Archive for the 'Lukuvinkit' Category

Sarri Nirosen lukuvinkki

Thursday, November 1st, 2012

Sarri Nironen on esikoiskirjailija, jonka romaani Tähdenpeitto ilmestyi WSOY:ltä 2012.

Jack Kerouac: Matkalla (On The Road, 1957)

Kun olin 14, minulla oli paras ystävä jolla oli silmissä paljon kajalia, jonka kanssa istuin luokan takarivissä ja kuuntelin Manic Street Preachersia välitunneilla. Niitä ekoja levyjä, niitä joissa Manicsit ovat kauniita ja nuoria ja innokkaita. Me istuimme niitä kuunnellessa yläasteen käytävällä ja nojasimme seinään, joku biologian tunti oli aina alkamassa vartin päästä, meitä väsytti koko ajan kamalasti.
Minulla oli hiukan vanhempia puolituttuja joille olimme puhuneet lähinnä jossain netissä, tuttuja jotka olivat parikymppisiä ja jotka seurasivat lempibändejään ympäri Eurooppaa, jotka jonottivat keikkapaikkojen edessä tunteja ja nukkuivat sitten rahattomina yönsä jossain Hampurin lentokentällä. Heidän elämänsä tuntui kauhean siistiltä, minun elämäni ei.
Käytin yläasteajan lähinnä haaveiluun. Olin liian nuori ihan kaikkeen mihin olisin halunnut olla tarpeeksi vanha: olin liian nuori käymään baareissa, liian nuori seuraamaan lempibändejäni Euroopan halki, liian nuori tunteakseni oikeastaan olevani edes elossa, sillä epätäsmällisellä mutta  väkevällä tavalla miten tuo lause ymmärretään kun kärsitään ikuisuudelta tuntuvasta yläasteesta. Joten 14-vuotisuus minulle: kiinnitin sinitarralla lempibändieni julisteita seinilleni, kirjoitin tyhmiä runoja luokan takarivissä, tein sen tyhmän ja turhan puunlehtiesitelmän. Kaikki tuntui vähäpätöiseltä, kuin kaikki merkityksellinen tapahtuisi jossain muualla.
Enimmäkseen silloiset lempikirjani olivat kauhean vakavahenkisiä. Luin Sylvia Plathin runoja, George Orwellin kirjaa 1984, ja Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicidesia. Ja sitten oli Jack Kerouacin Matkalla. Nämä kaikki olivat kirjoja, joista kaikki ne ihanat kaksikymppiset puolitutut olivat pitäneet, jotka varastin heidän kirjalistoistaan.
Ne vakavahenkiset kirjat olivat tärkeitä, omalla tavallaan. Ne toivat lohtua ja tunteen siitä, etten ollut yksin, että joku jossain on tuntenut samalla tavalla kuin minä. Mutta Matkalla oli, ja on, ihana ja valtavan tärkeä kirja, sillä se saa minut unelmoimaan ja tuntemaan itseni eläväksi. Vaikka kaikki hauska saattaa olla nurkan takana, tai sitä seuraavan nurkan, niin minusta tuntuu Kerouacia lukiessa kuin määränpää olisi aivan mahdollista saavuttaa. Että kaikki haaveet täytyy toteuttaa, ja mieluiten mahdollisimman pian, mieluiten juuri nyt.
Yläasteen jälkeen olen tehnyt vaikka mitä ja juuri niitä asioita joista silloin haaveilin. Niitä asioita, joista kirjoitan nyt kirjoja ja vanhempana sitten sentimentaalisia muistelmia. Olen matkustellut parhaan ystäväni kanssa ympäri Eurooppaa, natustellut litistynyttä croissantia Berliinin rautatieasemalla. Suudellut sateessa. Yrittänyt nukkua lentokentillä joissa valot ovat aina jotenkin kammottavalla tavalla aivan liian kirkkaat. Etsinyt tikkaat yliopiston katolle ja juonut siellä punaviiniä. Kerouacin kirja on osaltaan opettanut minua näkemään nuo kaikki hetket kauniina, taianomaisina. Tallentamisen arvoisilta. Sellaisilta, jotka täytyy ikuistaa, vaikka kyse on vain kuvista, sirpaleista.
Matkakirja, aikuistumiskirja, beat-kirja. Mutta minulle Matkalla on kuitenkin eniten rakkausromaani, sillä sen teksti saa minut tuntemaan itseni ihanalla tavalla vastaheränneeksi. Siltä kuin kokisin kaiken herkästi ja syvästi, niin kuin olisin elossa ja lähdössä jonnekin juuri oikeaan suuntaan.

Matias Riikosen lukuvinkki

Tuesday, October 2nd, 2012

Matias Riikonen on esikoiskirjailija, jonka teos Nelisiipinen lokki ilmestyi Gummerukselta 2012.

Tove Jansson: Muumikirjat

En oikeastaan haluaisi suositella mitään kirjaa. Enkä puhua niistä. Luen niin kuin Muumilaakson marraskuun homssu Tuhto, piilossa ullakkokomerossa. Miksi sitten aina tuleekin joku Vilijonkka, riuhtaisee komeron oven auki ja kysyy: ”Mitäs kirjaa sinä luet?” Yhtä kirjaa vain. En minä halua alkaa lörpötellä siitä. Eikä muumikirjoillekaan tehnyt välttämättä pelkästään hyvää, että ne löydettiin ja niistä alettiin puhua. Kun kirjojen suosio kasvoi, muumipeikotkin kasvoivat. Kirja kirjalta ne muuttuvat kuvituksissa yhä pyöreämmiksi, kuin jokin tauti turvottaisi niitä.
Kaikki siis ”tietävät” muumikirjat ja voi kysyä, tarvitseeko niitä suositella kenellekään. Jotkin kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että ne kyllä ”tietää” mutta niiden ohi kävelee silti toistuvasti. Muistan, miten katkera olin, kun luin muumisarjan kirjat ensimmäistä kertaa. Olisin halunnut kasvaa niiden kanssa, antaa kirjojen herkkyyden ja lumouksen vaikuttaa sieluni muotoutumiseen. Mutta oli liian myöhäistä. Minusta oli jo ehtinyt tulla paatunut lurjus, jolla on ruostunut sydän.
Muumikirjojen parissa voi todellakin kasvaa, koska ne ovat sekä lasten että aikuisten kirjoja. Joku Muumipapan urotyöt on lapsilukijalle värikäs seikkailukertomus, kun taas vanhempi lukija löytää siitä itsekeskeisen ja kokemuksiaan paisuttelevan kertojan. Kirja parodioi Cellinin kaltaisia muistelmakirjoittajia.
Kaksi viimeistä muumikirjaa ovat aikuisille kirjoitettuja lastenkirjoja. Lastenkirjamuoto antaa luvan käyttää sellaista symboliikkaa, joka olisi toisaalla kenties turhan ilmeistä. Muumipapassa ja meressä Muumipappa haluaa kokea itsensä jälleen mieheksi ja päättää viedä perheensä saarelle. Keskellä saarta sojottaa hylätty majakka, jonka valon Muumipappa yrittää saada syttymään. Muumipeikko ja pikku Myy löytävät kuusten alta majakan valoa päin lentäneiden lintujen hautoja. ”Niin kauas kuin sumussa saattoi nähdä, siellä seisoi rivissä pikkuruisia ristejä.” Muumipeikko arvelee, että majakanvartija keräsi kuolleet linnut joka aamu. ”Ja tuli yhä surullisemmaksi. Ja jonakin päivänä hän sammutti majakan ja lähti tiehensä”. Voiko miehuuden tuhoisasta puolesta kipeämmin kirjoittaa? Ja voiko mies olla hyvä vain luopumalla miehuudestaan, ”sammuttamalla majakan”?
Toisin kuin tosikkomainen romaanikirjailija, ”luihu lastenkirjailija”, kuten Jansson itseään nimitti, saa kirjoittaa infantiilisti ja purkaa ”hengenvaarallisen naiiveja” tunteitaan. Hän saa kirjoittaa epäluulostaan miehisyyttään etsiviä isiä kohtaan mutta myös täyttää Muumilaakson hurjalla kauneudella. Se on maailma, jossa tanssitaan villisti, vaikka laaksoa lähestyy pyrstötähti, ”taivas on tummanpunainen” ja ”puut huohottavat kuumuudessa”. Mutta se on myös teollinen maailma, jossa on posetiiveja, puhelimia ja huvikentän vekottimia. Koskaan ei kuitenkaan näytetä tehtaiden piippuja, sitä rumuutta, jonka juuri teollisuus on. Kaikki se on piilossa jossain Yksinäisten Vuorten takana.
Vaikka kyllä Tove Jansson tiesi senkin, että ennen pitkää rumuus ja ikävyys täytyy kohdata. Hän kirjoitti Muumilaakson marraskuun. Se on hienoin ja haikein muumikirja, jossa muumiperhe on kadonnut ja joukko hahmoja saapuu autioon muumitaloon. He yrittävät elää kuin muumiperhe, pitää yllä omaa haavekuvaansa idyllistä. Tietenkään se ei onnistu. Ja kuitenkin he ovat hetken yhdessä, omalla tavallaan, ennen kuin jättävät toisilleen hyvästit ja katoavat lumipyryyn ”ympärillään se alakuloisuus ja helpotuksen tunne, joka tavallisesti seuraa jäähyväisiä.”

Maarit Verrosen lukuvinkki

Monday, February 13th, 2012

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat (suom. Annamari Sarajas, WSOY 1949).

Kulkijan pilvilinnat on lempeän humoristinen, hiljaisen viisas ja liikuttava tarina Bollesta, joka jää työttömäksi sikarintekijän ammatistaan ja ryhtyy maankiertäjäksi. Bollen lisäksi lukija kohtaa muita kulkureita, paikallaanasujia ja näiden välisiä sattumuksia sekä tutustuu kulkurielämän iloihin, suruihin, hankaluuksiin ja perusteisiin.

Tähän kirjaan tekee mieli palata aina uudestaan, vähintään selailemaan. Bollen kaltaisia kulkijoita ei pohjoisessa Euroopassa enää ole, mutta tarina on täysin ajaton.
Aikoinaan etsin maankiertäjien elämäntavan ja omien retkieni yhtymäkohtia. Päättelin olevani niin sanottu romanttinen kulkuri: sellainen, joka ei kulje ammatikseen ja jonka ei ole sitä pakko tehdä – jos vaikkapa sää sattuu olemaan huono – mutta joka tuota elämäntapaa kuitenkin toisinaan vähän aikaa harrastaa.
Nyt vertaan Bollea ja hänen kumppaneitaan toisaalta hädänalaisiin pakolaisiin ja kerjäläisiin, toisaalta kaikkiin niihin, joita omassa yhteisössään joko synnynnäisten ominaisuuksiensa tai valitsemansa elämäntavan takia kartetaan ja syrjitään.

Bolle on lempeä ihminen, hän ei koskaan suutu ja rähjää edes silloin kun häntä kohdellaan töykeästi ja ilkeästi. Hän ei varasta eikä ole väkivaltainen – mutta tuon tuostakin häntä epäillään pahantekijäksi. Koska hän on kulkuri. Kulkijan ja valtaväestön väliin tuntuu kohoavan ylittämätön muuri:
“Kotonaolija pelkäsi siksi että on mahdotonta tietää millainen ihminen kulkuri oli. Kulkija pelkäsi siksi että hänet saatettiin tulkita tai käsittää sellaiseksi mitä hän ei ollut.”
Pelkokierteen ilmentymät huvittavat ja surettavat yhtä aikaa aivan kuin Chaplinin pikku kulkurin kommellukset. Esimerkiksi ennen partakoneen keksimistä kulkureilla oli ongelma: jos heillä oli mukanaan partaveitsi, se tulkittiin aseeksi ja epäluulot heräsivät. Toisaalta muodissa olivat sileäksi ajellut kasvot, ja jos kulkurilla oli täysparta, hän oli erilainen ja häntä pidettiin roiston näköisenä ja epäsiistinä.

Kaikesta huolimatta kulkurinelämä on se minkä Bolle on itselleen valinnut, ja jota hän haluaa elää, vaikka ei oikein osaakaan selittää syytä. Usein sitä häneltä kysytään. Kulkurilla ei ole suurta kiirettä, ei ihmeempiä tavoitteita, hän sopeutuu ympäristöönsä ja pyrkii elämään sovussa sen kanssa. Hän nauttii luonnon kauneudesta ja niistä harvinaisista hetkistä, kun ihmiset suhtautuvat ystävällisesti, kutsuvat aterialle, antavat yösijan.
Tarinan vertauskuvallisen lopun tulkitsee kukin tavallaan. Juonipaljastukseen syyllistymättä voin kertoa, että Bollelle käy lopulta hyvin. Sen hän on ansainnut.

Saila Susiluodon lukuvinkki

Wednesday, February 1st, 2012

Philip Pullman: Universumien tomu I-III
(Kultainen kompassi, Tammi 1996. Salaperäinen veitsi, Tammi 1997. Maaginen kaukoputki, Tammi 2001).

Pullmanin viisas, laaja, mytologioita ja kirjallisuusviitteitä vilisevä fantasiasarja on lumoava lukukokemus. Universumien tomu on jännittävä ja monitasoinen trilogia rinnakkaistodellisuuksista ja salaperäisestä tomusta joka maailmoja yhdistää. Samalla se on päähenkilö Lyran kasvukertomus, kertomus rakkauden heräämisestä, ihmisen vastuusta ja vapaudesta.

Pullman on luonut trilogiaan kiehtovan, esineistöltään ja ympäristöiltään omaperäisen universumin. Päähenkilö Lyra elää yhdessä rinnakkaisista maailmoista, joka vastaa joiltakin osin omaamme Oxfordineen. Tärkein ero Lyran ja meidän maailmamme välillä ovat daimonit; ihmisten näkyvät, puhekykyiset eläinsielut ja kumppanit. Lapsen daimoni voi ottaa minkä muodon tahansa, aikuisen daimoni on yksi ja muuttumaton.

”Miksi daimonien on otettava pysyvä muoto?” Lyra kysyi. ”Minä tahdon, että Pantalaimon pystyy muuttumaan aina. Niin sekin tahtoo.”
”Ne ovat aina ottaneet pysyvän muodon ja tulevat tekemään niin vastaisuudessakin. Koittaa aika, jolloin sinä väsyt sen muuttumiseen ja haluat sen asettuvan johonkin hahmoon.”
”En ikinä!”
”Voi, kyllä vain. Sinä haluat kasvaa isoksi niin kuin kaikki muutkin tytöt. Ja sitä paitsi pysyvässä muodossa on omat etunsa.” (—) ”Siitä tietää millainen persoona ihminen on. (—) Ja kun daimonisi ottaa pysyvän muodon, sinä tiedät millainen ihminen itse olet.”

Pullman on sivistynyt, pohtiva ja lukenut kirjailija, eikä pelkää näyttää sitä. Universumien tomuun vaikuttaneita kirjailijoita ovat esimerkiksi William Blake, Dante, ja erityisesti Milton (Kadotettu paratisi), ja vaikka teossarja sivuaa niin nykyfysiikkaa, teologian kritiikkiä kuin pohdintaa ihmisen vapaudesta, lukija ei tarvitse yliopistotasoista koulutusta, sillä Pullmanin tarinakokonaisuus toimii monella eri tasolla, hyvän kirjan tapaan.

Nykyisen fantasiakirjatarjonnan (joskus jopa roinan) keskellä Pullmanin Universumien tomu sijoittuu minusta samalle klassikkolinjalle kuin Narnia tai Taru Sormusten herrasta. Yhteistä näille teoskokonaisuuksille on myös se, että kaikissa pohditaan kristinuskon keskeisiä myyttejä. Universumin tomussa Jumala, uskonto (etenkin katolinen kirkko) ja perisynti asettuvat kriittisen tarkastelun alle; teossarjan tärkeimmät teemat ovat epäilys, tieto ja ihmisen vapaus.

Juuri tätä hän oli tarkoittanut vastatessaan Willin kysymykseen, oliko hänellä koskaan ikävä Jumalaa: tunnetta siitä, että koko maailmankaikkeus oli elävä, ja että kaikki oli merkitysten säikeillä kytköksissä kaikkeen. Kristittynä ollessaan Marykin oli tuntenut olevansa kytköksissä, mutta kirkosta lähdettyään hän oli ollut irrallinen ja vapaa ja kevyt maailmankaikkeudessa, josta puuttui tarkoitus.
Sitten hän teki Varjoja koskevan keksintönsä, matkusti toiseen maailmaan, ja nyt tänä yönä oli ilmiselvää, että kaikki sykki päämäärää ja tarkoitusta – josta hän oli irrallaan. Eikä yhteyttä voinut löytää, koska Jumalaa ei ollut.

Teossarjan on englannista suomentanut Helene Bützow, palkittu kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka taidonnäytteitä ovat Pullmanin teosten lisäksi esimerkiksi Don De Lillon romaanit.

Pirta Palolan lukuvinkki

Wednesday, October 5th, 2011

Pirta Palola on Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun 9.-luokkalainen ja Nuoren Voiman Liiton TET-harjoittelija.

————————————————

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi 2009)

Sain “Hurmion tyttäret” joululahjaksi 13-vuotiaana, mutta en heti osannut tarttua siihen. Takakannen kuvaus ei houkutellut, eikä kirjan rakenne ollut aivan perinteinen. Kirjassa päähenkilöt, Katri Vala (1901–1944) sekä Elina Vaara (1903–1980), kertovat vaiheistaan ja tunteistaan vuorotellen, eräänlaisena “ajatuspuheena”. Nopean selauksen perusteella luulin kirjaa jonkinlaiseksi pitkäpiimäiseksi dialogiksi, ja se jäikin hyllyyn melkein kahdeksi vuodeksi. Kun sitten lopulta tulin aloittaneeksi tuon hyllyn nurkkaan unohtuneen lahjakirjan lukemisen, tajusin että ensivaikutelmani oli ollut väärä. Tempauduin mukaan nuorten naisten kiihkeisiin nuoruusvuosiin enkä ole katunut. Kirja johdatti minut kiinnostumaan ensin päähenkilöidensä, ja sittemmin myös muiden suomalaisten runoilijoiden tuotannosta. Ilman “Hurmion tyttäriä” tuntisin tuskin lainkaan runoutta kirjallisuuden lajina, enkä osaisi sitä arvostaakaan niin paljon kuin nyt.

Romaani sijoittuu 20-luvulle, jolloin kirjan kertojat, Elina Vaara ja Katri Vala ystävystyivät. Lukija pääsee seuraamaan heidän taipalettaan itsenäisen Suomen ensimmäisiksi naislyyrikoiksi, joilla oli tärkeä rooli sen ajan kulttuurielämässä. Molemmat kuuluivat Tulenkantajien sisäpiiriin, 1920-luvulla syntyneeseen kirjailijaryhmittymään, jota johti kiihkeä Olavi Paavolainen. Mukana olivat myös muun muassa Mika Waltari, Lauri Viljanen ja Yrjö Jylhä. Kuten takakannen kuvaus kuuluu, on ilmassa sähköä: runoa, ammattikateutta, rakkautta ja mustasukkaisuutta. Elämän villiä hurmaa!

… Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää! …

- Katri Valan runosta Kukkiva maa -

Katri Valan ja Elina Vaaran tyylit olivat hyvin erilaiset. Elina Vaaralle oli tärkeää runouden yhteys musiikkiin, ja hänen runoissaan on tyypillisesti riimejä. Ne olivatkin ehkä Katri Valan runoja perinteisempiä. Valan vapaamittaiset runot herättivät ajan kulttuuriväessä kuohuntaa, ja hänestä tuli yksi kiinnostavimmista silloisista nuorista runoilijoista.

Romaani on fiktiivinen, mutta sillä on vankka tosipohja. Loppusanoissa kirjailija kertoo luoneensa faktan pohjalta maailman, joka on mielikuvituksen mausteilla ryyditetty. Lähteinään Satu Koskimies on käyttänyt muun muassa kirjeitä, nauhoitteita sekä erilaisia aiheeseen liittyviä kirjoja.

“Hurmion tyttäret” on kirja, jota suosittelen ehdottomasti kaikkien luettavaksi, niin pakahduttava ja elämänmakuinen se on.

Ville Leinosen lukuvinkki

Wednesday, September 7th, 2011

John Hersey: HIROSHIMA

“Jokaisen lukutaitoisen pitäisi lukea tämä kirja,” lukee kirjan takakannessa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Kirjavinkkini on yksiulotteinen, yksiselitteinen ja joka päivä yhtä ajankohtainen kaikkialla maailmassa.

Kyseessä on amerikkalaisen (Kiinassa 1914 syntyneen) toimittaja/kirjailijan John Herseyn raportti maailmanhistorian ensimmäisen atomipommin pudottamisen hetkestä 6. elokuuta 1945 klo: 08.15, sekä siitä miten aamu jatkui tästä eteenpäin keskisuuren japanilaisen Hiroshiman kaupungin tavallisilla asukkailla. Näkökulma pommin voimasta kotikadulla tai työpaikan käytävällä on varsin erilainen kuin se sienen muotoinen savupatsas, jonka pommin pudottanut lentokone filmasi pilvistä käsin maailman sanomalehtien kansiin.

Hiroshimassa asui 40-luvulla suunnilleen saman verran ihmisiä kuin nykyään Espoossa tai Tampereella, eli reilut 250 000 asukasta. Noin 75 000 ihmistä kuoli muutamassa sekunnissa. Loput jäivät kitumaan vuorokaudeksi, jotkut viikoiksi, jotkut kuukausiksi. Vain harva kaupunkilainen selvisi ilman fyysisiä vammoja. Pommin aiheuttamat henkiset vammat ovat edelleen parantumattomia. Nuorimmat selvityneet ovat tänä päivänä keskimäärin seitsemänkymppisiä.

Kolme päivää myöhemmin amerikkalaiset pudottivat vielä toisen atomipommin Nagasakin kaupunkiin vastaavin seurauksin. Toinen Maailmansota loppui iskujen jälkeen Japanin Keisarin antautumiseen. Pommien tuhon aikaansaama tietoisuus ja pelko olivat alku vuosikymmeniä kestäneelle Kylmän Sodan ydinasevarustelupelleilylle, joka terrorisoi ihmisiä ympäri maailmaa vielä 90-luvulle saakka. Nykypäivänä ydinaseita maailmassa hallinnoi seitsemän asiansa tunnustanutta valtiota sekä mitä luultavimmin useita muita, myös valtioita pienempiä ryhmittymiä, jotka eivät lähtökohtaisestikaan pelaa yhteisillä säännöillä (mitä ne sitten lieneekään?).

John Herseyn raportissa käydään yksityiskohtaisesti läpi kuuden hibakushin (Hiroshiman eloonjääneen) selviytymistarina. Palavan kaupungin kuuma, tuhkasta pimeä hävitys tuntuu lukijasta unenomaiselta vieraalta planeetalta. Kuitenkin näiden muutamien haastateltujen kokemat ja näkemät tilanteet ovat lohduttomuudessaan surullisinta totta mitä maailma päällään kantaa. Tuhansien ihmisten haisevia rykelmiä makaamassa paikoillaan kuolemaa tehden, hiljaa! Tämä on yksi hämmentävimpiä yksityiskohtia - kukaan ei valittanut ääneen omaa tilaansa. Japanilaiset antoivat henkensä maansa puolesta hiljaa osansa hyväksyen. Eloonjääneet sen sijaan pyytelivät anteeksi kuolleilta ja vammautuneilta sitä ettei heille käynyt yhtä huonosti. Kahden viikon jälkeen radioaktiivisen laskeuman vaikutus alkoi valjeta lääkäreille ja tutkijoille. Haavat eivät parantuneet, ne avautuivat uudelleen ja märkivät aina entistä pahemmin. Ihmiset sairastuivat monimutkaisiin kuolettaviin sairauksiin vielä vuosia myöhemmin. Epämuodostumat ja raskauteen liittyvät ongelmat ovat arkipäivää alueella vielä kauas tulevaisuuteen.

Kirjan kirjoittaja teki haastatteluretkensä Hiroshimaan vähän ennen tuhon ensimmäistä vuosipäivää. Kirja ilmestyi alunperin elokuussa 1946 The New Yorker lehden erikoisnumerona. Se suomennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1947. Lukemani painoksen (1985) loppuun lisätyssä osassa Hersey on etsinyt haastateltaviksi samat hibakushit kuin alkuperäisessä raportissaan ja jatkaa selviymistarinoita neljänkymmenen vuoden jälkeen. Elämäntarinat eivät ole kovinkaan valoisia ja sisältävät jopa koomisen surkeita kohtaloita. Tämä kuuluisa sotaraportti on ainutlaatuinen siinä, ettei se pureudu sodan syihin tai motiiveihin. Se ei luettele strategisia kohteita eikä puhu politiikkaa. Kirja ei myöskään jää tutkimaan pommin tuhon vaikutuksia niinkään aineellisessa maailmassa, vaan se pureutuu suoraan ihmissielun tuhoutumisen kuvaamiseen. Hersey ei tunteile kirjassaan, vaan jättää kaiken tunteilun lukijansa harteille.

Salla Simukan lukuvinkki

Wednesday, September 7th, 2011

Richard Adams: Ruohometsän kansa (WSOY 1975)

Tutustuin ensimmäisen kerran Richard Adamsin Ruohometsän kansaan kuuntelemalla. Pirkko Aarnion ääni kertoi minulle Pähkinän, Viikan, Hopean ja muiden kaniinien tarinan samalla, kun piirtelin paperille, mitä mieleen juolahti. Paperin poikki alkoi pian loikkia lauma pitkäkorvaisia, pelokkuudessaankin rohkeita jäniseläimiä. Uppouduin äänikirjaan täysin, ja ensimmäisen kuuntelukokemuksen maaginen tunnelma on seurannut minua myös myöhemmillä lukukerroilla.

Ruohometsän kansa on romaani, joka tarjoaa eri-ikäisille lukijoille erilaisia tasoja. Aluksi se oli minulle jännittävä seikkailukertomus kaniinien pakoretkestä ja uuden kodin etsinnästä. Pidätin henkeäni, kun kettu kulki ohi. Kaivauduin syvemmälle koloihin Voikukan perässä. Itkin rakkaiksi käyneiden ystävien kuolemaa.

Hieman myöhemmin teos viehätti minua erityisesti luonnon ja eläinten biologialle melko uskollisella kuvauksellaan. Vaikka tarinan kaniinit on inhimillistetty ja niillä on paljon ihmisten piirteitä, Adams on säilyttänyt niillä myös aimo annoksen aitoa kaniiniutta, joka saa niiden refleksit toimimaan. Kirjailija on erittäin hyvin perehtynyt kaniinien elämään ja tarjoilee kuin huomaamatta tarinan lomassa eläintietoutta. Adamsin kuvaama luonto ei myöskään ole pelkästään kaunis ja idyllinen vaan julma ja epäoikeudenmukainen. Luonnossa kaikille ei käy hyvin.

Viimeisimmillä lukukerroilla olen innostunut Adamsin allegorioista ja tavasta kuvata kaniinien kautta myös meitä ihmisiä ja tapaamme käyttäytyä. Kaniinien taistelut voivat vaikuttaa hurjilta, mutta ne kalpenevat ihmissotien rinnalla. Ystävyys, solidaarisuus, rakkaus, petturuus ovat teemoja, jotka tulevat vastaan kirjan sivuilta ja heijastelevat ihmiselämää.

Ruohometsän kansan kerronta on yksinkertaisuudessaan kaunista. Se houkuttelee mukaan maisemaan:

Toukokuinen auringonlasku punasi pilvet, hämärään oli vielä tunti aikaa. Kuiva rinne oli täynnä kaniineja – jotkut jyrsivät ruohoa kolonsa lähettyvillä, toiset kulkivat alemmaksi löytääkseen voikukkia tai kukaties kevätesikon, jota muut eivät olleet huomanneet. Siellä täällä seisoi muurahaiskeolla kaniini pystyasennossa katsellen ympärilleen korvat pystyssä ja kuono tuuleen.

Kersti Juvan suomennos on nautittavaa luettavaa. Samoihin aikoihin Juva suomensi myös Taru sormusten herrasta, ja jotain samankaltaisuutta näissä teoksissa onkin. Kumpuileville kukkuloille on helppo kuvitella kaniinien sijaan hobitit, ja toisinpäin. Molemmissa kirjoissa on myös ikiaikaisen sadun, myyttisen kertomuksen tunnelma. Jokin salaperäisyys, joka saa miellyttävät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin.

Kannustan tarttumaan Ruohometsän kansaan ja lähtemään kaniinien matkaan. Matka voi olla paikoin pelottava ja ravisteleva kokemus, mutta tie johtaa lopulta kotiin. Lupaan sen.

Jyrki Kiiskisen lukuvinkki

Tuesday, March 1st, 2011

Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olin kaksitoistavuotias, kun luin John Steinbeckin Ystävyyden talon. Se oli ensimmäinen ahmaisemani varsinainen romaani. Tämä humoristinen kertomus laitapuolenkulkijoiden ystävyydestä kolahti niin lujaa, että päätin siltä istumalta lukea kaikki John Steinbeckin teokset.

Tein niistä listan. Aina luettuani kirjan ruksasin sen yli. Lista oli pitkä ja osa kirjoista paksuja, silti toivoin ettei se loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se. Sitten tulivat muut kirjailijat ja uudet tyylit, entistä mielkuvituksellisemmat.

Ystävyyden talo oli kaltaiselleni varhaisteinille unohtumaton lukukokemus, mutta toinen Steinbeckin kirja jäi askarruttamaan mieltä ihan toisella tavalla.

Hiiriä ja ihmisiä vaikutti hitaasti ja huomaamatta. Edelleenkin tajuan joskus ajattelevani kirjaa, vaikka siinä ei näytäkään olevan mitään kovin ihmeellistä: se on kuin juttu joka kerrotaan toiselle souturetkellä tai myöhäisenä kesäiltana rautatiesillan päällä istuskellessa.

Tarinan päähenkilöt George ja Lennie ovat pakomatkalla. George on pienikokoinen ja ovela kaveri, Lennie taas väkivahva jätti, joka on mieleltään hidas ja lapsenomainen mies.

George haluaisi elää seikkailijan elämää, mutta hänen on pidettävä huolta Lenniestä, joka on yksinään täysin avuton. Lennie ei pysty huolehtimaan edes lemmikeiksi pyydystämistään pienistä eläimistä, vaikka haluaisi hoitaa kaneja. Hätääntyessään Lennie ei hallitse valtavia voimiaan, vaikka on muuten sävyisä.

George saa kaverukset puhutuksi töihin eräälle maatilalle, koska onnistuu vakuuttamaan omistajan siitä, että Lennie on kova työmies. Aluksi kaikki näyttää menevän hyvin, mutta omistajan poika Curley ottaa Lennien silmätikukseen ja ryhtyy kiusaamaan tätä. Muutkin ihmiset käyttävät Lennien lapsenmielisyyttä hyväkseen, kunnes tulee ratkaiseva väärinkäsitys. Siitä käynnistyy hallitsematon tapahtumasarja, jolla on traaginen loppu ja jota edes George ei voi estää.

Hiiriä ja ihmisiä on liikuttava tarina. Sen sävy on realistinen, mutta henkilöt eivät ikään kuin sovi todelliseen maailmaan, 1930-luvun suureen lamaan, jonka aikana ihmiset kuljeskelivat etsien hanttihommia pysyäkseen hengissä. George ja Lennie on kuvattu realistisesti, siltikään he eivät tunnu todellisilta henkilöiltä, vaan pikemminkin satuolennoilta. Me tajuamme, että he ovat kuvitelmaa, mutta haluamme eläytyä heihin kuin satuun.

Se ei kuitenkaan ole mielestäni puute, sillä Steinbeck tuskin pyrkikään täydelliseen realistisuuteen tällä pienellä suurella romaanillaan. Hän kertoo tarinansa sadun muodossa, niin yksinkertaisena ja koskettavana, että sen voisi kertoa myös Lennielle. Tämäkin ymmärtäisi sen, ainakin osan siitä.

Mutta se mitä Lennie ei ymmärrä, on todellinen ihmisten maailma, se maailma jossa hänen olisi pakko elää, vaikka hän ei siihen kykene. Niin kuin jokaisen lapsen, joka kasvaa aikuiseksi, kun hän oppii ymmärtämään, miten ihmiset toimivat ja miten maailma toimii ja miten hänen itse on meneteltävä suhteessa muihin ihmisiin. Se ei ole satumaailma. Se on Georgen, Curleyn ja muiden romaanin henkilöiden julma todellinen maailma, jossa on opittava selviytymään.

Tässä on Hiirien ja ihmisten kiehtovuus: se on puoliksi satu ja puoliksi realistinen romaani, olematta kumpaakaan niistä. Ja lukija kuuntelee satua kuin Lennie ja realistista romaania kuin George, olematta kumpikaan heistä.

Asan lukuvinkki

Tuesday, November 16th, 2010

Agota Kristof:  Iso vihko (suom. 1988)

Useimmat kirjat tarjoavat hetken pakomatkan puuduttavasta arjesta. Sitten on joitakin kirjoja, jotka sekoittavat arkemme niin, ettei mikään ole enää samanlaista. Agota Kristofin “ Iso Vihko” on minulle yksi niistä kirjoista. Sen huokuma elämänhenki ja musta huumori olivat mykistyttävän vahva lukukokemus, kun kirjaan ensi kertaa nuorena poikana tutustuin.

Unkarilainen Kristof kuvaa kirjassaan kaksospoikien elämää toisessa maailmansodassa. Pojat tuodaan isosta kaupungista isoäidin luokse maalle, sodan pahimmilta pommituksilta suojaan. Vastaanotto pienessä kylässä on kuitenkin sen verran raadollinen ja karu, että pojat joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja älykkyyttään pärjätäkseen julmassa maailmassa. Erilaisilla ruumiin- ja mielenkaraisuharjoituksilla he pääsevät elämään käsiksi ja alkavat jopa menestymään puutteen sekä sodan runtelemassa ympäristössä. Pienten poikien pitää osata käyttää päätään ja kitkeä tunteensa, vaikka haukkumanimiä ja fyysisiä hyökkäyksiä tuntuu satelevan niskaan joka puolelta.

Joku toinen tuntee kipua, joku toinen polttaa itsensä, saa haavoja, kärsii. Me emme enää itke.

Pojat kirjaavat kaiken kokemansa ylös “ Isoon vihkoon”. Kaikki epämääräiset sanat, joilla  puhutaan tunteista, ovat visusti kiellettyjä. Lauseet ovat selkeitä ja ajattomia. Säntillisten poikien taidot karttuvat oma-alotteisella opiskelulla ja työnteolla. He järjestävät muun muassa esityksiä kapakoissa, opettelevat vieraita kieliä kaupankäyntiä varten ja kerjäävät tarkkaillakseen ihmisten suhtautumista toimintaansa. Heidän keskustelutaitonsakin saavat usein aikuiset hämmentymään.

Iso vihko on teos, joka tarjoaa lukijalleen kosolti käytännön ohjeita elämään. Se näyttää, mihin kaikkeen lapset pystyvät ja laittaa miettimään, miten ihminen voisikaan olla kovassa maailmassa yhtä johdonmukainen, rauhallinen ja luova kuin nämä kaksospojat? He opettelevat jopa unohtamaan äitinsä kauniit sanat, mutta säilyttävät rakkauden sisällään. Eivätkä he lähde tuomitsemaan ketään päältä päin.

Me kutsumme häntä Isoäidiksi. Ihmiset kutsuvat häntä Noita-akaksi. Hän kutsuu meitä “nartunpojiksi“.

Näin pojat esittelevät mummonsa. Isoäidin ja poikien välille kehittyy kirjan edetessä syvä luottamuksellinen suhde, joka saa voimansa molemmin puolisesta viisaudesta ja avunannosta. Lopulta ei poikien äiti eiväkä kouluvirkailijat saa poikia lähtemään isoäidin talosta. Siitä muodostuu heidän oma maailmansa eivätkä he tarvitse enää apua keneltäkään. Päinvastoin pojat ovat ne, jotka auttavat muita kyläläisiä kylmyydessä ja nälänhädässä.

Kirja on jaoteltu kappaleisiin päiväkirjanomaisesti, joka tekee lukukokemuksesta erittäin nautinnollisen. Kristofin rehellinen ja konstailematon kirjoitustyyli sekoittaa fiktion ja faktan alusta asti. Sota jää kirjassa loppuen lopuksi taustalle varjoon ja elämä marssii voittoon. Suosittelen lämpimästi todellisia lukukokemuksia etsiville!

- Asa

Asa (s. 1980) on suomalainen rap-muusikko Helsingin Roihuvuoresta. Asa, joka käytti aikaisemmin taiteilijanimeä Avain, tuli tunnetuksi 2000-luvun alussa Rähinä Records -hiphopkollektiivin jäsenenä.

Tuija Lehtisen lukuvinkki

Thursday, April 8th, 2010

Anna-Liisa Haakana: Ykä Yksinäinen
WSOY — (kolmas painos 1980)

Mie olen Ykä, ikä viisitoista ja elossa, vaikka ihmisiä kuolee joka puolella. Mie en tarkoita pelkästään Afrikassa ja Kamputseassa ja muissa hädänalaisissa maissa, vaan tässä aivan lähellä. En mie aio heittäytyä itkemään, mutta äiti päästi itkun kun kuuli.

Anna-Liisa Haakanan nuortenromaanin Ykä asuu Lapissa, metsäseudun kylässä, jota tyhmempi ei heti kyläksi huomaa. Naapureihin on matkaa kilometrejä, eikä niissä ole samanikäisiä kavereita.  Pienenä poikana Ykä kulkee äidin matkassa kaivolla ja navetalla, ja isän mukana retkillä luonnossa ja kalastamassa. Yksinäisyyden Ykä alkaa tuntea siinä vaiheessa elämäänsä, kun äiti jää kainalokepeiksi ja isäkin alkaa kutistua suuresta tuntemattomasta vähän pienemmäksi tuntemattomaksi. Yksinäisyys tuntuu painona harteilla ja möykkynä mahassa, mielialan laskuna ja levottomuutena. Yleinen ja yhtäläinen hermostuminen toisiinsa alkaa kehittyä Ykän ja vanhempien kesken. Hän on äkkiä vanhempiensa puheissa iso mies, joka ei osaa eikä viitsi mitään.

Onneksi on isän mopo. Sen avulla Ykä alkaa laajentaa maailmankuvaansa. Yhdellä retkellä hän kohtaa tien varren jäkälikössä istuvan ikäisensä  pojan, Yksijalkaisen, jonka toinen jalka on poikki nivusista lähtien. Pikkuhiljaa pojat tutustuvat toisiinsa, huomaavat olevansa samalla aaltopituudella ja ystävystyvät. Ykä elää kiihkeää nuoruutta ensirakastumisineen ja kilvoitteluineen kaveripiirissä, Yksijalkainen on elämänsä loppusuoralla. Tieto siitä raapaisee Ykää syvältä sisimmästä, mutta Yksijalkainen ei kaipaa sääliä. Hän tahtoo elää ja kokea täysillä sen, minkä vielä ehtii.

Haakanan kirja kertoo lämpimästi ja välittävästi näiden kahden eri elämäntilanteessa olevan pojan ystävyyden tarinan. Miten tärkeää on vain olla läsnä joskus. Luonto on mukana koko ajan väkevästi, se kohisee ja pauhaa, elää lujaa niin kuin Ykä. Mutta Yksijalkaiselle kesän puhkeaminen kukkaan tietää voimien loppumista. Viimeisen yhteisen retkensä pojat tekevät juhannuksena, Ykä haluaa näyttää Yksijalkaiselle maisemia, joita rakastaa.

Pitelin venettä paikallaan nojaamalla selkääni puunrunkoon. Joka puolella joessa kasvoi rentukoita, vesi lipui niiden välissä ja pitkät vesiheinät heiluivat kuin hiukset. Liikuimme kukkameressä, kun lykin hiljalleen venettä eteenpäin.
- Onpa uhkeeta, sanoi Yksijalkainen, - onpa uhkeeta.
Rannoilla kasvoi kortetta ja kynttiläkuusia, horsmaa, mutta se ei kukkinut vielä. Kulleronkukkia näkyi, keltaista leinikkiä, koko maailma aurinkoa tulvillaan.
- Onpa uhkeeta, Yksijalkainen hoki hokemistaan.

Täyden kympin kirja. Vakava aihe, jota niin Yksijalkaisen kuin Ykän omintakeinen huumori keventää. Kuten vaikkapa kirjan lopussa Yksijalkaisen haudan äärellä:

Mie ajattelin - ja se pelotti minua - että Yksijalkainen näkee minut milloin vain ja missä vain, mutta mie en näe sitä enää koskaan.
Niin mie sanoin sille ikään kuin se olis ollut siinä ja tarkkaillut minua, että jätämmä nyt jäähyväiset. Sie pärjäät jo yksinkin, et tarvitse minua.
- Niin että nukuppa hyvin, minä sanoin puoliääneen.
- Kattele kauniita unia.