Archive for the 'Oppilaiden kirjoitukset' Category

Sanoja kokemuksista -kurssin satoa

Tuesday, November 1st, 2016

Muisto

Kävelin aamuista tietä innoissani eteenpäin. Tänään oli se kauan odotettu päivä. Vihdoin pääsisin Omenalaaksoon muitten ikäisteni seuraan oppimaan lukemaan luonnon merkkejä ja puhumaan lisää eläinten kieltä. Minua kyllä vähän jännitti mennä täysin uuteen paikkaan.

Mene metsätietä vain suoraan Luumupuulle. Niin oli äiti sanonut, mutta ei sitä Luumupuuta missään näkynyt. Aloin jo hermostua. En kuitenkaan heti ensimmäisenä päivänä halunnut myöhästyä.

- Anteeksi, osasitteko neuvoa minut Luumupuun luokse? yritin kysyä kohteliaasti kuuselta.

- Turha siltä on kysyä, ei se kuitenkaan vastaa, se on niin vanha ja ylpeä, kuului takaani ääni.

Käännähdin ja näin oravan viereisen männyn oksalla.

- Kulje vielä hetki eteenpäin, niin päädyt Luumupuulle, orava ystävällisesti ohjeisti.

Kiitin neuvosta ja jatkoin matkaa. Seuraavan mutkan jälkeen näinkin luumuja täynnä olevan Luumupuun, jonka luona oli monta ikäistäni lasta. Menin rohkeasti katsomaan, mitä he tekivät. Eräs lapsista otti luumun ja söi sen. Siinä samassa hän haihtui kuin tuhka tuuleen. Muut seurasivat esimerkkiä, ja lopulta olin yksin puun luona. Valitsin herkullisen näköisen luumun ja haukkasin sitä varovasti. Se maistui samaan aikaan piparkakkutaikinalta ja vadelmilta.

Yhtäkkiä tajusin olevani valtavan kokoisen puumajan luona. Minun täytyi olla Omenalaaksossa. Ympärilläni oli hirveästi lapsia. Minua ei jännittänyt enää lainkaan, tuntui vain hienolta. Samassa edessäpäin oleva aikuinen kiinnitti huomiomme, ja puheensorina laantui. Aikuinen toivotti meidät tervetulleiksi ja aloitti nimenhuudon. Kuuntelin korva tarkkana ja katsoin, kun jokainen huudettu kävi vuorollaan edessä. Yhtäkkiä kuulin kuinka minun nimeni sanottiin. Lähdin kulkemaan aikuista kohti. Minua ennen huudettu Sofia käveli vastaani käytävällä. Hän näytti oikein mukavalta. Olin niin innoissani, että sanoin hänelle:

- Eikö olekin kiva tulla Omenalaaksoon?

Hän hymyili minulle ja vastasi:

- On!

Siinä hän oli aivan oikeassa!

- Idap

Sanoja kokemuksista -kurssin satoa

Tuesday, November 1st, 2016

Järven yllä oli valkoista usvaa. Vesi oli mustaa, ja taivasta peittivät harmaat pilvet. Kumarruin veden ylle. Pohja näkyi vain rannassa, mutta sen jälkeen järvi syveni nopeasti.
Silloin jotain välähti syvemmällä vedessä. Kumarruin lähemmäs ja tähystin syvyyksiin. Se ei ollut vaikuttanut kalalta. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta pian vesi väreili, ja erotin välähdyksen vähän kauempaa. Odotin kiinnostuneena kolmatta kertaa. Halusin selvittää, mikä sen oli aiheuttanut. Uutta välähdystä ei kuitenkaan kuulunut.
Lakeuduin aivan pinnan lähelle ja liu´uin veteen. Se oli viileää, ja sai vaatteeni tuntumaan painavilta. Uin eteenpäin, ja etsin välähdyksen aikaansaajaa. Tummasta pohjasta ei kuitenkaan erottanut mitään. Järvellä oli hiljaista. En erottanu muuta kuin veden loiskeen itseäni vasten. Usva pyöri hitaasti ympärilläni.
Yhtäkkiä jokin kylmä ja limainen tarttui jalkaani, ja kiskoi minua kohti syvyyksiä. Suuni täyttyi vedestä yrittäessäni potkia itseäni irti. En saanut henkeä, ja pinta ajautui vain kauemmas. Epätoivoisesti yritin räpiköidä ylöspäin, mutta se, mikä minuun ikinä olikin tarttunut, oli vahvempi. Ote jalastani irtosi ja siirtyi käteeni. Sen lisäksi toiset limaiset sormet puristuivat toisen ranteeni ympärille. Tajusin olevani kasvotusten vihertäväihoisen vetehisen kanssa. Se piteli tiukasti kiinni käsistäni, enkä saanut niitä irti. Olennon kasvoissa oli ryppyjä, ja sillä oli mulkosilmät kuin kalalla.
En pystynyt enää pidättämään hengitystä. Avasin suuni, ja keuhkoihini tulvahi vettä. Tuijotin vetehistä silmiin. Sen kasvoilla ei ollut selkeää ilmettä mutta vaikutti siltä kuin se olisi hymyillyt. Viimeinen asia, jonka tajusin, oli hopeatieran välähdys olennon otsalla.
- Lume

Riimitellään Rap -kurssin satoa

Tuesday, March 22nd, 2016

Valopilkkui elämään

1.säkeistö

Uusi vuosi, pakkasta kolkyt,
paksut villasukat jalassa nyt, yo.
Uusi vuosi, en silti toivo et kesä ois,
koska se talvelta heti on pois.
On mulla Kuomat jalas,
ehkä se lapsuus palas.
Mannapuuroa,
leikitään kuuroa, yo.
Uusi vuosi, kylmää ja pimeää,
en tiedä tän laulun nimeää.
Uusi vuosi, Suomeen positiivisuutta,
se tois tännekin jotakin uutta.


Kertosäe:

Hei, mä oon kyllästyny tähän,
vois ihmiset nyt ees ajatella vähän.
On ihmisii monenlaisii,
on aikuisii on lapsii.
Aikuinen tai lapsi,
positiivisuuden hedelmii napsi.
Vaik talvel oltais jäässä,
tai vaik mitään ei ois päässä,
nyt säässä kun säässä,
rakkautta ihmisille jaetaan,
ja saadan heidät hymyilemään.
Nää hetket tuo valopilkkui elämään.
Hey, yo-o-o!
Valopilkkui elämään.
Hey, yo-o-o!


2. säkeistö

Positiivisuus tois hyvän mielen Pohjolaan,
yo, kylmyydest ain vaan valitetaan.
Jos saa hymyn toisen huulille,
saa sanoo hyvästit kylmille tuulille.
Ihmiset on negatiivisii kyl mä tiedän miksi,
kylmyys ja pimeys tekee negatiivisiksi.
No mut kohta alkaa hellittää,
yo, ei tarvi enää pitkään oottaa kesää.
No hei talvihan on mukavaa aikaa,
on sitä kuuluisaa talven taikaa.
Ei tarvi ain pakkasest valittaa, yo,
kunnon pakkasii vaan kerran vuodes saa.
Talvi-ilta, kuumaa keittoo ja kaakaoo,
yhdessä oloo, ei sen parempaa oo, hey!
Uusi vuosi, Suomen on hyvä alottaa,
luomaan uutta positiivist tunnelmaa, yo

Kertosäe

3. säkeistö

Tälle tarinalle opetus,
et saatais hyvä lopetus.
On maailmas pahaa,
mutta paljon hyvääkin,
ihmiset himoitsee rahaa,
mut on ystävyyttä syvääkin.
Pienillä teoil maailmaa parannetaan,
vanhusten ostoksii kannetaan, yo.

Ei tarvii ajatella negatiivisesti,
ei tarvii räyhää vaik kauan kesti.
Positiivisuuden viittaa kanna,
ja rakkautta anna, yo!

Kertosäe

(vohveli)

***
NEITO

1. Nainen maassa savuisessa saaressa / sirona, sirpaleisena naisena / Pehmeänä pölynä näet sen tuulessa / siinä samassa saaressa / ja ihan salassa / ja spiraalina tässä maailmassa / jonka raskas massa / on onnea kuvittamassa / ehkä vääristyneenä / näen / äänen väreinä / ja merenpinnan väreily / sekä silkkisen ihon pinnan särkyminen / en voi olla uskomatta näihin pyörteisiin / ihmisiin / ja ihaniin tunnelmiin

verse. Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2

2. Ei päästetä tästä onnesta irti vielä / ja silti siellä on suru suurin / ja silti tulit yli sen muurin / sun hiukses niin kevyesti nappasi se tuuli / ja mun suuni / on kostea kuin monsuuni / ja se yli suuri uuni, nyt paistaa mun kuuni / joka taivaalla niin suuri / ja juuri ja juuri, sain sun juuristasi kiinni / vain täällä pulppuaa kallein viini / pidetään tästä hetkestä kiinni / ja silti päästetään siitä irti / Nyt vajoaa maahan lasi viiniä / hei neito / tämä on fiiniä

verse. Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2

3. Meitä kaikkia eteenpäin vievä / väritykseltäsi niin viehättävä / kun sirona sirpaleisena naisena / astut saliin ja olet jo ilmassa / teidän arvonne / kevyt massa / taitaa olla nyt minun viini lasiini valumassa / vai olenko sittenkin raskaassa / olotilassa / en tiedä / vielä / olet vain niin helvetin sievä / ympäri tätä saarta minua vievä / en tiedä / en tiedä

4. Ja se kaikki on vaaleanpunaista / taivaallista / merellistä / sielullista / mun sielu onko se sun listalla / vai vain sun raskaan massan alla / ei tänne pääse halla / laula neito sievä / vääristyneellä äänellä / ei tarvitse viinin määrää enää säännöstellä / tällä saarella, savuisella, maukkaalla / olet pölyä, olet pölyä / puhunko muka hölyn pölyä / älä lämmitä / liian kuumaksi, ah / ah taas kaatuu se lasi viiniä / hei neito / tämä on liian fiiniä, yleellistä / yleistä ymmärrystä / kukapa ei sinua tähystä / tästä häkistä / hei neito / olet sievä / et saa sydäntäni viedä / vielä / ja silti tässä paikassa / josta kukaan ei tiedä / vielä / ja vain sinä voit olla noin helvetin sievä

verse. x 2

5. Ja kun herään / en enää tiedä / missä olin vielä / viime yönä / nyt vastaan tulee kaikki vain työnä / mä en myönnä / että se et ollut sinä / että se ei ollut sitä / mitä mä näin / että olinkin vain väärin päin / ja taas tähän todellisuuteen loukkuun jäin / älä sano ettei se ollut totta / mulle se kaikki oli totta / liian todellista / suloista ja kaunista / vaalenpunaista, pala taivasta / mä en suostu poistuu tästä unen laivasta / ei täs maailmas oo toista sun kaltaista / sievää unelmien naista / vaikka etsis kaikista maista / ei tuu toista sun kaltaista / sievää unelmien naista

Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2
Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / aamu nousee


3 x olet sievä

(nuppu)

Rouva Kordofonin hotelli -kurssin satoa

Tuesday, March 22nd, 2016

Serefia aloittaa hieman ujosti: - Menin kerran metsään soittamaan viuluani. Oli täysikuu ja tähdet tuikkivat taivaalla. Soitin hieman surumielistä sävelmää. Yhtäkkiä tunsin että joku katsoi minua ja katsahdin ympärilleni. Huomasin vähän matkan päässä pienen karhunpennun. Lähdin kulkemaan hitaasti sen luo, etten säikyttäisi sitä. Pysähdyin sen viereen ja tunsin kuinka meidän välillemme syntyi jotain. Se oli taianomaista, kuin ystävyys. Serefia katsoo alas ja nielaisee. - Yhtäkkiä tunsin hengityksen niskassani. Ennen metsä oli ollut minulle vain ystävä, mutta nyt se paljasti myös pahan puolensa. Jäykistyin pelosta ja käännyin hitaasti ympäri. Parin sentin päässä minusta oli emokarhu joka näytti hampaitaan ja murisi. Tiesin että jos en tekisi jotain, olisin pian äitini luona taivaassa. Lähdin hitaasti perääntymään aivojeni lyödessä tyhjää kauhusta. Karhu tuli perässä muristen entistä kovemmin. Sitten kompastuin kantoon ja kaaduin selälleni maahan. Nyt karhu oli murisemassa ihan naamani edessä. Suljin silmäni ja ajattelin, että kaikki on mennyttä. Sitten metsästä kuului ryskettä ja huutoa. Sieltä juoksi poika joka huitoi kepillä ilmaa. Hän löi sillä karhuemoa ja se lähti rymistelemään metsään poikanen mukanaan. Tässä vaiheessa Serefia huohottaa ja hänen silmänsä kiiluvat. - Sillä hetkellä en osannut ajatella muuta kuin että tuo poika oli pelastanut minut. Syöksyin hänen kaulaansa ja halasin häntä pitkään. Vähän ajan päästä havahduin todellisuuteen ja pakotin itseni astumaan askeleen taaksepäin, vaikka olisin voinut pysyä siinä ikuisuuden. Serefia punastuu ja huokaa. - Katsoin poikaa tarkemmin ja miellyin häneen heti. Hän oli pitkä ja solakka ja hänellä oli syvät ruskeat silmät jotka hän oli suunnannut minuun. Kysyin hänen nimeään ja hän kertoi olevansa Alfie. Kerroin myös oman nimeni ja kiitin häntä pelastamisestani. Lähdimme kävelemään metsään ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kävi ilmi, että hänkin soitti viulua. Soitimme yhdessä ja sitten hyvästelimme. Se yö muutti elämäni Serefia käpertyy tiukemmin vilttiinsä ja sulkee silmänsä autuaallisesti, mutta myös hieman surumielisesti. Hän antaa vuoronsa seuraavalle otukselle.

Adlit

***
Kuorsasin rauhassa mukavassa kolossa otushotellin kellarissa kun yhtäkkiä uneni keskeytti räsähdys jonka vain tarkkakuuloisimmat pystyivät kuulemaan ja ikävä kyllä minulla on todella tarkat korvat. Kömmin ulos kolostani unenpöppöröisenä. Minun oli lähdettävä katsomaan äänen lähdettä, muuten en nimittäin saisi unta koko loppuyönä. Kiipesin pölyisiä portaita pitkin ylös kellarista. Ne narisivat askelteni tahdissa vaikka yritin olla mahdollisimman hiljaaa jotten herättäisi muita. Avasin puuoven niin hiljaa kuin suinkin ja hiivin hämärään käytävään. Vain pienet yölamput hehkuivat himmeästi. Vilkaisin oven viereistä kaappikelloa, se raksutti keskiyötä. Vilkuilin tuohtuneena ympärilleni. Kuka hullu metelöisi tähän aikaan? Kun pian ei tapahtunut mitään ja olin jo kääntymässä takaisin kuulin käytävän päästä askelia, ne kuuluivat selvästi ja läheltä. Olento tai mikä lieneekin oli tulossa suoraan kohti. Nämä askeleet eivät voineet kuulua millekkään pikku hiirelle, ei ne kuuluivat varmasti jollekin isolle. Entä jos siellä oli karhu, tai vielä pahempaa! Roska-auton kuski raskaissa kengissä! Pakokauhun valtaamana hapuilin kellarin oven kahvaa, mutta tuloksetta. Lamput olivat himmenneet entisestään, tai sitten se vain tuntui siltä. Askeleet olivat jo muutaman metrin päässä kun yhtäkkiä törmäsin kaappikelloon rysähtäen. Miten se jo siinä oli? Sadattelin mielessäni. Olio oli varmasti jo lähellä. Sitten aivan minun vierestäni kuului yskähdys ja liekit valaisivat käytävää. Vilaukselta näin sen olennon ja tajusin kuka siinä seisoi. - Vesteri? kuiskasin varovasti. Vastaukseksi sain vain nolostuneen urahduksen. Vesteri sytytti taskulampun ja nyt näin hänet selvästi. Vesteriminilohikäärmeellä oli kädessään rikkinäisen juomalasin sirpaleita. - Mitä…Miten sinä täällä tähän aikaan liikut? Herätämme kohta koko talon! minä ällistelin. Samassa käytävän loputkin valot syttyivät ja rouva Kordofoni astui näkyville hiukset papilioteilla. - Vielä kun meluatte kovempaa niin koko talo herää! hän valitti. Hän katsoi tuimasti Vesteriä ja sitten hänen kädessään olevia lasinsirpaleita. - Vesteri, taidat olla selityksen velkaa, Kordofoni sanoi. Vesteri alkoi selittää hämillään ja nolona. Hän oli kärsinyt jo pitkään flunssasta ja siksi hiipinyt keittiöön hakemaan juotavaa. Lohikäärmeen flunssan kanssa ei nimittäin ole leikkimistä. Sitten hän oli pelästynyt nähtyään ihmissusi Hykimys Ihanuksen nuokkumassa pöydän ääressä ja kompastunut rikkoen lasin. Hykimys ei ollut herännyt meteliin ja niimpä hän jatkoi matkaa. Pian hän olikin jo tavannut minut. Rouva Kordofoni pyöritteli päätään ja toivotti meille hyvää yötä. Minäkin hyvästelin Vesterin ja kömmin takaisin kellariin. Oven takaa näin vielä kuinka valot sammuivat ja tuli hiljaista, lukuun ottamatta tasaista kuorsausta joka kuului keittiöstä. Käperryin tyytyväisenä kolooni ja vaivuin sikeään uneen.

Bertta

***

Mycelis oli otushotellin ovella, ja vilkutti vielä rouva Kordofonille. Hänellä oli jo ikävä kotia, ja kaikkea, mitä Möyzilässä on. Silti hänestä olisi haikeaa lähteä pois otushotellista. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua… Mycelis meni hotellin parkkipaikalle hakemaan omaa helikopteriaan, kunnes muisti, että oli itse ollut helikopterina tullessaan. Mycelis muuttui helikopteriksi. Juuri ennen kuin hän oli lähtenyt lentoon, tuli Vesteri-minilohikäärme hänen luokseen, ja halasi vielä Mycelistä. Heistä oli tullut hotellissa hyviä ystäviä, kun he olivat joka aamu istuneet aamupalalla samassa pöydässä. Nyt Mycelis oli kuitenkin jo lähdössä kotiin, mutta hän oli luvannut tulla monta kertaa uudestaan otushotelliin! Mycelis nousi ilmaan. Hän nousi korkealle ja singahti nopeasti jonnekin kauas taivaalle, pilvien sekaan. Matkalla Mycelis ajatteli kaikkea, mitä hotellissa oli tapahtunut. Hän oli saanut uusia ystäviä, ollut rouva Kordofonin kanssa minikonsertissa, katsonut koko hotellin väen kanssa The Voice of Möykky-kilpailua, ja nyt se kaikki olisi jo ohi. Mycelis havahtui ajatuksistaan, kun hän kuuli vierestään Chocolilan lempeän ja iloisen äänen. Chocolila sanoi: -Voi Mycelis! Vihdoin sinä tulit! Kerrothan minulle kaiken matkastasi? -No, totta kai kerron! -Haluatko myös nähdä minun uuden elokuvani? -Joo… Siis MITÄ?! Mitä sinä sanoit? -Niin… Siis… Ööh… -Te teitte uuden elokuvan, ettekä kertoneet siitä! -Mycelis! Älä nyt mökötä! -En mä mökötä! -Mökötätpäs! Älä nyt… -Enpäs! Ainakaan paljoa… -Sä oot niin hassu! Mennään nyt sisälle, niin kerrot kaiken. -Joo. Mycelis kertoi kaiken matkastaan. Tai ainakin melkein kaiken. Chocolila oli innoissaan. -Minäkin haluan joskus sinne hotelliin. Sinun kanssasi! hän hihkaisi. Sitten he katsoivat Chocolilan uuden elokuvan. Siinä Chocolila oli pääosassa, mutta hänen vastanäyttelijänään oli Myceliksen mielestä hyvin ärsyttävä Lizine, jota Mycelis sanoo Lipeäkalaksi. Vaikka Mycelis oli sitä miltä, että elokuva oli hyvä, niin häntä vähän harmitti, ettei hän ollut siinä Lipeäkalan tilalla, tai ylipäätään mukana. -No, minulla oli varmasti paljon mukavampaa, hän ajatteli. Ja niin hänellä olikin, mutta nyt hän oli taas kotonaan! Omassa pienessä Möyzilässä!

Fansku

***

Piha kimmeltää täydenkuun valossa. Tumma metsä huokuu salaperäisyyttä aivan kuin aavistaen, että kohta tulisi tapahtumaan jotain. Selenia Saarni tuijottaa metsää lumoutuneena Otushotellin ikkunasta. Hän hiipii varovaisesti huoneen poikki nukkuvien vanhempiensa ohitse varoen natisevia lattialankkuja. Hän raottaa ovea, joka narahtaa hitusen, luo katseen vielä vanhempiinsa ja hypähtää tyhjälle käytävälle. Vihdoin, vihdoinkin olisi aika tehdä se, mitä Selenia on jo kauan halunnut tehdä, mennä metsään. Yhtäkkiä jossain narahtaa ovi. Selenia heittäytyy lattialle viereisen pöydän taakse. Vastapäisestä ovesta ulos astunut henkilö jähmettyy paikoilleen ja jää kuulostelemaan. Selenia pidättää hengitystään, kunnes huppuhiippailija lähtee liikkeelle. Huppuhiippailija lähtee seuraamaan metsänreunasta lähtevää polkua, joka näyttää katoavan puiden salaperäiseen siimekseen. Tähän asti on ollut hiljaista, mutta nyt jossakin huhuilee pöllö kolkosti: - Selenia, sinäkö se oletkin. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Selenian tekee mieli vastata, mutta hän pitää suunsa kiinni. Samassa huppuhiippailija kääntyy, ja joku vetäisee Selenian jalasta, niin että hän kaatuu äänettömästi sammalelle. Selenian tekee mieli huutaa, mutta joku painaa kätensä hänen suulleen. Hetken kuluttua huppuhiippailija lähtee hiippailemaan eteenpäin ja katoaa kohta pimeyteen. - Körömölli! Selenia sopertaa, kun käsi lähtee hänen suultaan. - Minäpä minä, tämä vastaa. Metsä on hiljainen ja hämärä. Vain sieltä täältä pilkistää kuunsäde luoden kelmeää valoaan. Selenia ja Körömölli tallustavat hiljaisina polkua pitkin samaan suuntaan, minne huppuhiippailija juuri hetki sitten on kadonnut. - Katso! Körömölli sanoo varoittavasti. – Virvatulia, käännytään oikealle. He kääntyvät polulta oikealle ja kulkevat aavemaisessa hiljaisuudessa eteenpäin. - Kuule Körömölli, meniköhän huppuhiippailija oikeasti tähän suuntaan? Selenia rikkoo hiljaisuuden. - Körömölli? Selenia varmistaa pysähtyneeltä Körömölliltä. Silloin Selenialle valkenee, miksi Körömölli on niin hiljainen. Tämän jalat ovat uponneet polviaan myöten suohon ja niin ovat Seleniankin uppoamassa. - Enää puuttuvat keijukaiset, Selenia hengähtää muistellen vanhaa tapausta. - Tässä me olemme, kuuluu pieni ääni heidän yläpuoleltaan. - Älkää viekö Körömölliä! Selenia huutaa, mutta hänen äänensä hukkuu keijukaisten kikatteluun. Miten hän olikaan päätynyt jo toisen kerran elämässään tällaiseen tilanteeseen? Mitä hän tällä kertaa voisi tehdä? - Älkää koskeko heihin! kuuluu luja huuto. Paikalle marssii huppuhiippailija. Selenia ei voi kuin tuijottaa. Keijukaiset väistyvät tieltä ja katoavat yöhön. - Kuka sinä olet? Selenia kysyy. - Olen sinun veljesi, huppuhiippailija vastaa. Selenia ja Körömölli haukkovat henkeään. Samaan aikaan Otushotellissa on huomattu Selenian katoaminen. - Missä hän on? Selenian äiti huutaa kauhuissaan. - Luulenpa, että metsässä, Selenian isä toteaa ja alkaa kirjoittaa vihkoonsa jotain. Kuu paistaa taivaalla ja luo hopeista valoaan maan joka kolkkaan. Voisipa se kertoa Selenian vanhemmille, mitä on tapahtunut.

Idap

***

Piha kimmeltää täydenkuun valossa. Tumma metsä huokuu salaperäisyyttä aivan kuin aavistaen, että kohta tulisi tapahtumaan jotain. Selenia Saarni tuijottaa metsää lumoutuneena Otushotellin ikkunasta. Hän hiipii varovaisesti huoneen poikki nukkuvien vanhempiensa ohitse varoen natisevia lattialankkuja. Hän raottaa ovea, joka narahtaa hitusen, luo katseen vielä vanhempiinsa ja hypähtää tyhjälle käytävälle. Vihdoin, vihdoinkin olisi aika tehdä se, mitä Selenia on jo kauan halunnut tehdä, mennä metsään. Yhtäkkiä jossain narahtaa ovi. Selenia heittäytyy lattialle viereisen pöydän taakse. Vastapäisestä ovesta ulos astunut henkilö jähmettyy paikoilleen ja jää kuulostelemaan. Selenia pidättää hengitystään, kunnes huppuhiippailija lähtee liikkeelle. Huppuhiippailija lähtee seuraamaan metsänreunasta lähtevää polkua, joka näyttää katoavan puiden salaperäiseen siimekseen. Tähän asti on ollut hiljaista, mutta nyt jossakin huhuilee pöllö kolkosti: - Selenia, sinäkö se oletkin. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Selenian tekee mieli vastata, mutta hän pitää suunsa kiinni. Samassa huppuhiippailija kääntyy, ja joku vetäisee Selenian jalasta, niin että hän kaatuu äänettömästi sammalelle. Selenian tekee mieli huutaa, mutta joku painaa kätensä hänen suulleen. Hetken kuluttua huppuhiippailija lähtee hiippailemaan eteenpäin ja katoaa kohta pimeyteen. - Körömölli! Selenia sopertaa, kun käsi lähtee hänen suultaan. - Minäpä minä, tämä vastaa. Metsä on hiljainen ja hämärä. Vain sieltä täältä pilkistää kuunsäde luoden kelmeää valoaan. Selenia ja Körömölli tallustavat hiljaisina polkua pitkin samaan suuntaan, minne huppuhiippailija juuri hetki sitten on kadonnut. - Katso! Körömölli sanoo varoittavasti. – Virvatulia, käännytään oikealle. He kääntyvät polulta oikealle ja kulkevat aavemaisessa hiljaisuudessa eteenpäin. - Kuule Körömölli, meniköhän huppuhiippailija oikeasti tähän suuntaan? Selenia rikkoo hiljaisuuden. - Körömölli? Selenia varmistaa pysähtyneeltä Körömölliltä. Silloin Selenialle valkenee, miksi Körömölli on niin hiljainen. Tämän jalat ovat uponneet polviaan myöten suohon ja niin ovat Seleniankin uppoamassa. - Enää puuttuvat keijukaiset, Selenia hengähtää muistellen vanhaa tapausta. - Tässä me olemme, kuuluu pieni ääni heidän yläpuoleltaan. - Älkää viekö Körömölliä! Selenia huutaa, mutta hänen äänensä hukkuu keijukaisten kikatteluun. Miten hän olikaan päätynyt jo toisen kerran elämässään tällaiseen tilanteeseen? Mitä hän tällä kertaa voisi tehdä? - Älkää koskeko heihin! kuuluu luja huuto. Paikalle marssii huppuhiippailija. Selenia ei voi kuin tuijottaa. Keijukaiset väistyvät tieltä ja katoavat yöhön. - Kuka sinä olet? Selenia kysyy. - Olen sinun veljesi, huppuhiippailija vastaa. Selenia ja Körömölli haukkovat henkeään. Samaan aikaan Otushotellissa on huomattu Selenian katoaminen. - Missä hän on? Selenian äiti huutaa kauhuissaan. - Luulenpa, että metsässä, Selenian isä toteaa ja alkaa kirjoittaa vihkoonsa jotain. Kuu paistaa taivaalla ja luo hopeista valoaan maan joka kolkkaan. Voisipa se kertoa Selenian vanhemmille, mitä on tapahtunut.

Idap

***

Moa Sixten yrittää nukkua hotellihuoneessaan, mutta ei saa unen päästä kiinni, sillä juuri kun hän on nukahtamaisillaan, hän kuulee käytävästä ääntä. “Kuka peijakas siellä oikein kolistelee? Ettäs kehtaakin häiritä minun - Moa Sixtenin unirauhaa!”, hän huutaa ärtyneenä, huomatessaan äänen jatkuvan. Moa Sixten nousee ärtyneenä sängystään ja lähtee etsimään äänen aiheuttajaa. Vaikka hän laivalla onkin tottunut kaikenlaisiin yöllisiin ääniin, hän ei voi sietää moista häiriköintiä hotellissa. Vaikkei hän olekaan kovin kokenut hotellissakävijä, hän ymmärtää hotellin ja laivan väliset laatutasoerot. Hän on varma, että joku tekee pilkkaa hänen kustannuksellaan. Ei sellainen ääni voi olla peräisin mistään muusta kuin ihmisestä - laahaava, kolahteleva ja epäsäännöllinen - ihan kuin joku kävelisi kömpelösti jalkojaan laahaten pitkin käytäviä. Ja välistä kuului sellaisia paukahduksia, että… Moa avaa varovasti oven. Siitä ei kuuluu hiiskaustakaan. Hän ottaa lanteeltaan roikkuvan köyden käteensä vanhasta tottumuksesta ja jatkaa matkaa. Ääni tuntuu laahautuvan kohti käytävän päätä ja alas vieviä portaita. Yhtäkkiä kuuluu hirveä ryminä ja kolina keskellä hiljaisuutta. Moa jatkaa matkaa lievästi säikähtäneenä. Kun hän pääsee portaikon yläpäähän, hän näkee alhaalla hahmon kävelevän vaivalloisesti eteenpäin. Moa kävelee varovasti portaat alas aina toiseksi alimmalle portaalle asti ja siinä hän nojaa hieman taaksepäin - ottaa vauhtia ja - hyppää hahmon niskaan. Hahmo horjahtaa voimattomana alas ja Moa tunkee kädessään olevan köysivyyhden henkilön suuhun. Sillon hän tajuaa, kenen päälle hän on hyökännyt. Hänen allaan oleva henkilö onkin Kaj, hänen piilottelemansa poika. Mitä ihmettä hän tekee keskellä yötä hotellin käytävällä metelöimässä jää toissijaiseksi, sillä nyt Moan on vietävä poika äkkiä takaisin huoneeseen piiloon. Matka takaisin huoneen luo käy hitaasti, sillä Kaj kompastelee unissaan jatkuvasti omiin jalkoihinsa. Yhtäkkiä alakerrasta kuuluu kolahdus ja vaimeaa sadattelua. Äänet saavat Moan hermostumaan ja hän nostaa Kajn selkäänsä ja yrittää sillä tavalla raahata pojan huoneeseensa. Sillä tavalla hän pääsee ainakin jonkun matkaa kuljettua, kun hän kuulee askeleiden lähestyvän häntä portaita ylöspäin. Moa ottaa pojasta paremmin kiinni ja pinkaisee varovaiseen juoksuun. Viimein hän pääse huoneen ovelle ja pujahtaa sisään. Huoneessa Moa ottaa vyyhden pojan suusta. Moa huomaa harmikseen, että poika on vielä tokkurassa ja päättää odottaa aamuun. Aamulla molemmat nukkuvat tavanomaista pidempään, mutta heti Moan herättyä hän herättää armotta myös huonekumppaninsa. “No, antaa kuulua! Mitä ihmettä sinä oikein hääräilit keskellä yötä keskellä hotellin käytäviä? Etkö tajua, että joku olisi voinut nähdä sinut? Etkö muka tiedä, että orpoja ei saa noin vain varastella lastenkodeista? Vai haluatko muka takaisin lastenkotiin? Tai vankilaan?”, Moa kyselee vastaheränneeltä toveriltaan. “En… En minä ole ollut yöllä huoneemme ulkopuolella.”, Kaj vastaa hämillään. “Mutta hei, näin yöllä tosi outoa unta. Olin nukkumassa, kun yhtäkkiä vihainen orpokodin hoitaja tuli kiskomaan minut sängystä ja raahaamaan minua käytävää pitkin. Sitten tapahtui jotakin ja en muista enempää.” “Jaahas, taidat harrastaa unissakävelyä, vai?”, hotellin johtajatar, rouva Kordofoni ilmestyy yhtäkkiä ovelle. Moa ja Kaj katsovat säikähtäneenä toisiaan. Salaisuus oli paljastunut. “Älkää huoliko. En minä kerro kenellekään. Oikeastaan olen kyllä aavistellut jotain tälläistä koko ajan.”, rouva Kordofoni sanoo lepytellen huomatessaan lasten ilmeet. “Voin tuoda teille ruoan tänne, jos haluatte.” “Voi, kyllä kiitos.”, vastaa Kaj. Moa katsoo ystäväänsä helpottuneena. Hän ei sitten koskaan jää sanattomaksi.

Tinja

Kummallisia kyliä ja erikoisia asukkaita -kurssin tekstisatoa

Monday, October 26th, 2015

Miljah, sininen pörrimöykkityttö, oli lentämässä kohti kauppaa eräänä lauantaiyönä, kun hän huomasi mitä erikoisimman asian. Maassa, kolmekymmentä metriä alempana istui kummallisen näköinen olento. Sillä ei ollut karvapeitettä muualla kuin päässä, ja se näytti muillakin tavoin kertakaikkisen epäluonnolliselta. Miljah ei olisi muuten huomioinut koko otusta, mutta se näytti niin kovin surkealta, että hänen oli aivan pakko mennä tarkistamaan oliko kaikki kunnossa. Pörrimöykki laskeutui kevyesti alas otuksen viereen ja hymyili. Otuksen pääkarvoihin oli jäänyt kiinni kasvin palanen ja Miljah ajatteli ystävällisesti huomauttaa siitä.
-Sinun turkissasi on kasvia.
-Anteeksi mitä?
-Tarkoitan, että karvoissasi on kasvinpalanen.
Otus vilkaisi oudoksuen Miljahia.
-Tulitko sinäkin pilkkaamaan minua? Se kysyi surkeana.
-En. Ajattelin vain ilmoittaa, että turkkiisi…
Olennon vihainen tuijotus katkaisi Miljahin puheen. Purisisikohan otus häntä? Ajatus hieman pelotti Miljahia, joten varmuuden vuoksi hän antoi sen haistella kättään.
-Mitä sinä teet?
-Etkö haluakkaan haistella kättäni?
-MITÄ?
-Elokuvissa eläimet rauhoittuvat kun niiden antaa haistaa kättä.
-En minä ole eläin
Otus näytti tyrmistyneeltä.
-Mikä sinä sitten olet?
-Ihminen. Pitäisi kysyä mikä SINÄ olet?
-Etkö ole kuullut pörrimöykeistä?
-Pörri…mistä?
-Pörrimöykeistä tietenkin. Missä kuopassa sinä olet kasvanut? Pörrimöykkejä on nykyään kaikkialla tamaramissa, missä ihmisiä on.
Miljah tuhahti ärtyneenä, eihän olento tiennyt mitään.
-Mene pois!
-Miksi?
-Sinä olet rasittava.
-Ja sinä olet täydellisen kohtelias.
Ihmisotus käänsi selkänsä Miljahille.
-Mikä sinulle tuli?
-MENE POIS!
Olento huusi, ja alkoi nyyhkyttämään hiljaa toivoen ettei miljah kuule.
-Älä itke, ei mitään hätää. Minä olen Miljah, onko sinulla nimeä?
Miljah laski varovasti kätensä olennon olkapäälle.
-Emma.
-Mitä?
-Minun nimeni on Emma.
-Missä turkkisi on, Emma?
-Minulla ei ole turkkia. Näitä kutsutaan hiuksikisi.
Se osoitti pääkarvojaan.
-Sinulla on kasvinpalanen hiuksissasi.
-Ai, ai tämä. Se on kukka. Eräs… ystäväni antoi sen minulle.
-Se on poika, eikö vain.
-Miten sinä…? Niin, no on.
Miljah hymyili ilkikurisesti.
-Sinä pidät hänestä.
-Niin, ei, se on hankalaa.
-Mitä hankalaa siinä on? Jos pidät hänestä, sinun pitää kertoa se.
-Sinä et ymmärrä. Elämäni on muutenkin sekaisin juuri nyt. En edes tiedä missä olen.
Miljah kohotti kulmakarvaansa epäilevästi.
-Miten niin et tiedä missä olet?
-Niinkuin jo sanoin, hankalaa.
-Kaiken ei tarvitse olla hankalaa.
-Voi kun toivoisin ettei olisi.
-Sinä tarvitset ystävän Emma.
-Mitä tarkoitat?
Miljah nousi seisomaan ja tarttui Emmaa kädestä auttaen hänetkin ylös.
-Tarkoitan sitä, että sinusta taisi nyt tulla minun ystäväni.

Uvanna

***

Kun katselin ikkunasta ulos, aurinko paistoi kirkkaasti sinisellä taivaalla. Kun kuulin isoisäni yskän selkäni takana, käännyin ympäri ja tartuin häntä kädestä.
”Oletko kunnossa?” kysyin häneltä hiljaa.
”Olen heti kun päästät irti”, hän vastasi hymyillen surumielisesti.
Katsoin häntä hämilläni, mutta irrotin otteeni ja tunsin, miten hänen elinvoimansa valui sormenpäideni mukana pois. Katsoin kättäni, sitten isoisän ruumista, ja tajusin, että minulla oli kyky tehdä niin. Kyynelten vieriessä poskiani pitkin katsoin taas ulos ikkunasta ja näin, että tumma pilvi oli peittänyt auringon.

daemon
**

Haikara suki sulkiaan läheisen talon katolla. Syystuuli puhalsi jo navakasti vaahteranlehtiä ja haikara kiinnitti huomionsa kadulla kulkevaan tyttöön, joka näytti hieman tutulta. Se kaarsi hieman alemmas, pois kaupungin ylle nousseista pakokaasuista, mutta alempana vastaan tuli rasvankäry pienestä hot dog- kioskista. Haikara törmäsi melkein taksiin ja joku painoi sille torvea. Tyttö melkein katosi sen näköpiiristä harmailla kaduilla ja haikara kiihdytti vauhtiaan pysyäkseen perässä. Se alkoi pikkuhiljaa muistaa, mistä tyttö näytti niin tutulta. Sehän taisi olla se sama, jonka hän oli vuosia sitten löytänyt metsästä hylättynä ja tuonut erehdyksessä ihmisten ovelle. Varsinkin näin hieman vanhempana, näkihän sen jokainen ettei tyttö tähän maailman kuulunut. Tai ainakin kaikki paitsi ihmiset. Ne sitten eivät usko, vaikka omin silmin näkevät. Haikara seurasi tyttöä vielä seuraavan kerrostalo korttelin verran ja näkin kuinka tyttö pudotti nyrkistään maahan jotain. Haikara meni lähemmäs tytön jatkaessa matkaansa katsomatta taakseen. Ryppyiseen paperiin oli suttuisella käsialalla kirjoitettu ”Kuka ihme, minä, Marlia oikein mahdan olla?”

Indigonsininen

**

Hei! Kivaa, kun tulit seuraamaan päivääni täällä maan alla! Olen siis urkkisturkkelo. Asun maan alla, pienessä luolassa, jossa on pehmeä mutanojatuoli, pieni kuoppa, jossa nukun, ja reikä, josta menen ulos. Se reikä vie keskelle metsää, jossa asun. Asuin aikaisemmin eräässä puistossa, hiekkalaatikolla, hiekkalinnan vallihaudassa, noin kilometrin päästä täältä. Sitten jouduin muuttamaan tänne, koska joku tyttö pelästyi minua, ja murskasi kotini.
Tänään, kun olin herännyt, noussut ylös maan tasalle, niin lähdin kävelylle metsään.  Metsä, jossa asuin, oli aivan kaupungin laidassa. Päätin kävellä sinne.
Kaupunki oli täynnä vilskettä ja vilinää. Kävelin lyhyillä jaloillani aivan talojen seiniä myöten, että kukaan ei astuisi minua linttaan. Kaupunki oli suuri, metallinen ja täynnä outoja hajuja. Minulla oli nälkä, sillä mustikat, joita olin aamulla syönyt, olivat pieniä, ja kävelemisessä ehti tulla nälkä. Käveltyäni vähän matkaa, saavuin oudon talon luo. Talon avonaisesta ovesta leijaili kadulle ihania tuoksuja. Talon ovessa oli lappu, jossa luki jotain ihmisten kielellä. Näin se suunnilleen meni: Pizeia. (tuosta taidattekin jo arvata, että en osaa lukea kovin hyvin ihmiskieltä). Talon ovi oli auki. Kipitin siitä sisään. Sisällä oli paljon tuoleja ja pöytiä. Osan niistä ääressä istui ihmisiä. Ihmisten edessä oli outo, pyöreä lätty, jonka päällä oli erivärisiä laikkuja.
Yhtäkkiä nainen, joka oli hetki sitten tullut pizzeriaan, huomasi minut.
-ÖTÖKKÄ!! HUS, POIS!!!! hän huusi. Kaikki hiljenivät. Yhtäkkiä nainen alkoi hutkia minua lähimmällä asialla, joka osui hänen käteensä: Erään hienon rouvan pizzalla. Hän hutki minua, kunnes jouduin juoksemaan ulos.
Juoksin ulos pizzeriasta. Pian olinkin jo omassa metsässäni, omassa kolossani, omassa nojatuolissani, syömässä pizzapalaa, joka oli irronnut pizzasta. Se oli takertunut kiinni kuoreeni, josta sitten irrotin palan.

Lumi Anttila

**

Kadonneen tarina
Inna käveli Nirunnarulan kaduilla. Hän oli haaveilevalla tuulella, joten hän törmäsi vahingossa vastaantulevaan ihmiseen.
-Anteeksi kauheasti! Inna sopersi. -En huomannut sinua, eihän sattunut?
-Ei se mitään tyttönen, sattuuhan sitä, käsillään kävelevä mies sanoi huolettomasti.
-Siis sattui!
-Ei satu yhtään mihinkään!, mies jo melkein huusi. -Kyllä minusta huomaa, jos johonkin sattuu!
-Hyvä on, hyvä on, Inna mumisi nolona.
-Mitäs tuijotat tyttöseni? mies kysyi, kun Inna oli tuijottanut miestä hyvän tovin.
-Tuota noin, onko nimesi sattumoisin Kiree?
-Hetkinen…kyllä on, miten niin?
-No kun isäni on näyttänyt kuvia kadonneesta isoisästäni ja näytät tismalleen samalta! Inna sanoi. -Ja nimikin on sama.
-Jaa, en kyllä muista sellaista…-Katsos kun minulla on huono muisti.
-Mutta olen varma siitä, että sinä olet se sama isoisä!
-Tosiaan, pientä muistikuvaa on…
-Minulla on heti sata kysymystä sinulle, Inna innostui.
-Miksi katosit? Minne, milloin, miten…?
-Rauhoitu tyttö hyvä! Kiree komensi. -Kerron tarinan, jos rauhoitut.
-Juu,juu… -Kerro se!

No, katosin noin 13 vuotta sitten, Huurrekauden hyisessä kylmyydessä, Kiree aloitti.
-Se oli kylmin koskaan kokemani Huurrekausi.
-Voiko viime Huurrekautta kylmempää ollakaan? Inna ihmetteli Kireen jatkaessa tarinaansa:
-Katosin siis mystisesti lumimyrskyn jälkeen.
-Mutta minne katosit?
-Odota niin kerron.
-Asuin siihen aikaan isäsi luona, koska olin köyhä ja koditon, Kiree sanoi ja rykäisi.
-Isäsi ei pitänyt minusta, sillä olin omalaatuinen.
-Millainen?
-Olin luikuri.
-Luikuri? Mikä se on?
-Eikö nykyisessä Nirunnarulassa ole luikureita? Kiree kysyi.
Inna pudisti päätään.
-Luikuri on sellainen ihminen, joka pilailee ja laskee leikkiä toisten kustannuksella. Kiree selitti.
-On siinä ammatti.
-Se on elämäntapa.
-Kuitenkin, olin siis luikuri, ja isälläsi meni hermot kanssani.
-Lähdin eräänä Huurrekauden yönä pois kotoa, mutta juuri silloin lumimyrsky iski, eksyin ja löin pääni.
-Mitä sitten tapahtui?
-Olin taju kankaalla siihen asti, kunnes eräs ihana ihminen löysi minut.
-Siinä oli tarinani, Kiree lopetti.

-Vau, mikä tarina! Inna henkäisi. -Mutta miksi olet nyt täällä?
-Halusin tulla muistelemaan menneitä ja niin pois päin.
-Oletko edelleen luikuri? Inna kysyi.
-Njääh, tuohon en voi vastata!
-Haluaisitko tulla takaisin kotiin? Inna kysyi hetken päästä, mutta isoisä oli mystisesti kadonnut, vaikka hän oli istunut Innan vierellä vasta hetki sitten.
Inna tuijotti kohtaa, missä isoisä oli istunut ja kuiskasi:
-Kiitos, että sain kuulla tarinasi.

Sohvi Niskanen

**

Ajnit oli joen rannalla, aurinko paistoi, kalastajat ajelehtivat ruuhillaan, oli vielä hieman sumuista. Ajnit hyppäsi yhteen tyhjistä ruuhista ja lähti soutelemaan pitkin jokea vailla huolen häivää. ”Apua, tämä ruuhihan uppoaa, enkä mää osaa edes uida!”, Ajnit kiljuu äkkiä peloissaan. ”Sun pitää hypätä veteen, kun sää otit viimosen ruuhen niin en voi soutaakkaan sinne!”, Saipot huutaa närkästyneenä rannalla. Ajnitin ruuhen pohja rasahtaa yhtäkkiä, ruuhi uppoaa veteen ja Ajnit jää veden varaan ja alkaa tuskastuneena, isänsä hukkumisen muistaen, huitoa vettä käsillään ja jaloillaan. Ajnit onnistuu jotenkuten pääsemään rannalle, sillä matka ei ole kovin pitkä. Aurinko paistaa edelleen paljaalta taivaalta, vain sumu on hälvennyt.

Tinza
**

Pilven kyytiin

Kummallisen kylän läpi kiemurteli tie kadoten lopulta varjoisaan ja hämärään kuusimetsään, jonne Tuisku-tonttu oli paennut syyspäivän yllättävää lämpöaaltoa. Tuisku asteli verkkaisesti eteenpäin, kun Siiliäiti lensi yhtäkkiä vaaleanpunahohteisella pilvellään hänen eteensä. - Hei Tuisku! Kiipeä äkkiä pilven kyytiin, niin näytän sinulle jotain! Siiliäiti huudahti äänessään hitunen pelkoa. - Hei vain! Ei minulla nyt oikein taida olla aikaa, koska… Koska unohdin käydä tapaamassa Puputti-pupua, Tuisku sanoi vältellen asiaa, hän nimittäin salaa pelkäsi lentämistä, eikä halunnut kertoa siitä muille. Tuisku oli jo kääntynyt lähteäkseen vaivihkaa paikalta, kun huomasi Siiliäidin huolestuneen katseen ja tajusi, että asia voisi liittyä jopa Matin veljeen, Miika Maahiseen. Sitten hän teki rohkean teon: kääntyi ja nousi kiikkerän pilven päälle ajatellen, että tekee sen kaiken Kummallisen kylän olemassaolon salaisuuden takia. Varjot piirtyivät maahan tummina hahmoina iltapäivän valossa, ja koko kylä tuntui pidättävän hengitystään, kun pilvi liukui siniselle taivaalle, uuteen seikkailuun.

Ida Pirttisaari

Sanat soimaan -kurssin laululyriikoita

Monday, October 26th, 2015

1. Mä odotan huomaisitko minutkin vielä
ja odotan vaikken tiedä ees mitä ootan
mä näenkö auringonlaskun kanssasi vielä joskus

vai silloinkin ootan yhä vain?

2.  Sä kysyisit mentäiskö me huomenna leffaan
ja myöntyisin vaikkan leffan nähnyt jo oonkin
mä tiedän myös ettei sua mikään leffa kiinnoistais koskaan
mut kanssa mun sinnekin sä tuut.

Päiväni sun kanssasi mä vain
viettäisin en muuta toivois
Päivän sen muistaisin aina vaan
taivaassa hetken käväisin

3.   Mä odotan vuosi on jo kulunut hukkaan
ja odotan ensi vuonnakin samaan aikaan
ja nähnyt en auringonlaskuu kanssasi vieläkään oo
mä vieläkin täällä ootan sua.

Päiväni sun kanssasi mä vain
viettäisin en muuta toivois
Päivän sen muistaisin aina vaan
taivaassa hetken käväisin

Meretta Söderlund

***

Verse 1:
It drives me around the bend
It’s hard to pretend
That it’s alright

Tiptoeing ’round and round
My socks get dirty anyway
Just please do not fight

The smell of the dirty plates
Cover the garbage, But hey
At least we have new floor

The papers of this decade
Are worth keeping
Why do not have some more
More

Chorus:
But we have to cats
Who need to be loved and fed
And played with
What will happen after
I’m gone

If we had no cats
I would get my DVDs
And bonsai trees
And then I would walk away
Downstairs
The very last time

Verse 2:
Two cats and a pianoman
In third floor apartment
Unable to clean up

It makes me sick
It makes me angry
Try acting like a pup

But hey only two more years
Let’s not waste tears
Life is still ahead

Soon I will be gone
And live somewhere else
Where I have just one bed

Chorus

Bridge:
You are predectable, you are pathetic
Only we have in common is genetic
I don’t want your waiting, food and
Phonecalls
But I could use a car ride to the
Dance halls

Chorus

Inka Mäkelä
***

Meidän Leena

Meidän Leena on ystävä paras
jolla on nuotteja taskussaan
Meidän Leenalla käsi on mikki
ja selässä viisi laulajaa

Ja soittaa se pianoa nauramalla
Ja tekee se laulun kuiskaamalla
Ja viettää juhlia tanssimalla
Ja kavereita sillä on tuplaamalla

Ja kuvia yöpöydällä

Meidän Leena bussissa nukkuu
matkallaan kohti keikkaa
Ja veikatkaapas, missä se asuu
tietenkin seinällä julisteessa

Ja soittaa se pianoa nauramalla
Ja tekee se laulun kuiskaamalla
Ja viettää juhlia tanssimalla
Ja kavereita sillä on tuplaamalla

Ja kuvia yöpöydällä.

Bea Koskenniemi

***

1. Säkeistö

Mies makaa ojassa
viinapullo kourassa.
Veli kaukaa sen kiertää
pidellen vaan nenästä.

Kaikki on heikun keikun
tai muuten vaan vinksallaan.
Liian monta tuhatta ongelmaa,
päät pyörälle ne vaan saa.

Kertosäe:

Nyökytellään, nyökytellään
asiat on tarpeeks hyvin.
Nyökytellään, nyökytellään,
“samaa mieltä aina olen”.

2. Säkeistö
Parempi maailma
jossain siellä kaukana.
Kahvitauoilla kuvitellaan
lisää työpaikkoja.

Jenni Ylisirniö
***

Lumi peitti maan, se on merkki talven tulon.
Vettä sataa taas, nyt puistossa ei kukaan leiki.
Puisto on tyhjä, ja minä juon kotona teetä.
Ja mä tykkään niin talvesta!

Pian on joulu, joulukuusi on koristeltu.
Muut pulkalla laskee, ja mä kotona vain istun.
On ulkona kylmä. on lumi hiutaleet kauniin pienet.
Ja mä tykkään niin talvesta!

Manna Mäki

Runoja Sano se! -kurssilaisilta

Monday, June 15th, 2015

Sanna Karlströmin Sano se! -kurssilla syntyneitä runoja:

Uskoa voit taivaankanteen
uskoa voit hattarapilviin,
parempaan elämään taivaassa
ja kuolemattomuuteen maan pinnalla.
Pitkään käärmeeseen hattuineen,
leppäkerttuunkin sontsan alla,
joka levätä saa puun varjossa.
Ei ole siivetkään mahdoton unelma,
kun näet ne pilvien yläpuolella.

Sinne minne tiet johtaa,
varmasti siellä samat ihmiset kohtaa,
silloin voit uskoa pikkuruisiin keijuihin,
maahisiin ja kääpiöihin.
Voit silloin uskoa satulinnoihin,
kissankelloihin violetteihin,
sydämen muotoiseen puuhun,
jopa taivaan siniseen kuuhun.

Onko tuonpuoleisessa tie,
jonne kaikki kuolleet vie?
Syytä on uskoa,
että siellä he lepäävät rauhassa.
Siellä voi uskoa sinun kaltaisiin ihmisiin,
kissoihin punaisiin,
hassuihin miekkavalaisiin,
karskeihin nyrkkeilijöihinkin.

Kirjoittaja: Essi Alasalmi


Miun uskontunnustus

Mie uskon Joulupukkiin,
siihen et se oikeesti tulee poroilla meille jouluna.
Myö ootetaa sitä ain iha innoissaa
miekii, vaik mie tiiän,
et se on se sama tyyppi, joka remppas miun huoneen.

Mie uskon myös Hammaskeijuun.
Miuta harmittaa, ettei hampaita enää lähe,
Hammaskeiju ei enää tuo eurookaan tyynyn alle
vaik miul ois kymmene tyynyy.
Ja kerran mie näin, ku äiti toi
kaks viiskytsenttistä siskon tyynyn alle,
vaikkei se ees näyttäny hammaskeijulta!

Uskot sie?

Kirjoittaja: Meretta Söderlund

U/I

Satoi kaatamalla vettä.
Paineen alla jok’ murtui.

Kirjoittaja: Meretta Söderlund

“Sinä olet lihava.”
Sanat kuulostavat teräviltä, totuudelta.

Kappaleet asetetaan jokaisen pulpetille,
jotta niiden tilavuus laskettaisiin samoilla kaavoilla.
Olen esillä enkä jaksa kerätä kyyneleitäni.
Joku muu tekee sen.
Kyllä niistäkin voidaan laskea se,
Tilavuus.

Minä toivoisin Niiden ymmärtävän kaiken matematiikasta.
Minutkin.

Kirjoittaja: Marja Puustinen

Markku Karpion kurssin satoa

Tuesday, February 24th, 2015

Valkoinen susi
Olin koulussa. Kello oli: 9.05. Meillä oli äidinkieltä. Opettajamme huusi meidän luokan pojille sillä pojat häiriköivät tunnilla ja se oli todella ärsyttävää. Vanha kirjani oli rikkinäinen joten sain uuden. Se uusi kirja tuoksui ihanalta. Äidinkielen kirjassa oli kuva sudesta joka ulvoi. Minä haluaisin suden, jos se olisi mahdollista, sillä rakastan susia. sudet ovat todella kauniita ja söpöjä.
Meillä olisi seuraavana päivänä itsenäisyystanssit. Minua jännitti todella paljon sillä joudun tanssimaan pojan kanssa…
Katsoin ympärilleni ja näin Roosan. Roosa oli ennen hyvä ystäväni mutta meille tuli riita siitä kumpi saisi Riston parikseen, sillä olimme molemmat ihastuneita Ristoon. Se riita alkoi jotenkin näin.
”Kunpa Risto olisi minun pari”, minä toivoin.
”Et sä voi, Risto on mun!” Roosa tiuskaisi.
”Eikai se haittaa, että me molemmat tykätään Ristosta?”
”Haittaa, sillä Risto on aina ja ikuisesti mun!” Roosa huusi ja lähti.
Joten siitä lähtien Roosa on vain mulkoillut minulle. Haluaisin unohtaa kaikki riitani Roosan kanssa. Varsinkin sen riidan josta äskön kerroin. Minä sain onneksi Riston parikseni joten minulla on yksi huoli vähemmän.
Apua, tänään on itsenäisyystanssit! Aloin valmistautua.
”Tänään on ihana päivä”, minä hihkuin.
Kotonani tuoksui mansikan ja sitruunan sekoitukselta, sillä äitini oli leiponut kakun minulle itsenäisyyden kunniaksi. Rakastan äidin tekemiä kakkuja. Kiharsin hiukset ja laitoin ne kiinni. Kiharrin piti aika kovaa ääntä. Meikkasin vähän. Yhtäkkiä tuli outo hiljaisuus luultavasti jännitin niin paljon.
Kun menin taas kouluun ja näin Riston, meinasin pyörtyä ,sillä hän oli niin komea. Kun pääsimme Finlandia-talolle, siis sinne jossa oli itsenäisyystanssit, sain kätellä Sauli Niinistöä ja hänen vaimoaan Jenniä. Se tuntui todella kuninkaaliselta. Jenni tuoksui raikkaalle hajuvedelle.
Kun tanssit alkoivat, aloin melkein itkeä ilosta. Ruuan tuoksu tunkeutui nenääni ja se tuoksui valkosuklaalta ja voilta. Lopuksi lauloi Elastinen ja lauloin mukana hänen biisejään.
Kun tanssimme. Riston kädet hikoilivat jännityksestä. Tanssimme mielestäni mahtavasti. Otin riston kanssa yhteiskuvan muistoksi.
Sen jälkeen näin pöydän alla jotain valkoista ja karvaista. Menin katsomaan, siellä oli susi!
”Onko kaikki hyvin?” kysyin sudelta.
Susi katsoi minua salaperäisesti ja ihan kuin olisi hymyillyt minulle. Olin sanaton. Ihan kuin susi olisi sanonut minulle:
“Auta minut pois täältä rakennuksesta. Ole kiltti”.
Tottelin sutta, vaikka en tiennyt puhuiko se edes minulle. Kuitenkin nappasin suden syliini niin että se näytti joltakin karvaiselta takilta. Susi tuoksui raikkaalta metsältä. Juoksin ulos ja päästin suden vapauteen. Susi hyppi kaksi kertaa. Sitten se alkoi juosta nopeasti metsää kohti. Kun susi oli mennyt kauas, se ulvoi todella kauniisti. Päätin olla kertomatta kenellekään sillä kukaan ei uskoisi minua.
Menin takaisin sisään. Opettaja kysyi mihin oikein katosin, ja sanoin vain että kävin haukkaamassa raitista ilmaa.
Sitten aloimme lähteä koululle päin. Bussissa oli kuuma ja haisi kuljettajan hieltä, joten menin taakse istumaan. Risto istui edessäni kaverinsa Maxin vieressä ja tunsin sydämmeni tykytyksen rakkaudesta.
Kun katsoin ikkunasta taakseni niin se sama susi seurasi minua. Yritin viittoa sille, että menee pois, mutta turhaan. Susi vain jatkoi bussin seuraamista.
”Mene pois”, kuiskasin sudelle ikkunan läpi mutta ainoa joka kuuli sen oli Roosa, joka istui vieressäni ja tietenkin luuli että puhuin hänelle.
”Kyllä minä saan istua tässä jos haluan”, Roosa sanoi kiukkuisena.
”En minä puhunut sinulle”, sanoin Roosalle.
”Puhuitko sitten itseksesi?” Roosa nauroi ja vaihtoi paikkaa.
Sitten pääsimme koululle ja susi oli jo lähtenyt. Menin kotiin nukkumaan ja jatkoin elämääni.

Kirjoittaja: ”Lettu”

Yamato katsoi puiden peittämien kukkuloiden vilistämistä junan ikkunasta. Ne sumenivat
yhdeksi tummanvihreäksi massaksi hänen silmissään, mutta kun poika kohdisti katseensa
yhteen pisteeseen metsässä, hän huomasi erottavansa yksittäiset lehdet. Poika räpäytti
hitaasti silmiään. Hän ei muistanut nähneensä vastaavaa koskaan aiemmin.
Smaragdinhohtoinen peitto jatkui silmänkantamattomiin, eivätkä pellot tai esikaupunkialueet
rikkoneet sitä. Yamato kurtisti kulmiaan. Missä hän edes oli?
Poika siveli hajamielisesti ikkunan pienaa, mutta vetäisi sitten kätensä pois. Hän tuijotti
sormenpäähänsä kihoavaa punaista helmeä. Ikkunankarmi oli vanhaa, lastuisiksi tikuiksi
hajonnutta puuta, jota peitti hilseilevä valkoinen maali. Miten hän ei ollut sitä aikaisemmin
huomannut?
“Hei kakara! Hittoako siinä näpräät?” karkea ääni haukahti. Yamato hätkähti ja katsoi ylös.
Hän tajusi jääneensä valtavan, mustaan pikkutakkiin sonnustautuneen mahan varjoon. Se
seisoi pikkuruisilla jaloilla, ja sen päällä kiikkui pyöreä, kiiltävä pää. Mies katsoi poikaa
perunamaista nenäänsä pitkin, ja hänen ympyrämäiset, valkoiset silmänsä laajentuivat.
Hänen kasvonsa puhkesivat leveään virneeseen.
“Aah, eikös siinä olekin Mitsunobin penska. Ihan oot isäs näköinen.” Jättiläismäinen mies
otti askeleen eteenpäin, ja junan vanha puulattia notkahti hänen painonsa alla. “Samanlaisia
retkuja molemmat…” Ääni hajosi lauseen loppua kohden. Kylmä hiki vieri Yamaton selkää
pitkin. Hän yritti perääntyä, mutta tajusi jonkin kahlitsevan häntä: kuin huvipuistolaitteen
turvakaaren.
Miehen kasvot ilmestyivät aivan pojan eteen, ja Yamatolla pääsi vinkaisu. Hänen
katsoessaan miehen piirteet vääntyivät ja muodostuivat uudelleen. Leuka otti kulmikkaan,
muodon, silmät kutistuivat ja litistyivät, kiillellen nyt mustina. Tumma hiussänki puski esiin.
Uusi mies virnisti ja tuijotti poikaansa suoraan silmiin.
“Oli tyhmää juosta. Ja ilkeää. Jätit faijan yksin. Mulla on niin ikävä ollut.”
Yamaton hengitys tuli ulos huohotuksena. Hän yritti epätoivoisesti kiemurrella kauemmas,
mutta tuloksetta. Hän tunsi isänsä kitkerän hengen kasvoillaan.
“Sä tiedät homman. Kun rakki kusee matolle, se on iso ei-ei ja sanomalehdellä kuonoon. Ei
ne muuten opi.” Kuului luonnottoman äänekäs klik, kun mies irrotti raskaan vyönsä.
“Koulutusta vain. Hei, mitä mieltä oot, lähdettäiskö kalaan huomenna? Vähän
isä-poika-aikaa.”
Yamato puristi silmänsä umpeen, kun vyö kohosi metallisolki välähtäen.
“Yamato!” Läimäisy tuli terävänä pojan poskelle, mutta se ei tuntunut yhtä pahalta kuin sen
olisi pitänyt. Tämä isku oli tuntunut lämpimämmältä ja varovaisemmalta, melkein kuin
kämmeneltä. Pojan kulmakarva nytkähti. “Herää, senkin- argh, opossiumi!”
Yamaton silmät aukesivat. Hän sokaistui hetkeksi äkillisestä valosta. Ensimmäinen asia,
minkä hän näki, oli rakennusten ja puistopuiden pikkuruiset hahmot kaukana alapuolellaan.
Tuuli puhalsi hiukset hänen otsaltaan, ja hän ajatteli: olisi pitänyt ottaa takki. Sitten hänen
aivonsa ottivat hiukan takapakkia. Miten helkkarissa hän oli päätynyt viitisenkymmentä
metriä merenpinnan yläpuolelle jossain- hetkinen, istuiko hän vaunussa?
Vähitellen hän alkoi tajuta. Vain yksi ihminen vältteli kirosanoja niin hartaasti, että manasi
eksoottisten eläinten nimeen. Jäykästi Yamato suoristui oudosta asennosta, jossa oli
nukkunut ja kohtasi tutun, tumman katseen. Sakura katsoi häntä huolestuneen oloisena.
Hänen tukkansa oli sekaisin, ja huivi näytti lentäneen jonnekin.
“Mitä tapahtui?” poika sai kakistettua ulos. Hänen yllätyksekseen Sakura päästi ulos
helpottuneen henkäyksen ja kiersi kätensä pojan ympärille niin hyvin, kuin molempien
turvakaarilta pystyi. Hetken epäröityään Yamato laski kätensä tytön selälle.
“S-sinä olit taju kankaalla varmaan vartin,” Sakura sanoi ääni värähtäen.
“Imbesilli…Ajattelin jo ihan tyhmiä juttuja…”
Sumuisia kuvia alkoi virrata pojan mieleen. He olivat lähteneet huvipuistoon juhlistamaan
Sakuran työn valintaa nuorten taidekokoelmaan. Vuoristoradassa oli kuitenkin ollut jotain
vikaa. Hän ei vieläkään muistanut kovin selvästi aika vaunuun nousemisen jälkeen.
“Laite kettuili jotenkin, ja löit pääsi,” Sakura selitti ja vetäytyi kauemmas. “Lopulta se vain
pysähtyi, ja tässä ollaan… Vompatti, vain sinä voit onnistua kolauttamaan kallosi turvakaaret
päällä!”
Yamato naurahti pienesti tilanteesta huolimatta. Takaraivossa jyskyttävä kipu todisti tytön
tarinan todeksi. Hän hieroi sanottua kohtaa ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, hän
sai Sakuran jälleen kiinni tuijottamisesta. Molemmat käänsivät katseensa kiireesti pois.
Hiljaisuus venyi, ja ainoat äänet olivat tuulen kohina ja vaimeina kantautuvat huudot maan
päältä.
“Aikovatko ne tulla joskus hakemaankin meidät täältä tai jotain?” Yamato mutisi itsekseen.
Sakura ei kommentoinut lausahdusta, mutta kysyi sen sijaan yllättäen:
“Karkasitko sinä?”
Poika jäykistyi ja naulitsi silmänsä tyttöön. Aurinko heijastui Sakuran laseista, eikä poika
voinut lukea hänen ilmettään. Yamato avasi suunsa, mutta tyttö vastasi jo hänen ajatuksiinsa.
“Puhuit tajuttomana. Jotain pakoon pääsemisestä ja siitä, miten sen tyypin pitäisi jättää
sinut jo rauhaan. Ja rehellisesti sanottuna et ole kovin hyvä salailemaan.” Tyttö päästi ulos
pienen, ilottoman naurun.
Yamato ei pystynyt muodostamaan järkevää lausetta. Availtuaan hetken suutaan hän lopulta
puuskahti ja lysähti penkkiään vasten. “Et varmaan lakkaa kyselemästä, vaikka
huomauttaisin, ettei asia kuulu missään määrin sinulle.” Odottava hiljaisuus tytöltä riitti
vastaukseksi. “…no joo. Hyppäsin junaan ja lähdin. Happy?”
Sakura ei vaikuttanut huomaavan pojan pistävää sävyä. Hän sormeili villapaitansa reunaa
mietteissään. Lopulta Yamato ei enää kestänyt.
“En muuten varmana aio itkeä olkapäähäsi, jos sitä odotat!”
Sakuran pää napsahti ylös. “Äläkä luule, että antaisin sinun!” Hänen äänessään ei
kuitenkaan ollut paljon pontta. Huokaisten tyttö siirtyi katselemaan huvipuistoa. Aurinko
alkoi laskea taivaanrannassa, ja oranssi valo värjäsi laitteet ja rakennukset. Hän toivoi, että
olisi ottanut lehtiönsä mukaan.
“Et sinä ole heikko,” tyttö sanoi. Poika katsahti häneen oudosti. “Meinaan siis, että olen
tuntenut sinut jo aika kauan. Et anna helpolla periksi. Mitä tapahtuikin… Jos paras vaihtoehto
oli juosta, niin en minä sinun päätöksiäsi ala tuomitsemaan. Kunhan vain…” Sakura puri
huultaan. Hän kurotti ottamaan pojan käden omaansa.
Yamato ei vetäytynyt pois.
Kirjoittaja: ”Kipinälampi”

Oli kesäleirin toinen päivä. Leiriläiset kokoontuivat lippuaukiolle.
“Noniin,ovatko kaikki valmiina, lähdemme nyt sinne vaellukselle josta kerroin eilen”, Mirja-ohjaaja selostaa leirikunnalle.
Milla muistaa äkkiä että hän ja Emmi eivät olekaan lähdössä, joten tytöt menevät Mirjan puheille.-”Mirja, saanko minä lähteä kotiin, kun minulla on huono olo, taidan tulla kipeäksi?” Milla pyytää. “Emmi lähtee myös.”
“Kyllähän te saatte mennä kotiin vaikka heti jos niin huvittaa, mutta on täällä kyllä ensiapupiste, jos olette hoidon tarpeessa”, Mirja vastaa hieman epäröiden.”Minä voin soittaa vanhemmillenne, että lähdette kotiin.”
“E-ei sinun tarvitse, me voidaan soittaa itsekin, Emmillä on puhelin mukana”, Milla vastaa nopeasti.
Tytöt palaavat teltalle kertomaan Annille.
“Me lähdemme nyt kotiin”, Milla selittää.
“Teillä on vain koti-ikävä”, Anni naureskelee.
“No ei!” Milla tiuskaisee.
Milla ja Emmi lähtevät kävelemään tien suunnalle. Kun tytöt ovat kuulomatkan etäisyydessä, Emmi pysähtyy.
“Miksi me lähdemme?” Emmi kysyy.
“Etkö muista mitä kerroin sinulle leirin alussa?” Milla ihmettelee.
“Ainiin, nyt muistan. Tietävätkö muut tästä?” Emmi kuiskaa ystävänsä korvaan.
“Ketkä muut? Kukaan muu ei tiedä tästä ja niin hyvä”, Milla vastaa.
“Menemmekö siis leirille huomenna vai tänään?” Emmi kysyy epäröiden.”Tänään iltapäivällä. Milla vastaa salaperäisellä äänellä. “Illan hämärtyessä alamme ulvoa ja murista.”
“Haa! Sitten ne alkavat pelätä susien tulevan leiriin”, Emmi innostuu.
“Kun he menevät nukkumaan, voimme ulvoa ja murista aivan teltan vieressä”, Milla suunnittelee.
“Kun toinen heistä menee huusseille, niin minä lukitsen hänet sinne sisälle ja teen suden ääntelyä, sinä voit sillä välin pelotella laavussa olevaa”, Emmi keksii.
“Joo minä kahistelen siellä aivan laavun vieressä ja ulvon”, Milla päättää.
“Hienoa”, Emmi sanoo ja jatkaa matkaa.
Muut leiriläiset ovat lippuaukiolla.
“Anni, nuku sinä Ainon ja Meri-koiran kanssa. Hänellä ei ole vielä telttakaveria”, Mirja päättää.  Mikäs siinä, koirakin näyttää varsin mukavalle, joku pystykorva,  ruskea, Anni ajattelee iloisena. Viimein leirikulkue aloittaa matkansa. Heidän päivänsä kuluu mainiosti. Illansuussa lapset pääsevät leiriytymispaikalle.
“Nyt olisi aika ruveta tekemään iltatoimia!” Mirja kajauttaa.
Lapset lähtevät iltatoimille.
Aino ja Anni pesevät hampaansa yhdessä läheisen pusikon luona. Meri-koira katselee vierellä. Tytöt kuulevat suden ulvonnan tapaista ääntelyä.
“Eihän Mirja maininnut että täällä olisi susia”, Anni ihmettelee säikähtäneenä.
“Äh, pelottaako? No, minun täytyy vielä käydä huussissa. Mene sinä jo laavulle”, Aino tokaisee. “Tule Meri!”
Anni lähtee tallustelemaan laavulle. Laavulla Anni kuulee taas suden ulvontaa ja kiirehtii nopeasti laavuun joka romahtaa hänen päälleen. Anni on niin peloissaan että jää laavuun kyhjöttämään ja odottamaan ystäväänsä.
Samanaikaisesti Aino on koiransa kanssa saapumassa huusseille. Yhtäkkiä kuuluu tömähdys - ja Merin haukahdus. Aino valaisee taskulampullaan.
“Emmi! Mitä ihmettä sinä täällä oikein teet? Eikö sinun pitänyt olla kotona?” Aino huudahtaa.
Emmi pinkaisee juoksuun täyttä vauhtia. Plumps! Emmi tipahtaa veteen. Emmi alkaa painua veteen hiljalleen.
“Apua, astuin vahingossa suon silmäkkeeseen!” Emmi huutaa hädissään. “Auta!”
Aino syöksyy auttamaan Emmiä. Sljurps! Hänkin alkaa vajota veteen. Samoin taskulamppu, joka oli hänen kädessään.
“Mitä nyt pitäisi tehdä, olemme molemmat täällä”, Emmi huokaisee. “Kukaan ei kuule vaikka huutaisimmekin.”
“Ei liikuta ollenkaan, se vain nopeuttaa vajoamista”, Aino vastaa yrittäen kuulostaa rauhalliselta. “Mietitään.”
Tytöt miettivät hiljaisina. Molemmat ovat vajonneet polvia myöten suohon. Meri katselee kummastuneena vierellä.
“Vuh!” Koira haukahtaa onnettomana.
“Taisin keksiä jotain…” Aino mutisee.
“No mitä sitten?” Emmi kysyy.
“Ehkä Meri voi vetää meidät ylös täältä!” Aino huudahtaa innoissaan. “Meri,  vedä meidät täältä ylös.”
Meri ymmärsi heti emäntänsä sanat ja rupesi kiskomaan häntä hihasta. Vähä vähältä Aino alkoi nousta suosta. Lopulta Aino pääsee ylös ja auttaa Emmin ylös. Molempien päästyä kovalle maalle tytöt rupeavat suunnittelemaan mitä tehdä seuraavana. Kummallakaan ei ole enää lamppuja, ne ovat kadonneet johonkin pimeässä.
“Miksi sinä täällä olet, etkö lähtenytkään kotiin niin kuin sanoit?” Aino ihmettelee.
“Noo… Me oikeasti haluttiin tulla vain pelottelemaan teitä”, Emmi vastaa vähän nolona.
“Tekö te teitte sitä ulvontaakin?” Aino kysyy.
“Juu…” Emmi vastaa. “Lähdetään nyt laavulle. Voimme nukkua varmaan kaikki siellä teidän laavussa.”
“Juu, Meri saa opastaa meidät leirille”, Aino tokaisee.
Tytöt onnistuvat harhailemaan leiriytymispaikalle.
Heitä vastassa on hämmästynyt Milla ja säikähtänyt Anni. Tytöt selittävät miten Emmi oli paljastunut. Anni taas oli kyllästynyt odotteluun ja lähtenyt etsimään Ainoa. Matkalla hän oli kompastunut Millaan joka oli piilossa pensaan takana.
“Lähdettäisiinkö nyt nukkumaan?” Anni muistaa.
“Juu, eiköhän se onnistu”, Aino mutisee unisena.
“Entäs me sitten, minä ja Emmi, missä me nukutaan?” Milla muistaa.
“Mennään kaikki meidän laavuun”, Anni ehdottaa.
Tytöt lähtevät laavulle ja nukahtavat heti. He eivät edes kuule kuinka pöllö huhuilee yössä, mutta Meri kuuntelee koko yön toinen korva pystyssä.
Kirjoittaja: ”Tinja”

Ruokalan pitkä pöytä tuntuu erottavalta kuilulta. Pyörittelen yhtenäiseksi laataksi kovettunutta, luonnottoman keltaista perunamuusia lautasellani. Pöydän toisella puolella he nauravat jollekin, mitä tapahtui joskus Burger Kingissä. Ira madaltaa ääntään ja kääntää päätään poispäin minusta, ikään kuin se estäisi minua ymmärtämästä että asia koskee itseäni. Aino vilkaisee minua syrjäkarein. He hiljenevät kuin yhteisestä sopimuksesta.
”Älä Senja edes yritä”, Emma sanoo. ”Et sä voi tajuta tätä kun sä et ollut silloin siellä.” Yritän nauraa iloisesti ja sanoa jotain, mikä saisi tilanteen vaikuttamaan siltä, ettei minua kiinnosta tippaakaan mitä tapahtui Burger Kingissä, eikä siltä että minua itkettää. Katselen käsiäni, revin kynsinauhojani ja kuulen, kuinka nauru pöydän vastakkaisella puolella jatkuu. Aistin katseet jotka kertovat, ettei asiaa kannata edes yrittää selittää minulle, en minä kuitenkaan ymmärrä tai sitten se en ymmärrä miksi se on hauskaa, enhän minä edes tajua mitä tarkoittaa kun työntää sormen etuhampaiden ja ylähuulen väliin ja pyörittää. Minuuttiviisari naksahtaa äänekkäästi. Kynsinauhastani alkaa vuotaa verta. Raastan ihosuikaleen hampaillani irti ja pudotan sen pöydän alle. Emma ja Ira ovat ottaneet puhelimensa esiin. Aino näyttää hiukan ärsyyntyneeltä.               ”Mä en kyllä syö enempää tätä paskaa”, hän sanoo yrittäen vetää huomion itseensä. Sitten hänkin kaivaa kännykän taskustaan. Kylmä valo leviää hänen kasvoilleen, kun näyttö kirkastuu. Puren huultani niin kovaa että maistan raudan suussani. Räpytän silmiäni pari kertaa ja katson entisiä ystäviäni, jotka selaavat rivissä samoja uutissivuja. Ulkopuolisuus tuntuu rintaa polttavalta häpeältä.
Käytävän seinä on ruman keltainen ja siinä lukee isolla vitun homo. Istun kylmällä kivilattialla nojaten taaksepäin ja tuijotan tekstiä väsyneenä. Perjantailihaksia kivistää. Hartiasärky tuntuu säteilevän silmien taakse ja päätä jomottaa. Kuulen, kuinka lähelläni he juttelevat hiljaa, melkein kuiskaten. Arvaan kyllä puheenaiheen, vaikken kuule keskustelusta sanaakaan. Suljen silmäni ja huokaisen, palaan jälleen kerran ajatuksissani kivipölyntuoksuiseen kesäpäivään.
Lakritsijäätelö sulaa auringossa ja valuu pitkin vohvelia muuttaen sen pehmeäksi ja käteni tahmaisiksi. Emman, Ainon ja Iran askeleet vieressäni kopisevat asvalttiin samassa tahdissa.  Nauran heidän mukanaan, en oikeastaan tiedä, mille, mutta ei se minua häiritse. Yhtäkkiä Emma pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua.
”Tiedätkö sä edes, mistä me puhutaaan?” hän kysyy.
Hämmennyn ja änkytän: ”En oikeastaan”, niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
”Niinpä”, Ira sanoo kaikkein pistävimmällä äänensävyllään. Jatkamme matkaa, he puhumista ja minä kuuntelemista. Päällisin puolin on kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta enää helteinen päivä ei tunnu lämpimältä.

Avaan silmäni ja vilkaisen sivulleni. He kikattavat kimeillä äänillään ja nojautuvat kuiskimaan toistensa suoristettujen hiusten sekaan. Aino huomaa tuijotukseni ja mulkaisee myrkyllisesti takaisin. Nyt kuulen varsin hyvin, mitä hän sanoo tarkoituksellisen kovalla äänellä. Nielaisen. Vastakkaisen seinän teksti sumenee silmissäni. Tunnen vatsassani kylmän kiven, saman joka putosi sinne tuona heinäkuisena jäätelöpäivänä.
”Miksi sä Senja vieläkin roikut meidän perässä?” Iran ääni on hyytävä ja hänen silmissään on ilkeä katse.
”Eikö toi vieläkään tajua että se voisi painua helvettiin.” Suhahtava kuiskaus viiltää ilmaa ja kuuluu ehkä pidemmälle kuin on tarkoitettu, tai sitten juuri niin onkin tarkoitettu.
Tietokoneen ruudulla me neljä hymyilemme kameralle valkoisissa alboissa ruusukimput sylissämme. Tuuli on lennättänyt Emman hiukset hänen kasvoilleen, niiden takaa näkyy vain puolikas, punaiseksi maalattu suu ja ummistettu silmä. Aino on nojannut päänsä olkaani vasten. Iran albasta näkyvät läpi hänen mekkonsa suuret kukkakuviot. Kelaan kuvia eteenpäin. Yhdeksännen luokan päättäjäiset, kesäinen piknik puistossa, me pukeutuneina huivipäisiksi mummoiksi hassusta hetken mielijohteesta. Mitä uudemmiksi kuvat käyvät, sitä selkeämmin he ovat yksi ja minä toinen. Viimeisimmät ovat edelliskesältä. Kurkkuani kuristaa, ja nyt annan kyynelten tulla. Samalla klikkaan kansiota hiiren oikealla puoliskolla. Nopeasti, ennen kuin ehdin pysähtyä miettimään, siirrän kuvat roskakoriin. Rintaani leviää huojennus, vaikka silmistäni valuu kyyneliä.
Ruokala on täynnä kalapuikkojen suolaista tuoksua. Se on houkutellut paljon oppilaita syömään, ja heidän äänensä parveilevat ilmassa sekoittuen toisiinsa. Kaikilla tuntuu olevan asiaa jollekulle, joka istuu toisella puolella salia. Kuljen jonkun rinnakkaisluokan halveksutuista videopelipojista ohitse, ja nenääni lehahtaa pistävä valkosipulihien haju. Luovin pöytien välistä. Tyttö istuu yksin ikkunan vieressä. Hänen edessään olevalla lautasella perunamuusi on värjäytynyt vaaleanpunaiseksi punajuuriraasteesta.
”Hei”, sanon ujosti. Hän nostaa katseensa ja hymyilee.
”Saako tähän istua?” kysyn. Hän näyttää ilahtuneelta ja nyökkää. Katson ruokalan toiselle puolelle. Ella, Aino ja Ira tuijottavat minua suu auki, ja minusta tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan.
Kirjoittaja: Maija T

Oli kylmä pakkasaamu, hanget kimaltelivat auringon paisteessa. Linda ja Noora olivat lenkittämässä Nooran ikiomaa sakasnpaimenkoiraa Remyä. Sitten Nooran kännykän pärinä rikkoi syvän hiljaisuuden.
- Aina joku uskaltaa häiritä kesken leppoisan hetken, Noora ärähtää kaivaen kännykkää taskustaan.
- Kuka? Linda utelee ja yrittää kurkkiä näytölle Nooran olan ylitse.
- Tuntematon, Noora sanoo hiljaa ja jatkaa kävelemistä. Lenkin jälkeen tytöt palaavat punaiselle rivitalolle jossa he asuvat, Linda aassa ja Noora beessä. He menivät Nooran kotiin viemään Remyä. Nooran puhelin soi uudestaan ja Noora vastasi tuntemattomaan numeroon. Linjalta kuului särinää ja sitten puhelu katkesi.
- No johan on, että jotkut osaavatkin olla ärsyttäviä. He astuivat sisälle, mutta heidän yllätyksekseen koko talon sisältö oli mullin mallin pengottu.
- Hyvänen aika! Soittakaa poliisi! Noora kiljui hysteerisenä.
- Rauhassa, tiedä vaikka mitään ei olekaan sattunut vaan vaikka joku perheestäsi on vain vaikka kaatunut lipaston päälle ja sitten kaikki onkin jotenkin yllättäen levähtänyt, Linda yritti kuulostaa vakuuttavalta.
- En uskoisi niinkään, äiti on töissä samoin isä ja veljeni oli koulussa kolmeen saakka eikä kukaan palaisi ennen puolta neljää ja jättäisi ovea kaiken lisäksi selkosen selälleen.
- Niin, siinä on järkeä, mutta katsotaan puuttuuko mitään. Juuri sillä hetkellä joku nappasi tyttöjä paidoista kiinni ja nosti heidät ilmaan.
- Pysykää hiljaa tai muuten tapahtuu kamalia, mies kuiskasi. Linda oli juuri aikeissa kommentoida asiaan normaaliin tapaansa, mutta Noora ehätti panna kätensä kaverin suun eteen. Heidät kuljetettiin pakettiauton takakonttiin ja auto lähti nytkähtäen kaasuttamaan kovaa vauhtia tielle.
- Mitä me nyt tehdään, Noora parahti ja katsoi Lindaa, kuin odottaen vastausta, mutta ihme kyllä sitä ei tullut.
- En osaa vielä sanoa. Odotellaan rauhallisena eikä hätiköidä, Linda sanoi vaikka mieli teki hakata pakettiauton kylkiä niin kovaa kuin ikinä jaksoi.
Kesti tovin ennen kuin auto vihdoin pysähyi ja takakontin ovet avattiin. Siinä oli tyttöjen mahdollisuus ja Linda käytti sitä hyväkseen, mutta hän ei arvannutkaan edessä piilevää vaaraa. Toinen tummiin vaatteisiin pukeutunut mies oli jo tarttunut Nooraan. Vaikka Linda kuinka yritti hän ei päässyt Nooran mukanaan pakoon ,vaan heidät kannettiin autiotaloon sisälle ja ovi pantiin lukkoon.
- Eih! Noora parkaisi nyt me vasta olemmekin liemessä. Kuolemme tänne nälkään ja janoon ja kylmään, Noora mutisi.
- Älä vielä sano, Linda sanoi salaperäisesti. Hän oli nimittäin saanut ujutelltua kepin oven väliin ja ovi oli kuin olikin jäänyt rosvoilta auki.
- Vapaus! Noora riemuitsi. Lindakin oli innoissaan ,mutta samalla vihainen astuessaan ovesta ulos.
- Kuka saattoi olla tämän takana? Hän mietti hiljaa ja pyöritti lumipallon ja viskasi sen ikkunaa päin vimmoissaan ja ikkunapa tietysti räsähti rikki. Samalla hetkellä ikkunan rikkoutuessa kaksi puskassa piileksinyttä rosvoa otti heidät kiinni ja kuljettivat tytöt taas samaiseen pakettiautoon. Kun auto oli päätepisteessään tytöt pääsivät pois tunkkaisesta autosta, mutta ihmetyksekseen he seisoivatkin poliisi-aseman pihalla kahden poliisin seurassa. Linda kuitenkin tunnisti nämä poliisit, he olivat nimittäin huijareita. Heidät kuljetettiin kolmannen poliisin pakeille ja Lindan lumipallojuttu kerrottiin tälle.
- Nämä kaksi tässä kidnappasivat meidät!! Linda raivostui.
- Rauhoitupas nyt nämä kaksi tässä ovat luotettavaa virkavaltaa enkä ikinä usko heidän tekevän mitään pahaa joten tästä ilmoitetaan teidän vanhemmille ja laitetaan ilmoitus kouluunne. Seuraavana päivänä koulussa kesken matikan tunnin oveen koputettiin ja sisälle astui kaksi poliisia, jotka varoittivat Lindan ja Nooran väkivaltaisuudesta ja ottivat heidät puhutteluun. Mutta Lindapa pani hanttiin ja kiskaisi poliisit yllättäen sisälle luokkaan.
- He ovatkin huijareita ja keksivät koko jutun omasta päästään, Linda mesosi luokan edessä.
- Tsot ,tsot, Linda rauhoitutaampas nyt. Onko sinulla minkäänlaisia todisteita asiasta? Opettaja kysyi.
- No on on. Purin tätä poliisia eilen ranteeseen, kun yritimme Nooran kanssa paeta, Linda sanoi ja nosti toisen poliisin hihaa ja siinä näkyi hampaan jäljet.
- Tämä ei kuitenkaan todista mitään varmasti nimittäin poliisin pitää ensin käydä ottamassa näytteet kädestä, ennen kuin voimme todistaa mitään ja siinä voi vierähtää viikko tai pari, opettaja sanoi ja poliisit poistuivat luokasta ja tilanne rauhoittui. Iltapäivällä Linda tuli Nooralle kylään juttelemaan asioista.
- Ei ole reilua olemme jääneet alakynteen, kukaan ei enää luota meihin.
- Niin. Sen sanottuaan tuli pitkä hiljaisuus ja sen jälkeen kuului palohälyttimen ulinaa ja tytöt lähtivät juoksujalkaa alakertaan ja huomasivat nurkassa rahisevan liekin.
- Apuaa!! Noora kiljui hysteerisenä ja lysähti lattialle pyörtyneenä. Lindan sydän pamppaili kurkussa kun hän hakoili ovelle. Savu alkoi jo särkeä päätä ja piti ruveta konttaamaan. Linda koetti ovea. Se oli takalukossa. Tämä oli tahallinen juttu, hän totesi väsyneesti ja kompuroi takasin Nooran luokse. Sitten yhtäkkiä ulko-ovi aukesi ja henkilö astui sisälle, tätä Linda tai Noora ei havainnut nimittäin Lindakin oli pökertynyt mahan. Salaperäinen henkilö raahasi heidät ulos palavasta talosta. Jonkin ajan kuluttua Linda vihdoin heräsi maasta makaamasta tuijottavien silmien alta. Noora oli jo jalkeilla.
- Missä olen, Linda kysyi.
- Poliisiasemalla. Tämä tyttö tässä pelasti henkemme ja toi meidät tänne.
- Kiitos, Linda sanoi jotenkin poissaolevana.
- Ei teidän minua kannata kiittää, koska olen rosvon tyttö ja tiesin isäni juonesta. Hän kidnappasi teidät ja poltti talonne ja tällä hetkellä hän onkin poliisin hoivissa.
- Ei ole todellista. Näinkö tämä sitten ratkesi, Linda sanoi. Kaikki olikin selvinnyt kerta heitolla.
Kirjoittaja: Bertta

Istuin keinuvalla tuolilla, joka on vanha tuoli suoraan lapsuudestani. Tulen istumaan siihen aina kun minua huolestuttaa jokin asia. Mutta tänään istun riemusta tässä kyseisessä vanhassa tuolissa. Olen lähdössä Manchesteriin katsomaan Manchester Unitedin kotiottelua täpötäydelle englantilaiselle stadionille.
Mutta lomareissuissa on aina palaaminen takaisin tänne kylmään Suomeen ja ikävien ihmisten joukkoon. Haluaisin välttää palaamisen ja jäädä asumaan Englantiin. Mutta tämä ei tule käymään vanhemmilleni todellakaan. He ovat sitä mieltä, että minun pitää olla yhtä hyvä koulussa kun olen nyt jalkapallossa. Että kolme päivää (vuodessa) koulusta pois on jo aivan liikaa minulle. Tästä minä en kyllä pidä edes ajatuksena, kun tiedätte miten minua kohdellaan siellä.
Edessäni on vielä huomenna kahdeksalta kahteen pitkä koulupäivä täydellisten tyttöjen sekä hirvittävän erityisopettajan kanssa. En aio mennä erityisopettajan tunnille. Erityisopettaja on hullu! Ei ihmissuhdeongelmia voi ratkaista amatööritaikuuden avulla. Haluaisin ilmiantaa erityisopettajan, mutta suurin syy siihen miksi en mene kertomaan Annelille hänestä on se, että Anneli pitäisi minua varmaan mielisairaana nuorena, joka on palannut takaisin lapsen mielikuvitusmaailmoihin.  Ajattelin lintsata tunnilta ja esittää nopeasti erittäin vakavasti sairastanutta nuorta ja saada terveydenhoitajan luvan.
Heräsin äänien keskelle ”kello on jo viisi, lapset herätkää jo”. Äitini huutaa tämän lauseen joka aamu minun ja siskoni yhteiseen huoneeseen. Tänään minun on pakko onnistua. En voi olla enää sen hullun naisen opetuksessa. Haluaisin vaihtaa koulua ja muuttaa kauas koko Helsingistä. Minulla ei ole edes oikeaa kaveria täällä Helsingissä jos ei lasketa siskoani Katjaa. Kuten kaikki tietävät siskot osaavat olla ihan kivoja, mutta joskus he todella osaavat olla ärsyttäviä.
Koulupäiväni meni yllättävän hyvin! En saanut haukkuja keneltäkään vaan kaikki ihailivat lomareissuani Manchesteriin. Luokanopettaja Annelikin oli kerrankin puolellani ja hän suorastaan sääli minua. Terveydenhoitaja oli poissa, joten vältyin (onneksi) näyttelemästä sairasta. Täydelliset tytötkin vain seurasivat sivusta kun kuljin fanijoukkoni kanssa välitunnille hymy kasvoillani. Olin suorastaan onnellinen kerrankin kun lähdin koulusta ulos.
Illalla menin vielä viimeisiin jalkapallotreeneihini ennen lähtöäni. Treeneissä aika kuluu liian nopeasti, vaikka tulen aina noin kolmekymmentä minuuttia aikaisemmin tunnille. Tykkään erityisesti siitä tunteesta kun oppii vaikean jalkapallo tempun ja sitten voin ”isotella” muille juuri kyseisellä liikkeellä. Joukkue toverini olivat tietenkin kateellisia minulle kun kerroin pääseväni katsomaan livenä englantilaista jalkapalloa.
Katsoin ulos taksin ikkunasta Suomen lumiseen säähän. Kuulin Katjan valitukset Englannin Manchesterista. Katja olisi mieluimmin halunnut lähteä Lontooseen tai jonnekin muualle miljoonakaupunkiin. En edes jaksanut painaa syvälle pääni sisälle Katjan ajatuksia. Halusin nyt vain unohtaa koko Suomen ja rentoutua muutaman päivän, ajattelematta murheitani.
En ole lentopelkoinen ihminen, mutta silti minua alkoi poltella vatsassani kun kone lähti kiitämään taivaan tuuliin. Näin ikkunasta kirkkaan aamuisen auringon, joka oli noussut uuden elämän merkitsi minulle. Luin koneessa lempi jalkapallopelaajastani artikkelia Helsingin Sanomista. Onneksi lehti auttoi minua rentoutumaan.
Lento meni nopeasti ja olin jo pian perheeni kanssa Manchesterin jätti-isolla lentokentällä. Tunsin nenässäni uuden tuoksun. Kävelimme ja kävelimme. Terminaalikäytävät jatkuivat loputtomiin kun yritimme epätoivoisesti löytää junan, joka vie suoraan kaupungin keskustaan. Vaikka olenkin urheilullinen ihminen, kävely kuusi kiloa painavan kassin kanssa tuotti minulle vaikeuksia.
Vihdoin pääsimme hotelliin rankan matkamme jälkeen siis ensin taksi, lentokone, juna ja vielä metro hotellille. Olen todella tyytyväinen vanhempieni valitsemaan hotelliin. Hotelissamme on jopa uima-allas ja kuntosali, jossa voin juosta juoksumatolla. Tyyli on ylellisen hieno, mutta silti huoneita on raikastettu värikkäillä tapeteilla. Keskuskatu, missä on ravintoloita ja suuria vaatekauppoja oli ihan nurkan takana hotellistamme.
Jalkapallo-ottelu tulisi olemaan kahden päivän päästä. En malta odottaa! Onneksi Katja eikä myöskään äiti tule mukaan katsomaan ottelua. Menen vain isäni kanssa. Perheeni on jakautunut kahteen osaan. Äitini ja siskoni Katja muodostaa perheeni tyttömäisen, korkeakoulutetun osan ja minä sekä isäni muodostamme sen rennosti ottavan jalkapallofanipuolen.
Toisena päivänä shoppailimme sekä kiertelimme kaupungin nähtävyyksien perässä. Kävin myös kuntosalilla, joka osoittautui todella hyväksi laitesaliksi että aerobiseksi saliksi. Muut perheeni jäsenet eivät innostuneet tulemaan kanssani rehkimään sinne. Jouduin tyytymään itseni seuraan. Uimaan sain onneksi innostettua koko perheen. Ainoa ongelma oli jäätävän kylmä vesi uima-altaassa sekä sauna, joka kyllä ulkonäöltään muistutti saunaa, mutta löylyt olivat todella onnettomat.
Vidoin jalkapallo-ottelu koitti. Hotellihuoneessa en ollut vielä virittänyt tunnelmaan. Mutta heti kun aloimme isäni kanssa lähestymään stadionia, ihmiset olivat jo täydellisessä juhlatunnelmassa. Kaduilla oli pikaruokakojua, vaatekauppiaita, pubeja ja koristemyyjiä. Ihmisistä näkyi intohimo sekä rakkaus jalkapalloon. Söimme isäni kanssa kaikenlaista rasvaista ruokaa. Lopulta olimme ihan täynnä.
Stadion oli todella iso ja täpötäynnä ihmisiä. Tunnelma oli huikea! Fanijoukot olivat pelissä täysin mukana. Suomessa tunnelma jää aina latteaksi, mutta ei täällä. Itse peli eteni todella nopeasti. Seurasin kokoajan lempipelaajaani eli Rojo Marcosia.  Hän teki yhden maalin pelin aikana. Manchester United voitti ottelun. Jee! Onneksi, koska oli kiva seurata miten paikalliset fanit juhlivat voittoa. Tunsin kun olisin saamaa isoa perhettä muiden fanien kanssa.
Kirjoittaja: Sonja L

Suuntana tarinamaailma –kurssin satoa

Tuesday, December 16th, 2014

Katkelmia Laura Laitisen ohjaamalla kurssilla syntyneistä tarinoista.


Rakastan pimeää kaupungissa. Valojen keskellä se ei ole mustaa, kuristavaa, pelottavaa pimeyttä vaan pehmeää ja lohdullista. Kerrostalojen ikkunoista loistaa lämmin valo, vieri vieressä nuo pienet neliöt näyttävät kuin kurkistusaukoilta toiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa on hyvää ja kaunista elää. Autojen punaiset takavalot saavat kadun näyttämään hämyiseltä yökerholta. Ja sitten se on edessäni, hautausmaan portti. Suuri, valkoinen risti julistaa pelastuksen ilosanomaa kuin keskellä toriaukiota megafoniin huutava saarnaaja. Autojen äänet tuntuvat haipuvan, jäävän jonnekin kauas, kun kävelen aivan hautuumaan perälle. Hiljaisuus ympäröi minut. Vain tuuli kuiskii puissa. Stressaava päivä yliopistolla, aamusta asti jatkunut surumielisyys ja kaikki mielessä pyörivät ajatukset katoavat hiljalleen pois. Kynttilämeri aaltoilee kauniisti. Joka suuntaan katsoessa näkyy vain puolelta toiselle lepattavia liekkejä. Jokainen niistä levittää sinnikkäästi pientä valokehää ympärilleen, keskelle samettista pimeyttä. Kaivan tulitikkuaskin taskustani. Kohmeisin sormin raapaisen tikkua ruskeaa pintaa vasten. Se sähähtää, kun tuli alkaa nuolla puuta. Varovasti sytytän hautakynttilän ja pitelen sitä, kun tuli lasikuvun sisällä voimistuu ja alkaa lämmittää kylmiä käsiäni.  Poimin punaisten kanervien seasta muutaman lehden, ja pyyhkäisen kiven päältä siihen putoilleet roskat. Kynttiläni valaisee vaatimattoman haudan. Hän ei tahtonut suurta ja koristeellista kiveä. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kysymys. ”Kuka siinä lepää?” Sydän pomppaa kurkkuuni. Käännähdän katsomaan äänen suuntaan. Vieressäni seisoo pieni mies. Hänen kasvonsa ovat uurteiset, mutta sinisissä silmissä on eloisa tuike. Ukkelilla on päällään työmiehen haalarit ja päässään lätsä, jonka alta rehottavat harmaat kiharat. Hän hymyilee lempeästi. ”Mitä?” kysyn vaistomaisesti. Mies toistaa kysymyksensä. Hänen äänensä on matala ja pehmeä. ”Isoäiti”, kuiskaan. Mies nyökkää hiljaa ja katsoo minua silmiin. ”Minä olen Rauno. Hoidan tätä hautuumaata.” Hymyilen pienesti.  ”Minä olen Aava.”

Kirjoittaja: Maija Tuominen

Kaikki oli pilalla! Ystävät: niitä ei enää ollut. Koulu: kärsi toimittajan työn takia. Ja vielä perhekin: äiti oli löytänyt uuden miesystävän, eikä ilmeisesti sen vuoksi ollut ehtinyt edes soittaa viikkoon.
Aurora antoi kyyneleiden tulvia poskille. Viileät pisarat liukuivat kasvoja pitkin ja tipahtelivat paidalle. Kukaan ei välittänyt, siltä Aurorasta tuntui. Sydäntä revittiin irti. Juurineen. Aurora tarttui medaljonkiinsa ja puristi sitä tiukasti nyrkissään. Koru oli pyöreä ja sen hopeiseen pintaan oli kuvioitu kyyhkysiä. Hän liu`utti peukaloaan medaljongin epätasaisella pinnalla. Se rauhoitti. Se oli rauhoittanut aina. Korun reunat olivat kuluneet ja niitä katsellessaan Auroraa melkein hymyilytti. Hän oli pienenä imeskellyt korua hermostuessaan ja jos nyt rehellisiä ollaan, hän teki sitä yhä yksin ollessaan. Sitten hän muisti jotain. Hän muisti tärkeät sanat, jotka hän oli kuullut korun saadessaan. “Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa.” Pikkutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, ja vanhempana sellaista tilannetta ei ollut tullut. Nyt oli. Vapisevin käsin hän avasi medaljongin. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan ulos. Medaljongin sisällä oli pienen pieni paperinpala, joka oli taiteltu neljään osaan. Paperi kastui hiestä, kun Aurora otti sen sormiensa väliin. Numeroita. Paperissa oli paljon numeroita. Hetken Aurora tunsi olonsa pettyneeksi ja petetyksi, kunnes hän tajusi. Se oli isän puhelinnumero. Sen isän, joka jätti perheensä ainoan tyttärensä ollessa viisi. Sen isän, josta Auroralla oli vain yksi muisto.
“Älä kadota tätä. Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa. Minä rakastan sinua, Ruususuu”, isä oli kuiskannut ja suukottanut tyttöä poskelle. Sitten äiti oli saattanut isän eteiseen ja Aurora oli kuullut terävän ja kivuliaan läpsäisyn äänen. Äiti oli lyönyt isää poskelle avokämmenellä.
“Älä luota kehenkään, kultaseni”, äiti oli sanonut isän lähdettyä. “Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä pa… papuja.”
Aurora pyöritteli paperia kädessään. Nyt hän oli avannut sen. Esineen, joka oli kulkenut hänen mukanaan saamisesta lähtien aina ja kaikkialla. Esineen, jonka vuoksi hän oli vuosikaudet kysellyt äidiltään, oliko hän jo yksin maailmankaikkeudessa. Esineen, joka oli ainut todiste siitä, että hänellä oli isä. Esineen, joka oli portti isän luo.

Kirjoittaja: Samakuu

”Leon, elämässäsi on paljon pahaa”, terapeutti aloitti leppoisalla äänellään. Hän oli nuori nainen, maximissaan viisi vuotta Leonia nuorempi. Hän katsoi suurilla silmillään miestä, porasi katseensa tähän ja näki hänen syvimmätkin salaisuutensa, pinttyneimmät tahrat sydämessä. ”Mutta onko sinulla mitään, mikä muistuttaisi jostain hyvästä? Aikaa ennenkuin isäsi aloitti juomisen tai onnellisia hetkiä joita koit ennen äitisi kuolemaa, hänen kanssaan? Onko sinulla mitään, mikä todella olisi muistelemisen arvoista?”
Se oli suora kysymys. Leon meni ehkä hieman hämilleen ja meinasi heti karjaista, että ei ollut. Ei todellakaan. Hänen elämänsähän oli täysi floppi. Kaikki aikaisemmat 29 vuotta voisi raapustaa pois ja työntää arkkuun, polttaa sen ja ripotella tuhkat unholaan.
Mutta sitten hän muisti jotain, mikä oli tärkeää. Jotain, mikä oli muistelemisen arvoista. Se oli hänen povitaskussaan.
Leon avasi takkinsa ja veti taskusta pienen delfiinin. Se oli ehkä kolme senttiä korkea, vaaleanharmaa ja vatsasta valkoinen. Sillä oli suu leveässä hymyssä, vaaleanpunainen kieli pilkisti sieltä ja silmät olivat onnelliset. Sillä oli eviensä välissä vihreä pallo. Veijarihan se oli. Niin riehakas, että se oli melkein koitunut kohtalokseen. Pyrstön toinen puoli oli irti, mutta se kyllä oli täysin Leonin vika. Hän oli kerran pikkupoikana juostessaan tiputtanut sen asfalttiselle maalle, muttei tahtonut hylätä sitä. Ja nyt, kun hän kolmekymppisenä, asenneongelmaisena ihmisenä katseli Veijaria uudelleen, hän tajusi että heissä oli jotain samaa. Kummatkin olivat haavoittuneita. Mutta Veijarin, sen delfiinin huulilla oli aina hymy. Koska tahansa katsoitkaan sitä, aina se hymyili. Leon ei.
”Sain tämän äidiltäni, kun olin ehkä seitsemän”, Leon sanoi ja pyöritteli pientä delfiiniä käsissään. Se kulki aina hänen takkinsa taskussa mukana ja joskus Leon jopa unohti Veijarin olemassaolon. ”Olimme silloin huvipuistossa äidin kanssa ja äiti antoi tämän minulle, kun jonotimme johonkin tosi hurjaan laitteeseen ja minua jännitti. Hän sanoi, että aina kun jännittää, pitäisi katsoa Veijaria. Sen iloinen hymy saisi vain nauramaan ja unohtamaan synkimmätkin murheensa”, Leon selitti ja nosti katseensa hitaasti terapeuttiin.
Nainen pidätteli melkein itkuaan. Mies vain huokaisi ja tunki Veijarin takaisin povitaskuunsa.

Kirjoittaja: Juulia Näränen

Oppilaiden kirjoituksia Konnankoukkuja ja noituuksia -kurssilta

Tuesday, October 21st, 2014

Hyvää iltaa.
Voisin kysyä sinulta, miksi ihmeessä avasit tämän kauniisti kirjaillun soittorasian, mutta minun ei tarvitse - tiedän sen jo. Valitsit tämän silkkaa uteliaisuuttasi, koska rasia hohti kuunvalossa. Mutta hyvä ystäväni, tosiseikka on, että tässä rasiassa asuu kuukeiju. Pyörivän ballerinan tilalla on kuukeiju.
Se ei ole aivan yhtä harmiton kuin sen ulkonäön perusteella saattaa luulla. Kuukeijuhan on hopeanhohtoinen ja sanoinkuvaamattoman kaunis, kuten näet, mutta se ei asu tässä soittorasiassa huvin vuoksi. Kun käännät vipua - ÄLÄ VAIN KÄÄNNÄ SITÄ - herätät keijun henkiin. Silloin se puree sinua, sähisee ja lentää tiehensä. Ja sitähän sinä et halua, ethän?

Itse asiassa keiju on suorastaan vaarallinen. Se on kuin kuvankaunis herhiläinen, joka odottaa, odottaa ja sitten - BOOM! Se iskee.
Katso nyt tarkkaan rasian kirjailua. Huomaatko siinä mitään erikoista? Oletan, että et. Mutta siinä on ylösalaista kirjoitusta. Jotta säästyisit vaivalta, voin selittää, mitä siinä lukee. Teksti sanoo: kuu hohtaa, kokoa kasvattaa, silmät harhauttaa, kiinni saa. Eli keijut kasvavat kuun hopeisen kajon säteistä. Jonain päivänä tämän rasian keiju olisi sinun kokoisesi, sitten vielä isompi, isompi ja isompi - joten sulje tämän rasian kansi. NYT!

Kuutamo

Elokuvateatteri nurin kurin ja väärin päin

Elokuvateatterin ohjeistuksessa on muutoksia, joita jokaisessa teatterissa ei ole. Sen takia voitte valmistautua noudattamaan seuraavia ohjeita:

1. Jottei jännitys tiivistyisi loppua kohden, katsotaan elokuva takaperin, kohtaus kohtaukselta.
2. Jotta asiakkaiden ajatus kulkisi paremmin, kääntyvät tuolit ajoittain toisin päin, jotta veri virtaisi päähän.
3. Asiakkaiden täytyy riisua kengät ja sukat ja valmistautua pikapesuun ja -kuivaukseen (vaatteet päällä) ennen elokuvan alkua, koska pahvin ja muovin säästämiseksi myydään elokuva herkut suoraan maasta.
4. Jotta elokuvateatteri saisi lisää työtekijöitä, maksetaan liput vasta elokuvan jälkeen.
5. Asiakkaiden on myös valmistauduttava pikapesuun ja -kuivaukseen elokuvan jälkeen, koska ajoittaiset limonaditulvat pahvimukien säästämiseksi voivat aiheuttaa tahmeutta. Tämän vuoksi tarkistamme myös asiakkaiden uimataidon.

Miku Kuuskorpi

22.9.2014. Ma
Rakas päiväkirja.

Tänään minä sain selville jotain uskomatonta. Et ehkä usko tätä mutta osaan lentää!

Se alkoi näin: Olin menossa metsään kirjoittamaan tätä päiväkirjaa.
Sitten minä näin tosi ison omenapuun. Minä halusin sen isoimman omenan joka oli siellä latvassa. Yritin hyppäämällä ottaa sen kiinni mutta yhtäkkiä kun hyppäsin lähdin lentoon. Minä meinasin pyörtyä.

Se tuntui ihanalta mutta samaan aikaan pelottavalta.
Yritin kertoa äidilleni mutta kuin kerroin äitini ei uskonut ennen kuin näytin. Äitini huusi, en tiedä mistä, ilosta vai pelosta.
Menin vähäksi aikaa ulos ja lentelin rennosti. Nyt kun minä osaan lentää niin voin tehdä ihan mitä vaan. Minä voin lentää ihan minne vaan vaikka Helsigistä Pasilaan. Minä olen toivonut tätä koko elämäni. Minun ei tarvitse edes enää kävellä minnekkään kun voi lentää. Ette ikinä arvaa missä minä kirjotan tätä.
Puun latvassa!

Mutta mitä jos joku huomaa ja alkaa kuulustelemaan minua että miten osaat lentää tai  opeta minulle. Mutta kun en tiedä miten opin sen!

Kun minullahan ei ole isää niin mietin liityisikö tämä häneen kysyin äidiltä ja hän vastasi:
-Kyllä…

Minä tietenkin kysyin innoissani että:
- Kerro!

Äitini huokaisi ja kertoi:
- Kuin olit ihan pieni vauva isäsi oli tiedemies. Hän kerran keksi todella pienen karkin joka antaa kyvyn lentää, joten hän kysyi voiko hän testata tätä sinuun mutta minä sanoin EI! Kuitenkin kun olin nukkumassa hän syötti sen sinulle joten sen takia erosimme.

Minä utelin ja kysyin että:
- Miksi tämä vaikutti vasta nyt?

Äiti vastasi että:
- Se ihme tabletti tai karkki mikä lie vaikuttaa vasta 11 vuotiaana joten kun täytit eilen 11 se alkoi vaikuttaa.

Leni Huhtamäki

Rakas päiväkirja, tänään tapahtui jotain eriskummallista. Heräsin aamulla aivan normaaliin tapaan. Nousin sängystä ja menin aamiaiselle. Isä ja äiti istuivat jo pöydässä.
-Tulithan sinä viimein, äiti tokaisi ja kauhoi puuroa lautaselleni.
-Meillä on äidin kanssa kiire töihin, joten sinä saat olla yksin kotona, mutta älä huoli. Me tulemme ajoissa kotiin, isä sanoi sanomalehden takaa.
-Joo, joo, sanoin ja söin puuroni.

Äiti ja isä tekivät lähtöä. Isä laittoi eteisessä kenkiä jalkaansa ja äiti meikkasi vessassa. Äiti oli ammatiltaan uutistoimittaja ja isä oli koulun rehtori.
-Muista pestä hampaat ja syödä välipala kello 13.00, äiti touhotti.
-Etkä lähde kotoa minnekään, et edes naapuriin! isä varoitti ja avasi ulko-oven. Isä astui ulos ja meni autoon. Äiti juoksi perässä. Vilkutin äidille, kun auto kaartoi pihasta pois.
-Aina kiire. Niillä ei jää aikaa olla mun  kanssa ollenkaan. Ja nyt on sunnuntai ja taas ne on menossa. Äidin kiireet kyllä ymmärtää, kun se on se uutistoimittaja, mutta ei isän. Jos se kerran on koulun rehtori niin sillä pitäisi olla viikonloput vapaita, mutta ei. Sillä on koko ajan palaveria ja luentoja ja kaikkea sen sorttista josta minä en ymmärrä mitään. Kaikki lauantait ja sunnuntait ne on menossa, mietin samalla kun pesin hampaita.

Menin ylös ja aloin leikkiä barbeilla. Ja sitten se vain tapahtui. Etsin Kenille vaatteita, kun minusta alkoi tuntua siltä, että päässäni aivan kihelmöi. Suljin silmäni ja pitelin päätäni aivan kaksin käsin. Pääni tuntui oudon raskaalta, mutta sitten kaikki oli taas aivan normaalia. Nyt minä kyllä valehtelen.  Katsoin sänkyä ja minä näin sen lävitse! Kun katsoin kaksosten talon puoleista seinää näin senkin lävitse ja ulkona kaksoset leikkivät liukumäessä! Tämä oli aivan ihmeellistä! Menin ulos. Kaksoset halusivat leikkiä kanssani piilosta ja totta kai minä suostuin! Olin aina huono piilosessa niin huono etsijä, että sen takia en tykännyt siitä ollenkaan. Nyt voisin kuitenkin kokeilla. Halusin jäädä etsijäksi ja kyllä kaksoset suostuivat. Epäilen, että he ovat hieman ihmeissään, kun minä haluan olla etsijä, mutta olkoon. Ja jos he kysyvät miksi minä haluan olla etsijä niin sanon vain, että olen harjoitellut ja siinä kaikki.

Löysin kaksoset alta aika yksikön, mutta sitteen tuli äiti ja isä kotiin ja minun oli mentävä nukkumaan. Ja yöllä minä nukuin niin sikeästi, että kun äiti kävi sammuttamassa valot minä en edes herännyt! Ja  näin unia siitä miten olen supersankari ja pelastan kaikki maailman ihmiset hädästä!

Minna

Ryöstö oli suunniteltu hyvin, sen tavoitteena oli ryöstää ”upea” vaaleanpunainen Disney prinsessa polkupyörä siskolleni Meerille. Minä, ystäväni Kalle ja Miisa lähdimme yöllä kello 12 Helkaman polkupöyräkauppaan. Ensin Kalle (hän on tekniikkanero) katkoi hälytys johdot ja sen jälkeen Miisa tiirikoi lukon hiuspinnillä. Menimme sisään, siellä oli tosi pimeää, onneksi minulla oli taskulamppu. Valaisin sillä eteeni ja näin… no ehkä kuitenkin pyöriä. Etsin katseellani vaaleanpunaista prinsessa pyörää ja lopulta näin sen. Se oli ihan liikkeen perällä Angry Birds -pyörän vieressä. Kerroin toisille näkemäni ja lähdimme kävelemään pyörien lomista kohti prinsessa pyörää.
Yhtäkkiä Miisa huudahti: ”Aivan kuin olisin kuullut jotain!”
”Sinä kuvittelet vain se oli var-” mutta Kallen lause jäi kesken kun pimeydestä ilmestyi luokka toverimme Iisa, Miisan serkku.
”Oikein Miisa, sinä kuulit minut”, hän sanoi,”tänä yönä te ette varasta mitään!”
”Miten niin emme?”, kysyin, ” miten sinä voit sen estää?”
”Jos astut eteenpäin näät.” Iisa ilmoitti.
Katsoimme toisiamme ja kuin lukisimme toistemme ajatukset, päätimme olla uskomatta ja astuimme eteenpäin. Samassa kuului napsahdus ja päälleni tippui pyörän kumeista tehty verkko, joka haisi pyörän kumeille. Silmäkulmastani näin kun Miisa rimpuili irti verkosta ja pakeni hiukan huojuen ulos ovesta, se nyt on niin hänen tapaistaan. Kalle oli kadonnut varjoihin enkä nähnyt häntä. Yritin rimpuilla irti verkosta, mutta takerruin siihen aina vain pahemmin, yhtäkkiä jotain tipahti päähäni ja kaikki pimeni.

Neemi