keinahtelee paikalleen, kuin haluaisi mennä mukaan. Pojalta pääsee naurunpyrskähdys ja hän alkaa kikattaa. ”Äiti!” ”Joo, joo, mennään nyt.”

Poika kävelee äitinsä perään takaperin katse variksissa. Yksi tyhjä mehupurkki tipahtaa erään auton katolle. Poika nauraa taas. Eikä nauru loppunu, kun äiti ja poika katos markettiin.

Nimimerkki: Dime

—————————– 

Ville-Juhani Sutisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Historian tuulet

In emme ite odat rooppa taso…” opettajan yksitoikkoinen ääni sekoittui korvissani äänteiden hyöyksi ja lopulta upposi aivoihin, jotka eivät pystyneet kääntämään sitä omalle kielelleni. Tunnettu tosiasiahan se oli, se etten puhunut samaa kieltä opettajien kanssa. Onneksi minulla oli muita taitoja, jotka korvasivat surkean tulkkaustaitoni.

Osasin esimerkiksi tehokkaasti painaa yksittäisen äänen päässäni taustahälinään ja nyt testasin taitojani opettaja-raukkaan. Heh, tehtävä onnistui, totta kai.

Opettajan pöydällä  kenollaan oleva kynäpurkki kiinnitti huomioni. Purkki oli täynnä värikyniä, mitähän opettaja niillä teki, väritti värityskirjaa? Minun piti tukahduttaa hihitykseni, kun näin mielessäni kuvan hapsottavahiuksisesta miesopettajasta silmälasit nenällään kaivamassa päiväkoti-ikäisille tarkoitettua värityskirjaa työpöydänlaatikostaan heti kun viimeinen oppilas sulki oven perässään.

”Öhöm.”

Huomasin, että  jos tuijotin kyniä ja kallistin päätäni, niin kynät näkyivät kahtena. Jos lisäksi heilutin päätäni edestakaisin nopeasti, sininen ja punainen sekoittuivat violetiksi.

”Kröhöm. Sinua näyttää väsyttävän, rakas Doris. Ymmärrän tilanteesi täysin, mutta voisitko silti ottaa kirjasi esiin?”En nähnyt enää kyniä, vaan huomasin katsovani suoraan opettajan kiiltävään vyönsolkeen. Ops, yleensä kyllä huomasin opettajan ennen kuin hän pääsi noin lähelle. Eivätkä opettajat yleensä tulleet noin lähelle. Yleensä he eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. No, ehkä silmäni olivat menneet kieroon kyniä katsellessani.

Eikun hetkinen, olipa päivä kulunut nopeasti. Tämähän taisi olla jo historian tunti. Ja lehtori Paasi. Kuka oli koskaan sanonut että oli hienoa kun opettaja oli isovanhempien perhetuttu? Tämä vanha herra, hänellä oli aivan väärä käsitys minusta, mutta en vain koskaan saanut häntä muuttamaan sitä, vaikka kuinka yritin. Ja se nimi oli DORA senkin mäntti.

”Tiedän kyllä että sinä osaat nämä asiat niin hyvin että kirja tuntuu aivan tylsältä”, opettaja selitti teennäisesti ja kumartui sitten salaliittolaisen tavoin puoleeni, ”mutta muut, he taitavat olla sinulle kateellisia kun eivät ota sinua mukaan puuhiinsa. Voisit edes yrittää näyttää siltä ettet osaisi jo kirjaa kannesta kanteen ja ottaa sen nyt esiin. Muut saattaisivat silloin hyväksyä myös sinun viisautesi silloin”

Mistä Paasi keksi nuo hölmöt selitykset joka tilanteeseen? Miksi ukko ei suostunut vain mutisemaan ”toivotonta tapausta” niin kuin muut ja jättämään minua rauhaan? Ja mitä hän luuli tietävänsä minusta ja muista, siitä kuinka muut…? Painuisi kuuseen.

”Rakas Dolores, otahan nyt järki käteen. Minä tiedän kuinka suloinen tyttö sinä olet, anna muidenkin nähdä se sinussa.”

Loin opettajaan tyhjän silmäyksen ja hän hymyili ylpeän näköisenä. Istuin vielä hetken pulpetin kantta tuijotellen, mutta sitten kaivoin historian kirjat laukustani. Eihän melkein eläkeikäistä Paatta pitänyt rasittaa liiaksi.

Historian tuulet. Kirjan nimi hyppäsi silmilleni pulpetiltani. Mietin miltä se tuoksuisi – historian tuuli. Suurilta palatseilta, kivisiltä linnoilta ja mysteerisiltä pyramideilta. Aavikon hiekalta, papyruskääröiltä ja intiaanien mokkasiinien nahalta. Leidien puuterilta ja miekan kiillotusaineelta. Niin, ehkä. Ainakin se haisisi tuhat vuotta vanhoilta käymälöiltä ja kuningas Arthurin kainalohieltä. Hautakammioilta ja mullalta, maatuvalta ruumiilta ja homeelta…

Heh, tämähän oli melkein yhtä hauskaa kuin eilinen kylpyni tulimeressä fysiikan tuntien aikaan. Haistoin historiallisen mullan melkein nenässäni, kuten olin eilen aistinut liekkien kutittelun.

”Voi Doris, ihanaa että sinä aina jäät keskustelemaan tunnin aiheista näin kahden keskenkin.”

Ai, tunti oli jo päässyt loppumaan, olin jäänyt luokkaan yksin tuon Paaden ukon kanssa. Keräsin kirjani ja nostin laukun olalleni. Astuessani ovesta vilkaisin vielä taakseni. Opettaja kohautteli olkiaan ymmärtäväisen näköisenä ja kumartui sitten kaivelemaan jotain laatikostaan silmälasit nenälle valuen. Muut käytävällä istuvat oppilaat katsoivat minua jonkun takia oudosti, kun kävelin kohti aulaa hihitellen yksikseni, värityskirja mielessäni.

Nimimerkki: SANNI SAHI

—————————–

Säärikarvan elämästä

Aivoista lähteneet sähköiset viestit kulkivat ympäri ruumista havahduttaen sen. Tunsin taas kuinka emäntäruumiini heräsi uuteen aamuun. Uni oli kestänyt viime yönä normaalia pidempään. Peite siirtyi ja kohtasin taas valon. Emäntäruumiini nousi, käytti liikuntalihaksia kaksikymmentä sekuntia liikkumiseen ja pysähtyi paikoilleen pystyasentoon. Hyvän olon tunne tuntui koko ruumiissa kofeiinipitoisen juoman tuoksun saapuessa sieraimiin. Toinen hyvänolon tunne vastasi ruumiin, kun huulet lähettivät useita hermoviestejä aivoihin testoteronipitoisemman ruumiin koskettaessa niitä. Emäntäruumiini siirtyi taas ja asettui puolilevollissen asentoon, puolimukavalle alustalle. Kuuma kofeiinipitoinen neste saapui suun kautta virkistäen aivoja ja koko ruumista. Kurkku tuotti ääntä. Aivot käskivät sitä lähettämään viestejä toiselle ruumiille. Korvat ottivat viestejä vastaan toiselta ruumiilta. Silmät ahmivat informaatiota emäntäruumini eteen asetellusta litteästä ja ohuesta, mustavalkoisesta tiedonlähteestä. Kädet toivat proteiineja ja hiilihydraatteja suun luo ja suu söi ne ruumiiseen. Energiaa vapautui. Minä vain olin ja nautin rauhasta.

Sitten emäntäruumiini nousi ja lähti liikkumaan. Kahdenkymmenenseitsemän sekunnin kuluttua liikkeen pysähtyminen. Kädet siirsivät peitteitä pois ruumiin yltä kunnes alastomuus oli täydellinen. Sitten tapahtui liikkuminen kidutuksen paikan luo. Sitten lämmin vesi valui ympäri ruumista. Sitten kädet pesivät hiuksista pois lian ja rasvan. SItten alkoi kidutus: Kädet levittivät pienenpieniä ilmakuplia sisältävää ainetta säären päälle, myös minun päälle. Sen jälkeen sssssaapui terävä ja kova esine ja se vei  minusta osan pois.
Olisin itkenyt, jos voisin itkeä. Itkisin niin usea aamu sen tapahtuessa, jos vain voisin. Miksi minä en saa olla täydellisessä muodossani olemassa? Miksi minua kidutetaan? Miksi minun pitää olla aina piilossa? Miksi minun ei edes anneta kuolla kokonaan?

Mutta onneksi ehkä jonain päivänä saan lopullisesti lähteä kuumuuden saapuessa vahamaisessa muodossaan.

VERTTI SALMELA

—————————–

Metsätie

Laskeuduin varovasti bussista ja suuntasin tottuneesti kohti metsätietä, se ei ehkä ollut nopein, mutta taatusti kaunein matka kotiin. Kuulin miten iltatuuli helisytti lehtiä ympärilläni, ikään kuin taustamusiikiksi matkalleni. Rakastin sitä illan myöhäistä hetkeä kun kaikkialla oli pimeää, ja asiat kykenee näkemään niin kuin haluaa. Jostain syystä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää. Pelkäävätkö he itseään ja omia ajatuksiaan? Pimeässä täytyy tuntea itsensä, osata nähdä asiat erilailla.

Siinä pimeydessä on jotain äärettömän kiinnostavaa. Näen sen ikään kuin valona sisäänpäin. Vaikka vanhempani usein vastustelevat liikkumistani yksin myöhään, pidän kiinni tahdostani. Mikään ei saa minua pysymään poissa öisen taivaan alta, ei edes arvaamaton diabetes.

Olen aina ollut huono syömään säännöllisesti, ja vielä huonompi nykyään kun se olisi velvollisuus. Saatan usein jäädä ulos kävelemään tajuamatta aikaa tai paikkaa, ja silloin oloni saattaa heiketä milloin tahansa.

Pimeä metsäinen tie sai mahanpohjani kutisemaan. Sellaista pientä  väreilevää, jännityksellistä innostuneisuutta, mikä saa hetken tuntumaan tärkeämmältä. Katsoin puiden latvojen yli tähtiin. Niitä syttyi silmieni eteen kokoajan enemmän, toiset pienempiä, toiset suurempia.

Jostain polun edestäpäin kuului varovaisia askeleita. Ne olivat epävarmoja ja haparoivia, ja kuin ylpeilläkseni astuin joka askelman varmemmin ja sirommin. Näin polun vierellä varpuja ja pensaita jotka nukkuivat. Vaikka oli pimeää, näin selvästi miten ne hengittivät syvään kuin unessa. Nähdessäni katulamppujen valon siintävän edessäpäin, hidastin askeleitani, yritin jatkaa sitä satumaista matkaa edes hetken verran.

Eteeni kaartui kotitalo. Kutsuva valo paistoi asuntomme ikkunasta, pyytäen minua kotiin vaikka mieli olisi jäänyt pihalle. Tunsin miten minua heikotti. Verensokerit olivat luultavasti taas liian alhaalla. Ohitin huppupäisen nuoren. Hän laahusti katsoen minua tiukasti. Luultavasti joku humalainen idiootti, ajattelin ja käänsin katseeni nopeasti pois. Kaivoin taskustani minigrip-pussillisen siripirejä, lähes pelkkää sokeria sisältäviä makeisia jotka nostivat verensokeria. Vihasin niiden makua, mutta laitoin yhden suuhuni ja odotin että oloni paranisi.

Naapurilla oli selkeästi bileet. Hän oli samassa koulussa, mutta ei pahemmin liikkunut samoissa piireissä. Tulin kyllä hänen kanssaan juttuun, mutta hänen perjantai-illan sekoilunsa puolituttujensa kanssa lähinnä säälitti minua. Tervehdin häntä kuitenkin vilkuttamalla, katsoin vielä kerran taivaalle ja huomasin suuren tähden jossain aivan yläpuolellani. Avasin rappukäytävän oven ja hypähtelin rappuset ylös, olo tuntui jo huomattavasti paremmalta.

RONJA LEVOLA

—————————–

Muutoksen tuulet

Nimeni on Ninyaq.

Sukuni on Kylmät, eli vaelluspaikkoihini kuuluvat jotkin meret ja jäätiköt. Olen aina ollut erilainen. Minun pitäisi olla tunteeton, ilkeä ja äkkinäinen kuten muut sukuuni kuuluvat. En ole ikinä osannut täyttää mitään näistä ominaisuuksista, näistä velvollisuuksista. Vaikka olenkin kylmä, sydämeltäni olen lämmin. Unelmoin kukkakedoista, palmurannoista ja aurinkoisista päivistä. Unelmani ovat minulta kuitenkin kielletyt. Jos vaeltaisin niiden luo, tappaisin kukat, jäädyttäisin veden ja kylmettäisin helteen. Tahdon tehdä muut onnellisiksi, en pilata heidän onneaan.

Minne tahansa menenkin, ihmiset eivät pidä minusta. He nostavat kauluksiaan ylemmäs ja kietovat kätensä ympärilleen. He kiroavat huonoa säätä ja kylmää tuulta. Se surettaa minua, ja kun lähden pois, kuulen heidän hengähtävän helpotuksesta.

Nykyään sukuuni kuuluvia on vähemmän kuin ennen. Lämpimien suku kasvaa, Kylmien pienenee. En tiedä mistä se johtuu, mutta Vanhat arvelevat auringon muuttavan paikkaansa. Sen loiste häikäisee meitä ja tappaa jälkeläisemme. He ovat varmaankin oikeassa. On muutoksen aika. Merivirrat, meidän ystävämme, muuttavat paikkaansa tai lakkaavat kokonaan olemasta. Jäätiköt sulavat. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja ilmassa on vaikeampaa lentää. Sitä on vaikeaa hengittää, se maistuu pahalta. Jotain isoa on tulossa. En tiedä mitä, mutta vaistoan sen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kuten ihmiset sanovat. En kyllä ymmärrä sanontaa, en ole koskaan kuullut sen nimisistä tuulista.

Olen kuullut huhuja. Jos uskaltaudun hieman lämpimämpiin paikkoihin, joissa kasvaa puita, lehdet kuiskivat minulle outoja asioita. Kuiskaukset kertovat ajoista, jolloin Kylmiä ei enää ole ja maailma kuuluu Lämpimille. Joskus, hiljaisten hetkieni aikana, se tuntuu muutokselta parempaan. Kuka meitä kaipaisi? Mutta kun pääsen taas lentämään, kun saan nostattaa aaltoja, lennättää lunta ja vavisuttaa lehtiä, tiedän, että se ei ole niin. Maailmassa vallitsee tasapaino kaikessa; paha ja hyvä, valo ja pimeä, Kylmät tuulet ja Lämpimät tuulet. Ilman toista ei toisesta voi nauttia.

Ilmassa on myös uutisia, uutisia pohjoisesta. En tiedä onko niihin uskomista, sillä niiden mukaan siellä kaivataan Kylmiä tuulia. Talvet ovat liian lämpimiä, lumen sijasta tulee vettä. Olen miettinyt, että voisin vaeltaa sinne ottamaan asiasta selvän. Olisi ihanaa, jos kerrankin tuntisin itseni tervetulleeksi kuin Lämmin kesätuuli Kylmien pakkasten jälkeen.

MARI HAIKONEN

—————————–

Minuun sytytettiin tuli kun syksy alkoi hämärtyä ja taipua talveksi. Se oli samaan aikaan kun eräässä vaaleansiniseksi rapatussa talossa eräs korkokenkäinen nainen lähti kolmannesta kerroksesta ja toinen, pitkäkyntinen, jäi asuntoonsa raapimaan seiniä, ja lattioita tuolin jaloilla. Pitkäkyntinen nainen sytytti minut ja minä valaisin hänen huoneensa. Pitkän aikaa me olimme niin, molemmat tyytyväisinä kuin symbioosissa, hän sai valonsa ja minä sain hänen huomionsa. Vähitellen kuitenkin lankani lyheni lyhenemistään ja talvipäivänseisauksena havahduimme, että se oli palanut loppuun. Pitkäkyntinen nainen yritti raapia steariiniin vallihaudan sydämeni ympärille, että sillä olisi taas tilaa, mutta se ei auttanut, ja lopulta hän heitti minut pois. Minuun ei saanut enää tulta, ei valoa.

ANNIINA NIRHAMO

—————————–

Luinen

Liikkeet ovat varovaisia, ja minä tiedän miksi. Siksi että minä olen hauras, rautalangan varassa pystyssä. ”Saksalaista perää se on, tietääkö joku minkä eläimen?” kysyy nainen nostaen hiukan mustasta jalustastani. Niin, minä olen kissan luuranko. Mutta tämä ei ole Spoon river, enkä minä ole koskaan ollut kissa. Kissa oli joku muu ja minun elämäni on koulun biologian varasto, jonka oven yläpuolella lukee vielä Luonnonhistoria. Minä olen sileää pintaa, pienimpiä kylkiluita. ”Kuka osaa sanoa miten tällainen tehdään?” Minä tiedän sen. Teoriassa, niin kuin jokainen tietää teoriassa miten on syntynyt. Kappaleet leikataan ja niistä keitetään ylimääräinen kudos pois. Jäljelle jää vain puhtaita luita, niin kuin äskeiseen selostukseen jäi kaikki tieto, eikä ollenkaan sitä rumuutta. Sillä kyllä siinä on rumuutta, minä voin kertoa sen, sillä minä elän biologian varastossa, mutten ole biologi. Siinä on tietty ero.

Varovasti tunnen niskassani lämpimän kosketuksen, sormet siirtyvät nikamalta toiselle. Ne etsivät pientä koukkua. Jos minä hengittäisin, pidättäisin tässä kohtaa henkeä, sillä opettaja liu’uttaa kalloani varovaisesti taaksepäin. Se lähtee irti helposti, eihän se ole edes oikeasti missään kiinni. Ja se on kevyt, minä tiedän, minä huomaan sen oppilaiden käsistä kun kalloani kierrätetään luokassa. Joku nostaa kalloni silmiensä tasalle.  Katsoo suoraan silmäkuoppiini ja minä haluaisin tietää näkyykö siellä jotain. Antaa viivytellen pois, seuraavalle, joka antaa seuraavalle. ”Mä en koske siihen, älä!” Ja se lause on isku, josta putoaminen alkaa. Minä tipun kivilattialle, kissan kallo tippuu kivilattialle ja ääni on niin kuin soittajan kuolemaan katkeava iltasoitto kellotornista. Pienen pienet valkoiset kaiut helisevät pulpettien metallijalkojen lomassa, minä vaikenen kaikissa niissä.

Opettaja kokoaa luunpalaset lattialta, varoen kävelee takaisin varastoon. Hän avaa vetolaatikon, johon tyttölyseon aikaan 30-luvulla on huolellisesti tekstattu ”Alempien luokkien tarpeisto”. Minä näen sen sumeasti, sillä kaikki ympäriltäni on hajonnut, olen pahoillani etten osaa kertoa tätä paremmin. Hän varistaa kätensä kevyesti ja kaikki hänen käsistään putoaa laatikkoon. Siellä on ennestään linnun siruja, onttoja luita jotka ovat joskus lentäneet. Minä vaikenen lopulta sekoittuessani niihin, jakaessani viimein särkyneen lentotaidon.

—————————–

Parta

Pimeässä vastaan tulee sivutien risteyksen liikennemerkki: ”Lapanen!” ja poika ratissa nostaa kätensä riemastuneena tervehtimään sitä. ”Ei saatana”, ulvahtaa se naurusta sitten itselleen ja lyö kätensä naamalleen. Miespoikamiespoika ehkä vielä poika. Katson epäuskoisena vierestä sen peiliin kiinnittämiä karvanoppia, wunderbaumia ja mietin onko se tosissaan vääntäessään rahisevaa bassoaan kovemmalle. Herääkö se yöllä koskaan pelkoon, minä ainakin herään, ajatellessani että maailmassa on ihmisiä joiden leuasta ja poskista työntyy koko ajan hitaasti karvaa. Tajuan peitto korvillani niitä ihmisiä olevan paljon, kaivaudun syvemmälle ja mietin pulisonkeja. Kiinnostuneena, analyyttisenä, siirtyen sitten hitaasti vahattuihin viiksiin, leukapartaan, kummisedän sänkeen millä se minun pienenä ollessani raapi poskeani. Rakennan parroista itselleni pesän ja nukahdan viimein. Aamulla laskostan ne haukotellen tyynyn alle, viikonloppuna työnnän valkopesun. Niin niistä tulee arkisia, työläitä silitettäviä. Seuraavan kerran kun minut haetaan yöllä ajelulle, nappaan muutaman autoon mukaan lämmikkeeksi. Kun pimeät yöt joskus loppuvat niin kesäteatteriin istuinalustaksi.

VILHELMIINA PALONEN

Karoliina Suoniemen ja Sami Anttilan ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Luonasi

Tapanani oli kävellä yksin kivun kanssa
se oli vain yksi ansa
johon aina lankesin

Kipuna saavuit elämääni
hohkasit kylmää ilmaa
silti kosketit vain pintaa
vaikka enemmän halusin

Mulla on kylmä ja oon yksin
vaikka enemmän haluan
Mitä enemmän täällä kärsin
sitä enemmän tajuan

Sä oot poissa ikuisesti, silti luonani sä oot
Syvällä sydämessä sä mut kokoat kun hajoon
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Sä oot kanssani vaikka sitä halua et

Tapanasi oli sanoa hyviä asioita
sanojasi noita
joita ymmärtänyt en

Hiljaisena tulin elämääsi
hiljaisuutena katosin
Ei rakkaudella ole hintaa
korkealle kapusin

Korkeammalle kuin luulin
tuli mukana kyyneleet
En tahdo uskoa, oon poissa
mutta toiveitas kuuntelen

Mä oon poissa ikuisesti, silti luonasi mä oon
Syvällä sydämessäs mä sut kokoan kun hajoot
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Mä oon kanssasi, vaikka sitä halua et

Hajoan, vajoan kiinni tähän maisemaan
Kiinnityn, unohdun kiinni kuvitelmaan

Mä oon poissa ikuisesti, silti luonasi mä oon
Syvällä sydämessäs mä sut kokoan kun hajoot
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Mä oon kanssasi, vaikka sitä halua et

Meri Haapa

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.
—————————–

Hyvää yötä

Minua kutsutaan Wolffiksi ja tahtoisin kertoa teille jotain itsestäni. Kerron tarinan eräästä aivan tavallisesta illastani, kun tarkoituksenani oli mennä nukkumaan. Muistelisin, että ikää minulle oli kertynyt kuusi tai seitsemän vuotta tämän tapahtuessa. Toimitin iltapuuhani aivan tavalliseen tapaan, kävin suihkussa, söin iltapalaa, pesin hampaat ja puin yöpuvun päälle. Lopulta, kaiken tehtyäni, menin hetkeksi huoneeseeni ennen kuin piti alkaa nukkumaan. Huoneeseeni mennessäni satuin kuitenkin huomaamaan ulkovaatteeni naulakossa ja nappasin mukaani pipon, lapaset, villasukat sekä säärystimet. Vein vaatteet huoneeseeni ja menin olohuoneeseen toivottamaan äidilleni hyvät yöt ja antamaan hyvänyön suukon ja halin, minkä jälkeen menin takaisin omaan huoneeseeni. Nukkumaan en kuitenkaan vielä mennyt. Hiljaa laitoin säärystimet ja villasukat jalkoihini, painoin pipon päähäni, vedin lapaset käsiini ja hiivin sitten hiljaa takaisin äitini luokse olohuoneeseen. ”Äiti, en saa unta, tukehdun kuumuuteen”, totesin hiljaa hymyillen, kun äiti kääntyi katsomaan minuun. Hetken pysyin aivan vakavana, mutta lopulta äitini alkaessa nauraa, en minäkään pystynyt enää pidättelemään omaa nauruani. Lopulta kuitenkin riisuin ylimääräiset ulkovaatteet päältäni ja kömmin kiltisti sänkyyni nukkumaan. Tämä on varhaisin ja varmaankin myös hauskin vaatekokemukseni, jonka muistan.

Nimimerkki: Wolffi

—————————–

Opettele liikkumaan kuin miesopettaja!

Tässä kaksi harjoitusta, joita varten on tehty tarkkaa tutkimustyötä alakouluopettajien parissa. Kunnia kyseisistä toimintatavoista kuuluu kokonaan erään kuudennen luokan valvojalle. Kurssia varten on ehkä hyvä varata mukaan matemaattinen astelevy.

Harjoitus 1: kävely

Kädet siirretään suoraan kulmaan sivuille roikkumaan, ja pää nostetaan pystyyn. Yläkroppaa taivutetaan kohti eteen suoristettua jalkaa, ja jalkoja heilutellaan koko ajan hyvin rivakasti.

Harjoitus 2: istuminen

Valitaan mahdollisimman epäergonominen ja korkea jakkara, jonka jalat kiertää tukirengas. Tämän jälkeen harjoitellaan selän suoristamista ja vatsan työntämistä ulos, jotta päästäisiin autenttiseen lopputulokseen. Jakkaralle istuttua jalat työnnetään 45 asteen kulmaan sisäänpäin, ja varpaat lasketaan tukivanteen päälle. Kantapäitä ravistellaan hillittömästi, eikä selkää saa köyristää. Kädet lasketaan reisien päälle.

Nimimerkki: Valtzug

—————————–

Rakkaalle Freijalle!

Voi Freija, Freija, mitä menit kysymään. Miten olenkaan aliarvioinut sinut, ja kenties muutkin. Miten olenkaan ollut niin ajattelematon, etten ole kertonut sinulle aiemmin. Miten olen unohtanut, että sinä tietysti huomaat, miten Pariisi ei ikinä näe parhaita puoliani? Ovatkohan muutkin huomanneet? Varmasti. Voi, voi. Kai se on nyt sillä lailla, että minun on kerrottava se koko tulenlieskaepisodi. Kenties alusta lähtien.

Kai muistat sen, kun lähdin seitsemän vuotta sitten yhteisestä opinahjostamme kiertävän sirkuksen matkaan? Silloin, kun jätin opintoni kesken sen typerän trapetsitaiteilijan takia? Kun matkasin hänen mukanaan ympäri Eurooppaa päätyen Hollantiin? Kun satoi kaatamalla, ja sinä olit juuri saanut töitä teatterilta? Joka tapauksessa. Satuin silloin elämäni upeimpaan työpaikkaan, kuten hyvin tiedät, siihen suureen, kiertelevään esityskokonaisuuteen, jossa sain tilaisuuden esitellä taitojani. Pääsin mukaan tuliohjelmanumeroon ja jäin sille tielle, kuten sanotaan. Euroopan kauneimpaan, ja henkeäsalpaavimpaan työpaikkaan.

No, mutta, muistat varmaan, kun hohkasin tirehtöörinvaihdoksesta? Siitä, kun legendaarinen Mr Lepovsky, päätti jättäytyä kiertolaiselämästämme ja lähteä Karibialle purjehtimaan. Se oli ehkä kolme vuotta sitten. Hänen tilalleenhan palkattiin se nuori, vain muutaman vuoden minua vanhempi, ja viehättävällä tavalla kokematon, nuorukainen, jolla oli lähes valkoiset hiukset. Ne muistuttivat minua kuolleiden voikukkien höytyvistä, joita leijaili aina joskus koulumme rautaovilla. Muistat varmaan, miten rikkaasti kuvailin häntä ja hänen tuikkivia ja läikähteleviä, revontulen vihreitä silmiään? Se oli hieman yliampuvaa näin jälkikäteen ajatellen. Olin vain niin hullaantunut siitä, että Meidän sirkuksellemme otettiin nuori tirehtööri, vaikka nykyisinhän tirehtöörien tehtävät ovat kovin erilaiset kuin vielä 50 vuotta sitten. Muustakin.

Ikävä kyllä ne pehmeät elkeet, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen karun, pohjoisen (hän on Islannista) ulkomuotonsa kanssa, polttivat minuun pysyvät jäljet. Hän osallistui esityksiini sytyttämällä minut tuleen, niin kirjaimellisesti kuin henkisestikin, ja minä jotenkin kadotin itseni ja löysin sen hänestä. Olin siihen mennessä kasvattanut läpipääsemättömän kuoren, jonka sisällä olin päättänyt, ettei mikään tulisi minun ja paloni väliin, mutta jotain tapahtui.

Niinpä siitä alkoi tämä tapahtumasarja, josta kyselit. Olin vasta alkanut havaita hänessä lupaavia merkkejä, kun sain kirjeen, jossa minua pyydettiin osallistumaan uuden, maailman suurimman sirkuksen, järjestämiin kilpailuihin. Ne oli määrä pitää Pariisissa, ja niiden palkinnoksi luvattiin paikka tämän uuden sirkuksen esityksissä. Ei tarvitsisi enää matkustaa ja saisi kohtuuttomasti rahaa. Ajatus houkutteli, mutta en pystynyt luopumaan tirehtööristäni. En vain pystynyt, vaikka kuinka haukuin itseäni tästä trapetsitaiteilijailmiön uusinnasta. Tuskissani kehitin finaaliesityksen keskikohtaan marginaalin, jossa tuliset poini kimpoavat kädestäni verhojen väliin . Tarkoituksena oli, että kumpikaan verho ei syty, mutta että näyttää siltä, että teen virheen.

Tällä tavoin olen keplotellut nyt kolmet kisat, koska ensimmäisten jälkeen tirehtöörini matkusti Pariisiin Budapestista vain lohduttaakseen minua. Hänen kasvoillaan oli peitelty ilon ilme, ja siitä tiesin, ettei hän halunnut luopua minusta. Ehkä minä olinkin tällä kertaa trapetsitaiteilija, koska tirehtöörini seurasi perässäni. Niin tai näin, olemme salailleet siitä lähtien, kulkeneet vaivihkaa toisen luota toisen luo. Olen osallistunut kilpailuihin ja epäonnistunut tarkoituksella vain, jotta kukaan ei saisi tietää, että olen kiintynyt Euroopan toisiksi parhaaseen sirkukseen, ja sen tirehtööriin niin, etten pysty vaihtamaan elämäni mahdollisuuteen, työpaikkaan, joka olisi täydellinen. Niinpä notkun nyt tirehtöörin vaunussa ja kirjoitan sinulle, oi Freija, että kaikki johtuu höpsöstä ja nöyryyttävästä tunteesta, joka polttaa minua niin, etten voi lopettaa tätä reissaamista.

Mutta, tuletko taas Barcelonaan festivaaleille? Haluaisin nähdä sinut ja pahoitella tätä kaikkea, etten ole kertonut. Olen ollut huono ystävä, toivottoman huono.

Rakkain, rakkain terveisin, tulennielemä ystäväsi

Susanna Peltonen

—————————–

Vaatemuisto

Kaupunki sykkii. Värivalot paistavat silmiin. Tuhannet sävyt, pienet keskustelunpätkät, ihmisten katseet ja heidän elämäntarinansa, jotka solmiutuvat hetkeksi yhteen ja eroavat taas moneksi eri tarinaksi, saavat kaupungin läpi kävelemisen tuntumaan seikkailulta. Tämä päivä jää yhdeksi muitten joukossa, eikä sitä muuta minun onneni. Onni on horjuvainen, ikuisesti tavoiteltavissa. Aika opettaa, ettei onni kestä kuin hetken. Tässä hetkessä piilee koko ikuisuus. Tämän hetken saan olla kaunis ja täynnä rakkautta, vaikka tuuli sotkee hiukseni. En pelkää enää katsettasi. En pelkää omaa heijastustani näyteikkunassa, tyttöä hameessa ja ulkohousuissa, silmät onnesta palavana.

Nimimerkki: Su

—————————–

Moka

Se oli hänelle täysin samanlainen perjantaiaamu, kuin mikä tahansa muu. Hän nousi ylös kello kuusi, käveli kylpyhuoneeseen, pesi kasvonsa, katsoi peilistä uurteisia kasvojaan ja pani jälleen merkille, mitä aika oli niille tehnyt. Hän veti aamutakin yöpaitansa päälle, työnsi jalkansa kuhmuraisiin, tummanvihreisiin saappaisiin ja avasi oven hengittääkseen raikasta kevätilmaa ja hakeakseen postin. Vanhan miehen mielessä pyöri (niin häpeällistä kuin se hänestä olikin) edellisen viikon tapahtumat ja erityisesti eräs henkilö, joka oli palannut hänen elämäänsä. Nimittäin sen huhtikuisen viikon tiistaina, oli muuttoauto saapunut Vihtatielle ja tuonut mukanaan jotain, mikä oli kääntänyt Juhani Kokon tylsän elämän kertaheitolla ylösalaisin. Ja jälleen hän mietti, voiko olla mahdollista, että oma nuoruudenrakkaus muuttaa eläkeikäisenä naapuriin. Ja pahus sentään, nuoruudenrakkaus, jota ei ole vielä 70 ikävuoden jälkeen ole pystynyt unohtamaan. Ja ne aurinkoiset päivät, jotka olivat vasta muutama kuukausi sitten palanneet Juhanin mieleen.

Muutama lintu kaarteli kirkkaalla taivaankannella. Ilma oli lämmin ja koulujen kesälomat lähellä.. Poika ja tyttö istuivat pyöriensä selässä jutellen vilkkaasti. He nauroivat. Pian tyttö heilautti kättään ja ajoi pois. Poika lähti polkemaan omaan suuntaansa hymyillen yhä leveästi.

Mutta siitä oli kymmeniä vuosia. Oli mahdotonta ajatella, että Saara yhä muistaisi. Mutta hänen katseensa oli kuitenkin viipynyt Juhanissa hetken pidempään.

Kevätjuhlapäivä. Saara oli tavattoman kaunis pitkässä valkoisessa mekossaan. Hän hymyili Juhanille ujosti. Juhani vastasi hymyyn. Todistukset annettiin. Toivotettiin hyvää kesää. Juhani ja Saara lähtivät yhtä matkaa kotiin, olivathan he naapuruksia. Aurinko paahtoi kuumasti. Juhanilla oli paljon sanottavaa. Oikeat sanat eivät kuitenkaan löytyneet. Sinä iltana Saara lähetti viestin. Juhanin sisällä kupli onni.

Mutta se ei ollut kestänyt. Juhani oli pettänyt Saaran luottamuksen. Saara oli kostanut. Katkeruus oli jäänyt muuriksi heidän välilleen. Juhani ei pyytänyt anteeksi, vaikka olisi halunnut. Eikä pyytänyt Saarakaan.

Se oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa. Juhani olisi halunnut juosta Saaran perään, pyytä anteeksi ja kertoa miten paljon Saara hänelle merkitsi. Saaran silmissä oli kyyneliä. Hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Heidän katseensa kohtasivat. Juhani laski katseensa. Kun hän nosti sen, Saara oli juossut pois.

Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Vai oliko? Juhani sai hullun idean. Ja kun sellaisen sai, ei sitä voinut olla toteuttamatta. Juhani veti postit laatikosta ja kipitti sisälle minkä jaloistaan pääsi. Hän hapuili tärisevillä käsillään kirjepaperia.

Hei Saara

Mitä seuraavaksi? Miten hän voisi sanoa sen kaiken?

Juhani ei nukkunut koko yönä. Hän mietti, mitä Saara ajattelisi hänen kirjeestään. Mitä tapahtuisi seuraavaksi?

Aamu kuitenkin tuli, vaikka yö kuluikin hitaammin kuin mikään Juhanin elämän aiemmista. Hän suoritti tavalliset aamuaskareensa. Kun hän oli hakemassa postia, hän tapasi tiellä vanhan naapurinrouvan, jonka kanssa hänellä oli usein kinaa. Rouva katsoi häntä ja hymyili sitten kaikkitietävän ilkeästi.
“On sitä ruvettu tunteilemaan vielä tuossa iässä”, hän sanoi ja taapersi käkättäen pois. Juhania kammotti. Olisiko tuo vanha rupisammakko saanut tietää Saaran kirjeestä? Sillä jos oli… Ei, sitä häpeää Juhani ei kestäisi. Nimittäin alue, jolla Juhani asui tunnettiin Vanhusten alueena. Sinne oli muodostunut tiukka yhteisö, joka koostui lähinnä vanhoista, juoruavista mummeleista. Ja jos kadulla tapahtui jotain poikkeavaa, ei ollut epäilystäkään, ettei tämä yhteisö saisi tietää siitä. Ja mikä pahinta, äskeinen rupisammakko oli Yhteisön Päänoita, kuten Juhani häntä kutsui. Eli jos hän tiesi kirjeestä, viimeistään huomenna siitä tietäisivät kaikki mummot ja vaarit 500 metrin säteellä. Juhania huimasi. Täytyi ottaa porraskaiteesta kiinni. Juhani kompuroi portaat ylös kohti omaa asuntoansa, mutta pysähtyi kuin seinään nähdessään Saaran seisomassa kotinsa oven edessä.
“Hei”, Saara sanoi ujosti.
“He-hei”, Juhani änkytti takaisin.
” Se kirje…se oli kauneinta mitä olen ikinä kuullut.”
“Mu-mutta…”
“Hyss..”

Ja sinä päivänä syntyi Vihtatien kohupari. Juhani mietti vieläkin, oliko Saaran takaisin saaminen sen arvoista (vaikka tietysti hän tiesi että oli), että jaksoi kuunnella, kuinka naapurin rouva Hattula toisteli käkättäen: “En tiedä kuinka tämän sanoisin, mutta kadun kaikkea mitä tein kanssasi väärin. En ole ikinä uskaltanut sanoa, mutta rakastan sinua vieläkin “….Hähhhäähhää! Sinä se osaat sanoa asiat kauniisti.”
Mutta silloin Juhani puri hammasta ja kuvitteli, kuinka muuttaisi rouva Hattulan rupisammakoksi.

Nimimerkki: Su

—————————–

Vaatemuisto

Minä morsiusneitona. Minä. Morsiusneitona. Suloinen ajatus suli korvaani kuin voi kuumalle pannulle, sen täydellisen makuinen kaiku. Kuin hunajaa. Me sovimme yhteen kuin Romeo ja Julia, kuin Scarlett O’Hara ja Rhett Butler. Yksinkertainen laskutoimitus, kaksi plus kaksi. Äidin lempeä, lämmin ote, puristavakin, ohjasi minut hiljaiseen pikkuputiikkiin. Kello kilahti ilottomasti jossain yläpuolellamme astuessamme kankaita pursuavaan pimeähköön kauppaan.    Tuijotin kauppiasta henkeä pidätellen. Hänen kasvonsa, taltalla puuhun kaiverretut kasvonpiirteensä, syvälle juurtuneet ryppynsä.

”Vai pitäisi sinulle morsiuspuku löytää?” miehen ääni, hiekkapaperinkarhea, möreä. Hänen ajan kuluttamat silmänsä hymyilivät. Hän tarjosi vain mitäänsanomattomia, tylsiä mekkoja, värien sekamelskaa. Tavallisia. Keskinkertaisuuksia. Seikkailin korkeiden, juhlavaatteilla peitettyjen hyllykköjen väleissä, kunnes tielleni osui jotain odottamatonta.    Silloin minä rakastuin elämäni ensimmäisen kerran.

Sillä kauniilla, vaaleanpunaisilla ruusun terälehdillä koristetulla sekunnilla sydämeni pehmeni. Aivoni jäätyivät, paloivat, kumpaakin, en tiedä. En saanut sanaa suustani, en saanut edes henkeä; keuhkoni puristuivat ruttuun pieneksi sieväksi palloksi rintaani. Nyrkinkokoinen elin – isä erehtyi kerran nimeämään sen sydämeksi - takoi epämääräisesti kurkkuani kuin väkipakolla vaatisi ulospääsyä. Pienet, suuren kävyn mittaiset kämmeneni hikosivat ja puristuivat nyrkkiin Silmissä sumeni, näkökenttä heitti kuin humalaisella. Tältä siis tuntui rakastua, huomasin ajattelevani sumeasti ihailuni lomasta.  Ensirakkauteni kohde hohti kauniimpana kuin yksikään missi. Siellä se minua odotti, suorastaan huusi sovittamaan askeleet nopeammiksi, kimmelsi kuin kuudellatoista karaatilla varustettu sormus. Kenties se oli ommeltu vain minua varten, ehkä jo ennen syntymääni? Raukkaparka kököttänyt tylyn valkoisessa henkarissa jo monen monta pitkää vuotta, odottaen minua saapuvaksi, silmäillyt vaivihkaa ikkunaan kuitenkin aina pettyen uudelleen. Nyt tekisin historiaa, kunniaa meille molemmille. Hakisin sen viimein pois.  Näin jo itseni se päällä tätini häissä, keskellä tanssilavaa. Minä ja mekko. Kaikkien katseet vain meissä, loistaisimme säihkyvämmin kuin itse morsian. Mekon helma hulmuaisi ilmassa pyörteillen kuin hidastetussa elokuvakohtauksessa, joka ikisen henki salpautuneena. Minä ja mekko.  ”Mitäs pidät siitä mekosta, Milla-kulta?” äidin ääni kuului jostain kaukaa, valovuosien takaa, pitkän tunnelin toiselta puolen. Tuskin kuulin häntä, hänen heleää sointuaan. Näin vain rakkauteni, minun unelmieni mekon. Sen päällys, räiskyvän pinkkiä kahisevaa kangasta, kymmenittäin ja taas kymmenittäin pursuavia kerroksia. Rakkaani hihansuissa ja hameenhelmassa lepäsi samettiruusukkeita, kuin sokerilla kuorrutettuja mansikoita. Rinnuksilla komeili valtavan pinkki rusetti, samoin ristiselän tienoilla. Mekko oli kuin kermakakku, sen ruusukkeet kuin vaaleanpunaiset marengit.

”Haluan tämän, äiti.”  Ääneni oli vain etäisesti tuttu, haaveellinen, laskelmoiva. Tuo mekko tekisi minusta prinsessan, ihan oikean prinsessan. Roskakoppaan kaikki halvat ja epätoivoiset prinsessaleikit, Ruususen ja Lumikin kopioinnit, nyt minusta tulisi oikea, aineellinen, elollinen prinsessa. Näin naapurien lasten ihastelevat, kateudesta vihreät kasvot, kun he näkisivät minut tämä ylläni. Ehkä jostain ilmestyisi niin ikään pilvilinna suihkulähteineen ja torneineen, jos vain saisin tämän mekon. Kenties jopa itse prinssi sisältyisi mekkoon kiinnitetyn lappusen hintaan, kuka tiesi?  Kauppias naurahti pienesti, tottuneesti. Äidin korkokengistä aiheutuva kopse lähestyi minua, hän ojensi pitkän siron kätensä tarttuakseen hintalappuun, huokaisi.

”Onhan se toisaalta aika hintava, mutta jos aiot käyttää sitä tulevaisuudessakin, niin  kyllä me voimme sen ottaa.”  Sovituskopissa odottamattomat, epämiellyttävät mielikuvat lävistivät mieleni, sen jälkeen hiljaisena leviävä ymmärrys ja lopuksi outo, epämääräinen kuvotus mekkoa kohtaan. Näin edessäni itseni tuo unelmien mekko ylläni, mutta sen jälkeen kuvaan ponnahtivat myös naapurin tytöt, kuiskutellen, tirskuen. Mekkoani osoitellen. Heidän varsillaan riippui yksinkertaisemmat, hillitymmät vaatteet, sen kaltaiset joita rekisteröin vanhemmilla serkuillani, isosiskoillani. ”Tuohan on pikkulasten mekko”, ne kikattivat, tyrmäsivät. Pikkulasten.

Kyllä se nipisti, jättää niin kaunis mekko käyttämättä. Mutta siihen se jäi silti makaamaan, viattomana. Hyljättynä, maahan paiskattuna, erotettuna. Ei-haluttuna. Ja vaikka se lojuikin hengittämättä, melkein kuulin sen kuiskuttelun, tuskin ympäröivistä äänistä erotettavan sihinän, rukouspyynnön. ”Ota minut”, se manipuloi, yritti. ”Ota minut.”  Turha yritys. Minähän en sinua halua, katsoin sitä silmät palaen ja pikkuruiset suupielet vinhasti elehtien. En halua. Näytin sille kieltä. Se ymmärsi minua, vaikeni, luovutti epätoivoisissa kutsuissaan. Minä en repisi päälleni niin naurettavaa, suorastaan nolostuttavaa pinkkiä röyhelömekkoa, joka muistutti niin – niin – lapsellista. Minusta tulisi nyt varttunut, barbileikeistä uloskasvanut nuori tyttö, itsenäinen. Tyttö, joka ei tarvitse äitiä solmimaan kengännauhojaan. Minusta tulisi nyt koivun verso joka on auennut nupulleen, tammenterho joka kyllin kypsänä kykenee jättämään oksan, putoamaan puusta. Minä, ekaluokkalainen, seitsemän pitkää, venyvää vuotta elänyt aikaihminen. Iso. Seitsenvuotiaat eivät käyttäneet sellaisia pukuja, ehei. Maistelin suussani sanaa iso, se maistui hyvältä, kirsikkatikkukaramellilta.

”Eikö se ollutkaan kiva?” äiti ihmetteli silmät epäuskosta pullistuneina laahustaessani kädet tyhjinä ulos sovituskopin peilimaailmasta. Kyllä sitä rakkaudeksi kutsutaan, tosin meidän tarinamme ei loppunut niin sulosointuisesti kuin se alkoi.  ”Ei”, sanoa töksäytin punaiset suupielet alaspäin vääristyneinä. Isä tapasi sanoa, että minun suutani voisi verrata pieneen ruusunnuppuun, vasta puhjenneeseen. Lempeä kämmen, jonka liitin oitis äitiin, taputti ymmärtäväisenä päälakeani ja tarrasi käteeni. Äiti kiitti vuolaasti kauppiasta ja veti minut mukanaan väenpaljouteen kauppakadulle. Ennen kuin ihmismassa hukutti meidät jalkoihinsa, ehdin nähdä mekkokauppiaan vinkkaavan minulle silmää selittämätön ilme iäkkäissä kasvoissaan.

Nimimerkki: Sonia

—————————–

Ensimmäinen vaatemuistoni

Niin. Kuinka pienenä rakastinkaan piiloutua kuistille ja sovitella äitini vaatteita. Vedin raskaat takit päälleni ja sujautin mustat korkokengät jalkoihini. Kiedoin kaikki äidin värikkäät silkkihuivit kaulaani, pujotin kultasormukset sormiini ja asetin 70-luvun retrolasit nenälleni. Kampasin hiukseni huolellisesti ja työnsin niihin värikkäitä pinnejä. Ja ne helmet. Upeat, luonnonvalkoiset helmet, jotka otin ilman lupaa äitini korulaatikosta. Ilman niitä ja karmiininpunaista huulipunaa asuani ei voinut sanoa täydelliseksi.

Nimimerkki: nädd

—————————–

Moka

”Eiherrajumala, herrajumala, herrajumala”, hänen päässään takoi ja nopeasti silmälasejaan korjaten koitti parhaansa mukaan uppoutua sanomalehtipalstojen valituksiin. Siinä oli koira käynyt kuseksimassa muiden pihoilla, siinä taas terveydenhoitopalvelut eivät tyydyttäneet, eivät sitten tippaakaan. Itsekseen tuhahdellen – kahvikuppi läikkyi voihan nyt hemmetti – Gregory, pitkästi kolmillakymmenillään elelevä historianopettaja piti avuttomasti kiinni päämäärästään olla ajattelematta.

Sillä ajattelu johtaisi vääjäämättä muisteluun ja muistelu taas, noh, muistamiseen. Ja muistaminen oli tällä hetkellä viimeinen asia, mitä Gregory halusi.

Gregory pyyhkäisi pöytään hiljalleen imeytyvän kahvitahran puolihuolimattomasti paidanhihaansa, harmaaseen villapaitaan värjäytyi ikävä läikkä. Gregoryyn itseenkin sopi hyvin edellä mainittu kuvaus. Harmaa. Ja ajoittain läikkäinen. Sillä eihän mies aina niin tavattoman tylsä ollut. Joskus hän saattoi juoda kahvinsa mustana, ihan vain tuodakseen hieman jännitystä elämäänsä!

Jännitystä toi myös se fakta, että Gregory oli rakastunut. Kollegaansa, erittäin hemaisevaan neiti Pumpkiniin, joka opetti liikuntaa ja istui ruokailussa usein samaan pöytään. Neiti Pumpkinin hiukset muistuttivat aina jollain oudolla tavalla vakosamettia, ja hänen ihonsa oli kuin kuulas ja punakka omena. Nauru niin kirpeä kuin tuota omenaa olisi haukannut.

Mutta koska harmaa-Gregory ei ollut missään tilanteessa sinut tunteidensa kanssa, ei hän ollut nytkään. Vauvana hän ei ollut itkenyt ei sitten millään. Olla möllötteli vain viltin päällä, joskus saattoi hieman tuhista kun käsi vääntyi vaikeaan asentoon. Lapsena häntä ei pahemmin naurattanut. Kun muut juoksivat hippaa ja piilosta pihapiirissä, hän oli ja pysyi samassa piilopaikassa pihakoivun latvassa, joskus saattoi painaa hampaansa vasten kovaa puuta ihan vain koska se tuntui mukavalta. Nuoruus oli mennyt ohi ilman raivoamista. Hän ei oikein ymmärtänyt miksi muut vihasivat yhteiskuntaa ja vanhempiaan, kun ruokaa kerran oli ja suihkussa sai käydä. Ja nyt aikuisena tilanne pysyi samana. Gregory ei itkenyt, ei nauranut eikä suuttunutkaan. Mutta vahinko oli käynyt ja hän oli rakastunut.

Niin kuin ei tuntenut kovin rajusti, ei hän myöskään keskustellut. Siitä johtuen oli miehen vaikea hahmottaa miten nyky-yhteiskunnassa tulisi toimia vastaavanlaisessa tilanteessa. Tulisiko istua hiljaa neiti Pumpkinia vastapäätä, hymähtää välillä jollekin kommentille ja pureskella menemään porkkanaraastetta. Vai tulisiko kiivetä pöydälle, tarttua toista kädestä ja julistaa tunteensa suurieleisesti ja kuuluvasti koko ruokaseurueen kuullen.

Onneksi on olemassa kultainen keskitie, joka sopi paremmin kuin hyvin harmaaseen tottuneelle Gregorylle. Kultainen keskitie istuisi hymähdellen neiti Pumpkinin seurassa, ehkä jopa hymyilisi välillä, ja kun pääsisi kotiin, julistaisi tunteensa yksinkertaisesti ja yksityisesti.

Niinpä Gregory päätti ottaa ilon irti tämän päivän tekniikasta. Hän kaivoi esille supermegahuippu-matkapuhelimensa (kyllä vain, Gregory tiesi mikä nykyään oli must, in ja muodissa!) ja näpytteli varsin huolella tekstiviestin. Se ei sanonut paljoa, mutta aivan tarpeeksi. Kierteli ja kaarteli, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Painettuaan näppäintä lähetä Gregoryn sydän hyppäsi pari tahtia yli tai sitten jumputti muutaman kerran liikaa. Ei, ei, ei tässä näin voinut käydä! Miten ihmeessä tämän päivän tekniikka saattoi erehtyä näin perinpohjaisesti? Miten tämän päivän tekniikan avulla saattoikaan lähettää rakkaudentunnustuksensa väärään numeroon? Miten saattoikaan lähettää rakkaudentunnustuksensa parhaalle oppilaalleen, pelkkiä kiitettäviä kaikki numerot.

Ei auttanut muu kuin tuntea vahvasti, mitä hän ei normaalisti koskaan tehnyt. Gregory antoi paniikin velloa ylitseen tasan minuutin ennen kuin palasi takaisin tavalliseen. Pian vain anteeksi-väärä-numero-viesti perään, ja ehkä jälleen maanantaina kehtaisi astua luokan eteen.

Nimimerkki: Maybe

—————————–

Luokanvalvojamme kävely- ja istumatyyli

Kielten opettaja Raisa liikuskeli ennen sangen viehättävästi. Ruskeat kiharat pomppien ja kultainen valo silmissään hehkuen hän tanssahteli kauniissa koulussamme. Useina päivinä hän kiiruhti pitkin kelta-valkoista käytävää, jota koristaa kuukausittain vaihtuvat ahkerien oppilaiden taiteelliset ja hengelliset tuotteet. Hymy huulilla karehtien, nauru silmissä tuikkien, hän askelsi pitkästi ja keveästi yli likaläikkien, joita oppilaiden kengät vielä niinä menneinä kultaisina päivinä kantoivat syksyisestä maasta. Hänen täytyy olla tanssija taustaltaan, niin sulavasti ja pehmeästi hän pyörähteli luokassa etsiessään lisätehtäviä tiedonhaluisille oppilaille. Ihailevat ja hiukan kadehtivatkin katseet seurasivat häntä, missä tahansa hän liikkuikin. Luokan ikkunan takaa aurinko loi säteitään häneen, valaisi hänen kasvonsa ja heitti varjon liitutaululle; kuin keijukaiskuningatar liihottaa kansansa joukossa, saaden jokaisen tuntemaan itsensä arvostetuksi, samoin hän leijaili oppilaiden välissä tarkastaen tehtäviä ja antaen kullanarvoisia neuvoja jokaiselle niitä kaipaavalle. Oppilaat kuuntelivat hän äänensä heleää sointia haltioissaan ja tekivät ahkerasti töitä miellyttääkseen tuota kaunista olentoa, joka uhrasi aikaansa heidän valistamiseen.

Muutos pantiin merkille jo muutamassa kuunkierrossa. Raisan ennen niin kepeät askeleet törmäävät nyt maahan raskaasti ja tömähtäen, kuin haluten satuttaa tuota vankkaa lattiaa, joka on uskollisesti tukenut oppilaiden ja opettajien askeleita monta vuosikymmentä. Muut opettajat eivät myöskään enää saa nauttia hänen seurastaan välituntisin, sillä hän alkoi pysymään luokkahuoneessaan. Siellä hän istuu suurimman osan pitkistä ja antoisista koulupäivistä. Nimenomaan, istuu. Ei enää hiljaisia kahahduksia hänen pyyhältäessään oppilaiden ohitse läksyjä tarkistamassa, ei iloisia piruetteja liitutaulun edessä. Raisa vaan istuu pehmeässä tuolissaan ja tyydyttää sieltä käsin oppilaiden tiedonjanoa. Hänen kaunis luonteensa on toki säilynyt ennallaan, yhä kuulemme hänen suloista nauruaan ja kaunista ääntään.

Kaikki tarkkanäköiset ihmettelivät tätä outoa muutosta hänen liikuntatyylissään. Huhut kiersivät villeinä oppilaiden joukossa, jokaisella oli oma mielipiteensä asiaan. Mutta noin kuukausi sitten Raisa kertoi suurenmoisen uutisen, totuuden asiasta, tyrehdyttäen juorut, joista kaikki eivät olleen mitenkään imartelevia. Raisa ja hänen elämänrakkautensa, tuore aviomiehensä, ovat saamassa elämän kauneimman ja ihmeellisimmän lahjan, itse elämän! Ilahduimme asiasta ja olemme onnellisia heidän puolestaan, mutta siihen sisältyy myös surua: emme saa viettää viimeistä ylä-aste vuottamme hänen seurassaan. Kesällä hän jää äitiyslomalle, sijainen tulee pitämään ruotsintuntimme ja täyttämään Raisan luokanvalvojan jalot tehtävät. Raisa ei pääse luokkaretkellemme, jota olemme yhdessä ahkerasti suunnitelleet ja valmistelleet. Mutta me kaikki ymmärrämme sen ja iloitsemme parhaamme mukaan hänen elämänsä tärkeimmistä hetkistä.

Mari Haikonen

—————————–

Haaste ja mahdoton sellainen

Hän seisoo keskellä avointa tilaa, tiirailee ympärilleen väistäen samalla uteliaiden katseita. On kuuma, ainakin hänellä: ilmavirta ei ylety heiluttamaan hänen harvoja hiustupsujaan eikä puulattian viileys kykene lävistämään sinisiä villasukkia. Hän on kiusallisen tietoinen punoittavista kasvoistaan, yrittää keskittyä taivasten tarkkailuun. Tottahan toki katse olisi helppo kiinnittää kengänkärkiin, se nyt vain ei ole sopivaa. Aikuiset miehet eivät tuijottele häpeissään lattiaa. Viidenkympin rajapyykin ylittäneillä on tarpeeksi voimaa seisoa selkä suorassa, suodattaa nauruntyrskähdykset ja jatkuvan kuiskuttelu pois kuulopiiristä.

”Ja k-kuten olin sanote… eikun sanomassa, kirjan todennäköi – köh! –todennäköinen a-arvostus perustuu yleensä kahteen s-s-seikkaan…”
Miehen ääni tärisee, sitä se ei ole tehnyt koskaan ennen vastaavissa tilanteissa. Ehkä ne eivät ole olleet näin tärkeitä. Hän hengittää pari kertaa syvään ja yrittää uudestaan, mutta tällä kertaa sanat juoksevat kuulijoiden luokse yhtenä purona, niitä eivät erota välimerkit eivätkä tauot, ja hän on varma, että kukaan ei ymmärrä sanaakaan.

Hän uskaltautuu kurkistamaan naiseen, joka istuu häntä vastapäätä, kuulijajoukon eturivissä, mutta silti turvalliset kymmenen metriä erossa hänestä. Tämä katsoo häntä kiinnostuneena, ikään kuin haastaen (osaatko, pystytkö, uskallatko). Muut hänen ympärillään näyttävät lähinnä tylsistyneiltä. Mies hieraisee ohimojaan nopeasti, palaa sitten sormeilemaan paidasta irtoamassa olevaa langanpätkää. Hän kieputtaa sen sormensa ympärille ja nielaisee niin kuuluvasti, että eräs takarivin naisista nostaa hämmästyneenä katseensa kännykästään.

Sisäänhengitys, ja sitten ulos. Sisään ja ulos. Hän pystyy tähän. Jos hän haluaa vielä joskus toteuttaa unelmansa, hänen on pystyttävä tähän. Kaikki ei saa kaatua nyt, kun hän on tehnyt töitä vuosikausia saavuttaakseen juuri tämän hetken. Hänellä ei ole oikeutta tehdä virheitä, on keskityttävä olennaiseen.

”Jos joku tästä aiheesta tietää, niin se olen kyllä minä”, mies ajattelee ja hengittää vielä kerran syvään. Hän yskähtää, ääni kaikuu kuivassa kurkussa ja kuulostaa pelkältä rahinalta. Joku vilkaisee kelloaan, mies miettii, onko ollut hiljaa minuutteja vai sekunteja. Hän päättää kohdata haastavailmeisen naisen katseen ja hakea sieltä taistelutahtoa.

Vielä yksi yskäisy, kasvojen punoitus on jo hiukan lieventynyt, rauhoittuminen taitaa onnistua. Yksi, kaksi ja kolme:

”Ja n-nämä seikathan ovat varmasti kaikkien tiedossa. Öh. S-sinä siinä, siinä toisessa rivissä, k-kyllä. Os… osaatko sinä kertoa, mikä, tai siis mitkä, seikat ovat ky-ky-kyseessä?”

Hän on taas punastunut, tämä ei vain toimi. Mies pelkää, että nainen ei vastaa; että kukaan ei vastaa; että koko luento on katastrofi ja laajenee kovaa vauhtia kohti maailmanloppua. Mitä ihmettä hän tekee, jos hiljaisuus jää jälleen kerran roikkumaan ilmaan?

Hänen puhuttelemansa ujonnäköinen nuori tyttö kuitenkin kohentaa silmälasiensa asentoa ja avaa suunsa vastatakseen. Ei näytä edes yllättyneeltä. Yksi hengenveto sujuu jo mieheltä helpommin. Toivottavasti tyttö änkyttää hänen laillaan, hän ajattelee ja melkein unohtaa kuunnella vastausta.

Eikä tuntia ole kulunut kuin kymmenen minuuttia.

Nimimerkki: Kukkamultatyttö

—————————–

Vaatemuisto

Se kiertyy kotioven edustalta, rönsyävillä ruohotuppailla reunustettuna, aivan silmien edessä. Se kyyhöttää suojassa, hiekkapäällysteisenä, harmaana, tylsänä, kuosissa, joka  kantaa mitäänmerkitsemättömyyden kirousta. Vaikka ihmiset unohtavat, sekoittavat muistikuvia, turtuvat siihen, että kaikki lopulta pyyhkiytyy pois, ettei mikään edes uskottele itseään lopulliseksi. Vaikka ihmiset kaipaavat selkiytymistä muistoilleen, vaikka he mielellään kelaisivat parempaan menneisyyteen, vaikka heitä tuskastuttavat ajan haalistuttamat muistikuvansa, kukaan ei koskaan kysy menneistä tapahtumista pihatieltä. Kukaan ei koskaan edes tule ajatelleeksi, miten rajattoman kokemuksen se hankkii vain kyhjöttämällä paikallaan. Se tunnustelee ihmisten askelpituutta, painoa, oppii erottamaan alkukesän paljain jaloin, kylmyyden ja soran kovakouraisuuden vuoksi hammasta purren epäröidyt askeleet. Se tunsi pienen ihmislapsen aivan ensimmäiset, haparoivat, sorapintaa kevyellä kosketuksellaan hyväilevät askeleet niissä nahkakengissä, jotka voi tavoittaa enää vain valokuva-albumia katselemalla. Vain se tietää perheen kuopuksen kumisaappaiden muljahtelusta silloin, kun hän unohtaa laittaa villasukan kenkään. Se  erottaa perheen lapsien lenkkareiden lipsahtelun silloin, kun he eivät äidin jatkuvista huomautuksista huolimatta sitoneet kengännauhojaan kunnolla. Se huomaa heti, jos nuoret lainaavat vanhempiensa juhlakenkiä ja sipsuttelevat niillä harjoitellen luontevuutta. Se tietää äidin kiireisistä, horjahtelevista, korkojen pistävistä painalluksista, milloin juhlistetaan hänen ensimmäistä  työpäiväänsä, milloin tärkeänä ja siistinä pyyhällyksessä tuntuu vielä uutuudenviehätystä. Se huomaa isän tavan potkiskella soraansa, pöyhiä ja rapsutella sitä, ja silloin, kun isässä kuplii tavallistakin enemmän ärtymystä ja hän kaivertaa kuluneilla kengänkärjillään kuoppia pihatiehen, ottaa se oikeudekseen sujauttaa pienen, hiertävän kiven isän kenkään osoittaakseen ärtymystään.

Se rakastaa sadetta, kun lapset hyppivät sen lätäköissä, loiskuttavat viileää vettä ja kiljahtelevat, kun sade pääsee sisään heidän kaula-aukoistaan nihkeälle takin sisäpinnalle. Silloin se myötäelää lasten iloja, hyrisee heidän tunteistaan ja kaipaa ilmituloa.

Mutta talvea se vihaa. Se tuntee roudan säikeet itsessään. Se tuskin huomaa ihmisten topattua myllerrystä tunnottoman kylmyyden, lumen eristyspeitteen ja jään lipevän salakavaluuden lävitse. Se  kyhjöttää liian yksin. Yleensä sitä ja elämää, ihmisiä erottaa vain mahdottomuus, nyt välissä ilkkuu lisäksi kylmyys.

Niinä talvina, kun lunta sataa yksinkertaisesti liikaa, niin paljon, että perhe unohtaa, missä tie tekee taiteellisia mutkiaan ja tyytyy tallomaan polkuja ovelta suoraan portille, se tuntee yhä vahvemmin itsesäälin ja sen, miten paljon se voisi kertoa maailmasta, jos joku ymmärtäisi kysyä.

Nimimerkki: Klari

—————————–

Moka

Kello on puoli kaksitoista, lounasaika. Suuret visiot saavat väistyä puoleksi tunniksi välttämättömien motiivien täyttämiseksi. Mainostoimiston väki asettuu kahteen jonoon kuin päiväkotilapset, ruoan saa sentään säännöstellä itse. Raidallisessa neuleessaan ja lenkkitossuissaan mies vaikuttaa rennolta. Keskustellessaan kollegansa kanssa hän elehtii voimakkaasti kämmenet ylöspäin ja naureskelee pää taakse nykien. Näennäisessä huolettomuudessa on kuitenkin jotain laskelmoitua, hän puhuu kovempaa kuin olisi luontevaa ja hänen olkapäänsä valahtavat alas, jos hän ei kiinnitä niihin huomiota. Ehkä hän kaipaa vielä harjoitusta.

Miehen pää pyörii ympyrää, hän vilkaisee taakseen, kurkottaa kaulansa pitkäksi nähdäkseen ruokalinjaston yli ja käy silmillään läpi pöydät. Katse pysähtyy hetkeksi, sitä tuskin edes huomaa, ja pää nytkähtää luonnolliseen asentoonsa. Hän on löytänyt etsimänsä. Olkapäät vetäytyvät taakse, ryhti kohenee. Pieni naurahdus, kädet tarttuvat tarjottimeen.

Kirkkaanpunaisesta jakusta ei voi erehtyä. Nainen istuu salin takaosassa selin linjastoon, hän on saanut jo ruokansa. Nainen on ehkä nelissäkymmenissä, hieman nuorempi kuin mies. Paljon muuta ei mies tiedäkään. Lapsia naisella ei ole, se kävi ilmi ainoassa keskustelussa, jonka he ovat käyneet. Mies tosin ei puhunut mitään, firman muut osakkaat kylläkin. Hymähtelyasteelle taantuminen uusien ihmisten seurassa ei ole tavatonta miehelle, mutta aina se ei harmita yhtä paljon kuin silloin.

Mies on punajakkuisen naisen ystävättären takana. Ei hän tunne tätä ystävätärtäkään, eikä se seikka harmita miestä tippaakaan. Liian äänekäs, liian tekopirteä. Mies latoo tarjottimelleen ruokailuvälineet ja salaatin, lämmin ruoka on väliaikaisesti loppu. Mies kiroaa mielessään. Hän tahtoisi kovasti kääntää päänsä vastakkaiseen suuntaan.

Ystävätär hermostuu odottamiseen ensimmäisenä ja poistuu jonosta huomauttaakseen ruoan loppumisesta kokkia. Tarjotin jää linjastolle. Leivät ovat linjaston päässä, ja kärsimättömimmät loikkivat jonon perältä leipäkorille saadakseen jotain tekemistä käsilleen. Mies, vaikka moisesta hätäilystä ärsyyntyykin, jättää hänkin tarjottimensa hetkeksi vartioimatta. Hän käy sieppaamassa kouraansa sämpylän ja palaa jonoon. Hän ottaa tarjottimelta veitsen ja alkaa halkaista sämpylää kahtia.

Miehen sydänalassa tuntuu ikävä humahdus, kun hän tajuaa. Veitsi tippuu tarjottimelle, hän astuu taemmas oman tarjottimensa vierelle. Ystävätär saapuu takaisin ja on hihityksestään päätellen huomannut miehen erehdyksen. Mies oli leipien luota tullessaan luullut ystävättären tarjotinta omakseen ja tarttunut tämän veitseen.

Mies ei katso ystävättäreen päinkään, hän teeskentelee ettei mitään tapahtunut. Naisen hihitys tyrehtyy, hän vilkaisee miestä vielä kerran, ja kun mies itsepintaisesti on huomioimatta koko tapahtumaa, antaa ystävätärkin periksi. Lämmin ruoka saapuu vihdoin.

Mies on hiljaa ja odottaa vuoroaan. Hän on unohtanut olkapäänsä, hän keskittyy tuijottamaan ruokalistaa, vaikkei näekään kirjoitusta. Puheensorina alkaa uudelleen, ehkei se koskaan tauonnutkaan.

Ystävätär poistuu ruokajonosta ja suunnistaa salin takaosaan. Mies ei vilkaisekaan sinne päin, mutta arvaa, minne ystävätär istuu. Mies harppoo vastakkaiselle puolen salia ja istuu selin linjastoon. Hän kuulee yhä korvissaan ystävättären hihityksen, mutta ei osaa sanoa, onko se todellista. Miehen niska muistuttaa väriltään naisen jakkua.

Nimimerkki: Irvistys

—————————–

Opettajakuvaus

Lyhyytensä takia hän vaappuu kävellessään kuin koripallon niellyt ankka. Jokaisen askeleen jälkeen vaikuttaa siltä, kuin hänen pitäisi pysähtyä lepäämään. Seinästä pitää ottaa tukea portaita noustessa. Säälittävää. Ja hänen pitäisi olla mallina oppilaille? Kulahtaneet kengät näyttävät olevan valmiita halkeamaan jokaisella vaivalla otetulla, laahustavalla askeleella. Näiden laahaavien askeleiden takia hän onkin saanut lempinimen ”Norppa”.

Antti Somero

—————————–

Opettajakuvaus

Ei Fonttis oikeesti istu luokassa. Se röhnöttää auringonottotuolissa, katse autuaasti taivaissa, jalat ojentuneena pitkälle eteen. Kädet roikkuu sivuilla epämääräisesti, kuin meditaatioasennossa. Sieltä se sitten selittää argymontasiionia, siis argumentationia. Ranskaks. Samalla äijä pyörittelee niskaansa, venyttelee koko luokan edessä. Eksentrinen ihminen, Fonttis siis.

Ella Saxen

—————————–

Opettajakuvaus

Törmi valuu eteenpäin kaksi metriä minun edelläni. Valuu. Tuijotan niskan poimuuntuvaa nahkaa. Siinä kasvaa piikikästä sänkeä. Otan tarjottimen. Törmi ottaa tarjottimen. Hengittää vaikeasti ja on kauttaaltaan hikinen. Hiki välkkyy pieninä pisaroina kauluksen yläpuolella. Korvalehden syrjällä. Kämmenessä joka nyt kiertyy kauhan ympärille. Me molemmat otamme jauhelihakeittoa.  Törmi täyttää lasin kevytmaidolla. Kolme porrasta. Törmin ruho heilahtelee puolelta toiselle. Liike on irvokas ja hidastettu. Törmi pitää huulia raollaan. Niiden välissä sylki liikkuu hengityksen mukana. Olen niin lähellä että kuulen. Salaattipöytä ja leipäkorit. Törmi pysähtyy. Kääntää päätään nopeammin kuin uskoisi. Silmät säpsähtelevät. Väistelevät otsalta putoilevaa hikivirtaa. Törmi katsoo minua. Sanoo tahtovansa poissaoloselvitykseni. Viime tunnilta. Nyökkään. Törmi nyökkää. Sitten jatkaa eteenpäin. Kiireettä.

Nimimerkki: Enni
—————————–

Opettajakuvaus

Sari, uskonnon opettaja, kävelee ohitse. Oikea käsi pitelee kirjoja, toinen roikkuu vapaana, liikkuu kävelyn tahdissa. Näyttää oudolta… Ylävartalo pysyy paikallaan, käsi vain liikkuu. Vastakkaiseen suuntaan sen puolen jalan kanssa. Näyttää kankealta… Vaan tiedän, hän ei ole kankea. Musta vyö karatesta, hän ei voi olla kankea. Seisoo ja kävelee suorana, polvet joustavat hiukan. Suoraan, horjumatta, hän kävelee käytävän toiseen päähän.

Isoja askelia. Ei kovin naisellista… Muistan, hän on ollut hoikempia, kauniimpi. Ei sillä väliä. Pitkiä, nopeita askelia, ja kengät narisevat. Ovatko ne hänen tyylisensä? Hän oli ennen siro. Maihinnousukengät, ruskeat ja narisevat, eivät ole sirot. Narina, se ärsyttää. Harmittaa minua. Tasaisen kävelyn tahdittaa ”nirsk nirsk”.

HÄN KATSOO NOJATUOLEILLA ISTUVIA OPISKELIJOITA. KASVOILLA SEESTEINEN, KILTTI ILME. HÄN SAATTAA PYSÄHTYÄ, JUTELLA. HÄN ON MUKAVA. SITTEN HÄN JATKAA KÄVELYÄ, PITKIÄ ASKELIA JA VASEN KÄSI HEILUEN, YLÄVARTALO PAIKALLAAN. HÄN KATOAA LUOKKAAN. SEURAAMME, ISTUMME. NARINAN MYÖTÄ HÄN SULKEE OVEN, NOJAA PÖYTÄÄN SÄÄRET RISTISSÄ.

Kun hän seisoo, hänen ylävartalonsa liikkuu, jalat pysyvät paikallaan. Jalat yhdessä, toinen käsi taskussa, toinen osoittaa tyhjyyteen.  Hartiat liikkuvat. Hän tapaa seistä kädet taskuissa. Kyynärpäät taipuvat, taitavat olla ylinotkeat nivelet. Näyttää inhottavalta. Hän osoittaa sormellaan hymyillen kertoessaan. Joskus hän kävelee taululle, toinen käsi taskussa, toinen heiluu. Niin hän aina liikkuu.

Nimimerkki: Faline

—————————–

Moka

Pertti suuntasi katseensa taivaanrantaan, missä viimeiset auringonsäteet hiljalleen katosivat horisontin taakse. Huokaisten hän jatkoi matkaansa kapealla ja hänen tuurillansa myös petollisen jäisellä metsäpolulla. Väristykset kulkivat hänen selkäpiitään ilman yhtäkkiä pakastuessa. Seppo oli parin entisen koulu-kaverinsa kanssa päättänyt lähteä tälle pienellä ”vaellusretkelle” kun aurinko oli vasta ruvennut kipuamaan taivaankannelle, ja silloin ajatus olikin tuntunut huumaavalta, mutta nyt vain yhden pienen otsalampun valossa kylmästä hytisevä joukko alkoi vakavasti harkita päätöksensä järkevyyttä. Hitaasti he kuitenkin jatkoivat matkaa vuorotellen kaatuillen liukkaassa ja jyrkässä rinteessä.

Pertti ronskina suomalaisena oli onnistunut toistaiseksi kaatumaan vähemmän kuin muut, koska oli tottunut kulkemaan lumella ja jäällä. Hänen ystävänsä olivat kotoisin Israelista, Yhdysvalloista, Englannista ja Ranskasta joten heidän matkansa katkaisi aina välillä hiemankin jäinen kohta. Taas kerran kuului huuto ja otsalampun valo katosi. Joukon johtaja Avi oli onnistunut liukastumaan ja kieri nyt huimaa vauhtia rinnettä alas otsalamppu vilkkuen kuin viimeistä päivää. Lopulta Avi pysähtyi ja muut liukastelivat hänen luokseen, noin kymmenisen metriä rinnettä alaspäin. Pertti saapui paikalle ensimmäisenä ja auttoi raskaasti kiroilevan Avin jaloilleen. Pian joukko jatkoi horjuvaa matkaansa pimeyden halki. Pertti kulki jonon puolivälissä varmoin askelin tähyillen samalla pientäkin merkkiä lähestyvästä kylästä, johon seurue oli tähtäämässä. Yhtäkkiä mahdoton tapahtui. Polulla oli ilmiselvästi ollut mustaa jäätä, sillä yhtenä hetkenä Pertti oli tähyillyt metsän siimekseen ja toisena hän jo kieppui uhkaavaa vauhtia edessään kulkevaa Maxia kohti. Törmäystä ei voinut välttää ja kohta Pertti ja Max liukuivat yhtä matkaa alas rinnettä yhä kasvavalla vauhdilla. Pian rinnettä alas viuhuikin liuta huutavia eläkeläisiä jotka yrittivät saada epätoivoisesti vauhtiaan pysäytetyksi. Hetken huiman luisun jälkeen puu pysäytti matkalaiset ja pian maassa makasikin kasa hysteerisesti räkättäviä ukkoja.

Naiset olivat kulkeneet pari metriä Pertin jäljessä, joten olivat säästyneet tältä pieneltä tapaturmalta. Nyt he ryntäsivät uhkaavasti lipsuen selvittämään, oliko papparaisille käynyt pahasti. Kesti kyllä hetken aikaa kun joukko saatiin takaisin pystyyn ja matka jatkui. Pertti sai tämän pienen möhläyksensä pian anteeksi ja loppumatkan vitsailtiinkin siitä, että kenelläkös olikaan se paras tasapaino.

Nimimerkki: Wanderer

Salla Simukan ohjaaman novelli-kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

”Kulta, lohikäärmeitä ei ole olemassa.”

”Niinhän sinä luulet.”

Äiti huokaisi väsyneenä. Olimme käyneet taas saman vanhan väittelyn. Äiti sanoo aina että minun kuuluisi nuorena mieluummin uskoa enkeleihin, kuin lohikäärmeisiin tai keijuihin. No, vähän vaikea uskoa johonkin mitä ei ole nähnyt. Nyt varmasti herää kysymys, olenko muka nähnyt lohikäärmeitä. Ja vastaus on kyllä, kyllä olen nähnyt.

-Heippa Susku! Henna huikkasi ajaessaan omalle tielleen.

-Heippa. Nähdään huomenna. huikkasin takaisin. Jatkoin matkaani yksin. Ilma oli miellyttävä.

Vaikka aurinko ei paistanutkaan täydeltä terältä oli mukavan lämmin. Lounaistuuli heilutteli lempeästi hiuksiani. Tänään voisi poiketa metsän kautta kotiin.

-Moi Susanna. Käännyin ja meinasin kaatua hämmästyksestä. Tervehtijä oli Miika.

-Mo-moi. älähdin tönkösti. Poika hymyili ja ajoi pyörällä matkoihinsa. Uskomatonta..Siis Miika moikkasi mulle. Minulle, ei-kaunis- tai erikoiselle tytölle. Sydämeni löi tuhatta ja sataa ja kasvoja kuumotti. Voi kuinka typerältä varmaan kuulostin, ja näytin. Voi, kehtaisinko mennä edes huomenna kouluun, ehkä voisin sanoa että olen kipeä.. Ei, ei äiti menisi enää kuumemittari- lämmitetty-patterissa-harhaan.

Ennen kuin huomasinkaan, olin saapunut metsän reunaan. Hyppäsin pienen ojan yli ja lähdin tarpomaan eteenpäin. Metsän ilma oli raikas, pari kevätlintua lauloi puiden oksien suojassa.

Olin niin ajatuksissani, ette edes huomannut, että olin tullut jo melkein takapihalleni asti.

Juuri kun olin pyrähtämässä juoksuun ja hyppäämässä ojan yli, silmiini osui puunjuurella oleva möykky. Kävelin puun luokse. Sen edessä oli sileä, suuri muna. Nostin sen käsiini, se oli liian kevyt kiveksi mutta liian painava ja suuri linnunmunaksi. Muna oli turkoosin kirjava. Minkäköhän eläimen muna se oli? Päätin ottaa sen kotiin, ehkä jos sitä hautoi siitä  kuoriutuisi jokin lintu! Otin repun selästäni ja laitoin munan sinne.

Menin varovasti ojan yli ja siitä etupihalle.

Avatessani ovea, vasta leivotun pullan tuoksu tulvi nenääni, äiti oli leiponut tänään.

-Susku, sinäkö siellä? äiti huikkasi keittiöstä.

-Juu, moi! huusin takaisin riisuessani kenkiäni. Ensin minun täytyisi livahtaa yläkertaan viemään reppuni huoneeseeni. Kipusin portaat ylös, jätin repun huoneeseen ja tulin takaisin keittiöön.

-Mites päiväsi meni?  äiti kysyi.

-Ihan hyvin. vastasin ottaessani leikkuulaudalta uunituoreen pullan suuhuni.

-Mä meen tekemään läksyt.

-Juu, mee vain.

Juoksin portaat ylös omaan huoneeseen. Varmistin ettei äiti tulisi perässäni ja säntäsin repun luokse.

Avasin vetoketjun ja otin munan esiin. Se oli kaunis. Ja niin sileä. Mikäköhän se oli?

Muistin kuinka veljeni oli viime kesänä löytänyt linnumunan ja hautonut sitä lämpölampun alla kunnes se oli kuoriutunut. Ehkä se toimisi myös tämän suhteen. Lämpölamppu oli kylläkin autotallissa ja jos hakisin sen äiti ihmettelisi mihin tarvitsisin sitä. Ehkä pöytä lamppu kävisi. Se on myös aika kuuma. Nostin munan lampun alle, tuijotin sitä hetken aikaa, jos se vaikka kuoriutuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Kyllästyin ja rupesin tekemään läksyjä.

Krätss. Mitä ihmettä? Nostin katseeni historian kirjasta ja haukoin henkeä. Pöydällä olevaan munaan oli ilmestynyt särö. Nousin lattialta pöydän viereen. Muna heilui, ja rasahteli. Se kuoriutuu!

Siitä putkahtaa jo jalka! He-hetkinen..tuo ei ole linnun..En ehtinyt miettiä sitä kauempaa, kun jo koko muna oli rikki ja pöydällä makasi lisko! Suuni loksahti auki.

Lisko katsoi minua kirkailla sinisillä silmillään. Huomasin sen selässä jotain, joka sai minut haukkomaan lisää henkeä: siivet! Sehän oli lohikäärme! Uskomatonta..

Siivet olivat täysin normaalit, mutta niiden tyvessä oli pehmeää untuvaa.

Lohikäärme oli noin kymmenensentin mittainen, ja sillä oli pienen pienet sarvet ja sen kirkkaat silmät tarkkailivat minua. Iho oli suomuinen ja tummanvihertävä. Liikutin kättäni hitaasti koskeakseni siihen.

Pieni tulipallo sinkosi sen suusta kättäni kohti, vedin käteni pois viime hetkellä.

-Tuhma! Noin ei saa tehdä! Lohikäärme veti suippokorvansa luimuun anteeksipyytävästi.

Hymyilin ja rapsutin sen vatsaa. –Sinulla pitää olla nimi. Katselin ympärilleni etsien sopivaa nimi-ideaa. Sitten silmäni osuivat edelleen aukinaiseen historian kirjaan ja sieltä nimeen Julius Caesar.

-Nimesi olkoon Julius. Julius Caesarin mukaan. Eli Julkku. lausuin. Olin hyvin tyytyväinen itseeni, nimi oli täydellinen.

Päivät kuluivat, Julius oli kohta jo parin kuukauden ikäinen. Se oli kasvanut valtavasti.

En voinut pitää sitä enää vaatekomerossani. Suurin osa siipien tyvissä olevista untuvista oli kasvanut kauniiksi valkoisiksi suliksi. Sen väri oli haalistunut vaalean vihreäksi.

Julius oli jo yli pöydän korkuinen ja aina nälkäinen. Hampaat olivat parista millistä kasvaneet jopa kolmen sentin mittaisiksi.

Mutta edelleen samat pentumaiset silmät tapittivat anovasti, aina kun söin jotain.

-Ei, et saa keksiäni. En anna sinun lihoa, olet muutenkin jo liian iso. sanoin. Pettyneenä se panoi korvansa alas, mutta keksi sitten kynän pöydälläni. Se nappasi sen ja alkoi järsiä sitä.

-Ei! Tuhma Julius noin ei saa tehdä! toruin ja nappasin kynän pois. Se vinkaisi tuohtuneesti ja pieni liekki tuprahti sen suusta. Katsoin sitä säälien, -Sinulle pitää keksiä kyllä jokin toinen piilopaikka, sellainen jossa voit järsiä jotain.

Nousin ylös tuolilta ja menin ovelle. Hiivin porrastasanteelle, hienoa ketään ei näkynyt. Hain Juliuksen ja kannoin sen varovasti portaita alas ja takaovesta ulos. Että se osasikin olla painava!

Ulkona katselin ympärilleni. Metsä! Aivan, Julius voisi olla metsän reunassa, suuren tammen alla joka oli meidän pihaamme jotenka siellä ei kävisi kukaan. Talutin lohikäärmeen tammen luokse. Silittelin sen suomuista kylkeä ja siipiä.

Siitä on jo kaksi vuotta. Lohikäärmeeni on täyttänyt ajatukseni kaksi vuotta. Se on jo valtavan kokoinen. Ensin pelkäsin että joku näkisi sen. Kuitenkin sillä tuli uusia kykyjä esiin. Julius pystyi muuttumaan näkymättömäksi, etteivät muut kuin  minä nähneet sitä.

Perjantai koulu päivä meni onneksi nopeasti rennoilla tunneilla. Viimeisenä oli liikuntaa.

Tunnin jälkeen puin nopeasti vaatteet päälle ja lähdin säntäämään ulos pukkarin ovesta.

-Hei Suski, voitsä kulkee tänää? Henna huikkasi. Katsahdin häneen päin, näin että hänellä oli vasta alustoppi päällään, ja minulla oli kiire. En kuitenkaan viitsinyt kieltäytyä, joten jäin odottomaan.

Suuntasimme pyörätelineille, jossa Hennan jopo oli. –Etkö ole vieläkään saanut pyörää? hän kysyi minulta. Huoh, hän tiesi vastauksen varsin hyvin, –En halua tulla pyörällä kouluun, tykkään mieluummin kävellä. sanoin kyllästyneesti. Vihreät silmät katsoivat epäilevästi  tummiksi värjättyjen hiusten alta.

Hennan taluttaessa pyöräänsä hän jutteli iloisesti. –Arvaa mikä ois tosi siistii? Se jos ois oma lohikäärme!

Hah.

–Siis mieti nyt, sillä vois lentää ja se ois aivan ihana siipiä ja suomuja myöten.

-Sinulla ei ole kyllä aavistustakaan mitä toivot. sanoin naurahtaen. Tyttö näytti närkästyneeltä ja sanoi –Miten niin? Se olisi ihanaa.

-Sinulla on väärä käsitys ihanasta. Nyt hän näytti jo loukkaantuneelta.

-Mistä sinä niin päättelet. Puhut kuin sinulla olisi kokemusta.

Niinhän minulla onkin! Teki mieleni huutaa, mutta sen sijasta kohautin vain harteitani. Henna puuskahti.

-Moikka Suski. hän sanoi ja kääntyi omalle tielleen.

-Heippa. Nähdään huomenna. huikkasin takaisin.

-Moi Suski. tuttu ääni tervehti takanani. Käännähdin ja olin lentää selälleni. Tervehtijä oli Miika.

Lapsuuden ihastukseni, jonka kanssa olin päässyt samalle luokalle. Poskeni punehtuivat, hän kutsui minua lempinimellä. –Moi. sanoin rohkeasti. Hän hymyili lämpimästi ja ajoi ohitseni. Hän oli edelleen aika söpö. Sitten muistin, että minun täytyisi käydä katsomassa Juliusta.

Pyrähdin puoli juoksuun, vaikka jalat olivat aivan muusina sählyn pelaamisesta.

Kaarsin suoraan takapihalle ja sieltä puulle. –Julkku! kutsuin. Puun takaa kuului oksien rahinaa ja näin siipien  pitkät sulat. Kiersin sille puolelle jossa Julkku makasi uneliaana maassa. Polvistuin silittämään sen päätä. –Nukuitko sinä? kysyin lempeästi. Lohikäärme inahti suloisesti ja nousi ylös.

Se oli jo kymmenen kertaa minua suurempi. Katsoin pää ylöspäin kallellaan, kun se oikoi siipiään.

Osasikohan se lentää.. –Hei, Julius. sanoin. Lohikäärme käänsi päätään ja katsoi minua kysyvästi.

-Haluisitko sä vähän lentää? maanittelin. Se haukahti iloisesti. Nauroin, kapusin sen selkään.

-Lähdetäänkö? Julius haukahti taas ja heilautti siipiään. Horjahdin äkkinäistä liikettä. Jännityksen väreet kulkivat selkääni pitkin. Parilla siiven iskulla olimme jo korkealla puiden yläpuolella. Minä lensin, minä tosiaan lensin lohikäärmeellä! Nostin käteni ilmaan ja kiljuin riemusta. Viima ujelsi korvissani ja heilutti vaaleita hiuksiani. Mahtavaa! Nauroin ja kiljuin silkasta ilosta. –Nopeammin, korkeammalle! huusin. Julkkukin nauroi ja teki pari kieppiä ilmassa ja se jälkeen kiisi kohti maata.

Pian olimmekin laskeutuneet pienen mäen päälle. –Se oli hauskaa! huudahdin edelleen hengästyneenä. Julius hymyili, se ei ollut enää poikasen huvittava ja ilkikurinen virnistys, vaan aikuisen lempeä ja haikea hymy.

Iloinen tuuleni lopahti hieman kun tajusin, mitä rakas lemmikkini aikoi. –Ei…ei sinun ole..et saa. Ääneni murtui. Kyyneleet eivät olleet kaukana. –Älä..älä jätä minua, nyyhkytin. Suuret kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Julius painoi turpansa lohduttavasti poskeani vasten. Kiedoin käteni sen ympärille ja itkin, itkin vuolaasti katkeruuden kyyneliä. Lohikäärme veti päänsä pois ja katsoi minua surullisilla silmillä. Sillekin tulisi ikävä. –Ahhjj. se lohdutti. Ymmärsin että se halusi sanoa, että sen oli mentävä nyt, se oli jo tarpeeksi iso. –Tiedän, mutta mun tulee ikävä sua. Sä..en pystynyt nyyhkytykseltäni sanomaan sitä. –Sä oot mun paras ystävä.

Se kallisti päätään anteeksipyytävästi, ja lohdutti omalla haukahtelevalla kielellään. Sinun on ymärrettävä, minun täytyy mennä nyt. Älä ole surullinen, kaikkien on joskus valittava tiensä. Niin myös minun. Sinulla on hyviä ystäviä, perhe ja oma elämä elettävänä. Et voi elää sitä, jos minä jään. Enkä minä voi elää omaa elämääni.

-Mutta…

Älä itke, elämä on tärkeää, sitä ei saa haaskata. Jos jäisin, niin kaksi elämää menisi hukkaan.

Vaikka kuinka kauas lentäisin, tulet aina olemaan paras ystäväni. Ymmärräthän?

Purin hammasta, etten itkisi enää. Juliuksen sanat tekivät minut surulliseksi mutta silti rohkaisivat.

-Kyllä minä ymmärrän. kuiskasin. –Sinun on lähdettävä omiesi pariin. Vetäisin turvan syleilyyni.

Lohikäärme nytkähti, mutta sitten kietoi käpälänsä ja siipensä ympärilleni. –Rakastan sinua. kuiskasin sen korvaan. Höyhenet kutittivat korvaani. –En unohda sinua. Tunsin kuinka lohikärmeen suuri ja lämmin kyynel valui kasvojani pitkin. Päästin sen syleilystäni ja katsoin Juliusta, joka oli pienestä poikasesta kasvanut aikuiseksi lohikäärmeeksi. Se haukahti hyvästiksi ja kohosi siivilleen.

Katsoin taivaalle, kun se lensi pois

Uskoin unelmaan ja se toteutui. Olin onnellinen. Mutta unelma siivet selkään sai,  ja lensi pois. Katsoin haikeana sen perään, mutta en ollut surullinen, sillä sitä niin rakastin ,että annoin sille vapauden.

Nimimerkki: Omenasooda

—————————–

Se oli ihan normi päivä, keskipäivällä ylös ja röökille. Vierotusoireet alko olla kovat, ja lähdin ettimää jengiä jos joku ostais ´mulle kaljat ja hommais piriä. Sinä päivänä mun elämä muuttu. Mä en ollu koskaan ennen jääny kiinni. Soitin yhelle kaverille, joka hommais kamaa halvalla. Kuteita suurimmaks osaks, mut kyl se huumeitakin välitti. Taksa oli, että jos vaikka takki makso 300, niin likka velotti 100e. Menin baariin jonka nimi oli Godsmack ja löysin pari kaveria, joilla oli rahapula niinku mullakin. Me päätettiin ryöstää läheinen alko, koska se oli tähän aikaan suljettu. Sorkkarauta mukaan ja menoksi. Mä avasin oven ja ne meni tutkimaan kassaa samalla kun mä pengoin hyllyistä kossua. Me rikottii ikkuna ja hälytin laukes, tottakai me oltiin unohdettu se. Kytät tuli ja kaverit pääsi pakoon, mut mä en ehtinyt ulos asti. Mut sai kiinni tummahiuksinen, melko söpö jätkä, joka oli vahvuudesta päätellen käyny kuntosalilla jo muutaman vuoden. Pitkäkin se oli, ainakin 185cm, joka oli aika paljon verrattuna mun 160 cm:n pituuteen. Se vei mut kamarille ja kuulusteluissa sain selville sen nimen. Brandon Birmingham. Brandon oli mulle melko ystävällinen, vaikka olikin just pidättänyt mut. Se kysyi kysymyksensä asiallisesti (kielsin kaiken, vaikka se oliki saanu mut kiinni rysän päältä) eikä suuttunu vaikka ties mun valehtelevan. Se nauroi koko ajan. Pimee jätkä. Eikö se tajunnu et sen käytös oli loukkaavaa??!! Mä vietin vankilassa seuraavat 3 kuukautta, ja aina kun Brandon oli vuorossa nii se tuli juttelemaan mulle. Yhtenä päivänä se toi mulle kirjan ja mutis niin hiljaa että tuskin mäkään kuulin “tää on sulle. lue vaikka jotai nii saat ainaki vähä muutaki tekemistä ku kattoon tuijottelu”. Brandonin mentyä mä heitin sen kirjan seinään, ja sen välistä tippui joku lappu. Lapussa luki: “Mä olen tainnut rakastua suhun, eikös ole hullua? Joka tapauksessa mä haluan auttaa sut ulos sieltä.” Voit arvata, että mä olin kuin puulla päähän lyöty. Totta hitossa mä lähtisin, jos se auttais mua! Mut kuitenki mä mietin, miks se mua halus auttaa? Jos se auttais mut ulos täältä, nii eiks se sit ite joutuis kattelemaa maailmaa kaltereiden tältä puolelta? Olishan se kuitenki auttanu vankia pakenemaan. Seuraava vahdin vaihto olis parin tunnin päästä, ja silloin olis käytävä tyhjillään. Brandon luotti sen varaan. Yöllä se avas mun oven, päästi mut pois ja neuvo tien ulos. Viimeiset sanat jotka se mulle kuiskas oli: “tavataanko me vielä?”

Nimimerkki: tischa

—————————–

Notta Ristus

Lucian katseli noutopöydän antimia. Miten surkeaa, tarjolla oli vain pieniä leivoksia sekä voileipäkakkua. Niitäkin vain kahta eri lajiketta. Missä olivat kaviaari ja pienet, punaiset kirsikat? Mies noukki silti silkkikäsineellä verhotulla kädellään hopeiset ottimet ja asetteli lautaselle kauniisti pieniä alkupaloja.

”Mitä mieltä olette ruoasta, sir Hailey?” kysyi pieni silinteripäinen herra. Lucian tunnisti hänet sir Sigmundiksi, juhlien isännäksi. Hänellä oli uusi puku, mutta se ei auttanut millään unohtamaan miehen pienuutta. Hän oli Luciania peräti kaksi päätä lyhempi.

”Oikein herkullisia ja kauniita, erityisen mieltynyt olen katkarapuleivokseen”, Lucian vastasi pehmeällä äänellä, joka sointui miellyttävästi. Miehellä oli täydellinen brittiaksentti, joka sai hänet helposti sulautumaan Lontoon seurapiirien joukkoon. ”Teillä taitaa olla osananne kaupungin paras kokki, oletan.”

”Kyllä, vaimoni on tunnettu leivoksistaan”, sir Sigmund vastasi mielihyvää säteillen. Ja se näkyy myös rouvan linjoissa, Lucian lisäsi mielessään ja hymyili hillitysti. Illasta oli tulossa pitkästyttävä, mutta pitihän Lucianin pitää maineestaan huolta olemalla aktiivisesti mukana seurapiireissä.

”Piräthän sä sitä karttaa varmana oikeen päin?” Rebekka varmisti veljeltään, Terolta. He olivat pari tuntia sitten jo saapuneet lentokoneella Lontooseen, Suomesta asti.

”Joo joo, Repe. Älä jaksa siinä nalkuttaa”, Tero hymähti käännellen suurta A3 paperia ympäri ämpäri. Viimeisenä hän myöntäisi, ettei miehellä ollut harmainta aavistusta heidän nykyisestä olinpaikastaan.

”Se Leevin taloo oli aika hulppee”, Repe sopotti. He olivat äskettäin käyneet miehen talolla, mutta tämä ei ollut paikalla. Sisäkkö oli kuitenkin pienen uhkailun jälkeen lipsauttanut osoitteen, missä mies oli ajatellut loppuillan viettää. Heitä oli aneltu jäämään taloon.

”Sir Lusikka se oli täällä engelsmannien kielellä”, Tero korjasi. ” Notta Ristus sentäs. Sen talon piti olla tismalleen tässä kohren. Jos sä menisit kysymään tietä tuolta vanhalta rouvalta.”

”Selevä ku pläkki!” Repe totesi tomerasti ja lähti loikkimaan kohti vanhaa naisihmistä. ”Ekskusemua naikkonen! Tarttis tietä kysyä!”

”Excuse me?” nainen kääntyi ja katseli kauhuissaan häntä kohti lähestyvää punahiuksista sekopäätä. Siltä tyttö ainakin vaikutti. Ja ehdottoman siveettömältä. Hyvä jos mekko ylsi peittämään edes puolia reisistä. ”Would you like to repeat, please?”

”Mitää pliisuilua haluta. Me tahrotaan söör Lusikka!” Repe täräytti. Nainen katsoi häntä kauhun vallassa kykenemättä liikkumaan. Samassa Rebekan kännykkä pärähti soimaan ja ympäristöön kantautui vauvojen naurua. Se sai aina Repen hyvälle tuulelle, Teron vain ärsyyntymään. Nainen katsoi tilaisuutensa tulleen ja yritti liueta paikalta.

”Sä jäät kyllä tähän matami hyvä”, Repe pahoitteli pälättäen samalla kännykkäänsä. Samassa Tero ilmestyikin paikalle.

”Ömh, sorri madam. Min sister is… bad english, yuu nou?” hän sönkötti. ”Yuu nou veer is… Ristus… Söör Lus, ömh… Spoon?”

”Leevi Heilanen…” Repe yritti purskahtaen tahtomattaankin helisevään nauruun.

”Lassi… Lussi.. Lusikka…” Tero jatkoi urheasti. Rouvan silmät kirkastuivat yhtäkkiä hänen valaistuessaan.

”Sir Lucian Hailey!” hän huudahti ääneen. Repe ja Tero nyökyttelivät kiivaasti. ”He is right there! Follow me, please!”

Parivaljakko ei nähnyt muuta keinoa kuin seurata vanha rouvaa. Repe hihitteli naisen mummomaiselle vaatetukselle ja Tero tökkäisi häntä kyynärpäällä kylkeen. He näyttivät melko samanlaisilta, olivathan he kaksoset. Rebekka omasi kauniit, punaiset hiukset mitä hän piti korkealla poninhännällä. Tytöllä oli kermanvaalea iho ja pisamia nykerönenällään. Hänellä oli sievät kasvonpiirteet ja muikea hymy. Silmät olivat mustikansiniset. Harmikseen, ainakin omasta mielestään, Tero näytti kasvoistaan täysin identtiseltä sisarensa kanssa, naismaiselta siis. Hän oli vain tätä hieman pidempi ja vantterampi.

Vihdoin he saapuivat suuren rakennuksen eteen. Englantilaisrouva hymyili heille jatkaen sitten matkaansa tietä eteenpäin, pois kaksosten näkyvistä.

”Eikun menoksi veli hyvä!” Repe rohkaisi itsensä ja tarttui veljeään kädestä.

Lucian pyyhki silkkinenäliinalla suunpieliään. Hänen liikkeensä olivat sirot ja hallitut. Miehellä oli löysällä palmikolla pitkät, vaaleat hiuksensa. Hänen ihonsa oli virheetön ja se loisti kuin norsunluu. Huulet kapeat ja nenä suora, orvokinsinisissä silmissä välähti kylmyys. Mies muistutti enemmän enkeliä kuin ihmistä.

”Katastrofaalista. Keitä ne…ne siivottomat henkilöt oikein ovat? Näyttivät rahvailta.”

”Jo kaksi kallisarvoista Ming-vaasia on rikkoutunut. Kuulitko, miten he pääsivät ilman kutsuja sisään?”

Juorut. Ne kiersivät ympäri suurta salia. Lucian kuunteli niitä tyynesti, näyttämättä siltä että miestä oikeasti kiinnostaisi.

”Molemmat puhuvat jotain ihme solkotusta. Heidän hiuksensa leiskuvat yhtä punaisina kuin itse paholaisen kätyreillä!”

Lucianin mielenkiinto oli viimein herännyt. Punapäitä? Eivät he voineet olla sitten millään..? Hänhän oli juuri kieltänyt sisäkköään paljastamasta hänen olinpaikkaansa. Miehen ajatukset leijailivat saamatta kuitenkaan vastausta itsestään. Hänen oli pakko nostaa somaa takamustaan ja mennä itse katsomaan, mitä eteisessä oikein tapahtui.

Mies kuikuili samettiverhojen lomasta ja näki vilahduksen punaisesta hiuspehkosta. Ristus sentään! Keikkuvasta poninhännästä ei voinut erehtyä! Nopeasti Lucian vetäytyi takaisin, verhojen suojaan. He eivät saisi missään nimessä nähdä häntä. Nyt pitäisi keksiä suunnitelma ja nopeasti.

”May I have an invitation, please?” kysyi hienoon pukuun pukeutunut mies, puuterinharmaa peruukki päässään. Tero epäili häntä hovimestariksi.

”Det is inte invasion”, Tero selvensi hymyillen huomaamatta, että oli sekoittanut kaksi kieltä. ”Meikälääsiä on vain kaks, luullee et ollaan invaasio. Voi Ristus noita engelsmanneja!”

Hovimestari toisteli vielä hetken samaa löpinäänsä invaasiosta. Kohta Rebekka jo turhautui ja heivasi huteralla jalustalla seisovan maljakon maahan. Eihän tuollainen kukkavaasi voinut paljoa maksaa.

”Juokke Tero! Meirän tilasuus tais nyt tulla!” Repe kiljahti ja viiletti jo itse avonaisesta ovesta sisään. Hovimestari kuitenkin lähti sitkeänä perään ja Tero paiskasi sisarestaan mallia ottaen toisenkin vaasin miehen jalkoihin. Hovimestari jäi kauas taakse voivotellen ja peruukkiaan repien. Nyt heitä ei estäisi mikään!

”Velimies ka! Täällähän on rutosti murkinaa!” Repe hieroi kurnivaa massuaan ennen kuin hyökkäsi päivällispöydän antimien kimppuun kirjaimellisesti. Tero väläytti leveän hymyn ja yhtyi seuraan. Hiljaisessa salissa kaikui heidän mässäilynsä. Repe nosti katseensa ja huomasi ihmisten tuijottavan heitä kauhistuneina. Eräs nainen näytti pyörtyvän aivan näillä minuuteilla. Hänen viuhkakätensä lepatti kuin perhonen.

Juuri silloin Tero huomasi tutun hahmon vilahtavan salongin puolelle. Vai että tällaista peliä tänään sir Lussulta.

”Tule Repe, syörähän sen jäläkehen, kun Heilane on messissä!” mies huudahti napaten ahmivan sisaren mukaansa. Tytön suunpielistä tirskui epämääräistä nestettä. Hän pyyhkäisi sen nopeasti hihaansa ja alkoi nurista veljelleen heidän kadotessa salongin puolelle.

Lucian etsi kuumeisesti pakopaikkaa. Kaksoset olivat varmasti jo nähneet hänet. Toiletti! Se oli hänen ainoa toivonsa! Ripein askelin mies käveli kohti miestenhuonetta.

”Sir Lucian, minne olette menossa?” kuului sir Sigmundin ääni Lucianin takaa.

”Toil…Miestenhuoneeseen hieman kaunistautumaan”, Lucian vastasi ääni väristen ja kuikuillen tietä Sigmundin ohitse. Pienen miehen voisi tarpeen tullen itsekin siirtää.

”Näytätte kalvakalta, oletteko kenties syönyt jotain sopimatonta?” sir Sigmund tiedusteli.

”Näytän vai? Sitten minun täytyy todella kiiruhtaa toilettiin, suokaa anteeksi.” Lucian pujahti miehen ohitse ja huomasi vasta sitten kauhukseen virheensä. Hän oli sanonut kielletyn sanan! T-sanan! Ristus häntä armahtakoon! Eikun siis Kristus… Nuo kaksoset olivat pelkällä läsnäolollaan saaneet Lucianin täysin tolaltaan. Vaikeroiden mies kipitti vessan puolelle. Siellä hän saisi olla hetken rauhassa. Miehen peilikuva tosiaan näytti kalpealta ja hikikarpalot olivat ilmestyneet otsalle.

Ennen kuin Lucian sai suljettua oven, sen väliin ujuttautui rähjäinen saapas. Se näytti pelottavan tutulta. Kyllä, se oli Kuoma, suomalainen talvisaapasmerkki. Lucian voihkaisi, kun koko tyttö livahti toiletin puolelle suupielessään jotain rasvanomaisesti kiiltävää. Mikä nöyryytys.

”Notta Ristus”, Lucianilta päästi ja hän peitti suunsa, kuin sieltä olisi äsken pulpahtanut esiin sammakko.

”Terve vaan Lussutin! Tero, mösjöö Leevi Heilanen löyretty!” Repe komotti ovenraosta. Sitten hän kääntyi Lucianin puoleen. ”No sulloon ollu meitä ikävä hä?”

”Älä ny helevetti huura”, Lucian vaikeroi pidellen päätään. Hänen ohimosuonensa tykytti nopeammin kuin koskaan ennen. Lopulta mies luikahti pois ahtaasta huoneesta. Salongin naiset tuijottivat heitä viuhkojensa suojista juoruillen ja hihitellen. Lucian tunsi punehtuvansa. Nyt pitäisi käyttäytyä hienosti ja sulavasti. Naiset osoittelivat Repen lyhyttä hametta.

”Mitäs vikaa mun hamehessa mukamas oon?” Repe mietti nostaen hameensa helmaa yhä ylemmäs, ja Lucian tiesi, että hänen maineensa oli tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi. Hän oli ollut kahden miestenhuoneessa lyhythameisen… rahvaan kanssa, joka molotti veljineen Pohjanmaan murretta. Mikä pahinta, hän molotti samaa kieltä itsekin.

”Perkeleen kakarat, pilasitte meirän illan typerillä suomalaisella örvehellyksellänne!” Lucian lopulta kiehahti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi miehen haukut, ei edes englantilaisille, vaikka hän paasasi pohjanmaaksi. Seurasi kielten naksutusta ja lisää supattelua siitä, miten sir Lucian oli lopullisesti näyttänyt huonommatkin puolensa. ”Yes, I’m from Finland!”

”Notta Ristus Leevi sun kanssaas!” Repe kipusi Lucianin taakse boolikulho käsissään. Hän kumosi viininpunaisen nesteen raivoavan miehen päälle. ”Viilenny ny miäshyvä!”

Lucianin valkoiset vaatteet olivat märät ja viininpunaiset. Mies katsoi hetken ajan vain suoraan eteensä. Tero ja Repe vilkaisivat toisiaan kummissaan. Mitä väärää he olivat muka tehneet?

Sitten salin joka kolkan täytti kuitenkin Lucianin raikuva nauru. Hän halasi ystäviään ja nosti Repen ilmaan niin, että hame nousi korviin asti.

”Lähretääs kotihin”, Lucian tokaisi ja otti käsikynkkäänsä molemmat sisarukset.

”Finland is pest… jagmean goodest kauntri ever!” Tero vielä huusi vielä jälkeensä. Hän oli ylpeä englannin kielen taidostaan.

”Sir Lucian, oletteko vastuussa noista huligaaneista?” kysyi paikalle ilmestynyt sir Sigmund katsellen paheksuvasti kolmikkoa.

”He ovat ehkä huligaaneja, mutta myös parhaita ystäviäni”, Lucian sanoi painokkaasti käyttäen taas ylevää brittiaksenttiaan. Hän kääntyi kaksosten puoleen. ”Moon niin liikuttunnu, notta ootta tullu hakemahan mua täältä iha itte.”

”Tais kolahuttaa raukka kaalinsa”, Repe supatti Terolle, joka nyökkäsi. Lucian oli silti yhtä aurinkoa.

Niin he astelivat ohi tuhoutuneen noutopöydän, kauhistelevien ihmisten sekä pyörtyneen hovimestarin ohitse.

”Oonny kuule tarkkana noitte sirpaleetten kanssa!” Repe muistutti, ja Lucian koppasi hänet syliinsä. Nauraen kolmikko hoippuroi viileän Lontoon yöilmaan jättäen jälkeensä täydellisen kaaoksen.

Notta Ristus noita pohojammaalaisia.

Nimimerkki: Zhar

—————————–

Isoveli

Minä uskon kohtaloon. Kohtalo uskoi minuun ja kuiskasi korvaani veljeni salaisuuden.

Vappu ja minä olimme suunnitelleet picniciä Ankkalammelle koko talven, ja nyt lumien lähdettyä ja ensimmäisten leskenlehtien puhjettua oli selvästi oikea aika. Koko edellisen päivän olimme leiponeet porkkanasämpylöitä ja sitruunamuffinsseja, ja äiti oli suostunut ostamaan uuden retkiviltinkin sen Ahvenanmaalle unohtuneen tilalle. Vappu olisi halunnut simaa, mutta minun mielestäni appelsiinimehu kelpasi oikein hyvin tällä kertaa. Eväskori, aurinkorasva ja pari englanninkielistä muotilehteä toivat kesän lähemmäs ja jos lämpötila olisi ollut muutaman asteen korkeampi, olisimme varmaan ottaneet bikinitkin mukaan.

Keskiviikkona nukahdin hymyillen ja näin unta merestä, jäätelöstä ja huvipuistoista. Torstaiaamuna satoi kaatamalla. Vappu mutristeli huuliaan ja nyrpisteli nenäänsä harmista ruotsin kaksoistuntien ajan, sitten sovimme menevämme viikonloppuna elokuviin ja päivä jatkui niin kuin muutkin torstait aina jatkuvat.

Iltapäivällä pyöräilin kotiinpäin Jopollani ja kiroilin rankasti, kun liukkaassa alamäessä pyörät lähtivät luisuun ja lensin mutaiseen ojaan. Naapurin räkänokat räkättivät läheisellä kalliolla kuin viimeistä päivää, ja minä uskoin ihan tosissani, että sen kurjemmaksi päivä ei voisi enää muuttua.

Kotona hiljaisuus ja sitruunamuffinssien tuoksu ottivat minut vastaan ja lampsin pesuhuoneeseen kiskoen samalla raskaita märkiä vaatteita päältäni. Pesupähkinäpussi ja muutama tippa appelsiiniöljyä lensivät pesukoneeseen vaatteiden seuraksi, koneen tasainen ääni sekoittui sateen ropiropiropinaan sen osuessa peltikattoon. Suihkun vesi höyrysi ja huurrutti peilit. (Äiti ei pitäisi keittiön lattian poikki kulkevista kuraisista jäljistä.) Pesin hiukset palashampoolla ja kiedoin pyyhkeen turbaaniksi pään päälle, istuin hetkeksi laattalattialle lootusasentoon ja olo alkoi hiljalleen kohentua.

Ei ollut kiire mihinkään, voisin pitkästä aikaa pukea pehmeän vaaleanpunaisen paitulini päälle, syödä pehmeitä muhkeita porkkanasämpylöitä niin monta kuin jaksaisin ja upota pehmeään ikivanhaan nojatuoliini kuuntelemaan Def Leppardia ja lukemaan kuin huomaamatta maantiedon kokeeseen, ihan ilman stressiä ja kiirettä. Sade ei hellittänyt vaan ropisi tyynnyttelevästi kattoon samalla kun kummissani ja ärtyen pengoin vaatekaappiani, jossa ei ollut paitulia, ei todellakaan, eikä se ollut pudonnut pöydän taakse tai sängyn alle ja pyykkikorikin oli aivan tyhjä enkä varmasti ollut laittanut sitä pesukoneeseen.

Ja äkkiä minulle tuli taas kylmä, kuin takatalvi olisi hyökännyt sisäelinteni kimppuun ja jähmettänyt ne aivan paikalleen.

Ensin ajatus hiipi tajuntaani kuin kissa, kierrellen ja vaanien. Se muutti muotoaan ja kasasi, yhdisteli, liimasi ja leikkasi pieniä tapahtumia, ilmeitä, sanoja ja hetkiä, kunnes äkkiä se iski kyntensä naamaani ja kaikki piirtyi mielessäni selkeäksi kuvaksi. Se oli yhtä aikaa kamalaa ja helpottavaa, kuin huomata syöneensä sadan gramman irtokarkkipussin sijasta sata grammaa unilääkkeitä ja sitten huonovointisena oksentaa kaikki ulos, ei kuollakaan vaikka ehti luulla niin jo hetken. Miten en ollut huomannut? Tiesin nyt missä paitulini oli, enää piti saada varmistus.

Ryntäsin portaat yläkertaan, ne narisivat vaikka olivat aivan uudet. Pitäisi tehdä valitus liikkeeseen. (Äiti ei varmasti pitäisi takkahuoneen lattialle tyhjennetystä pyykkikorista ja ympäriinsä heitellyistä vaatteista.) Avasin isoveljeni huoneen oven ja kaikki oli tavallista, kuten yleensä nuorten miehenalkujen huoneissa. Kitara ja mankka ja muutama koulukirja, lenkkarit sängyn päädyssä, seinällä kuvassa Bob Marley ja kannabislehti taustalla.

Sydameni löi tumtumtum ja kaikui varmasti kadun toiseen päähän niin kuin viiksekkäiden ammattikoululaisten tuunattujen autojen bassot. Avasin vaatekaapin hitaasti ja odotin luurankojen romahtavan niskaani. Tennissukkia, muutamat farkut, ruutupaitoja, huppareita, alusvaatteita. Henkarissa riippuivat rippipuvun takki ja suorat mustat housut. Aloin järjestelmällisesti etsiä vaatepinojen alta, t-paitojen väleistä ja huppareiden hihoista enkä juuri yllättynyt löytäessäni etsimäni.

Ylimmän hyllyn takimmaisessa kulmassa oli pehmeä vaaleanpunainen paitulini. Siellä oli myös muita vaatteita, joita en ollut koskaan nähnyt – kukkahame, lyhyt farkkuminihame, tunikoita, rintaliivit ja parit pitsiset hipsterit. Sieltä löysin kallista Eau de Toilettea for women ja kasan naistenlehtiä, joita äiti oli nuorempana tilannut kestotilauksena. Niitäkö veli oli iltaisin selannut salaa, meikkivinkkejä ja muotivirtauksia, kun olin tullut kysymään apua matikan läksyissä tai etsimään Lita Fordin levyä – minä luulin, minä luulin että…

Isoveli on aina ollut minun sankarini, joka jo hiekkalaatikolla oli selvästi muita fiksumpi. Hän se juuri keksi ovelimmat kepposet lapsia, mummoja ja kissoja kiusaaville isoille lapsille ja me nauroimme puumajassa kun isot tyhmät lapset menivät halpaan uudestaan ja uudestaan. Isoveljellä oli hassuja ideoita puutarhajuhliin ja syntymäpäiville ja aikuisetkin hämmästelivät hänen taitavuuttaan, kun hän imitoi näyttelijöitä ja poliitikkoja seitsemännen luokan kevätjuhlassa.

Yläasteen jälkeen kaikki oli muuttunut pikku hiljaa, mutta se tietenkin johtui lukion tuomista koulupaineista. Koulupaineita olivat myös pitkät hiljaiset hetket, jolloin veli oli uppoutunut ajatuksiinsa ja koulustressin vuoksi ei edes isoäidin syntymäpäiville ymmärrettävästikään jaksanut lähteä. Kavereita oli, mutta koulu oli otettava vakavasti ja siksi ei ehtinyt nauraa ja kertoa vitsejä samaan tahtiin kuin ennen. Myös huonommille vaikutteille koulussa altistui, hiustenvärjäämiselle ja rei’ille molemmissa korvissa! Kyllä kirjoitusten jälkeen jokaisesta pojasta mies kasvaa, vahva ja tunnollinen, pilkettä silmäkulmassa ja kaunis pikku blondi kainalossa. Lähdetäänkö kuule lätkämatsiin illalla? Jumalauta poika, lihapiirakkaa naaman, tosimies ei lattea juo! On se lukio rankkaa, toki, mutta miksi poika miksi olet noin kuoleman hiljaa? Mihin päin sinä muuten menet armeijaan?

Nostin paitulini ulos kaapista ja suljin oven. Työnsin nojatuolin takaisin paikoilleen ja rojahdin raskaasti istumaani, upposin pehmeyteen ja vajosin, vajosin alaspäin lattian alle ja kellarin alle ja maan alle ja maan polttavaan ytimeen, olemisen ja tarkoituksen ytimeen, jossa sulin laavamöykyksi ja minua huimasi. Tuoli imi minut kokonaan ja maailma oli täynnä vaaleanpunaista ja pehmeää ja naisten alusvaatteita ja kallista hajuvettä ja sade ropiropiropisi edelleen kattoon. Ihan vähän aikaa sitten luulin, että isoveljellä oli rakkaushuolia. Sitten pelkäsin hänen käyttävän huumeita, se olisi voinut olla syy poissaolevaan käytökseen. Tai masennus ehkä?

Naisellisuus ei tapa, se ei ole laitonta. Se on kaunista.

Syyllisyys on rumaa. Häpeä voi tappaa.

Heräsin omaan kiljaisuuni veljen kiskoessa minut ylös tuolista. Hän oli kalpea, melkein läpinäkyvä. Silmien alla oli mustat varjot.

”Mene nyt,” hän kuiskasi. ”Mene kiltti.”

Syyllisyys.

”Ei se haittaa.” En silti katsonut kohti, ulkona alkoi vihertää ja sade oli laantunut pieneksi tihkuksi.

”MENE!” veli huusi ja sulki silmänsä.

Häpeä.

Pyyhe hiuksistani oli valunut alas ja peilistä vilahti pörrötukka.

”Tiedätkö, olet silti minun sankarini, isoveli. Mikään ei muutu.” Ei vastausta. Nousin ja kävelin huoneeseeni, huomasin kurajälkien kadonneen keittiöstä ja vaatteiden palanneen pyykkikoriin. Suljin oven ja laitoin mankan soimaan, Def Leppard kuulosti vaisulta ja hukkui harmauteen.

Ulko-ovi kolahti ja pamahti kiinni. Veli ei tullut yöksi kotiin, eikä seuraavaksikaan.

Kaikki muffinssit oli syöty, kaikki sämpylät oli syöty ja äiti, isä sekä poliisit istuivat olohuoneessa. Minä seisoin ovensuussa, otin hermostuneita askeleita. Kaikki olivat hiljaa, kun puhelimeni soi. Vappu soitti, kysyi elokuvasta ja isoista vai pienistä popcorneista. Ja minä sanoin että kriisi, että ei nyt pysty ja juodaan sitten picnicillä niin paljon simaa kuin ikinä haluat.

”Poikanne siis karkasi…”

”En tiedä.”

”Siis eilen kello…”

”…onko meillä poika vai tyttö.”

”Onko syytä epäillä…”

”ON!” huusin.

”Miksi?” kysyi isä.

”Miten?” kysyi äiti.

Ja sitten minä puhuin kesäjuhlista ja kepposista ja rintaliiveistä ja muffinsseista ja sateesta ja kurajäljistä ja rintaliiveistä ja pelkäsin koko ajan, ja puhuin vielä häpeästä ja syyllisyydestä ja naiseudesta ja veljeydestä ja naisellisuudesta. Ja vielä vähän sateesta ja kohtalosta ja paitulista ja picnicistä, Vapusta ja kurajäljistä keittiön lattialla. Äiti itki, isä näytti sekä vihaiselta että pelokkaalta että järkyttyneeltä ja poliisit kirjasivat kaiken ylös.

Ja sitten alkoi jälleen se keväinen kohtalon ropiropiropina ja salama iski jossain kaukana.

Tajusin sen, tajusin kaiken, se oli tärkeämpää kuin oivaltaa bentseenirenkaan rakennekaava tai ovelinkaan Adrianen langan ratkaisu. Toivoin, etten olisi myöhässä. (Äiti äiti, älä itke, uskon kohtaloon, kohtalo ei ole kuolema.) Muistan, kuinka pienenä pelkäsin ukkosta ja jyrinää, mutta veljeni piti minua kädestä ja puhui hankaussähköstä ja sähköisen tilan jännitteen eron tasoittumisesta ja minä oli pieni ja lumoutunut siitä, että joku voi tietää niin paljon asioita. Istuimme kahdestaan majassa (vaikka äiti ei olisi ikinä antanut meidän olla ulkona myrskysäässä) ja katselimme violettia taivasta ja näin sen kaiken jylhän kauneuden pelon sumentamien silmieni läpi. Ei minua haitannut se, että isoveli käytti samanlaisia alusvaatteita kuin minä. En kestäisi, jos suvaitsemattomuuden kurimus olisi nielaissut veljeni. Kuka käskee hävetä sitä mitä on kaapissa ja mitä tulee ulos, kuka piirtää miehelle ja naiselle rajat? Kuka?

Jopo kulki lujaa ja olin kurassa ja läpimärkä, vaikken kaatunutkaan. Naapurin räkänokat räkättivät silti. Lapsuudenkodille oli monta kilometriä, mutten huomannut matkaa. Siellä seisoivat rivissä kuin rivisotilaat rivitalot A, B ja C ja pihalla oli hiekkalaatikko ja puussa edelleen se sama puumaja, vaikka keinun köydet olivatkin erilaiset kuin asuessani C-talossa. Kaikki näytti pikkuruiselta verrattuna siihen maailmaan jonka muistin lapsuudestani.

Kiipesin varovasti tikkaat ylös majaan ja hinasin itseni hartiavoimin ylös. Siinä isoveljeni, sankarini, makasi äänettömänä yrittäen sulautua lapsuuden lautaseinään ja minua itketti, sillä en tiennyt kuinka saada hänet ymmärtämään minun ymmärtävän ja hyväksyvän. Kaikesta huolimatta aurinko nousisi vielä idästä niin kuin kaikkina muinakin aamuina, ja äänettömästi istuin majan lautalattialle odottamaan.

Silja Uusikangas

—————————–

Novellin alku:

Sinä aamuna paahtoleipää syödessään ja keittiön ikkunasta kevään tuloa ihastellen, Henriikalla ei ollut aavistustakaan, millainen päivä olisi tulossa.

Novellin loppu:

Hän oli aina tiennyt, että hänen sydämestään oli puuttunut joku. Mutta ei puutu enää, sillä Taneli oli tullut ja täyttänyt sen tyhjän nurkkauksen.

Pyörätapahtumamme keskustan ympäri

- Tää on nii nolooooo! Eikö ookkin? Sanoin tukka tuulessa hulmuten.

- No niimpä, noloo, mut minkäs sille mahtaa, ku ollaan rakastuneita.

- Just niin.

- Mut kuvittele jos ne vaik näkee ikkunasta tai ne on ulkona! Noloo! Jatkoin ylittäessämme suojatietä.

- No sitten on mut eihän me enää peräännytä, eihän?

- No ei tietenkään. Kerrankos sitä vaa sekoillaan..

- Juuri niin Paula, elä hetkessä! Kaverini rohkaisi minua.

- Oliks se Lähteentie? Eli pitää kääntyä tuonne, eikö?

- Joo, Lähteentie. Sit tästä vaa suoraan. Sen pitäs olla kohta.. no nii tuolla on kulttuuritalo..ja tuossa, näitkö! Ihan

mahtavaa!!!!! Kaverini säteili ja hehkui innosta.

- Oliks se toi valkee talo? Pihassa oli kaks autoo.

- Joo, se talo. No tietty niillä on varaa kahteen autoon kun ne on nii rikkaita.

- No joo joo, älä ny elvistele siinä niitten rahoilla, ei se oo ees varmaa ootteko te yhes. Sanoin palauttaen hänet maan

pinnalle.

- No en en. Mut nyt sit Korkeakankaalle, siellähän se asuu?

- Juu, siellähän se. Tai siis korjaan, hän. Naurettiin kumpikin ja ohjattiin pyörämme risteyksien ja mutkien kautta

Korkeakankaalle.

- Heikintie.. ei oo se..mikä tie tuolla on.. mitä siinä kyltissä lukee?

- Jussintie, kaverini sanoi ja jatkoimme matkaa.

- Entäs tuo kyltti…HEI SE ON TUO! Ihanaa! Me löydettiin se, jipii!! Riehuin innosta.

- No nii, rauhotu jo. Varo siinä on jäätä. Kaverini varoitti ja käännyimme.

- Katotaan postilaatikot, lukeeks sen nimee missään niissä..

- Ei ainakaa missään noissa lukenu..

- No höh mentiinköhän me sen ohi jo? Totesin surullisena.

- No joo, älä sure Paula, ei aina voi voittaa.

Nimimerkki: Skude