Archive for the 'Lukuvinkit' Category

Sara Kurki-Suonion lukuvinkki

Monday, February 23rd, 2015

Sara Kurki-Suonio on 17-vuotias Helsingissä asuva Sulkasadon kursseille osallistunut kirjoittaja.


Maresi on Maria Turtschaninoffin kirjoittama romaani ja Finlandia Junior-palkinnon voittaja. Kirja kertoo Punaisen luostarin arjesta ja sitä uhkaavasta onnettomuudesta. Tarinan päähenkilö on nuori Maresi, joka etsii paikkaansa luostarissa, sillä kukaan luostarin sisarista ei ole vielä valinnut häntä noviisikseen. Saarella alkaa tapahtua, kun Jai saapuu mukanaan kivulias menneisyys.

Tarina sijoittuu kuvitteelliselle saarelle, jossa sijaitsee Punainen luostari. Punainen luostari on tiivis yhteisö, jossa jokainen on tärkeä.
Luostarin arkea pyörittävät sisaret noviisiensa avulla. Saari on oikea rauhan ja tiedon tyyssija, toisin kuin ulkomaailma. Luostarilla on oma historiansa, joka kietoutuu tarinan tapahtumiin. Erityinen piirre luostarissa on se, että siellä ei asu yhtäkään miestä, ja miehillä on pääsy saarelle kielletty.

Romaanissa yhdistyy monta tarinaa. Siinä kerrotaan Maresin henkisestä kasvusta ja Punaisen luostarin kohtalosta. Tarinaan on piilotettu yhteiskuntakritiikkiä, joka heijastelee esimerkiksi naisten oikeuksien tilaa nykypäivänä. Tarina korostaa myös tiedon tärkeyttä jokaisessa yhteisössä ja erityisesti naisten koulutusta. Kirjan tarinaan on luotu täysin oma historiansa ja kulttuurinsa. Se kuvastaa osin tosimaailmaa, jossa täytyy myös pystyä tekemään yhteistyötä eri kansojen kanssa.

Maresi on luonteeltaan järkevämpi ja uteliaampi kuin muut noviisit. Hän suorastaan janoaa tietoa ja haluaa auttaa luostaria parhaansa mukaan.
Myös Maresilla on Jain tapaan synkkä menneisyys takanaan. Menneisyys tuntuu kuitenkin antavan Maresille motivaatiota, kun taas Jai pyrkii pakenemaan menneisyyttään. Maresi on varsin aidonoloinen hahmo. Hänellä ei ole mystisiä supervoimia, vaan rakastava yhteisö ja tieto. Se tekee Maresista helposti lähestyttävän.

Nautin suuresti lukukokemuksesta, vaikka en kuulu varsinaisesti kirjan kohderyhmään. Juoni on hyvin mukaansatempaava ja koukuttaa nopeasti.
Maresi on varsin nopealukuinen kirja, joka erottuu muiden järkälemäisten fantasiakirjojen keskellä edukseen. Muista fantasiakirjoista poiketen tarina ei kerro sankarillisesta henkilöstä, joka pelastaa maailman pahalta. Sen sijaan se kertoo yhteisön tärkeydestä ja ystävyydestä.

Saaramaria Turtiaisen lukuvinkki

Tuesday, November 18th, 2014

Saaramaria Turtiainen on runoja kirjoittava suomen kielen opiskelija.


Arto Kivimäki: Antiikin taruja lapsille 3 – Merenkulkijat (Teos, 2014)

Olen kuullut huhuja, että antiikin taruissa on koko eurooppalainen mielenmaisema – että sieltä meidän kulttuurimme on kotoisin. Merenkulkijat-kirjaa lukiessa ajatus ei kuulosta kovin liioitellulta. Tutulta tämä kaikki tuntuu, enemmän tai vähemmän: fantastinen seikkailutarina, sankareita ja konnia, päätöntä rakkautta ja mustasukkaisuutta. “Argonauttien tarina eri muodoissaan on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin enemmän kuin mikään muu fantasiaseikkailu”, sanotaankin kirjan jälkisanoissa.

On kuin näiden kansien väliin olisi upotettu tuhat kertomusta. Niistä keskeisimmässä Iason-nuorukainen lähtee Argo-laivalla noutamaan kultaista taljaa syöstäkseen vallasta setänsä Peliaan, joka on kaapannut Iasonin isän kuninkuuden. Mukanaan Iasonilla on joukko sankareita, viisikymmentä argonauttia, joiden kanssa hän purjehtii vaarasta toiseen ja selviää kiperistä tilanteista milloin tuurilla, milloin taidolla ja milloin jumalten suopeudella.

Maisemat ja juonenkäänteet vaihtuvat tiuhaan, ja esitellyksi tulee kunnon liuta antiikin mytologisia aineksia: tapaamme niin Herakleen, Akhilleuksen kuin Kirkenkin, puhumattakaan jumalista, joita vilahtelee esiin tuon tuostakin. Monipolvinen tarina saa lukijan pään aivan pyörälle. Sankareiden maailma on raaka ja monen henki halpa, mutta nurkan takaa pilkistää usein huumorikin.

Kaiken fantasiavyörytyksen keskellä ehkä koskettavin on intensiivisin tarina, Iasonin ja tämän pelastukseksi koituvan Medeia-neidon rakkaus. Medeia rakastuu Iasoniin jumalten juonen seurauksena, kun Eros ampuu häneen nuolensa. Siitä pitäen Medeian kohtalo riippuu Iasonista, ja hän toimii järjettömillä tavoilla tämän vuoksi. Tarina pakonomaisesta rakkaudesta, rakastuneen vihasta ja hylätyksi tulemisen pelosta on ihmisen näköinen, ja sen seurauksena antiikkinen mielenmaisema tuntuu ajankohtaiselta.

Ja silti, kaikesta tuttuudesta huolimatta, Merenkulkijoita lukiessa putoaa aivan uuteen, käsittämättömään todellisuuteen. Se maailma toimii täysin omalla logiikallaan. Siinä jumalten oikut ratkaisevat kaiken, matkakumppanit unohtuvat matkan varrelle, vaihtuvat äkkiä toisiin, rakkauden kohteet heittävät kuperkeikkaa ja mieli muuttuu yhtä äkkiä kuin tuulen suunta argonauttien matkalla. Ei kuulosta kovin tutulta – tai no.

Olavi Uusivirran lukuvinkki

Wednesday, March 12th, 2014

Lapsuuden ja aikuisuuden välinen häilyvä rajapinta on aihe, joka ei kirjoittamalla tyhjene. J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa, Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja Harri Sirolan Abiturientti löytynevät itseoikeutetusti edelleen äidinkielenopettajien suosituslistoilta. Tähän samaan jatkumoon asettuu Olli Jalosen muutaman vuoden takainen mainio Poikakirja.

Kirjan minäkertoja Olli on kansakoulua käyvä, tarkkanäköinen ja pohdiskeluun taipuvainen poika, jonka vilkkaan katseen kautta avataan maisema 60-luvun eteläisestä Suomesta, viisilapsisen perheen arjesta pikkukaupungissa jossain päin Hämettä. Ollin elinpiiriin kuuluu kolme isosiskoa, oudon hiljainen pikkusisko, paras kaveri Kari-Pekka sekä sodan kokemuksista traumatisoitunut autoritäärinen ja kivikasvoinen opettaja.

Opettajan silmissä oppilaat ovat sotilaita, pojista kasvaa miehiä ja kanteleminen on neitien hommaa. Niinpä hieman pulskaa ”Elefanttia” saa läimiä turpaan kaikessa rauhassa keskellä koulun pihaa. Oppiipa puolustamaan itseään. Kun opettaja sanoo ”ehdoton hiljaisuus”, se tarkoittaa ehdotonta hiljaisuutta. Tärkeintä on kunnia. Sitä lähdetään hakemaan valtakunnallisesta koulujen välisestä hengen ja ruumiin taitojen mittelöstä. Ollin juhlallisena missiona on voittaa koululle mestaruus äidinkielen sijamuotojen hallinnassa. Kun Olli putoaa ensimmäisellä kierroksella, aiheesta ei puhuta enää sanallakaan ja opettajan katse kääntyy nyrkkeilyssä pärjäävään Pekkaan.

Poikakirjaa lukiessa hurjinta on havaita, miten lyhyessä ajassa arkielämän ulkoiset puitteet ovat muuttuneet. Omat alakouluvuoteni osuivat aikaan, jolloin internet ja ensimmäiset ”halkokännykät” tekivät tuloaan. Vuonna 1995 ei ollut puhettakaan, että 12-vuotias voisi haaveilla Nokia Ringon omistamisesta. Joka toiselta löytyi sentään kotoa videonauhuri ja kasibittinen Nintendo. 16-bittinen teki tuloaan, mutta lama-Suomessa siitä oli turha haaveilla. Cd-soitinta piti kinuta vuoden päivät, ja kun se lopulta hankittiin, neljällä levyllä piti pärjätä puoli vuotta.

60-luvun lapsille sen sijaan ei tullut mieleenkään viettää sisällä minuuttiakaan kauempaa kuin mitä kului nukkumiseen, hampaiden pesuun, läksyjen tekoon ja syömiseen. Maailma oli ulkona, eikä se ollut virtuaalinen. Se oli lautamaja puussa, liian iso naisten polkupyörä ja naapurin salainen ruutivarasto aidan toisella puolella. Tämän unenomaisen maailman Poikakirja tavoittaa tarkoin ja sydämeenkäyvin siveltimenvedoin.

Olen aina ajatellut, että kirjailijan on keksittävä kieli uudestaan. Kirjailijan tärkein ohjenuora on lupa rikkoa. Tämä pätee oikeastaan kaikkiin taiteisiin. Se ei kuitenkaan tarkoita anarkiaa. Jotta säännöt voi rikkoa, ne on ensin opeteltava tarkkaan.
Monet parhaimmista romaaneista, runoudesta puhumattakaan, eivät läpäisisi ylioppilastutkintolautakunnan oikeakielisyyden tiukkoja kriteerejä. Pohjalla säteilee kuitenkin koko ajan kontrolli, tunne siitä, että kirjailija tuntee askelmerkkinsä ja vie lukijaa määrätietoisesti ja vahvoin ottein eteen, taakse ja ympäri – pysäyttääkin, jos sille päälle sattuu. Tämä tanssin tuntu on Poikakirjassa vahvasti läsnä. Kieli on konstailematonta ja hengittävää.

Jalonen on maalannut omalakisen maailmansa, jossa aika lipuu vääjäämättömän verkkaiseen tahtiin kohti sumuverhon takana häämöttävää uljasta tulevaisuutta. Sitä ennen on kuitenkin nyt. Tämä ohikiitävä hetki. Lapsuus silmänräpäyksessä, hieman kompuroiden.

Elena Leeven lukuvinkki

Tuesday, December 3rd, 2013

Louisa M. Alcott Pikku Naisia (Suom.Tyyni Haapanen)

Luin lapsena joitain kirjoja useamman kerran. Sellaisia, joista erityisesti pidin. Legendaariset tyttökirjat, kuten L.M. Montgomeryn Runotyttö - ja Anna -kirjat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Rakastin leikkiä ”vanhanaikaista”; se tarkoitti pukeutumista roolivaatteisiin, jotka vastasivat mielikuvaani tyttökirjojen tyttöjen vaatteista. Eläydyin olemaan tyttö, joka muistutti paljon näiden kirjojen tyttöjä, olematta kuitenkaan suoranaisesti kukaan heistä. Yleensä leikkimäni hahmot olivat hyvin köyhiä, orpoja ja vaatimattomista oloista ponnistavia. Yksi kirja tarjosi kuitenkin samaistumispintaa yli muiden.

Tänä syksynä odottaessani esikoistani, tyttöä, tartuin uudestaan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaaniin, jonka oma äitini minulle alun alkaen luki ääneen. Lukiessani tutustuin uudestaan Marchin siskoksiin, mutta lisäksi pääsin lähemmäs omaa sielunmaisemaani lapsena. Pikku naisia -kirja kertoo hurmaavasta Marchin perheestä, sen neljästä erilaisesta tyttärestä, heidän äidistään ja ihmisistä tämän vaatimattomasti elävän, mutta rakkauden täyteisen ja eloisan perheen ympärillä. Eniten se on kuitenkin kirjailija Alcottia itseään muistuttavan Jo Marchin, perheen villikkotyttären kasvutarina. Samastuin lapsena voimakkaasti tähän kapinalliseen päähenkilöön. Haaveilin kirjailijan ammatista ja omasta kyläkoulusta. Leikin Jo Marchia kirjoittaen tarinoita ja näytelmiä vanhanaikaisella kaunokirjoituksella, sulkakynää mustepulloon kastaen kynttilän valossa. Tosin pikku naisista - turhamaisesta Amystä, ujosta ja kiltistä Bethistä, äidillisestä Megistä ja rohkeasta Josta - löytyi kaikista jotain tuttua ja itselle ominaisia luonteenpiirteitä.

Kuten minulle itsellenikin lapsena, kirjassa äiti on pikku naisille esikuva. Isän ollessa sodassa hän kasvattaa tyttöjä, tukien ja kannustaen heitä omina yksilöinään, ja keskustelee heidän kanssaan esimerkiksi naisten ja miesten tasa-arvosta. Molemmilta vanhemmilta tarttuu pikku naisiin siihen aikaan harvinaisempi ja vapaampi ajattelu, joka kirjassa näyttäytyy etenkin silloin, kun tytöt kohtaavat perheen ulkopuolisen maailman takapajuisemmat käyttäytymismallit ja jämähtäneen sovinnaisen ajattelun.

Pikku naisia -romaanissa ja sen jatko-osissa on välillä myös hyvin surullinen pohjavire. Vaikka Marchin perheen elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista ja murheellisia asioita tapahtuu, on tarina kuitenkin täynnä pakahduttavaa elämäniloa ja uskoa tulevaan. Jo kuuntelee sydämensä ääntä, eikä anna periksi etsiessään omaa tietään ja sitä, mitä itse haluaa suhteessa siihen mitä tytöiltä kirjan tapahtuma-aikaan yleisesti odotetaan. Enemmän kuin hyvät naimakaupat ja turvallisuutta Jo haluaa tulla kirjailijaksi ja nähdä maailmaa.

Vaikka Pikku naisten julkaisemisesta on jo lähes 150 vuotta, kannustaa se edelleen tyttöjä ympäri maailmaa olemaan rohkeita ja kyseenalaistamaan heille valmiiksi valettuja muotteja. Ja vaikka edistystä on vuosikymmenten saatossa tapahtunut, on Suomessakin edelleen yllättävän monia asioita, jotka eivät käy tasan miesten ja naisten kesken. Jo March on yhä kelpo roolimalli tuleville pikku naisille.

Laura Lähteenmäen lukuvinkki

Friday, October 18th, 2013

José Saramago: Kertomus sokeudesta ([1995] 1997)
suom. Erkki Kirjalainen

”Meidän sisällä on jotain, jolla ei ole nimeä ja se me ollaan”

Kun luin Kertomus sokeudesta -kirjan ensimmäisen kerran, olin ällikällä lyöty. Kertomus vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta. Tarina oli vahva, kysymyksen asettelu kiinnostava ja Saramagon pitkä virke makuuni.

Kertomus sokeudesta on täsmäkirja minulle. Olen aina pelännyt sokeutumista. Minulla on synnynnäinen silmävika, ja sain ensimmäiset silmälasit kolmivuotiaana. Lapsena leikin Tsaarin kuriirin sokeutumista, ja Pieni talo preerian Maryn sokeus vei yöuneni pitkäksi aikaa.

Minulle ja varmasti monelle muullekin sokeudenpelko on mustan pelkoa. Saramagon kirjassa sokeus ei kuitenkaan ole mustaa vaan valkoista. Ihmiset näkevät sokeutuessaan kaiken valkoisena. Heidän silmissään ei ole mitään vikaa – ”ei sarveiskalvossa, ei silmänvalkuaisessa, ei värikalvossa, ei verkkokalvossa, ei mykiössä, ei verkkokalvon keltatäplässä, ei näköhermoissa” – vaan silmät ovat täysin terveet. Lisäksi tämä sokeus tarttuu.

Tarina etenee niin, että mies sokeutuu kesken automatkan. Hän suunnistaa silmälääkärin luokse, missä ihmiset, lääkäri mukaan lukien, sokeutuvat. Sokeus tarttuu kulovalkean lailla, mutta silmälääkärin vaimo on sille immuuni; tästä tietää aluksi vain hänen miehensä.

Terveysministeri siirtää sokeutuneet karanteenin. Paikaksi valitaan kolkko ja valmiiksi epäsiisti mielisairaala. Porttia avataan sen verran, että uudet sokeat saadaan sisälle. Kirja paneutuu kuvaamaan kaunistelematta, millaisiksi järjestys ja sokeiden elämä muodostuvat.

Esimerkiksi ruuasta tulee vaarallinen kiistakapula. Sokeat jakautuvat hyviin ja pahoihin, varkaisiin ja sovittelijoihin. Ruoalla aletaan tehdä kauppaa, ja koska rahaa ei ole riittävästi, eikä sitä kukaan näe laskea, myös omalla keholla tehdään kauppaa. Ihmiset muuttuvat eläimiksi hämmästyttävällä vauhdilla. Sokeuden myötä siisteys ja tavat rapistuvat. Miksi edes yrittäisi, kun kukaan ei näe?

Ihmiset ovat hädissään elämän jatkumisesta. He muuttuvat ahneiksi ja epärehellisiksi. Yhteinen kauhea kokemus ei yhdistä vaan erottaa. Hirmuinen on myös ihmisten tarve päästä takaisin kotiinsa. Kun mahdollisuus siihen viimein tulee, kaupungin sekasorto järkyttää jokaista.

Vaikka kirjan ahdistavuus paisuu sivu sivulta, löytyy poikkeusoloissa ihmisestä myös toivoa. Lääkärin vaimon johdattama pieni joukko pääsee turvaan lääkäripariskunnan kotiin. Yhteinen illallinen sekasorron keskellä on kaunis. Kirja kehottaakin jo alusta alkaen: ”Jos pystyt katsomaan, näe. Jos pystyt näkemään, huomaa.”

On tärkeää, että lääkärinvaimo säilyttää näkönsä tässä allegorisessa tarinassa. Hänen kauttaan nähdään, mitä tapahtuu, kun kaikki kontrolli häviää. Lopulta kuitenkin myös hän toivoo sokeutuvansa. Mitä niin hirveää hän näkee, ettei kestä sen näkemistä?

Yhä syvemmälle pimeyteen ja epätoivoon kiertyvä kirja kertoo siitä, miten heikkoja rakennelmia ovat sivistyksemme, tapamme ja uskomme kaiken pysyvyyteen. Kriisiin varautumattomuus paljastuu katastrofeissa. Saramagolle tällainen kehittely on tuttua: Kivisessä lautassa Pyreneitten niemimaa lähtee ajelehtimaan merille ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa käsitellään viidettä mahdollista evankeliumia neljän tunnetun rinnalla. Kertomus sokeudesta sai myöhemmin sisarteoksekseen Kertomuksen näkevistä.

Itselleni Kertomus sokeudesta on ennen kaikkea kertomus kiitollisuudesta. Kertomus siitä, että näen ja joskus jopa huomaan.

Sari Peltoniemen lukuvinkki

Tuesday, May 14th, 2013

Jukka Parkkinen: Korppi ja Pitkänen (WSOY, 1985)

Tämän kirjan ilmestymistä odotin hartaasti. Olin lukenut aiemmat Korppi-sarjan kirjat (Korppi ja kumppanit, Korppi ja korven veikot sekä Korppi ja korpin poika) ja pitänyt niistä kovasti. Kirja lunasti odotukset ruhtinaallisesti ja olimme siitä kavereitten kanssa kovin innoissamme. Siteerasimme ahkerasti kirjan runoja; oli aika, kun kaikkiin onnittelukortteihin liitettiin Kalevi Korpin runo. Veljeni painoi minulle korppipaidan, jota käytän vieläkin, mutta vain tärkeissä tilaisuuksissa.

Mainittakoon, että minä ja kaverit olimme tuolloin parikymppisiä ja ylikin. Korppi-kirjat on luokiteltu lastenkirjoiksi, mutta onneksi luokituksista ei tarvitse välittää. Sitä paitsi Jukka Parkkinen on kertonut, ettei edes ajatellut kirjoittavansa ensimmäistä Korppi-kirjaansa erityisesti lapsille, mutta eläimellisten päähenkilöiden vuoksi teos sijoitettiin automaattisesti lastenosastolle.

Olisin voinut vinkata minkä tahansa Korppi-kirjan, mutta varis Pitkäsellä on eityinen paikka sydämessäni. Pitkäsen takia sydämessäni on tilaa myös muille variksille - uskon, että jokainen Korppi-kirjojen lukija alkaa arvostaa varislintuja. “Niin kuin suojelisit norppia, vaali varista ja korppia”, runoilee Kalevi Korppi. (Jokaisen luvun alussa on Korpin runomuotoinen mietelmä.)

Pitkänen pitää Kalevi Korpille seuraa koko kevättalven. Ne ovat poikamiehiä kumpikin; ”kansainvälisiä herrasmiehiä”, luonnehtii Kalevi. Niitä yhdistää myös nirsoilemattomuus, mitä tulee ruokavalintoihin. Luontovalokuvaaja Kuoppalan tuoma haaska, kaatopaikka ja makkaratehdas kiinnostavat. Varis Pitkäsellä vain on tapana syöksyä tilanteisiin liian rämäpäisesti. Se on muutenkin hiukan koheli, kun korpilla taas on taipumusta syvämietteisyyteen.

Pitkäsen ja Kalevin sanailu on hauskaa luettavaa, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Se on aivan omanlaistaan, älykästä ja hurttia.

– Ilves! varis huudahti. – Siihen ei tepsi mikään muu kuin tappara.

Usein linnut viljelevät tällaisia viittauksia kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Viittauksia on hauska bongata, mutta se ei ole välttämätöntä tekstin ymmärtämiselle.

- Minä elän, lintu sanoi karheasti. Tuntui kuin kivi olisi vierinyt variksen sydämeltä.

Monin paikoin kirja siis hivelee monelaisia huumorintajuja, suoraan ja salavihkaisemmin. Mutta ei kirja jää mieleen, ainakaan minun, jos se pelaa pelkällä huumorilla. Korppi ja Pitkänen näyttää valon rinnalla varjon: haikeuden ja huolen. Alakulo polttelee Kalevi Korppia, joka ei enää ole nuori, mutta oma perhe on jäänyt haaveeksi. Muut linnut käyvät keväisin soitimelle ja alkavat rakennella pesiä, mutta Kalevi on joutunut seuraamaan touhua sivusta. Silti se jaksaa vielä haaveilla ja hankkia sormuksenkin.

Ihminen on usein vaaraksi luonnolle. Sen saa tuta varsinkin yksinäinen susi, joka sattuu jolkottelemaan liian lähelle ihmisten alueita. Pian sen perässä on metsästäjäkaarti, mutta korppi ja varis auttavat eläintoveria hädässä. Suden kanssa tulee puhe Punahilkka-sadusta ja varis Pitkänen pukee sanoiksi eläinkansan näkemyksen: “Mitä se metsästäjä siinä sählää suden tarinassa. Olisi antanut olla rauhassa.”

Korppi-kirjat ovat hyvä esimerkki sellaisista teoksista, joihin on aivan turha iskeä mitään ikärajoituksia. Ne sopivat kaiken ikäisille samaan tapaan kuin vaikka Tove Janssonin Muumit ja Timo Parvelan Ellat. Korppeja voi suositella kenelle tahansa, mutta erityisesti hänelle, joka ei ole kiinnostunut luonnon kaikenkarvaisuudesta. Hän on kaikkein kipeimmin Korppi-filosofian tarpeessa.

Yonan lukuvinkki

Tuesday, April 30th, 2013

Laulaja-lauluntekijä Yona kirjoitti lukuvinkin vieraillessaan Laosissa.

Henri Charriere: Vanki nimelta Papillon

Minua ovat aina kiehtoneet tarinat, joissa orja vapautetaan, köyhä ja kurja löytää tien menestykseen tai vanki pääsee pakenemaan kaltereitten takaa. Jo lapsena yksi lempielokuvistani oli legendaarinen, Clint Eastwoodin tahdittama, Pako Alcatrazista joka sai silloin ja saa edelleen sydämeni pamppailemaan jännityksestä. Vapaus on minulle elämän tärkein asia! Vapautta on valita oman elämän suunta ja kulkea itse valitsemallaan polulla. Meillä Suomessa on onneksi mahdollisuus siihen: voimme valita, mikä meistä tulee isona ja perustetaanko perhe vai halutaanko elää yksin. Niin ei ole kaikkialla maailmassa… Ai niin, mutta minähän olin tekemässä kirjasuositusta enkä pitamässä elämänkatsomustuntia! :D Niin, siis paras ikinä lukemani seikkailukirja on ehdottomasti Vanki nimelta Papillon, joka kertoo kaikkien aikojen urheimman ja nerokkaimman vankikarkurin uskomattoman tarinan. Kaiken lisäksi tarina on kirjan kirjoittajan, Henry Charrieren omaelämäkerta! Tätä on kieltämättä vaikea uskoa todeksi kun lukee tätä ällistyttävää tarinaa syyttömänä tuomitusta miehestä, joka päättää pyhittää koko elämänsä vankilasta karkaamiseen. Kirjasta on tehty myös elokuva joka on kuvattu Henry Charrieren asiantuntija-avustuksella aidoilla tapahtumapaikoilla.
Löysin Vanki nimeltä Papillonin kesällä 2001 ollessani 17-vuotias. Samalla helteisellä viikolla, kun ahmin kirjan opiskelijakämppäni parvekkeella kannesta kanteen muutamassa päivässä, hankin myös kissanpennun jonka nimesin Papilloniksi. Tämä kissa on edelleen hengissä ja hyvinvoiva ja on kaikkien todistajien mukaan urhein hiirenpyydystäjä-maalaiskissa maailmassa. Epäilen vahvasti, että Henri Charrieren henki on siirtynyt kissaani.
Kirja sopii yläasteikäisille ja vanhemmille, niin tytöille kuin pojillekin.

Onni Aarnen lukuvinkki

Wednesday, March 13th, 2013

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää (Die 13 ½ Leben des Käpt’n Blaubär 1999) Suom. Marja Kyrö (Otava, 2001)

Aiemmat lukuvinkkien kirjoittajat ovat yleensä aloittaneet kertomalla, miten tulivat ensimmäisen kerran lukeneeksi kirjansa. Minun on pakko myöntää, että minä en muista tarkalleen. Veikkaisin, että tämä on yksi niistä lukuisista kirjoista, jotka isäni kaivoi minulle kirjahyllystä, kun valitin, ettei minulla ole mitään luettavaa. Niistä kirjoista en kuitenkaan ole lukenut mitään muuta yhtä monta kertaa kuin tätä. Romaanissa Kapteeni Sinikarhu, ihmisen kokoinen sininen karhu, muistelee uskomattomia seikkailujaan Zamonian uskomattomalla mantereella. Zamonia on suuri, ihmeellisten olioiden, ilmiöiden ja rakennelmien peittämä manner keskellä nykyistä Atlantin valtamerta. Zamoniasta löytyy muun muassa sellaisia paikkoja kuin Makea aavikko, megapolis Atlantis ja laiva-aaveiden saari. Kirjaa lukiessa jatkuvasti jännittää, mitä Moersin uskomattomassa maailmassa tulee vastaan seuraavaksi. Kaikista näistä Zamonian kummallisuuksista jännittävää lisätietoa antavat kirjan lukuiset liitteet Professori Abdul Yöpöllön sanakirjasta, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Kirja ei missään nimessä ole perinteistä fantasiaa. Siinä ei pelasteta maailmaa, eikä siinä ole haltioita, örkkejä, eikä edes monia ihmisiäkään. Siinä on brasilialaisia tupakkahattuja, kuilutrolleja, ulottuvuusaukkoja, tyrannovalas rex ja pelastajasauruksia. Se ei ota itseään vakavasti, ja muistuttaa humoristisuudessaan paikoitellen jopa Linnunradan käsikirjaa liftareille.
Joka kerta, kun poimin tämän kirjan hyllystäni, kun minulla on tylsää, päädyn lukemaan sen kannesta kanteen. Kirja on noin 700 sivuinen, mutta koska jokainen Sinikarhun kolmestatoista ja puolesta elämästä sijoittuu eri puolelle Zamoniaa kuin mikään edellinen, kirjaan ei pääse kyllästymään.

Jos elämäsi tuntuu tylsältä ja tavalliselta, tai vaikkei tuntuisikaan, suosittelen lämpimästi, että pakenet Sinikarhun kanssa Zamoniaan seikkailemaan. Minä olen siellä jo moneen otteeseen lomaillutkin.

Kirjoittaja on Töölön yhteiskoulun 8.-luokkalainen ja Nuoren Voiman Liiton TET-harjoittelija.

Novelli Palaa! -kirjoituskilpailu on käynnissä

Monday, January 14th, 2013

Kaikille sulkislaisille tulee varmasti mukavana tietona, jos asiasta ei vielä ole kuullut, että Nuoren Voiman Liitto järjestää paraikaa Novelli Palaa! -nimistä kampanjaa, johon kuuluu myös kirjoituskilpailu! Novellihan on tiivis ja muodoltaan lyhyt fiktiivinen kertomus; kilpailunovellin aiheen ja tyylilajin saa itse valita. Voit kirjoittaa novellisi niin kauhun, scifin, dekkarin, realistisen kuin fantasiatarinankin muotoon. Kilpailun kieli on suomi.

Täältä voitte vilkaista tarkemmin, että mistä on kyse: http://novelli.fi/kirjoituskilpailu/

Osallistukaa ihmeessä ja näyttäkää maailmalle, mitä olette oppineet ja ajatelleet. Jos uskaltaa, niin onnistuu!

Kasper Salosen lukuvinkki

Friday, January 4th, 2013

Kasper Salonen on kaksikielinen helsinkiläinen runoilija ja kääntäjä.

Aaro Hellaakoski: Jääpeili (1928)

Suurimman osan elämääni olen lukenut ja kirjoittanut englanniksi, ja opin lukemaan suomalaisia kirjoja hitaasti. Asuin Englannissa, eikä kukaan muu puhunut tai lukenut siellä suomeksi paitsi kotona isä ja äiti. Kun olin 9-vuotias, muutimme takaisin Suomeen. Tykkäsin silloin jo vähän runoudesta, mutta vain englanniksi! En uskonut, että suomeksi pystyisi edes kirjoittamaan runoja.
Mutta totta kai pystyy. Opin sen vasta lukion tokalla. Silloin äidinkielen opettajani Satu antoi meille Aaro Hellaakosken runokirjan nimeltä Jääpeili. Se oli vanha kirja, kirjoitettu silloin kun isoäitini oli vasta lapsi. Ensin olin varovainen. Sitten näin, miten hienoja, pieniä ja erilaisia kaikki kirjan runot olivat! Jokainen oli uusi ja outo (sellaisella hyvällä tavalla). Yhdessä runossa oli hauki puussa, toisessa oli autoja sateessa, ja kolmannessa kerrottiin mitä nauraminen on. Ihan erilaisia, ja joskus sanat olivat tosi vanhoja, mutta ne kuulostivat niin hienoilta yhdessä että se ei haitannut. Kuunnelkaa vaikka:

Pisara

Alkukotiin avaraan
kaikki kerran kutsutaan.
Muutamille juottavat
nyt jo valtajumalat
pienen kastepisaran,
tuskallisen, ihanan,
johon hiljaa liukenet
– tahtonetpa taikka et –
jonka kylkiin kuvastuu
taivas, maa ja kaikki muu.
Pieneen, pieneen pisaraan
maailmat saa mahtumaan.

Siitä opin miten runoja aletaan lukea. Niitä pitää muistaa kuunnella. Luin niitä niin paljon että lopulta halusin itsekin kokeilla, ja nyt kirjoitan joka päivä. Suomeksi vielä!