Philip Pullman: Universumien tomu I-III
(Kultainen kompassi, Tammi 1996. Salaperäinen veitsi, Tammi 1997. Maaginen kaukoputki, Tammi 2001).

Pullmanin viisas, laaja, mytologioita ja kirjallisuusviitteitä vilisevä fantasiasarja on lumoava lukukokemus. Universumien tomu on jännittävä ja monitasoinen trilogia rinnakkaistodellisuuksista ja salaperäisestä tomusta joka maailmoja yhdistää. Samalla se on päähenkilö Lyran kasvukertomus, kertomus rakkauden heräämisestä, ihmisen vastuusta ja vapaudesta.

Pullman on luonut trilogiaan kiehtovan, esineistöltään ja ympäristöiltään omaperäisen universumin. Päähenkilö Lyra elää yhdessä rinnakkaisista maailmoista, joka vastaa joiltakin osin omaamme Oxfordineen. Tärkein ero Lyran ja meidän maailmamme välillä ovat daimonit; ihmisten näkyvät, puhekykyiset eläinsielut ja kumppanit. Lapsen daimoni voi ottaa minkä muodon tahansa, aikuisen daimoni on yksi ja muuttumaton.

”Miksi daimonien on otettava pysyvä muoto?” Lyra kysyi. ”Minä tahdon, että Pantalaimon pystyy muuttumaan aina. Niin sekin tahtoo.”
”Ne ovat aina ottaneet pysyvän muodon ja tulevat tekemään niin vastaisuudessakin. Koittaa aika, jolloin sinä väsyt sen muuttumiseen ja haluat sen asettuvan johonkin hahmoon.”
”En ikinä!”
”Voi, kyllä vain. Sinä haluat kasvaa isoksi niin kuin kaikki muutkin tytöt. Ja sitä paitsi pysyvässä muodossa on omat etunsa.” (—) ”Siitä tietää millainen persoona ihminen on. (—) Ja kun daimonisi ottaa pysyvän muodon, sinä tiedät millainen ihminen itse olet.”

Pullman on sivistynyt, pohtiva ja lukenut kirjailija, eikä pelkää näyttää sitä. Universumien tomuun vaikuttaneita kirjailijoita ovat esimerkiksi William Blake, Dante, ja erityisesti Milton (Kadotettu paratisi), ja vaikka teossarja sivuaa niin nykyfysiikkaa, teologian kritiikkiä kuin pohdintaa ihmisen vapaudesta, lukija ei tarvitse yliopistotasoista koulutusta, sillä Pullmanin tarinakokonaisuus toimii monella eri tasolla, hyvän kirjan tapaan.

Nykyisen fantasiakirjatarjonnan (joskus jopa roinan) keskellä Pullmanin Universumien tomu sijoittuu minusta samalle klassikkolinjalle kuin Narnia tai Taru Sormusten herrasta. Yhteistä näille teoskokonaisuuksille on myös se, että kaikissa pohditaan kristinuskon keskeisiä myyttejä. Universumin tomussa Jumala, uskonto (etenkin katolinen kirkko) ja perisynti asettuvat kriittisen tarkastelun alle; teossarjan tärkeimmät teemat ovat epäilys, tieto ja ihmisen vapaus.

Juuri tätä hän oli tarkoittanut vastatessaan Willin kysymykseen, oliko hänellä koskaan ikävä Jumalaa: tunnetta siitä, että koko maailmankaikkeus oli elävä, ja että kaikki oli merkitysten säikeillä kytköksissä kaikkeen. Kristittynä ollessaan Marykin oli tuntenut olevansa kytköksissä, mutta kirkosta lähdettyään hän oli ollut irrallinen ja vapaa ja kevyt maailmankaikkeudessa, josta puuttui tarkoitus.
Sitten hän teki Varjoja koskevan keksintönsä, matkusti toiseen maailmaan, ja nyt tänä yönä oli ilmiselvää, että kaikki sykki päämäärää ja tarkoitusta – josta hän oli irrallaan. Eikä yhteyttä voinut löytää, koska Jumalaa ei ollut.

Teossarjan on englannista suomentanut Helene Bützow, palkittu kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka taidonnäytteitä ovat Pullmanin teosten lisäksi esimerkiksi Don De Lillon romaanit.

Pirta Palola on Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun 9.-luokkalainen ja Nuoren Voiman Liiton TET-harjoittelija.

————————————————

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (Tammi 2009)

Sain “Hurmion tyttäret” joululahjaksi 13-vuotiaana, mutta en heti osannut tarttua siihen. Takakannen kuvaus ei houkutellut, eikä kirjan rakenne ollut aivan perinteinen. Kirjassa päähenkilöt, Katri Vala (1901–1944) sekä Elina Vaara (1903–1980), kertovat vaiheistaan ja tunteistaan vuorotellen, eräänlaisena “ajatuspuheena”. Nopean selauksen perusteella luulin kirjaa jonkinlaiseksi pitkäpiimäiseksi dialogiksi, ja se jäikin hyllyyn melkein kahdeksi vuodeksi. Kun sitten lopulta tulin aloittaneeksi tuon hyllyn nurkkaan unohtuneen lahjakirjan lukemisen, tajusin että ensivaikutelmani oli ollut väärä. Tempauduin mukaan nuorten naisten kiihkeisiin nuoruusvuosiin enkä ole katunut. Kirja johdatti minut kiinnostumaan ensin päähenkilöidensä, ja sittemmin myös muiden suomalaisten runoilijoiden tuotannosta. Ilman “Hurmion tyttäriä” tuntisin tuskin lainkaan runoutta kirjallisuuden lajina, enkä osaisi sitä arvostaakaan niin paljon kuin nyt.

Romaani sijoittuu 20-luvulle, jolloin kirjan kertojat, Elina Vaara ja Katri Vala ystävystyivät. Lukija pääsee seuraamaan heidän taipalettaan itsenäisen Suomen ensimmäisiksi naislyyrikoiksi, joilla oli tärkeä rooli sen ajan kulttuurielämässä. Molemmat kuuluivat Tulenkantajien sisäpiiriin, 1920-luvulla syntyneeseen kirjailijaryhmittymään, jota johti kiihkeä Olavi Paavolainen. Mukana olivat myös muun muassa Mika Waltari, Lauri Viljanen ja Yrjö Jylhä. Kuten takakannen kuvaus kuuluu, on ilmassa sähköä: runoa, ammattikateutta, rakkautta ja mustasukkaisuutta. Elämän villiä hurmaa!

… Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää! …

- Katri Valan runosta Kukkiva maa -

Katri Valan ja Elina Vaaran tyylit olivat hyvin erilaiset. Elina Vaaralle oli tärkeää runouden yhteys musiikkiin, ja hänen runoissaan on tyypillisesti riimejä. Ne olivatkin ehkä Katri Valan runoja perinteisempiä. Valan vapaamittaiset runot herättivät ajan kulttuuriväessä kuohuntaa, ja hänestä tuli yksi kiinnostavimmista silloisista nuorista runoilijoista.

Romaani on fiktiivinen, mutta sillä on vankka tosipohja. Loppusanoissa kirjailija kertoo luoneensa faktan pohjalta maailman, joka on mielikuvituksen mausteilla ryyditetty. Lähteinään Satu Koskimies on käyttänyt muun muassa kirjeitä, nauhoitteita sekä erilaisia aiheeseen liittyviä kirjoja.

“Hurmion tyttäret” on kirja, jota suosittelen ehdottomasti kaikkien luettavaksi, niin pakahduttava ja elämänmakuinen se on.

John Hersey: HIROSHIMA

“Jokaisen lukutaitoisen pitäisi lukea tämä kirja,” lukee kirjan takakannessa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Kirjavinkkini on yksiulotteinen, yksiselitteinen ja joka päivä yhtä ajankohtainen kaikkialla maailmassa.

Kyseessä on amerikkalaisen (Kiinassa 1914 syntyneen) toimittaja/kirjailijan John Herseyn raportti maailmanhistorian ensimmäisen atomipommin pudottamisen hetkestä 6. elokuuta 1945 klo: 08.15, sekä siitä miten aamu jatkui tästä eteenpäin keskisuuren japanilaisen Hiroshiman kaupungin tavallisilla asukkailla. Näkökulma pommin voimasta kotikadulla tai työpaikan käytävällä on varsin erilainen kuin se sienen muotoinen savupatsas, jonka pommin pudottanut lentokone filmasi pilvistä käsin maailman sanomalehtien kansiin.

Hiroshimassa asui 40-luvulla suunnilleen saman verran ihmisiä kuin nykyään Espoossa tai Tampereella, eli reilut 250 000 asukasta. Noin 75 000 ihmistä kuoli muutamassa sekunnissa. Loput jäivät kitumaan vuorokaudeksi, jotkut viikoiksi, jotkut kuukausiksi. Vain harva kaupunkilainen selvisi ilman fyysisiä vammoja. Pommin aiheuttamat henkiset vammat ovat edelleen parantumattomia. Nuorimmat selvityneet ovat tänä päivänä keskimäärin seitsemänkymppisiä.

Kolme päivää myöhemmin amerikkalaiset pudottivat vielä toisen atomipommin Nagasakin kaupunkiin vastaavin seurauksin. Toinen Maailmansota loppui iskujen jälkeen Japanin Keisarin antautumiseen. Pommien tuhon aikaansaama tietoisuus ja pelko olivat alku vuosikymmeniä kestäneelle Kylmän Sodan ydinasevarustelupelleilylle, joka terrorisoi ihmisiä ympäri maailmaa vielä 90-luvulle saakka. Nykypäivänä ydinaseita maailmassa hallinnoi seitsemän asiansa tunnustanutta valtiota sekä mitä luultavimmin useita muita, myös valtioita pienempiä ryhmittymiä, jotka eivät lähtökohtaisestikaan pelaa yhteisillä säännöillä (mitä ne sitten lieneekään?).

John Herseyn raportissa käydään yksityiskohtaisesti läpi kuuden hibakushin (Hiroshiman eloonjääneen) selviytymistarina. Palavan kaupungin kuuma, tuhkasta pimeä hävitys tuntuu lukijasta unenomaiselta vieraalta planeetalta. Kuitenkin näiden muutamien haastateltujen kokemat ja näkemät tilanteet ovat lohduttomuudessaan surullisinta totta mitä maailma päällään kantaa. Tuhansien ihmisten haisevia rykelmiä makaamassa paikoillaan kuolemaa tehden, hiljaa! Tämä on yksi hämmentävimpiä yksityiskohtia - kukaan ei valittanut ääneen omaa tilaansa. Japanilaiset antoivat henkensä maansa puolesta hiljaa osansa hyväksyen. Eloonjääneet sen sijaan pyytelivät anteeksi kuolleilta ja vammautuneilta sitä ettei heille käynyt yhtä huonosti. Kahden viikon jälkeen radioaktiivisen laskeuman vaikutus alkoi valjeta lääkäreille ja tutkijoille. Haavat eivät parantuneet, ne avautuivat uudelleen ja märkivät aina entistä pahemmin. Ihmiset sairastuivat monimutkaisiin kuolettaviin sairauksiin vielä vuosia myöhemmin. Epämuodostumat ja raskauteen liittyvät ongelmat ovat arkipäivää alueella vielä kauas tulevaisuuteen.

Kirjan kirjoittaja teki haastatteluretkensä Hiroshimaan vähän ennen tuhon ensimmäistä vuosipäivää. Kirja ilmestyi alunperin elokuussa 1946 The New Yorker lehden erikoisnumerona. Se suomennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1947. Lukemani painoksen (1985) loppuun lisätyssä osassa Hersey on etsinyt haastateltaviksi samat hibakushit kuin alkuperäisessä raportissaan ja jatkaa selviymistarinoita neljänkymmenen vuoden jälkeen. Elämäntarinat eivät ole kovinkaan valoisia ja sisältävät jopa koomisen surkeita kohtaloita. Tämä kuuluisa sotaraportti on ainutlaatuinen siinä, ettei se pureudu sodan syihin tai motiiveihin. Se ei luettele strategisia kohteita eikä puhu politiikkaa. Kirja ei myöskään jää tutkimaan pommin tuhon vaikutuksia niinkään aineellisessa maailmassa, vaan se pureutuu suoraan ihmissielun tuhoutumisen kuvaamiseen. Hersey ei tunteile kirjassaan, vaan jättää kaiken tunteilun lukijansa harteille.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (WSOY 1975)

Tutustuin ensimmäisen kerran Richard Adamsin Ruohometsän kansaan kuuntelemalla. Pirkko Aarnion ääni kertoi minulle Pähkinän, Viikan, Hopean ja muiden kaniinien tarinan samalla, kun piirtelin paperille, mitä mieleen juolahti. Paperin poikki alkoi pian loikkia lauma pitkäkorvaisia, pelokkuudessaankin rohkeita jäniseläimiä. Uppouduin äänikirjaan täysin, ja ensimmäisen kuuntelukokemuksen maaginen tunnelma on seurannut minua myös myöhemmillä lukukerroilla.

Ruohometsän kansa on romaani, joka tarjoaa eri-ikäisille lukijoille erilaisia tasoja. Aluksi se oli minulle jännittävä seikkailukertomus kaniinien pakoretkestä ja uuden kodin etsinnästä. Pidätin henkeäni, kun kettu kulki ohi. Kaivauduin syvemmälle koloihin Voikukan perässä. Itkin rakkaiksi käyneiden ystävien kuolemaa.

Hieman myöhemmin teos viehätti minua erityisesti luonnon ja eläinten biologialle melko uskollisella kuvauksellaan. Vaikka tarinan kaniinit on inhimillistetty ja niillä on paljon ihmisten piirteitä, Adams on säilyttänyt niillä myös aimo annoksen aitoa kaniiniutta, joka saa niiden refleksit toimimaan. Kirjailija on erittäin hyvin perehtynyt kaniinien elämään ja tarjoilee kuin huomaamatta tarinan lomassa eläintietoutta. Adamsin kuvaama luonto ei myöskään ole pelkästään kaunis ja idyllinen vaan julma ja epäoikeudenmukainen. Luonnossa kaikille ei käy hyvin.

Viimeisimmillä lukukerroilla olen innostunut Adamsin allegorioista ja tavasta kuvata kaniinien kautta myös meitä ihmisiä ja tapaamme käyttäytyä. Kaniinien taistelut voivat vaikuttaa hurjilta, mutta ne kalpenevat ihmissotien rinnalla. Ystävyys, solidaarisuus, rakkaus, petturuus ovat teemoja, jotka tulevat vastaan kirjan sivuilta ja heijastelevat ihmiselämää.

Ruohometsän kansan kerronta on yksinkertaisuudessaan kaunista. Se houkuttelee mukaan maisemaan:

Toukokuinen auringonlasku punasi pilvet, hämärään oli vielä tunti aikaa. Kuiva rinne oli täynnä kaniineja – jotkut jyrsivät ruohoa kolonsa lähettyvillä, toiset kulkivat alemmaksi löytääkseen voikukkia tai kukaties kevätesikon, jota muut eivät olleet huomanneet. Siellä täällä seisoi muurahaiskeolla kaniini pystyasennossa katsellen ympärilleen korvat pystyssä ja kuono tuuleen.

Kersti Juvan suomennos on nautittavaa luettavaa. Samoihin aikoihin Juva suomensi myös Taru sormusten herrasta, ja jotain samankaltaisuutta näissä teoksissa onkin. Kumpuileville kukkuloille on helppo kuvitella kaniinien sijaan hobitit, ja toisinpäin. Molemmissa kirjoissa on myös ikiaikaisen sadun, myyttisen kertomuksen tunnelma. Jokin salaperäisyys, joka saa miellyttävät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin.

Kannustan tarttumaan Ruohometsän kansaan ja lähtemään kaniinien matkaan. Matka voi olla paikoin pelottava ja ravisteleva kokemus, mutta tie johtaa lopulta kotiin. Lupaan sen.

Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olin kaksitoistavuotias, kun luin John Steinbeckin Ystävyyden talon. Se oli ensimmäinen ahmaisemani varsinainen romaani. Tämä humoristinen kertomus laitapuolenkulkijoiden ystävyydestä kolahti niin lujaa, että päätin siltä istumalta lukea kaikki John Steinbeckin teokset.

Tein niistä listan. Aina luettuani kirjan ruksasin sen yli. Lista oli pitkä ja osa kirjoista paksuja, silti toivoin ettei se loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se. Sitten tulivat muut kirjailijat ja uudet tyylit, entistä mielkuvituksellisemmat.

Ystävyyden talo oli kaltaiselleni varhaisteinille unohtumaton lukukokemus, mutta toinen Steinbeckin kirja jäi askarruttamaan mieltä ihan toisella tavalla.

Hiiriä ja ihmisiä vaikutti hitaasti ja huomaamatta. Edelleenkin tajuan joskus ajattelevani kirjaa, vaikka siinä ei näytäkään olevan mitään kovin ihmeellistä: se on kuin juttu joka kerrotaan toiselle souturetkellä tai myöhäisenä kesäiltana rautatiesillan päällä istuskellessa.

Tarinan päähenkilöt George ja Lennie ovat pakomatkalla. George on pienikokoinen ja ovela kaveri, Lennie taas väkivahva jätti, joka on mieleltään hidas ja lapsenomainen mies.

George haluaisi elää seikkailijan elämää, mutta hänen on pidettävä huolta Lenniestä, joka on yksinään täysin avuton. Lennie ei pysty huolehtimaan edes lemmikeiksi pyydystämistään pienistä eläimistä, vaikka haluaisi hoitaa kaneja. Hätääntyessään Lennie ei hallitse valtavia voimiaan, vaikka on muuten sävyisä.

George saa kaverukset puhutuksi töihin eräälle maatilalle, koska onnistuu vakuuttamaan omistajan siitä, että Lennie on kova työmies. Aluksi kaikki näyttää menevän hyvin, mutta omistajan poika Curley ottaa Lennien silmätikukseen ja ryhtyy kiusaamaan tätä. Muutkin ihmiset käyttävät Lennien lapsenmielisyyttä hyväkseen, kunnes tulee ratkaiseva väärinkäsitys. Siitä käynnistyy hallitsematon tapahtumasarja, jolla on traaginen loppu ja jota edes George ei voi estää.

Hiiriä ja ihmisiä on liikuttava tarina. Sen sävy on realistinen, mutta henkilöt eivät ikään kuin sovi todelliseen maailmaan, 1930-luvun suureen lamaan, jonka aikana ihmiset kuljeskelivat etsien hanttihommia pysyäkseen hengissä. George ja Lennie on kuvattu realistisesti, siltikään he eivät tunnu todellisilta henkilöiltä, vaan pikemminkin satuolennoilta. Me tajuamme, että he ovat kuvitelmaa, mutta haluamme eläytyä heihin kuin satuun.

Se ei kuitenkaan ole mielestäni puute, sillä Steinbeck tuskin pyrkikään täydelliseen realistisuuteen tällä pienellä suurella romaanillaan. Hän kertoo tarinansa sadun muodossa, niin yksinkertaisena ja koskettavana, että sen voisi kertoa myös Lennielle. Tämäkin ymmärtäisi sen, ainakin osan siitä.

Mutta se mitä Lennie ei ymmärrä, on todellinen ihmisten maailma, se maailma jossa hänen olisi pakko elää, vaikka hän ei siihen kykene. Niin kuin jokaisen lapsen, joka kasvaa aikuiseksi, kun hän oppii ymmärtämään, miten ihmiset toimivat ja miten maailma toimii ja miten hänen itse on meneteltävä suhteessa muihin ihmisiin. Se ei ole satumaailma. Se on Georgen, Curleyn ja muiden romaanin henkilöiden julma todellinen maailma, jossa on opittava selviytymään.

Tässä on Hiirien ja ihmisten kiehtovuus: se on puoliksi satu ja puoliksi realistinen romaani, olematta kumpaakaan niistä. Ja lukija kuuntelee satua kuin Lennie ja realistista romaania kuin George, olematta kumpikaan heistä.

Agota Kristof:  Iso vihko (suom. 1988)

Useimmat kirjat tarjoavat hetken pakomatkan puuduttavasta arjesta. Sitten on joitakin kirjoja, jotka sekoittavat arkemme niin, ettei mikään ole enää samanlaista. Agota Kristofin “ Iso Vihko” on minulle yksi niistä kirjoista. Sen huokuma elämänhenki ja musta huumori olivat mykistyttävän vahva lukukokemus, kun kirjaan ensi kertaa nuorena poikana tutustuin.

Unkarilainen Kristof kuvaa kirjassaan kaksospoikien elämää toisessa maailmansodassa. Pojat tuodaan isosta kaupungista isoäidin luokse maalle, sodan pahimmilta pommituksilta suojaan. Vastaanotto pienessä kylässä on kuitenkin sen verran raadollinen ja karu, että pojat joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja älykkyyttään pärjätäkseen julmassa maailmassa. Erilaisilla ruumiin- ja mielenkaraisuharjoituksilla he pääsevät elämään käsiksi ja alkavat jopa menestymään puutteen sekä sodan runtelemassa ympäristössä. Pienten poikien pitää osata käyttää päätään ja kitkeä tunteensa, vaikka haukkumanimiä ja fyysisiä hyökkäyksiä tuntuu satelevan niskaan joka puolelta.

Iso vihko on teos, joka tarjoaa lukijalleen kosolti käytännön ohjeita elämään. Se näyttää, mihin kaikkeen lapset pystyvät ja laittaa miettimään, miten ihminen voisikaan olla kovassa maailmassa yhtä johdonmukainen, rauhallinen ja luova kuin nämä kaksospojat? He opettelevat jopa unohtamaan äitinsä kauniit sanat, mutta säilyttävät rakkauden sisällään. Eivätkä he lähde tuomitsemaan ketään päältä päin.

Kirja on jaoteltu kappaleisiin päiväkirjanomaisesti, joka tekee lukukokemuksesta erittäin nautinnollisen. Kristofin rehellinen ja konstailematon kirjoitustyyli sekoittaa fiktion ja faktan alusta asti. Sota jää kirjassa loppuen lopuksi taustalle varjoon ja elämä marssii voittoon. Suosittelen lämpimästi todellisia lukukokemuksia etsiville!

- Asa

—

Asa (s. 1980) on suomalainen rap-muusikko Helsingin Roihuvuoresta. Asa, joka käytti aikaisemmin taiteilijanimeä Avain, tuli tunnetuksi 2000-luvun alussa Rähinä Records -hiphopkollektiivin jäsenenä.

Anna-Liisa Haakana: Ykä Yksinäinen
WSOY — (kolmas painos 1980)

Mie olen Ykä, ikä viisitoista ja elossa, vaikka ihmisiä kuolee joka puolella. Mie en tarkoita pelkästään Afrikassa ja Kamputseassa ja muissa hädänalaisissa maissa, vaan tässä aivan lähellä. En mie aio heittäytyä itkemään, mutta äiti päästi itkun kun kuuli.

Anna-Liisa Haakanan nuortenromaanin Ykä asuu Lapissa, metsäseudun kylässä, jota tyhmempi ei heti kyläksi huomaa. Naapureihin on matkaa kilometrejä, eikä niissä ole samanikäisiä kavereita.  Pienenä poikana Ykä kulkee äidin matkassa kaivolla ja navetalla, ja isän mukana retkillä luonnossa ja kalastamassa. Yksinäisyyden Ykä alkaa tuntea siinä vaiheessa elämäänsä, kun äiti jää kainalokepeiksi ja isäkin alkaa kutistua suuresta tuntemattomasta vähän pienemmäksi tuntemattomaksi. Yksinäisyys tuntuu painona harteilla ja möykkynä mahassa, mielialan laskuna ja levottomuutena. Yleinen ja yhtäläinen hermostuminen toisiinsa alkaa kehittyä Ykän ja vanhempien kesken. Hän on äkkiä vanhempiensa puheissa iso mies, joka ei osaa eikä viitsi mitään.

Onneksi on isän mopo. Sen avulla Ykä alkaa laajentaa maailmankuvaansa. Yhdellä retkellä hän kohtaa tien varren jäkälikössä istuvan ikäisensä  pojan, Yksijalkaisen, jonka toinen jalka on poikki nivusista lähtien. Pikkuhiljaa pojat tutustuvat toisiinsa, huomaavat olevansa samalla aaltopituudella ja ystävystyvät. Ykä elää kiihkeää nuoruutta ensirakastumisineen ja kilvoitteluineen kaveripiirissä, Yksijalkainen on elämänsä loppusuoralla. Tieto siitä raapaisee Ykää syvältä sisimmästä, mutta Yksijalkainen ei kaipaa sääliä. Hän tahtoo elää ja kokea täysillä sen, minkä vielä ehtii.

Haakanan kirja kertoo lämpimästi ja välittävästi näiden kahden eri elämäntilanteessa olevan pojan ystävyyden tarinan. Miten tärkeää on vain olla läsnä joskus. Luonto on mukana koko ajan väkevästi, se kohisee ja pauhaa, elää lujaa niin kuin Ykä. Mutta Yksijalkaiselle kesän puhkeaminen kukkaan tietää voimien loppumista. Viimeisen yhteisen retkensä pojat tekevät juhannuksena, Ykä haluaa näyttää Yksijalkaiselle maisemia, joita rakastaa.

Pitelin venettä paikallaan nojaamalla selkääni puunrunkoon. Joka puolella joessa kasvoi rentukoita, vesi lipui niiden välissä ja pitkät vesiheinät heiluivat kuin hiukset. Liikuimme kukkameressä, kun lykin hiljalleen venettä eteenpäin.
- Onpa uhkeeta, sanoi Yksijalkainen, - onpa uhkeeta.
Rannoilla kasvoi kortetta ja kynttiläkuusia, horsmaa, mutta se ei kukkinut vielä. Kulleronkukkia näkyi, keltaista leinikkiä, koko maailma aurinkoa tulvillaan.
- Onpa uhkeeta, Yksijalkainen hoki hokemistaan.

Täyden kympin kirja. Vakava aihe, jota niin Yksijalkaisen kuin Ykän omintakeinen huumori keventää. Kuten vaikkapa kirjan lopussa Yksijalkaisen haudan äärellä:

Mie ajattelin - ja se pelotti minua - että Yksijalkainen näkee minut milloin vain ja missä vain, mutta mie en näe sitä enää koskaan.
Niin mie sanoin sille ikään kuin se olis ollut siinä ja tarkkaillut minua, että jätämmä nyt jäähyväiset. Sie pärjäät jo yksinkin, et tarvitse minua.
- Niin että nukuppa hyvin, minä sanoin puoliääneen.
- Kattele kauniita unia.

Jorma Eronen: Uigur

Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti.

Jorma Erosen runokokoelma Uigur on rytmisesti ihan loistava kirja. Esimerkiksi käy kokoelman nimiruno. Se alkaa nimiä listaten, tunnustelevasti, sitten rytmi tempaisee, yhä uudestaan, vääjäämättä väkivaltaisesti riuhtaisee mukaansa:

räme hetteikkö hete, suonnimet ovat ugrien nimiä,
suossa reki, kaksituhatta vuotta vanha, haapio,
yhdestä puusta, haapapuusta, koverrettu, raudalla,
tylysti, kömpelösti purevalla raudalla kaiverrettu
ja virta virrat kolhivat pyörteet virrassa vuossa
pitkäjousisten soreiden jousien soreita vartaloita suojaavat
maavallit turvehaudat siellä siellä turpeessa reenjalas
pakoa osoittamassa suon sydäntä
kivivaaran keskusta sydäntä sydänmaata

Varsinkin teoksen alkupuolella rytmi on suorastaan pakottavaa, yhdessä sanojen kanssa se kertoo luonnonvoimista, jotka ovat ihmistä niin paljon vanhempia ja vahvempia. Pakkanen on epäinhimillistä. Siinä ei ihminen kauan säily hengissä. Tällaiset luonnonvoimat Eronen päästää runoissa irti. Toisaalta hän antaa tilaa myös pienille ihmisenkokoisille kokemuksille, usein humoristisesti. Nauru on suoja, jossa inhimillisyys on mahdollista. Ja Eronen on herkkä mielikuvitukselle, jonka voimalla ihminenkin voi laajentua huimiin etäisyyksiin ajassa ja paikassa, niin hyvässä kuin pahassa. Kirjaan mahtuu huimaavan erikokoisia kokemuksia. Rytmi tekee ne mahdollisiksi myös lukijalle. Kirja alkaa matkoista suomalaisugrilaisia kansoja ympäröivään luontoon ja mytologioihin mutta syvenee koskemaan myös yhden ihmisen henkilökohtaista menneisyyttä, uutta elämää lapsissa, kotiviinin valmistusta ja vaikka mitä. Ja varsinkin rakkautta.

Usein Eronen kirjoittaa myös hetkiin pysähtelevää, hidasta ja kuuntelevaa rytmiä. Sen kautta runoihin tulee herkkää arkea, jota on mahdollista elää päivästä päivään. Siksi suurilla sanoilla puhuttu rakkaus ei ole kulunutta vaan koettua. Ja koettavaa. Ei ole mikään pieni juttu tämä.

Kuljen kuuta kohden. Väikkyvät järvet. Silmiesi ranta.
Kiven mikrokosmos. Olen pisaroiva pisara sammalihollasi.
Juon valolta tihkuvaa aurinkoasi. Kuu kulkee kuin tuuli, tulva.
Katso. Noin pitkälti olet jo kulkenut. Vedet, pihkaa. Läikkyvät.
Asetu lepäämään syvänteeseen. Laskeudu, kivi kiveltä. Hengähdä.
Juo jälleen. Käy sisään. Unen tupaan. Nuku vähän. Astu ulos.

Nämä runot ovat kiihkeitä, lievästi sanottuna. Ne ovat jäätä ja tulta. Lievästi sanottuna. Silti runoissa sykkii nöyryys. ”minut on voittava lasten rakkaus.” Tämä koskettaa minua, paljon.

Uigur on mahtava. Silti minulle ei ollut mitenkään selvää, että käyttäisin tilaisuuteni vinkata kirjaa juuri siihen. Kirjastossa on paljon muitakin mielettömän hienoja runoteoksia. Miksi siis Uigur? Kirja ilmestyi vuonna 1978. Se on käsittääkseni Jorma Erosen ainoa kokoelma. (Lisäksi hän on kääntänyt hurjan kokoelman intiaanirunoutta teokseksi Juoksu yömaahan, joka ilmestyi samoihin aikoihin Uigurin kanssa.) Jostain tuntemattomasta syystä Eronen ei ole kirjoittanut enempää. Kovin moni ei hänen runouttaan enää tunne. Pääsin itse kirjan jäljille runouslehti Tuli&Savussa ilmestyneestä Jonimatti Joutsijärven artikkelista, joka käsitteli unohdettuja runokirjoja. Olen siitä kiitollinen. Kirja on ollut minulla lainassa Turun kaupunginkirjastosta niin usein, etteivät täällä muut ole sitä juuri voineet lukea. Ehkä olisi aika antaa hyvän kiertää. Minusta on tärkeää, että kirjat saisivat mahdollisuuden olla jotain mahdollisimman pysyvää. Matkakumppaneita, ei kulutustuotteita. On pöhköä ja julmaakin, että kirjoja myydään nyt, ehkä vuoden ajan, ja sitten unohdetaan. Ihmiset tarvitsevat kirjoja mutta myös kirjat tarvitsevat ihmisiä. Siksi halusin kertoa Uigurista.

Timo Harju

Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä
Tammi 1989. Suom. Eila Kivikk’aho.

Sain kirjan Pörriäinen lentää hämärissä syntymäpäivälahjaksi, kun täytin 12 vuotta yli 20 vuotta sitten. Silti muistan elävästi tunteet, jotka se minussa herätti. Kirja oli kiehtova, salaperäinen ja samalla kiinni ihan tavallisessa elämässä. Minusta tuntui, että halusin itsekin astua kirjan maailmaan, luoda jotain samanlaista, kirjoittaa…

Pörriäinen lentää hämärissä on salapoliisitarina. Sen päähenkilöinä seikkailevat kolme nuorta, Jonas ja Annika Berglund ja heidän ystävänsä David Stenfäldt. He tutustuvat sattumalta 1700-luvulta peräisin olevaan kirjeenvaihtoon Emilie Selanderin ja tämän ystävättären Magdalena Wiikin sekä Magdalenan veljen - Emilien rakastetun - Andreas Wiikin kesken. Kirjeet johdattavat nuoret erikoisen, kolmetuhatta vuotta vanhan egyptiläisen patsaan jäljille. Kirjeiden mukaan patsas voisi edelleen olla Ruotsissa, Ringarydin kylässä, jossa nuoret asuvat. Mutta missä päin pientä kylää patsas oikein on?

Tarina on rakennettu taitavasti ja se pitää lukijan otteessaan lähes taianomaisesti jännittävillä salaisuuksillaan. Mitä ovat Jonaksen nauhurilta kuuluvat aavemaiset kuiskaukset? Kuka on se vanha nainen joka tahtoo pelata puhelimitse sakkia Davidin kanssa? Mistä hän arvaa soittaa tyhjään taloon juuri silloin kun David, Jonas ja Annika ovat siellä? Onko tämä kaikki vain sattumaa? Ja mikä onkaan hämärässä lentävän pörriäisen salainen viesti?

Harva kirja jättää mieleen niin pysyvän merkin kuin Pörriäinen. Olen usein muistellut kirjan tunnelmaa ja sitä, miten se imaisi minut aikoinaan täysin mukaansa. Huomaan, että tavoittelen nykyään omissakin kirjoissani ainakin jollakin tavoin samanlaista tyyliä, jossa salaperäisyys ja selittämättömät tapahtumat sekoittuvat jokapäiväisen arjen kuvaukseen. Minusta on edelleen hauska kuvitella, että elämä voi olla täynnä salaisuuksia, joita emme koskaan voi täysin ymmärtää.

Kun olin lukenut Pörriäisen 12-vuotiaana, aloin pian itsekin kirjoittaa omaa salapoliisiseikkailuani. Muistan, miten jännittävää ja hauskaa se oli – melkein yhtä jännittävää ja hauskaa kuin kirjan lukeminen. Pörriäinen synnytti minussa uskon siihen, että mikä tahansa voisi olla mahdollista.

Suosittelen siis Pörriäinen lentää hämärissä -kirjaa kaikille, mutta erityisesti 10–13-vuotiaille tytöille ja pojille. Uskon, että se jättää sinunkin mieleesi kiehtovan salaperäisen muiston ja kenties innon keksiä myös ihan omia salapoliisitarinoita.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

Hyvä kirja jättää lukijan mieleen muistijäljen.

Vaikka kuukausien kuluessa päähenkilön nimi unohtuu, eikä tarkkaa juontakaan enää muista, jokin jälki jää silti. Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat jätti minuun tällaisen merkin.

Oikeudenmukaisessa maailmassa romaanille olisi myönnetty jokin kirjallisuuspalkinto. Kirjoja ilmestyy kuitenkin niin paljon, että liian moni hyvä teos jää vähälle huomiolle. Toivottavasti joku löytää kirjan tämän vinkin kautta.

Kun luin kirjan takakansitekstin, en ollut vakuuttunut, on pakko myöntää. Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Juhani, ihastuu nuoreen oppilaaseensa Marianneen. ”Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.” Eikö tämä tarina ole kerrottu jo monta kertaa? Mitä uutta kuluneesta asetelmasta voi enää saada irti?

Lukijan on joskus hyvä haastaa ennakkoluulonsa ja tarttua rohkeasti kirjaan. Oma asenne pitäisi uskaltaa haastaa useamminkin.

Siipien kantamat on tarina rakkaudesta ja kirjallisuudesta – yhdistelmä, joka toimii lähes aina. Päähenkilön sairastuminen syöpään nostaa tarinan vielä toiselle tasolle. Harva kirja onnistuu koskettamaan näin voimakkaasti. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kirjat, jotka ovat saaneet minut itkemään. Siipien kantamat on yksi niistä. Koiranomistajat murtuvat taatusti luvussa, jossa päähenkilö vie lemmikkinsä eläinlääkärille viimeistä piikkiä varten.

Kuolemaa on harvoin kuvattu näin koskettavasti ja voisiko sanoa – elävästi. Kunpa osaisin kirjoittaa yhtä hyvän kirjan.