Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

Hyvä kirja jättää lukijan mieleen muistijäljen.

Vaikka kuukausien kuluessa päähenkilön nimi unohtuu, eikä tarkkaa juontakaan enää muista, jokin jälki jää silti. Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat jätti minuun tällaisen merkin.

Oikeudenmukaisessa maailmassa romaanille olisi myönnetty jokin kirjallisuuspalkinto. Kirjoja ilmestyy kuitenkin niin paljon, että liian moni hyvä teos jää vähälle huomiolle. Toivottavasti joku löytää kirjan tämän vinkin kautta.

Kun luin kirjan takakansitekstin, en ollut vakuuttunut, on pakko myöntää. Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Juhani, ihastuu nuoreen oppilaaseensa Marianneen. ”Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.” Eikö tämä tarina ole kerrottu jo monta kertaa? Mitä uutta kuluneesta asetelmasta voi enää saada irti?

Lukijan on joskus hyvä haastaa ennakkoluulonsa ja tarttua rohkeasti kirjaan. Oma asenne pitäisi uskaltaa haastaa useamminkin.

Siipien kantamat on tarina rakkaudesta ja kirjallisuudesta – yhdistelmä, joka toimii lähes aina. Päähenkilön sairastuminen syöpään nostaa tarinan vielä toiselle tasolle. Harva kirja onnistuu koskettamaan näin voimakkaasti. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kirjat, jotka ovat saaneet minut itkemään. Siipien kantamat on yksi niistä. Koiranomistajat murtuvat taatusti luvussa, jossa päähenkilö vie lemmikkinsä eläinlääkärille viimeistä piikkiä varten.

Kuolemaa on harvoin kuvattu näin koskettavasti ja voisiko sanoa – elävästi. Kunpa osaisin kirjoittaa yhtä hyvän kirjan.

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

suomentanut Pekka Markkula

John Books Oy, 1981

– No niin, tämä on teidän ensimmäinen päivänne uudella, tuntemattomalla planeetalla, jatkoi Eddien uusi ääni. – Muistakaapa siis pukeutua lämpimästi ja älkääkä sitten leikkikö ilkeitten mulkosilmäisten hirviöitten kanssa.

Douglas Adamsin (1952–2001) hulvattoman sci-fiburleskin löysin 1981 Tampereen Akateemisen hyllyltä ja se teki vaikutuksen jo kannellaan, jossa olla möllötti kaksi jättikokoista limaa erittävää etanaa Valkoisen talon edessä. Aivan ufokansi, ajattelin ja tartuin pokkarin takakansitekstiin ahmien: Älä hätäile! Maapallo tuhotaan tänään.

Särmää! Otin kirjan ja istahdin hyllyjen väliin lattialle lukemaan löytöäni. Nauraessa kulahti fysiikan kaksoistunti sekä osa matikan tuntia (kätevää). Ostin kirjan muitta mutkitta enkä ole (onneksi) vieläkään toipunut lukukokemuksesta. Todisteena Adamsin vasaraniskusta hyllystäni löytyy lukemattomia versioita romaanista eri kielillä, eri versioina. Myönnän: olen höpönä Linnunradan käsikirja liftareille opukseen.

Kirjasta tuli teini-iästä lähtien vakiomatkalukemistoni, lopulta se oli eräänlainen talismaani. Tai turvalelu. En ole matkustanut Israeliin tai Turkuun, en edes lähipizzeriaan ilman, että olkalaukussani taivaltaisi Linnunradan käsikirja liftareille. Näinkin voi käydä. Kirjasta tulee matkakaverisi, mutta kukapa ei haluaisi lähteä liftari Ford Prefectin seurassa tutustumaan Linnunratamme ihmeisiin, vaikka kotiplaneettasi räjäyttäisi Hyperavaruuden suunnittelutoimiston hölmö ja läpeensä kehnoja runoja kirjoittava vogoni?

– Sa roikotat mua tuskassain kuin taudinlyömä kurttumöykkiäinen / Sulle tahdon antaa lempeni ma palavaisen ja ostaa kioskilta kerrospurilaisen.

Tähän suureen runouteen ei ole mitään lisättävää. Sääli niitä liftarirukkia, jotka vogonit pakottavat runokuuntelutuoleihin. Reilu ilveily jatkuu seikkailun vuoristoratamutkissa holtittoman riemullisesti. Ja millaisia olentoja vogonit ovatkaan!

Jos haluat saada kyydin vogoneilta unohda koko juttu. He ovat yksi Linnunradan epämiellyttävimmistä roduista - eivät suoranaisesti ilkeitä, mutta äreitä, pikkutarkkoja, tunkeilevia ja paatuneita. He eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen.

1989 seisoin ensimmäisellä interrail-matkallani Tukholman salmiakkikuvioisella Sergel Torgilla. Ihmisiä vilisi. Kaikilla oli kiirus. Minulla ei. Ilmassa leijui seikkailun tuntu. Yhdessä nurkkauksessa musisoi hengellisiä höpinöitä iäkäs fru Tant hammondilla kuin planeettamme pauhaisi viimeistä päiväänsä. Oli siis matkaajan hyvä hetki istahtaa alas, laskea pieni reppu selästä ja napata luettavaksi umpimähkään huolellisesti muovitetusta mielikirjastani joku aukeama.

Maan asukkaat, pyydämme hetken hiljaisuutta. Täällä puhuu Hyperavaruuden suunnittelutoimiston edustaja. Linnunradan parannusohjelman mukaisesti on tehtävänämme rakentaa aurinkokuntanne halki avaruuden pikatie. Valitettavasti planeettanne on raivattava rakennustöiden tieltä. Toimitus kestää hieman alle kaksi minuuttia. Kiitos.

Seuraavan kerran avasin käsikirjan illalla Helsingöriin suuntaavan junan ravintolavaunussa.

– Aiotko ottaa tuon robotin matkaan? Ford kysyi ja katsoi inhoten Marvinia, joka kyhjötti omituisessa mykkyrässä nurkassa pienen palmun alla.

– Ai jaa, tarkoitat vainoharhaista androidiamme? hän vastasi. – Jep, otetaan mukaan.

– Mutta mitä ihmeen hyötyä sinulle on maanisdepressiivisestä robotista?

– Ja sinä kuvittelet, että sinulla on ongelmia, Marvin sanoi synkkänä kuin ruumista puhutteleva hautajaisvieras. – Mitä sinä tekisit jos sinä olisit maanisdepressiivinen robotti?

Erittäin hyvä kysymys!

Marvin on maailmankaikkeuden järkevin ja masentunein olento, mekaaninen murjotuskone, jonka seuraa aina ajoittain hirveästi kaipaa (ja ajoittain ei). Käsikirjan kaikilla poskettomilla olennoilla on uteliaisuus ymmärtää itseään ja saada vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen. Ja kuten kaikki maailmankirjallisuuden huiput, antaa Douglas Adamskin oman selityksensä supertietokone Syvä Mietteen äänellä:

– Hyvä on, Syvä Miete sanoi. – Vastaus suureen kysymykseen…

– Niin…!

– Elämästä, Kaikkeudesta ja Kaikesta… Syvä Miete lausui.

– Niin…!

– On… Syvä Miete piti pienen tauon.

– Niin…

– On…

– Niin… !!!…?

– Neljäkymmentäkaksi, Syvä Miete sanoi äärettömän juhlallisesti ja peruuttamattomasti.

Enkä enää muista, koska tolkuton hörötykseni päättyi, ei ehkä koskaan. Miksi ylipäätään lopettaa? Syvän Mietteen vastauksen tulkinta on lukijalle avain tai koodi upouuteen elämänpiiriin.

Liftaaja: nosta sähköinen peukalo ylös, tunge olkalaukkuusi Linnunradan käsikirja liftareille sekä pyyhe (tulet huomaamaan, että se on tuiki tarpeellinen) ja tee matka maailman ääriin! Voi olla, ettet enää kaipaa takaisin Maapallollemme…

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
Tammi, 2007

Ozin hienon romaanin keskiössä on poika, joka varttuu 40–50-luvun Jerusalemissa. Elämä ”Rauhan kaupungissa” ei ole aina yhtä juhlaa, ja elämänkohtalot ovat karujakin, mutta kirjailijan sanoista ja lauseista huokuu lämpö kuvattaviaan kohtaan. Erityisen koskettava on pojan suhde äitiinsä. Ensin äiti sairastuu, sitten nukkuu pois, eikä poika miehen vaatteissakaan lakkaa kysymästä: miksi hän hylkäsi minut?

Amoz Oz yhdistää taitavasti fiktiota ja faktaa. Kirjaa voikin lukea monella eri tavalla. Sitä voi lukea kuin mitä tahansa romaania tuntematta Ozia, tuntematta kirjailijan muuta tuotantoakaan – mutta sitä voi lukea myös yksityisen ihmisen sukuhistoriana tai elämäkertana. Jälkimmäiseen lukutapaan liittyy kuitenkin vaaroja, joista muistutetaan heti romaanin alkupuolella. ”Mikä kertomuksistani on omaelämäkerrallista ja mikä paljastuksia?”, päähenkilö kysyy ja vastaa: ”Kaikki kirjoittamani kirjat ovat omaelämäkerrallisia, mutta mikään niistä ei sisällä omaelämäkerrallisia paljastuksia. Lukija, jonkalaista kutsun huonoksi lukijaksi, haluaa aina tietää, mitä todella tapahtui.”

Amos Oz on loistava tarinankertoja. Hän on viettänyt kirjan päähenkilön tavoin koko elämänsä kirjojen parissa – ja sen huomaa. Romaania lukee kuin mitään romaania ei olisi varta vasten kirjoitettukaan. On vain kiehtovia elämäntarinoita yhden sukukronikan verran. Ja sellaisiahan kuka tahansa meistä haluaa lukea!

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

WSOY 1970

Rauha S. Virtanen kirjoitti kymmeniä vuosia sitten pienen kirjan joulusta. Vaikka niin ehkä voisikin luulla, ei kyseessä ole mikään perinteinen joulutarina, pipariopas tai kertomus suvun yhteisistä joulutraditioista. Tätä kirjaa voisi nimittää erilaiseksi joulusaduksi. Joulun myyttiä yhtä aikaa revitään alas ja puretaan auki, eikä kuitenkaan tuomita niitä, joille se on tärkeä tai jopa pyhä asia.

Erilaisten näkökulmien sulauttaminen yhteen kirjaan onnistuu kertomalla tarina kuuden eri nuoren näkökulmasta. Teos kuvaa, miten erilainen joulu on eri ihmisille, kuinka toinen saa lahjoja niin paljon, ettei tiedä mitä niillä tekisi samaan aikaan, kun toisen on varastettava joulukuusi. Ennen kaikkea teos kertoo siitä, mitä tarinan nuoret ajattelevat itsestään, toisistaan ja ympärille pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän avautuvasta maailmasta. Heidän joulunsa ovat keskenään hyvin erilaisia, ja niiden avulla heijastetaan myös nuorten elämänkatsomuksien ja -tilanteiden välisiä suuriakin eroja. Joulukuusivarkautta voi halutessaan kutsua poliittiseksi nuortenkirjaksi, mutta aivan yhtä perusteltua on sanoa, ettei se sitä ole. Se ei tuputa mitään ajattelutapaa, vaan liputtaa pikemminkin moniarvoisuuden puolesta.

Itse luin kirjan ensimmäisen kerran jo ala-asteella, mutta tässä tapauksessa ensimmäinen kerta ei suinkaan ollut viimeinen! Olen monesti jälkikäteen miettinyt, kuinka vähästä olikaan kiinni, että kirja ylipäätään lähti mukanani kirjastosta. Oli joulunalusaika, tai ehkä vasta marraskuun loppu, mutta joka tapauksessa illat pimenivät aikaisin, eikä ollut luntakaan antamassa valoa. Etsin kirjastosta jo ennakkoon ihanan paksuja lomakirjoja, joita löytyikin melkein enemmän kuin jaksoin kantaa. Juuri kun olin raahaamassa painavaa saalistani lainaustiskiä kohti, putosi hyllystä eteeni aivan pieni, kapea kirja. Ensin ajattelin vain nostaa kirjan takaisin hyllyyn, mutta koska se oli niin ohut ja kevyt, ja vaikutti nimeä myöten kiinnostavalta, otinkin sen mukaani. Tämä päätös osoittautui hyväksi jo samana päivänä, sillä aloin lukea kirjaa heti iltapalalla.

Syy, jonka takia alun perin lainasin kirjan, sen vähäinen sivumäärä, on yksi Joulukuusivarkauden merkittävimmistä hyvistä puolista. Se on kirja, jota voi lukea iltapalalla, hammaspesulla, tai bussissa matkalla kouluun. Se sopii kuin nakutettuna luettavaksi joulunaluskokeiden lomassa, kun on niin kiire, että paksuista kirjoista voi vain haaveilla, eikä se silti ole mitenkään kepeä tai huono, vaan samaan aikaan kipeä ja hauska, todellinen ja oudosti sadunomainenkin.

On sanottu, että mikäli kirjailija aina lyhentäisi jo valmista kirjaansa, niin että siitä tulisi puolet aiottua lyhyempi, siitä tulisi myös puolet parempi. Joulukuusivarkaudessa tämä on tehty - kaikessa pienuudessaankin teos on suuri kirja minulle. Se ei ole klassikko, eikä siitä sellaista tuleekaan, tai edes kirjailijansa pääteos. Se on vähäsivuinen sattumaputoaja, mutta jos sen antaa pudota ennakkoluulottomaan mieleen, huomaa saavansa lahjaksi ajatuksia, jotka on ajateltava ainakin pari kertaa.

Minä poimin Joulukuusivarkauden, kun se putosi eteeni, ja olen varma, ettei se ollut viimeinen kerta, kun tämän ”joulusadun” voi löytää lattialta. Jos se putoaa sinun eteesi, neuvon lämpimästi, että otat sen mukaasi!

Taika Martikainen

Taika kuuluu Nuoren Voiman Liiton nuorten sanataideryhmään

Raija Siekkinen: Novellit

Otava 2007

Otava julkaisi vuonna 2007 kirjailija Raija Siekkisen (1953-2004) koko novellituotannon yksissä kansissa. Siekkinen on aina kuulunut eniten ihailemieni kirjailijoiden joukkoon. Olen innolla lukenut yhtä hyvin hänen intensiiviset pienet romaaninsa kuin novellinsa.

Siekkisen kirjailijanlaadulle on ominaista ennen kaikkea vapaus: aivan kuin hänen teoksensa eivät olisi ollenkaan sidottuja aikaan eikä paikkaan, ei edes siihen ihmiseen jota hän kuvaa. Lukiessa tulee tunne, että ainoa mitä kirjailija on kirjoittaessaan kuunnellut, on oma hengitys. Tämän tähden Siekkistä lukiessa on suljettava välillä silmät ja annettava lauseen tulla hitaasti tajuntaan, ja sinne se pujottautuu niin että on helppo upota toisen ihmisen luomaan erittäin hienovireiseen maailmaan.

Herkkyys synnyttää voimaa ja kerronta jättää painavan jäljen. Näin käy vain jos lukija suostuu kirjailijan rytmiin, sillä mikään pikalukukirja yksikään teos ei ole.

Yksi lempinovelleistani löytyy teoksesta Kuinka rakkaus syntyy (1991). Novelli Onnelliset nostaa esille sivullisuuden ja yksinäisyyden tunnot ja oman laatunsa hiljaisen ja surumielisen hyväksymisen. Kertomus etenee hiljalleen kuin kirjailija ohimennen pyörittäisi pientä lumipalloa suuremmaksi ja painavammaksi.

Onnellisten kulkue, jota nainen muistelee, on lapsen kehitystasolle jääneiden ihmisten joukkue. Hänen sisällään oleva lapsi olisi tahtonut jäädä heidän kaltaisekseen, ei kasvaa ollenkaan sellaiseen aikuisten maailmaan, jonka hän koki ja näki valheellisena.

Mutta vääjäämättä nainen kasvaa aikuiseksi ja yrittää elää odotusten tavoin, mutta onnelliset eivät jätä häntä rauhaan. Vain lapsuusmuiston varassa nainen ulottuu heidän joukkoonsa, aikuisena ja aikuisten maailmassa hän jää ainoaksi.

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

En muista tarkalleen, minkä ikäinen olin lukiessani TSH:n ensimmäisen kerran, mutta jossakin 13-15 tietämillä varmaankin. Olin siihen mennessä lukenut kaikenlaisia kirjoja ahmimalla, ja kokenut hienoja elämyksiä esimerkiksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden sekä Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan parissa. Muutamat kaverit olivat kehuneet TSH:ta kovasti, ja lopulta minäkin hain trilogian ensimmäisen osan kirjastosta. En tiennyt kovin tarkasti - en oikeastaan edes miettinyt - mitä kirjalta odottaa, vaikka olin jo vuosia aiemmin lukenut Lohikäärmevuoren (nykyään Hobitti eli Sinne ja takaisin), joka kertoo kuinka Bilbo Reppuli (alun perin hoppeli Kalpa Kassinen) sai mahtisormuksen haltuunsa. Aloittaessani massiivisen paksun Sormuksen ritarit –kirjan lukemisen tuntui sen alku jopa aavistuksen pitkäveteiseltä.

Luin silti eteenpäin, koska noihin aikoihin periaatteisiini kuului lukea kirja aina loppuun asti, ja pian tarina lähtikin kulkemaan. Ja minä jouduin täydellisesti sen imuun! En ole järin visuaalinen ihminen, mutta Tolkien osasi kuvata Keski-Maata tavalla, joka maalasi näkymät silmieni eteen terävinä ja värikkäinä. Hahmot heräsivät eloon ja heistä tuli ystäviäni. Kuljin Frodon, Samin ja heidän tovereidensa rinnalla, pakenin Mustia Ratsastajia, kuljin pimeän Morian läpi, silitin Hallavaharjan sileää turpaa (ihan vaan anekdoottina, pillahdin onnen ja liikutuksen kyyneliin kun Hallavaharja näyttäytyi ensimmäisen kerran TSH-elokuvassa). Tietysti teini-ikäisenä myös rakastuin hahmoihin, ensin Konkariin ja sitten Faramiriin.

Luin kaikki kolme osaa niin intensiiviseen tahtiin, että yöunet jäivät vähille. Silloin kun en ollut kirjan ääressä, olivat ajatukseni koko ajan tarinan tapahtumissa. Koulu ja kaveritkin tuntuivat häiriöiltä, jotka estivät minua lukemasta. Kun viimeisen osan sivut alkoivat huveta, tuli inhottava tunne: kohta tämä loppuu…

Ja niin se tietysti loppuikin. Kirjan lopussa itkin, en pelkästään tarinan tapahtumien vuoksi, vaan myös siksi, että jätin itse hyvästit seikkailulle ja sen hahmoille. Onneksi teokset voi kuitenkin aina lukea uudelleen, ja vuosien mittaan olenkin lukenut TSH:n muistaakseni noin kahdeksan kertaa. Pitkässä, kuvailevassa tarinassa on se hyvä puoli, ettei kaikkia yksityiskohtia muista kovin helposti, vaikka olen kyllä tavannut joitakin TSH-faneja, jotka ilmeisesti osaavat koko kirjan ulkoa, ja Silmarillionin kaupan päälle (ja puhuvat tietysti myös haltiakieltä). Oma muistini ei ole kovin hyvä yksityiskohtien suhteen – onneksi, sillä jokaisella lukukerralla tuntuu, kuin löytäisin tarinasta uusia asioita.

Olen nauttinut monista muistakin suurenmoisista lukukokemuksista, mutta jos minun pitäisi ottaa yksi ainoa kirja mukaani autiolle saarelle, valitsisin TSH:n. Kyseinen teos oli ensimmäinen kohtaamani Elämää Suurempi Kirja, ja se opetti minulle, että hienosti rakennettu mielikuvitusmaailma ja keksittyjen hahmojen seikkailut voivat parhaimmillaan tuntua jopa todellisemmilta kuin meidän maailmamme. Mielikuvitusmaailmoihin ei pidä jäädä ikiajoiksi, mutta niihin voi silloin tällöin lähteä elämysmatkalle.

- Anu Holopainen

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Tammi 1996, suom. Helene Bützow

Universumien tomu -trilogian aloittava Kultainen kompassi on yksi miltei pyhän statuksen saaneista asukkaista kirjahyllyssäni. Fantasiaromaani kertoo Lyra-nimisen orpotytön kasvusta ja seikkailuista läpi erilaisten maailmojen. Se on täydellinen luettavaksi yhä uudelleen ja uudelleen. Jokainen lukukerta on täysin erilainen: lapsena kirjasta saamani ulottuvuudet ovat toisia kuin ne, jotka olen myöhemmin aikuisena lukijana löytänyt. Silti jokainen lukukerta on tuntunut minusta yhtä mielenkiintoiselta.

Pullman upottaa lukijan maailmaansa varsin kokonaisvaltaisesti. Juonen laajuudesta huolimatta kokonaisuuden ymmärtää selkeästi – tai ainakin siihen asti, kunnes seuraavalla lukukerralla huomaa uuden yksityiskohdan, joka kääntää mielikuvan tarinasta päälaelleen. Tarinassa on vahvoja filosofisia piirteitä, jotka usein havaitsee vasta, kun teoksen lukemisesta on jo kulunut aikaa. Kirja ei päästä otteestaan; se vaatii huomiota, eikä lukija pääse siitä irti, ennen kuin on saanut rauhan mieleensä pyörimään jääneiltä kysymyksiltä.

Fantasiamaailma yhdistää olemassaolevia paikkoja satumaisuuteen, mikä elävöittää tarinaa. Oxfordissa opiskellut Pullman on sijoittanut kaupungin myös kirjoihinsa. Olen vaeltanut kyseisen kaupungin kaduilla pohtien, mikä teoksessa on Pullmanin mielikuvituksen tuotetta ja minkä voin löytää kivettyjä katuja ja vanhoja rakennuksia ohittaessani. Olen täysin kirjan maailman koukussa etenkin nyt, kun teoksen viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut vain muutamia viikkoja ja olen matkustamassa Oxfordin maisemiin.

Osa kirjan taikaa ovat hahmot, joihin on todella helppo samaistua. Jokainen lukija voi nähdä itsensä jossakin teoksen hahmossa. Runsas määrä ihastuttavia sivuhahmoja lisää kiehtovuutta. Kirjan hahmot saavat lukijan vihaamaan, rakastamaan, haukkomaan henkeään ja mutisemaan lukiessaan ”älä tee sitä, pöljä”. Lyra saa trilogian alussa omakseen kultaisen kompassin, aletiometrin, joka voi vastata mihin tahansa sille esitettyyn kysymykseen. Tämän esineen avulla – ja sen vuoksi – Lyra päätyy seikkailuun, joka ensimmäisessä osassa vie hänet pohjoiseen pelastamaan kaapattuja lapsia.

Lienee turhaa suositella Kultaisen kompassin jälkeen luettavaksi sarjan seuraavaa osaa, Salaperäistä veistä, sillä ensimmäisen osan jälkeen se on miltei pakko saada käsiinsä, eikä tarina tunnu täydeltä ennen kuin on lukenut myös kolmannen ja viimeisen osan, Maagisen kaukoputken. Sitten, mikäli lukija ihastuu teoksiin yhtä paljon kuin minä, on trilogian lukeminen aloitettava uudelleen alusta (tai vaihtoehtoisesti siirryttävä lukemaan trilogiaan liittyvää Lyran Oxford -teosta). Voin vain olla kiitollinen siitä, ettei kirjariippuvaisuudella ole terveysvaikutuksia!

- Maria Hämeen-Anttila

Peter Høeg: Kertomuksia yöstä

Tammi 1990

Minulle Peter Høegin Kertomuksia yöstä on se kirja.

En muista, miksi kohtasimme ensi kerran, mutta ajasta ja paikasta muistikuvani on varma. Elettiin loppukesää 1995, olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi, lähdössä syyskuussa Helsinkiin opiskelemaan. Takana oli lomareissu junalla Tallinnasta Varsovan kautta Prahaan, lukemisena niin Kafkaa kuin Saarikosken Aika Prahassa, Kaarlensillalla aamuyöstä edessä koko Evropská, edessä kaikki mahdollisuudet, joista vain valitsisin haluamani ja ripottelisin muut pois kuin raitiovaunujen nostaman pölyn.

Aurinko paistoi, shortsikeli. Kävelin Mikkelin torin halki pääkirjastolle, ja siellä, aikuistenosaston uutuushyllyssä, näin vastikään kontaktimuovilla päällystetyn kirjan. Kertomuksia yöstä oli ilmestynyt juuri suomeksi, viisi vuotta tanskalaisen alkuteoksensa jälkeen. Høegiltä oli aiemmin suomennettu kaksi teosta, jotka hän oli kirjoittanut Kertomuksien jälkeen, mutta niitä en ollut lukenut, vaikka olin toki kuullut Lumen tajun huimasta menestyksestä.

Miksi poimin kirjan, sitä en muista. Ehkä ajattelin, että uutuushyllyssä oleva Keltaisen kirjaston kirja pitää lukea. Kaksi vuotta aiemmin samasta paikasta oli alkanut kriitikonurani, kun olin valinnut uutuushyllystä kirjan, kirjoittanut siitä arvostelun, vienyt sen Länsi-Savoon, ja seuraavalla kirjastoreissulla sama uudelleen. Sen jälkeen kulttuuritoimittaja sanoi, että kustantajilta voi pyytää arvostelukappaleet.

Avasin Høegin, luin, ja olin myyty. Saman koen vieläkin, kun ryhdyn lukemaan jotain kertomusta. Teksti vie, se aiheuttaa huimausta ja tyhjyyttä vatsanseudulla. Mikään kirja ei vaikuta minuun niin kuin Kertomuksia yöstä.

***

Monella kirjailijalla on “se kirja”, joka on avannut heidän silmänsä: näinkin voi kirjoittaa! Tyypillisesti kyse on tällöin uudesta esteettisestä ihanteesta, koulukunnasta, jonka vaikutus näkyy selvästi kirjailijan itsensä tuotannosta.

Minulle Peter Høegin Kertomuksia yöstä ei ole sellainen kirja. En ole koskaan kirjoittanut niin kuin Høeg. En uskalla.

Høeg maalaa pelottavan suurin sanoin pelottavan suurista aiheista. Hän ei istu minimalistiseen estetiikkaan, jossa sana painaa itseään enemmän, vaan hän tuhlailee sellaisia käsitteitä kuin maailman luominen ja koko elämä, astuu varoittamatta pieneen purjeveneeseen ja purjehtii tähtitaivaan alla, kertoo ihmisistä, joille kaikki on mahdollista ja joiden tarvitsee vain valita, mihin mahdollisuuksiin he tarttuvat.

Høeg taiteilee skitsin ja vakavasti otettavan proosan välillä kompastumatta niin kuin taitava balettitanssija. Balettitanssija hän onkin, ajalta ennen kirjailijaksi ryhtymistä.

Tyylitajuni haraa vastaan, kun luen tällaisia virkkeitä:

“Sinä iltana Charlotte tunsi vihdoin selvästi, että oli antanut Kööpenhaminalle voitavansa ja saanut vastineeksi kaiken, mitä tämä kaupunki pystyi tarjoamaan.”

“Juhlapäivänä ilman äkillinen viileneminen hellitti lähes käsinkosketeltavaa painostavuutta, ja kuvernöörinpalatsin eteen kerääntyneiden lukuisien ihmisten ajatukset kohosivat vapaasti kohti taivaan sineä.”

“Sitten hän nosti pullon ja valutti hitaasti karahviin, ja ensimmäisten pisaroiden noruessa esiin viini näytti heräävän unestaan ja sen tuoksu kasvoi suuren näkymättömän kukinnon tavoin pöytälevyn ylle ja huoneeseen kuin kuumottava muisto auringonpaahtamista maanruskeista rinteistä hitaasti virtaavan virran vierillä.”

Samalla elimistöni nauttii hurmasta, eteenpäin työntävästä voimasta. Høeg on ladannut lauseet potentiaalienergialla, joka luettaessa vapautuu kineettiseksi energiaksi.

Hän kertoo poikkeusyksilöistä, joiden on luontevaa puhjeta puhumaan kuin draamasarjan huippuasianajaja vedotessaan lautamiehistön tunteisiin, tosin sillä erotuksella, että hänen henkilönsä käsittelevät suurempia asioita kuin syyllisyys ja syyttömyys. Henkilöt käyttäytyvät teatraalisesti, luovat esityksiä, ja sen heille sallii. Høeg kertoo vain merkityksellisistä hetkistä. Hän on tiivistänyt arjen avaruuspölyn supernoviksi ja keskittyy niihin.

Høegin tarinoita ei kanna mahdottoman mahdollisuuden eetos vaan kaiken mahdollisen mahdollisuuden eetos. Siinä on olennainen ero. Maaginen pöly kultaa realismin, ja juuri niin päin. Kertomuksia yöstä on fantasiaa olematta fantasiakirjallisuutta.

Samalla teksti on äärimmäisen viihdyttävää olematta viihdettä. Yhden yön kertomukset kuljettavat paikkoihin, joihin tavallisella ihmisellä ei ole pääsyä, ja kun mikään ei tunnu olevan henkilöille mahdotonta ja vielä sanatkin helisevät kuin karusellissa, eskapistisuuden perusmerkit täyttyvät kirkkaasti. Kuitenkin tilanteet, joihin Høeg henkilönsä vie, poikkeavat huimasti paksumattokasinoiden kilinästä ja ironisista vitseistä drinkkilasien äärellä. Høeg ei nimittäin vitsaile. Hän on pelottavan tosissaan. Jyhkeydessään ironiset kuvat vain korostavat niiden vakavuutta.

Muun ohella Høegin kertomuksiin dramaattisuutta luovat tehostetut ajanmääreet: “silloin”, “vain hetkeä aiemmin”, “juuri sinä iltana”… Hän leikkaa tiukasti, jättää kehittelyn ilmaan ja napauttaa väliin karun informatiivisia virkkeitä, jotka putoavat kirjan sivuilta lukijan varpaille. Niin, tietenkin olen tutkinut kirjailijan käyttämiä keinoja. Olen tehnyt yhden yliopiston analyysityönkin Korkeimman oikeuden presidentin Ignatio Landstad Raskerin tuomion toistensa sisään upotetuista vuoropuheluista.

Silti en kirjoita niin kuin Høeg, vaikka haluaisin, haluaisin uskaltaa. Saatan kirjoittaa høeg-lauseen tai kaksi, mutta kolmas jo tuntuu liioitellun sentimentaaliselta minun kirjoittamakseni. Sama ilmiö taikatempuissa: pystyn analysoimaan tempun rakenteen, purkamaan sen paperille, mutta en pysty esittämään sitä itse. Sen sijaan istun katsomossa ja nautin pyörryttävästä maagisuudesta.

***

Olen luonnollisesti lukenut kaiken Peter Høegiltä suomennetun.

Lumen taju on yksi parhaista lukemistani dekkareista. Kohtaus, jossa henkilö kulkee ruokahissillä laivalla, on jäänyt pysyvästi mieleeni. Rajatapaukset taitaa olla kirjana vielä parempi. Kuvitelma 20. vuosisadasta – se on kuin täynnä oleva vaaterekki, josta Kertomuksia yöstä -kokoelman kertomukset on otettu erilleen. Romaanissa talviturkit ja kesähepenet on painettu tiiviisti toisiaan vasten. Erillään kertomukset erottuvat paremmin. Nainen ja apina koettelee skitsinkestoni rajoja, Hiljainen tyttö tuntuu kireältä, pakotetulta.

Kertomuksia yöstä on minulle se kirja.

-Karo Hämäläinen

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko

Teos 2008

Edgar Allan Poen (1809-1849) omin mitta oli novelli ja hän kirjoitti vain tämän yhden romaanin. Tämänkin 257-sivuisen teoksen voi lukea ikään kuin kolmena toisiinsa liittyvänä tarinana.

Pidän tässä kirjassa aivan erityisesti siitä, miten se pakenee määritelmiä. Juuri kun ajattelen kirjoittaa, että lukekaa hyvät ihmiset tämä hieno meriseikkailu, muistan miten suuri osa tapahtuu maissa. Ja kun ajattelen, että lukekaa sitten tämä seikkailu, mieleen tulee heti, etten saa ruveta rajoittamaan toisen lukukokemusta sanomalla Arthur Gordon Pymin selontekoa seikkailuromaaniksi, koska sen voi toki lukea muullakin tavalla. En siis osaa kovin täsmällisesti sanoa, mitä suosittelen, kun suosittelen tätä kirjaa.

Juuri se Poen kirjailijanlaadussa usein viehättääkin, että Poe leikittelee lukijansa kustannuksella tai kenties sittenkin hänen hyväkseen. Poeta lukiessa on syytä olla aina hieman varuillaan, mikä minusta on hieno piirre kirjallisuudessa: se, että lukijan on oltava valpas eli toisin sanoen ajateltava itse. En pidä kovin valmiiksi pureskeltua tekstiä kummoisenakaan kaunokirjallisuutena.

Toisaalta Poen kirjailijanlaatu vaatii lukijaa antautumaan: eläytymään, ahmimaan, kokemaan, tuntemaan; puolustamaan tai vihaamaan hahmojaan; uskomaan kaiken varauksetta. Se on minusta hieno piirre kirjallisuudessa: se, että kirjailija tempaa lukijan mukaansa ja suorastaan määrää tämän hengityksen tahdin. En välitä lukea kaunokirjallisuutta, joka ei tunnu missään. Väitän älyllisyyden menevän hukkaan, jos muuta ei ole kuin se.

Tämä meriseikkailu / kasvukertomus / polemiinen romaani / aikansa scifi / tarina, jossa on koko ajan syytä muistaa, kuka kirjoittaa (vaikka Poe ansiokkaasti sen sotkeekin) on nimensä mukaisesti ja yksinkertaisesti Arthur Gordon Pymin asiallinen ja tosi selonteko tutkimusmatkalta Etelänapamanterelle ennen kuin Etelänapamannerta oli kukaan tutkinut. Se kertoo mitä tapahtui ennen kuin päästiin matkaan tai perille ja mitä sitten. Ja se näyttää, miten ihmiset toimivat keskenään ja yksinään. ‘Toimivat’ on tähän juuri sopiva sana, koska siitä ei näe, onko se imperfektissä vai preesensissä.

Minusta tämä kirja kannattaa lukea paitsi siksi että se koettelee lukijaansa myös siksi että sitä on niin kovin paljon koetettu jäljitellä.

Kirjaa ei ole aikaisemmin suomennettu kokonaisuudessaan, mutta suomennoksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, koska se on omaa työtäni.

- Jaana Kapari-Jatta

Dave Eggers
Nopeutemme tulette tuntemaan

Suom. Leena Tamminen
WSOY 2005

Dave Eggersin esikoisteos Huikean nerokas sydämeenkäypä mestariteos (A Heartbreaking Work Of Staggering Genius) nosti tekijänsä maailmalla heti sekä suuren yleisön että kriitikkojen suosikiksi. Eggers aloitti kirjailijanuransa takaperoisesti muistelmateoksella. Se kertoi kieltämättä huikean sydämeenkäyvän tarinan Eggersin molempien vanhempien kuolemasta syöpään ja siitä, kuinka Eggers, lapsi itsekin vielä, ottaa kasvattaakseen kahdeksanvuotiaan Toph-veljensä.

Nopeutemme tulette tuntemaan (You Shall Know Our Velocity) on fiktiota, mutta käsittelee paljolti samoja menetyksen ja liikkeelläpysymisen teemoja kuin edeltäjänsä. Sen päähenkilöinä seikkailevat Will ja Hand, jotka ovat menettäneet kaverikolmikkonsa kolmannen pyörän, Jackin, auto-onnettomuudesta. Lisäksi kertojanääni Will on pahoinpidelty ankarasti sattumanvaraisessa välikohtauksessa.

Yhtä sattumanvaraisesti Will saa 80 000 dollaria palkkiona siluettinsa käyttämisestä sähkölamppupakkauksen kyljessä. Hän ei tiedä miten suhtautuisi äkilliseen ansaitsemattomaan omaisuuteensa - kunnes saa idean lähteä Handin kanssa maailmanympärimatkalle jakaakseen rahat pois tarvitseville. Kenelle? Sen Will arvelee olevan toisaalta itsestäänselvää kun aika koittaa - ja toisaalta jokatapauksessa
sattumanvaraista. Eggers käsittelee mielenkiintoisesti hyväntekeväisyyden vaikeutta - kohteen valinnan subjektiivisuutta, hyväntekijän motiiveja. Willin äiti haukkuu poikansa ideaa alentuvaksi ja ehdottaa diskreetimpiä hyväntekeväisyyskohteita. Will antaa monesti rahaa “kivoille köyhille” mieluummin kuin “ärsyttäville” - suostumatta lopulta näkemään tässä kritisoitavaa.

Will ja Hand lähtevät matkaan tarkoituksenaan pitää vauhtia yllä ja kiertää maailman ympäri viikossa. Aina varovainen Jack kuoli ajettuaan liian hiljaa maantiellä jääden takaatulevan rekan alle, joten pysähtyminen, kahteen kertaan ajattelu ja arastelu on pahasta. Niinpä Eggersin kerronta onkin häkellyttävän vauhdikasta. Sisäiset dialogit,
matkakohteen valinnat lentokentillä, Jackin menettämisen aiheuttaman tuskan kuvaus - koko viikko käydään läpi ikäänkuin yksillä höyryillä, aina seuraavaan taksiin juosten.

Romaania kritisoitiin ilmestyessään ilmeisesti siitä, ettei kirjailija suostunut asettumaan päähenkilöidensä yläpuolelle: Pizza Hutissa syöminen ja amerikkalaisen rockradiokanavan kuuntelu automatkalla Senegalissa on ilmeisesti niin perustavalla tavalla väärin, että kirjailijan pitäisi siitä erikseen lukijaa muistuttaa. Lisäksi Willin ja Handin kehno maantiedon tuntemus, miltei Jackass-tyylinen temppuilu ja epäilysten jälkeenkin naivin optimistinen usko omaan ristiretkeensä ärsyttää monia. Mutta lopulta Eggersin vauhtisokea usko altruismin mahdollisuuteen on varsin viehettävä: Halu auttaa, halu koskettaa muita ihmisiä on aina oikein ja kritiikin ulkopuolella.

- Joel Melasniemi