Kari Levolan ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.
—————————–
AINO
Sulje silmäsi, ja kuvittele eteesi nuori tyttö, hiukan alle viisitoistavuotias. Suklaanruskeat hiukset, siniharmaat silmät ja kapeat kasvot.
Sen jälkeen tee hänestä lähes viisi vuotta vanhemman näköinen, ja poista miltei kaikki naiselliset piirteet. Sitten avaa silmäsi.
Jos seisoisin nenäsi edessä, näkisit tuskin eroa minun ja kuvitelmasi välillä.
Tällainen minä olen. Aino Ilmarinen, 14, kohta 15, pituutta yli satasetkyt senttiä.
Minä olen aina ollut pojan näköinen, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tarhassa tai alakoulussa kukaan tytöistä ei koskaan pyytänyt minua mukaan leikkiin, vaikka olisin halunnut. Olisin kovasti halunnut muiden tyttöjen kanssa maalaamaan ja satuhetkeen ja kaikkeen sellaiseen. Yrityksistäni huolimatta sain huomata ainoaksi vaihtoehdokseni poikien kanssa kurassa painimisen
Kasvatin pitkät hiukset. Ei auttanut. Olin sen jälkeen ihan kuin hevifestivaaleilta karannut.
Aloin pitää ylläni housujen sijasta hametta, oli sää mikä hyvänsä. Sekään ei muuttanut tilannetta yhtään haluamaani suuntaan.
Lopulta luovutin. Mikä minussa oli vialla, kun en voinut olla sellainen kuin halusin?
Markus-eno oli pelastukseni. Hän istutti minut viereensä sohvalle ja kysyi, kiinnostaisiko futis.
Kohautin olkiani. En ollut aivan varma asiasta, mutta enon kasvoille levisi pirteä hymy ja hän kehui minua vuolaasti reippaaksi tytöksi.
Seuraavana lauantaina eno sitten raahasi minut kipparihallille, joka on nurmikenttähalli hiukan kaupungin ulkopuolella. Siellä minua odotti joukko ikäisiäni poikia, jotka varsin nopeasti pestasivat minut hyvillä mielin ykkösmaalivahdikseen.
Lakkasin ajattelemasta, että voisin olla tyttömäisempikin. Miksi olisi pitänyt vaivata päätään sillä, kun kerta voi kuulua poikienkin joukkoon ihan tosissaan?
Äitini yrittää yhä saada minut uskomaan, että parempi seurata sitä tietä mitä sydän sanoo, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Äiti on muutenkin sellainen persoona, jonka voisi kuvitella lukemaan tarokkikortteja radioon. Hän pukeutuu pitkiin, värikkäisiin tunikoihin ja kietoo olkapäilleen kotikutoisia huiveja. Jotkut naapurinlapset kutsuvatkin häntä ennustajatädiksi.
Isä vähät välittää. Hän on aina nenä kiinni papereissaan ja puhuukin vain työasioista. Kotona hän useimmiten vain istuu sohvalla ja lukee lehteä. Jos isälle yrittää puhua, saa vastaukseksi poikkeuksetta vain ärtynyttä murinaa.
Markus-enon lisäksi ainoastaan isosiskoni on kanssani samaa mieltä elämästäni.
Siskon nimi on Annikki, mutta me sanomme häntä Anniksi. Hän on jo aikuinen, ja muuttanut pois kotoa, mutta asuu yhä samassa kaupungissa. Siksipä näenkin häntä usein, mikä on minusta kivaa.
Anni tapaa aina iltaisin kammata hiukseni pitkälle palmikolle, jotta ne eivät olisi aamulla solmussa. Hänen miesystävänsä lohkaisi kerran, että minä kuristun lettiin vielä joku yö, kun oikein pyörin. Anni tietysti vain nauroi ja jatkoi tapaansa. Sellainen hän nyt vain on. Pitää oman päänsä, olipa kyse mistä asiasta hyvänsä.
Vaikka elämä hymyilee minulle aurinkoisesti tätä nykyä, minulla on ystäviä joiden kanssa olla ja jotka haluavat olla kanssani, alan joskus öisin miettimään. Silloin minua alkaa pelottaa suunnattomasti, että jään kuitenkin taas yksin.
Mutta ettehän te anna niin tapahtua?
ANTON
Kun joku uusi henkilö-opettaja, oppilas, kuka hyvänsä-astuu luokkaan, hänen katseensa harhautuu ensimmäiseksi oppilaisiin.
Sillä vilkaisulla ihmisen mieleen painuu kuva tilasta ja muista ihmisistä. Usein mieli vielä jaottelee ulkonäön ja käyttäytymisen perusteella ihmiset ryhmiin. Etupulpeteissa istuvat ovat himo-opiskelijoita, tai vaihtoehtoisesti häiriköitä jotka on laitettu mahdollisimman lähelle opettajan valvovaa silmää. Luokan keskiosassa meluavat ovat luultavasti niitä suosittuja nuoria, ainakin se tyttö jonka pulpettiin kaikki nojailevat.
Sitten, ehkäpä katsojen silmät saattavat suuntautua aivan huoneen perälle. Siellä istuvat ne muista eristäytyneet, pelottavat mustiin pukeutuneet hahmot, joiden kasvoja harvoin näkyy hupun alta ja joiden pitkät mustat hiukset roikkuvat rastoina olkapäillä.
Minä olen siellä. En ole omasta mielestäni aivan sellainen mitä tuosta aiemmasta kuvauksesta saattaisi päätellä. Minulla ei ole pitkiä rastahiuksia, eivätkä ne ole edes mustat, vaan pähkinänruskeat, samoin kuin silmäni. Lisäksi ne eivät roiku kuin näkökenttäni edessä, vaikka ovatkin aika lyhyet.
Eristäytynyt saatan olla. Muiden ihmisten seura ei vain oikein innosta minua. Joko he ovat liian äänekkäitä tai sitten heillä ei ole mitään sanottavaa. Tai sitten he ovat kumpaakin, jolloin tuloksena on hyödyttömiä hölöttävä henkilö. Se on minun antama nimitys niille, jotka eivät ymmärrä pitää suutaan kiinni.
Pukeudun myös mustaan. Tummat värit vain sopivat minulle, ja saan kylmiä väreitä jos yritän kuvitella itseni johonkin tummansinistä kirkkaamapaan sonnustautuneena.
Nimenhuudossa nostan käteni Antonin kohdalla. Se on nimittäin minun nimeni, Anton Väinämöinen.
Pidän sukunimestäni. Ala-asteella minua tosin kiusattiin aina musiikintuntien jälkeen, kun soitimmme vaka-vanhaa Väinämöistä. Mutta siitä huolimatta pidän siitä. Isäni luki minulle kalevalaa ennen kuin opin itse tavaamaan, joten nimen sointu tuo mieleeni hyviä muistoja.
Isäni nimi on Iisakki Väinämöinen. Ammatiltaan hän on veneenrakentaja, ja tykkää harrastaa kaikenlaista enemmän tai vähemmän kummallista, esimerkkinä riippuliito, kalliokiipeily, kakkujen leipominen ja lasinpuhallus. Hän on varmasti maailman epäpessimistisin ihminen, ja olen onnellinen että saan asua hänen kanssaan. Isä onkin ainoa elävä olento, jonka kanssa viihdyn.
Äitiä minulla ei ole. Tai siis, kyllä on, mutta hän on kuollut. Ihmettelette varmaan miten saatan sanoa sen noin vain. Itse asiassa se on varsin yksinkertaista. Minulla ei ole äidistä minkäänlaista mielikuvaa, sillä olin alle vuoden kun hän menehtyi. Isä sanoo että se oli onnettomuus, mutta hän ei ole koskaan kertonut tarkemmin. Enkä minä kysele. Tiedän että se on isälle arka paikka.
En minä pahemmin kysele mistään muustakaan. Joskus mietin, kuinka minusta oikein tuli tällainen, hiljainen ja vetäytyvä. Pienempänä olin nimittäin lähes päinvastainen, juoksin ympäri metsiä ja peltoja ilman huolenhäivää, vaikka isä odotti kellon kanssa portailla. Asuimme maaseudulla, joten oli helppoa vain livistää tiehensä. Vanhemmat ihmiset yrittivät varoitella kaikesta mahdollisesta, soista ja montuista. Minä en välittänyt, mikä johti siihen että kerran putosin kalliolta ja mursin käteni. Isän sanojen mukaan säikähdin pahanpäiväisesti, joten ehkä siinä on syy miksi otan nykyään rauhallisesti.
Muutoin saatan vaikuttaa täydelliseltä kivikasvolta, joka ei pelkää mitään. Se on oikeastaan hyvinkin totta. Ei minulla ole mitään syytä pelätä. Ei ainakaan vielä.
-Vilma Nisula
—————————–
Minun oma miljööni
(TALVELLA)
Istuin pihalla lumihangessa katsellen navettamme kattoa, joka kimmelsi auringosta. Tiilisen savupiipun nokassa oleva lumi, oikein paistatteli harvinaisesta talviauringosta. Katseeni harhaili alas, kohti kinoksia, jotka tukkivat pääsyn kesällä käytettävään ulkosaunaan. Navettaan vievä polku oli kuitenkin aukaistu, sillä navetassa säilyttämiämme työkaluja tarvittiin vähän väliä. Navetan ikkunat olivat huurussa kovasta pakkasesta, joten ne sulautuivat hyvin muutenkin valkoisen maastoon. Lumi oli myös peittänyt alleen pihapöytämme, niin kuin kaiken muunkin minkä näin. Tornikin navetan kupeessa, oli läpeensä huurussa ja tornin päällä oli korkea kasa lunta.
Siirsin katseeni punaiseen kesäkeittiöön; sen katolla oli omia jälkiäni, hypin usein katolta alas paksuun hankeen, ja mökin edessä oleva korkea kasa lunta peitti puolet tönöstä.
Pergolasta ei muuta näkynytkään, kuin kymmenen tummaa, puista pylvästä, joita verhosi kuivuneet ja rusehtuneet kärhöjen ja ruusujen oksat. Vilaukselta näkyi myös betoninen lintujen juoma-allas. Lumi pergolan edustalla oli epätasaista linkouksen jäljiltä, ja sen takia lumi ei siinä kohtaa kimaltanut yhtä kirkkaasti kuin muualla.
Käännyin ympäri, jotta saatoin nähdä vanhan ja keltaisen aitta-rakennuksemme, ja sen lumiset seinät, jotka olivat tällä hetkellä varjossa, mutta pieni huurukerros näkyi silti niistä. Aitan kuistilla oli lukuisia pulkkia, liukureita, lapioita ja kolia, kuten talveen kuului. Keskellä aitan valkoista kaidetta oli pylväs, valkoinen sekin, jossa oli jouluvalot, jotka olivat edukseen erityisesti illalla, kun aurinko ei vienyt kaikkea huomiota.
Talomme kaunistui entisestään talvella auringon paistaessa; sen sinivihreät seinät oikein hohtivat kirkkaan valkoisen lumen keskeltä. Verannan lukuisat ikkunat heijastivat auringonvaloa eteensä olevaan penkkaan. Kuistin edessä oli punainen pieni potkuri ja yksi lumilapio, ne olivat siinä joka talvi.
Keskellä pihaamme oli lumen painama terijoensalava, josta roikkui lintujenruokinta-automaatti, jota linnut käyttivät ahkerasti.
Nostin katseeni taas kimaltavaan navetan kattoon ja annoin ajatusteni harhailla aivan muihin asioihin.
(KESÄLLÄ)
Kuljin pihallamme viimeistä kertaa, olimme muuttamassa pois, kauas pois Sotkamosta, Jyväskylään asti, Kuokkalaan. Katselin 50-luvun omalla tavallaan kaunista navettaamme, en näkisi sitä enää, en sen seinässä kasvaa sinikukkaista kärhöä. En sen tikan hakkaamia seiniä, en sen halkeilleita tiiliä, en pyöreää tornia sen kupeessa. En navetan punaruskeita ovia, taikka sen edessä vinosti kasvavaa visakoivua, itse tehtyä pihapöytää. Navetan kanssa samassa rakennuksessa olevan ulkosaunan löylyjä en millään saattaisi unohtaa, saatikka saunan siniruudullisia verhoja. Ulkohuussia navetan takana, enkä lantalaa, jossa monet kerran seikkailin.
Kävelin ympyrän muotoista pihatietä keskellä kasvavan ison terijoensalavan varjossa. Silmiini osui punainen pieni kesäkeittiö turkooseine terasseineen, joka ennen toimi minun ja siskoni leikkimökkinä, nyt siellä oli puiset pihakalusteet ja grilli. Kävelin mökin taakse ja katselin suurta ja jykevää koivua, josta roikkui köysi, köysi, jota pitkin kiipeilin kesäkeittiön katolle, niin kuin tein nytkin. Matka ei ollut kummoinen, noin puolitoista metriä, mutta silti se sattui käsiin. Käsiäni puhallellen kävin istumaan katon harjalle. Silmiini aukeni koko pihapiirini, se missä oli koko 12 vuotta asunut. Poskelleni vierähti kyynel, en näkisi tätä enää koskaan.
Hyppäsin katolta alas. Hölkkäsin vanhempieni tekemään pergolaan, joka oli täynnä hopeisia, sinisiä ja vihreitä kukkia. Katselin sen pieniä betonisia muureja, joihin oli upotettu kiviä. Nostin katseeni ylemmäs tummanruskeisiin puisiin pylväisiin, joita verhosi ruusut ja muut köynnökset. Nousin kolme porrasta ylös ja istuin puiselle penkille. Katsoin vasemmalle; betoninen lintujen juoma-allas pisti silmääni köynnösten keskeltä, se huojui hiljalleen lempeässä kesätuulessa. Katsoin taakseni; siellä kukoisti mitä hienoimpana koivikko, mutta sitä ennen hieman huonosti leikattu nurmi ja pensasrivistö, jossa oli mm. pihlaja-angervoa, orapihlajaa, mustamarja-aroniaa ja lumipalloheisiä.
Nousin hitaasti ylös kovalta, punaruskealta penkiltä. Katsoin vanhaa, keltaista, ukkini tekemää 50-luvun aittarakennusta sen kuistia, jossa ennen säilytimme huonekaluja, suksia ja pihanhoitovälineitä, mutta nyt se oli tyhjä, olimme vieneet ne jo Kuokkalaan. Kuljin aitan kuistille, kuljetin kättäni sen valkoisella kaiteella. Hyppäsin kaiteen yli kiviselle pihatielle.
Olin sinivihreää taloamme edessä. Käänsin päätäni hieman, jotta saatoin nähdä verannan, sen monet ikkunat, jotka niin kovasti vääristivät, ja ikkunoitten läpi Kreikan siniset seinät. Katsoin vasemmalle, kuistille. Sen valkoinen ovi kauniine kahvoineen, ja korkealle oleva vessan ikkuna veivät huomioni, lukuun ottamatta kaidetta, ristin muotoisista rei’istä koostuen.
Kuva muuttui sameaksi, sillä kyyneleet tulvivat silmiini. Käänsin katseeni pois, ja menin autoon, joka odotti pihapuun varjossa täyteen pakattuna. Automme kaasutti pois pihasta, ja viimeinen näkymäni oli talon vieressä olevat kaksi korkeaa vaahteraa.
-Iida-Liina Ärväs
—————————–
Tarinan alku
Olen 9 vuotias ja teen monesti äitini kanssa usein kotitöitä. Minulla on ruskeat hiukset, noin olkapäille asti. Tuuheat kuin mitkä. Koulussa minä tykkään käydä. Nyt kuitenkin on kesä ja teen ihan huvin vuoksi äitini kanssa töitä, kuten sanoin jo, mutta useimmiten maatilahommia.
Minun nimi on Dina. Minun perheellä on koira, kaksi kissaa, kaksikymmentäkolme lammasta, neljä hevosta, sekä minulla on oma pieni possu.
Kerran minä lähdin kävelylle ja törmäsin poikaan! “Anteeksi” pahoittelin. “Ei se mitään,” poika vastasi, jotenkin kiireisesti.
“Onko sinulla kiire johonkin?” kysyin. “Öö…” Ennen kuin poika ehti sanoa sanaakaan, meidän katseet kohtasivat.
Silloin tunsin jotain, mitä en ollut ennen tuntenut. Kun katsoin poikaa uudelleen, hän oli kadonnut. Menin kotiin ja kerroin äidilleni kaiken, mitä oli tapahtunut.
”Tiedän tasan minkä tunteen olet tuntenut” äiti sanoi salaperäisesti. Mietin hetken, mutta en saanut päähäni mitään, minkä tunteen tunsin silloin. “No? sano jo” kysyin malttamattomana. “Okei” äiti vastasi. “Luulen, että olet ihastunut” äiti sanoi. “Hmm…jos olen ihastunut, minun täytyy tuntea poika, enkä tiedä edes missä se asuu.” valitin surkastuneena.
Äiti katsoi minua kummallisesti, ja näytti miettivän jotain. “Kuule, minkä näköinen poika oli?” äiti kysyi. Nyt olin varma että äidillä oli jotain mielessään. “No, hänellä oli ruskeanmustat hiukset jotka olivat melkein olkapäille saakka, hän oli noin minun mittainen, ruskeat silmät…” Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan enempää, äiti oli jo puheessa. “Taidan tietää kuka hän on. Hän on kaverini lapsi. Mene huomenna samaan paikkaan samaan aikaan sinne, missä näit pojan sieltä löydät hänet,” äiti sanoi innostuneena.
Seuraavana päivänä lähdin kävelemään paikkaan, jossa näin pojan. “HEI!” poika huusi tien reunasta. “HEI!” vastasin.
“Anteeksi, että lähdin eilen pois kesken kaiken, mutta minulla oli kamala kiire kotiin.” poika pahoitteli.
“Ei se mitään, mutta minulla olisi…asiaa, mikä nimesi on?” kysyin. “Konsta” poika vastasi, kuin olisi odottanut että kysyn häneltä sitä.
Ajattelin, että jossain vaiheessa minun täytyisi kertoa, että tykkään hänestä. “Hei kuule, mennäänkö heinälatoon?” Konsta ehdotti.
Ajattelin, että eihän siellä mitään tekemistä ollut, mutta en halunnut loukata Konstaa. “Mennään vain” tokaisin reippaasti.
Lähdimme kävelemään pitkin Hannulan tietä, näimme laitumia, lampaita, lehmiä, talleja ja kaikkea muuta, jota olisi voinut jäädä ihastelemaan.
Pian me kuitenkin oltiin heinäladolla. Se oli todella suuri, ja sisällä oli paljon heinäpaaleja. “Oletko käynyt täällä?” Konsta kysyi.
“En, en ikinä. Tämä on iso lato” vastasin äimästyneenä. Me leikimme ja pompimme, juoksimme, riehuimme, kunnes yhtäkkiä joku mies tuli sisään ja nappasi Konstan. “APUA, APUA!!!” huusin niin lujaa kuin voin. Onneksi äiti käveli juuri ladon ohi, ja tuli luokseni niin nopeasti kuin vain pääsi. “Mitä nyt?” äiti kysyi hämmentyneenä. “Ko-Konsta n-napattiin!” sanoin vavisten.
“Soitan heti poliisit” äiti sanoi kiireesti. Ei kauaa mennyt kun poliisit olivat jo ladolla. “Mitä on tapahtunut?” poliisi kuulusteli.
En tiennyt mitä sanoa, mutta vastasin “Se napattiin!” huusin, että muutkin olisivat tullut paikalle, mutta turhaan.
Pian Konsta kuitenkin ilmaantui paikalle, eikä kertonut syytä, miksi hän tuli niin nopeaa takaisin. Jatkuu…
- Laura Kantola
—————————–
Kesän ensimmäinen yö
On kesäkuun ensimmäinen päivä. Olimme juuri juosseet kiljuen koulusta todistukset kädessä. Kävelin innoissani kotiin ja aloin pakkaamaan. Nukumme seuraavan yön teltassa Annin ja Emman kanssa. Tulee mahtavaa! Tungin reppuuni paljon vaatetta, sipsipussit, karkit, paperia, kyniä sekä paljon muuta kamaa, mistä olisi jotain hyötyä yöllä. Anni asui noin neljän sadan metrin päässä meiltä, joten lähdin pinkomaan Annille päin syötyäni banaanin välipalaksi.
Annilla oli neljän hengen teltta, jota me olimme tulleet kokoamaan. Emma ja Anni olivat jo levittäneet teltan maahan, kun saavuin paikalle. Hetken kuluttua teltta oli jo pystyssä ja kaikki tavarat heitetty sisälle. Levitimme makuualustamme tiiviisti vierekkäin ja purimme tavaroitamme. Herkkuja, herkkuja ja herkkuja. Herkullinen ilta luvassa.
Söimme hieman sipsejä ja lähdimme Annin trampalle pomppimaan. Innostuimme tekemään voltteja ja muita temppuja. Aika kului ja nopeasti alkoi jo aurinko laskemaan. Päätimme mennä telttaan mässäämään ja nauramaan.
”Aatelkaa, jos ny Tommi tulis tosta ovesta sisää ja sanois moi” ,Emma sanoi ja kaikki rupesivat nauramaan.
Otin vihkoni esiin ja piirsin pilakuvan meistä teltassa. Näytin sen kikattaville ystävilleni. Anni varasti puhelimeni ja alkoi naputtamaan viestiä.
”Anni, mitä sää kirjotat? Anna se tänne!” huusin ja hyppäsin Annin kimppuun. Nauroimme katketaksemme. Anni lähetti jollekin viestin ja antoi puhelimen minulle. ”Mitä sä lähetit ja kelle? Ei Anni ei!” sanoin katsoessani lähetettyjä ja huomatessani, että Anni oli lähettänyt Kallelle, että tykkään siitä. Puhelimeni piippasi ja sain viestin Kallelta.
”Mitä se lähetti?” Anni ja Emma utelivat. Anni kaappasi jälleen puhelimeni ja luki ääneen: ”Ok, nokkakolme mäki susta pistepistepiste ja hymiö! Haa se tykkää susta, mähä sanoin.” Nauroimme jälleen. Anni kirjoitti jälleen jotain.
”Et Anni lähetä sille mitään!” kiljuin Annille.
Kuuluin vetoketjun ääni. Joku veti vetoketjua alas. Säikähdimme kamalasti. Annin äiti kurkkasi ovesta mehulasit kädessä.
”Toin teille vähän mehua”, hän sanoi ja tarjosi mehulaseja. Joimme ahneesti ja kiitimme. ”Lähden nyt isän kanssa Prismaan, pärjätkää”, Annin äiti ilmoitti ja lähti.
Juoksimme teltasta ulos nurmelle tanssimaan. Emma osasi tehdä täydellisen kärrynpyörän ja näytti sitä meille. Oli kiva olla jälleen myöhään ulkona. Hetken päästä makasimme hengästyneinä viileällä nurmella ja katselimme laskevan auringon viimeisiä säteitä. Lopulta alkoi jo viilenemään, ja me painuimme makuupusseihimme. Kännykkäni piippasi jälleen.
”Anni mitä sää sille lähetit sillo?” kysyin ja avasin viestin. ”En enää tänää, mut ehk huomenna”, luin ääneen. Anni rupesi nauramaan. ”Kerro!” huusin ja kutitin Annia. ”Kysyin, että voiko se tulla tänne meijän, eli Annin pihaa”, Anni hykerteli. ”Ja se sano, et ehkä huomenna!” nauroin ja painoin pääni tyynyäni esittävään vaatekasaan.
”Mennäänkö vielä trampalle?” Emma kysyi. ”Ei ehkä enää jaksa”, sanoin. Mässäsimme karkkia ja sipsiä kaksin käsin ja kerroimme vitsejä.
Noin yhdentoista aikaan höpötimme vielä. Yhtäkkiä ulkoa kuului askelia. Jännityimme. ”Kuka siellä on?” Emma kuiskasi hiljaa. Askeleet lähestyivät. Tumma varjo ilmestyi teltan oven eteen, käsi tarttui vetoketjuun ja alkoi vetämään sitä alas. Rupesimme kiljumaan. Huusimme kauhuissamme ja painauduimme toisiimme. Ulkoa kuului naurua. Kaksi hahmoa kurkisti teltan ovelta ja sanoi: ”Pöö.”
”Kalle ja Aapeli?” henkäisin. ”Mitä hitsiä te täällä teette keskellä yötä?” Anni ja Emma ihmettelivät. ”Meki tullaan telttailemaan”, Kalle vastasi. ”Ei mahu, sori”, sanoin. ”Eiku tulkaa vaa. Tähän mahtuu hyvin ja Enni haluaa, että te tuutte”, Anni sanoi ja raivasi pojille paikan minun ja hänen välistään. Katsoin Annia murhaavasti. Hän vain hymyili.
Pojat laskeutuivat viereemme ja söivät sipsejämme. ”Aika reiluu. Tyypit vaa tulee keskellä yötä ja vie meijän sipsit”, nauroin. Emma oli ihan hiljaa, yritti kai nukkua. ”Karkasittekste kotoo ja tulitte tänne?” Anni kysyi. ”Joo, tai siis kyllä me saatiin tulla, ihan luvan kanssa. Siis Aapeli aiko tulla meille yöks, ja sit sanottii äitille, et me mennää meijän kamulle yöks ja sit tultii tänne”, Kalle kertoi. ”Aijoitte siis jäädä ihan koko yöks?” kysyin. ”Toki, toki”, Aapeli vastasi.
”Haa, nyt keksin, mennää pomppii viel trampalle!” ehdotin. ”Käy”, Anni ja pojat vastasivat. ”Emma, käykö, jos me mennää trampalle?” Anni kysyi Emmalta. ”Mmm.. Jooo..” Emma tuhisi. Kömmimme teltasta ulos ja juoksimme trampalle. Oli niin mahtavaa! Keskellä yötä trampalla Kallen ja muiden kanssa. Nauroimme, pompimme korkealle ja teimme temppuja.
Kalle ja Aapeli törmäsivät toisiinsa, kun he olivat tekemässä volttia samaan aikaan. Luulimme, ettei mitään pahempaa käynyt, mutta Aapelia sattui jalkaan pahasti. Ei hän sentään itkenyt, mutta ei se mikään kiva juttukaan ollut. ”Lähen varmaa kotii..”, Aapeli sanoi. ”Okei… Öö.. Pärjäätkö?” kysyin. ”Joo.. Asun tossa ihan naapuritalossa ja äiti on kyll hereill, kun meill on jotain äitin kavereita ja niillä on jotkut juhlat”, Aapeli sanoi ja linkutti jo poispäin. ”Okei, moikka, pärjää!” huusimme hänen peräänsä.
Päätimme lähteä telttaan. Annoimme Emman nukkua, joten kuiskimme ja nauroimme hiljaa. Avasin makuupussini peitoksi ja tarjosin Kallellekin lämpöä. Anni kaivoi kameran esiin ja aloimme räpsiä kuvia. Olimme myös totuutta ja tehtävää. ”Sano Kallelle, että tykkäät siitä”, Anni sanoi minulle. Huokaisin. Katsoin Kallea. ”Tykkään susta”, kuiskasin ja hymyilin. Kalle hymyili takaisin ja vastasi: ”Mäki susta, oot ihana.”
”Joo määhän tässä se ulkopuolinen oon”, Anni nauroi. ”Hyvää yötä vaan kyyhkyläiset”, hän jatkoi. ”Ei Anni ei, et nuku. Sun vuoro, kerro kenestä tykkäät”, sanoin. Anni punastui. ”En ny tiiä.. ehkäpä nukunkin, kun väsyttää niiin paljon”, Anni sanoi ja muka haukotteli. ”Kerro nyt, ei oo kauheeta”, jatkoin. ”Noo.. tykkään ehkä vähän.. Tommista.. tai Aapelista.. Mut en paljoo”, Anni vastasi. ”Ok, Aapeli on kiva, siitä on hyvä tykätä”, Kalle sanoi. ”Nukutaanko?” Anni kysyi vaihtaen puheenaihetta. ”Paljon kello on?” kysyin ja etsin kännykkääni.
Anni löysi omansa nopeammin ja ilmoitti kellon olevan puoli neljä. Haukottelin ja painauduin peittoon. Kalle siirtyi lähemmäksi minua ja lämmitti mukavasti. ”Okei, hyvää yötä”, Anni sanoi ja sulki silmänsä.
”Nukutko jo?” Kalle kuiskasi korvaani hetken kuluttua. ”Melkee, miten ni?” kysyin. ”Ei mitää ihmeellistä. Sanon vaa, että oli tosi kivaa. Hyvää yötä”, hän sanoi ja halasi minua. Hymyilin ja vastasin: ”Hyvää yötä.”
- Inka Mäkelä
