Archive for the 'Ohjaajien kirjoitukset' Category

Timo Harju: Mitä se sanataide oikein on?

Tuesday, January 12th, 2010

En osaa vastata tähän usein esitettävään kysymykseen kuin pitkällä harhailevalla selityksellä, joka pitää sisällään runsaasti käsiliikkeitä. Sanataide on häiritsevän määrittelemätöntä, hyvällä tavalla. Sanataide ei ole mitä vaan miten.

Ahaa, mitäs tuo sitten tarkoittaa? No ehkä sitä, että sanataide on tekemistä. Tekemistä sanoilla. Juoksemista yömaahan. Niin ja tietenkin tarkoitan myös sitä, että sanataide on kivaa. Väitän, että sanataideopetuksessa kieleen ei pitäisi suhtautua välineenä, jota sitten opitaan käyttämään tehokkaasti, taitavasti ja hyvännäköisesti. Melkein kaikkien ihmisten elämässä on liikaa voittamista, liikaa häviämistä, liikaa yksinäistä pätemistä. Liian usein kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja yrittää välittää toiselle yksiselitteisen (ja kauniin ja hauskan) viestin ja samalla kätkeä oman kömpelyytensä. Liian usein kirjoittaminen on toisten ihmisten pelkäämistä. Eipä ihme, että niin moni vaikenee. Minun mielestäni sanataideryhmissä kieltä voidaan lähestyä lahjana. Meille on annettu tämä hetki. Meille on annettu epäilemättä mittaamattomat ja varsinkin kummalliset ilmaisemisen mahdollisuudet. Jokainen tekee tällä hetkellä juuri sen, minkä nyt tekee. Outojen, monitaiteellisten virikkeiden avulla ohjaaja voi kätilöidä kokemuksen siitä, ettei ole mielekästä lähteä arvottamaan tekstejä, varsinkaan toisiaan vasten. Että on hauskaa kirjoittaa vaan, tietämättä mihin se vie. Kielellä toista voi koskettaa ja kieli voi olla tila jossa kohdataan. Että ei tarvitse pelätä. Tämä on tärkeä opetus muillekin kuin vain kirjoittajiksi aikoville. Sanataideopetus on itsetuntokasvatusta. Oikeastaan se ei ole mitään muuta kuin itsetuntokasvatusta.

Mutta eivätkö ihmiset kuitenkin halua harrastaa sanataidetta kirjoittaakseen taiteellisesti? Ihan niitä novelleja ja runoja ja näytelmiä? Ja varmaan aika moni tulee sanataideryhmään oppiakseen kirjoittamaan paremmin? No okei, no hyvä on, enhän minä tuota tietenkään halua kieltää. Jotenkin vain ajattelen, että se vuosikausia pitkä kirjoittajan tie, lukeminen ja harjoittelu ja herkistyminen omalle äänelle, on jokaisen oma asia. Sanataiteen opetuksessa ei kuitenkaan ole kyse tien kulkemisesta vaan lähdöistä ja ulko-ovista. Mahdollisesti eväsleivistäkin. Haluaisin myös laajentaa kirjoittajien käsityksiä mahdollisista suunnista. Yritän vinkata, että myös näin ja näin ja näinkin voi kirjoittaa. Minusta on tärkeää, että jo aikoja sitten kirjoittajan tielleen lähtenyt voi aina päättää olla tienhaarassa ja valita uuden suunnan. Aivan yhtä tärkeää on, jos hän valitsee saman oman suuntansa yhä uudestaan. Ja varsinkin minusta on tärkeää, että sanataideryhmissä pitkään kirjoittamiseen sitoutuneet ja vasta-aloittaneet ja satunnaiset hauskanpitäjät voisivat kaikki olla yhteisellä lähtöviivalla ja siten erilaisuudellaan opettaa ja ilostuttaa toisiaan.

Minua kiinnostavat sanataideohjaajana pienet asiat. Minänen ja sinänen. Kehollisuus ja monitaiteellisuus on minulle tärkeää myös.

Uskoakseni monella sanataideohjaajalla korostuvat minun opetustani enemmän keskustelu ja ehkä jonkinlainen tietoisuus erilaisista kielistä (mainokset, asiatekstit, rakkaudentunnustukset…). Ounastelen, että minun vetämissäni jutuissa tiedostetaan ja perustellaan keskimääräistä vähemmän ja paljastetaan itseämme toisillemme keskimääräistä enemmän, esimerkiksi hyppimällä yhdessä. (Ja näin myös sulkasadon verkkokurssilla.) Saamme toisiltamme impulsseja eri puolille mieltä ja kehoa ja sielua. Ja sitten on sanoja. En minä tiedä, mistä ne tulevat. Ne ovat kauheita ja ihania.

- Timo Harju