Archive for the 'Julkaisut' Category

Sanoja kokemuksista -kurssin satoa

Tuesday, November 1st, 2016

Muisto

Kävelin aamuista tietä innoissani eteenpäin. Tänään oli se kauan odotettu päivä. Vihdoin pääsisin Omenalaaksoon muitten ikäisteni seuraan oppimaan lukemaan luonnon merkkejä ja puhumaan lisää eläinten kieltä. Minua kyllä vähän jännitti mennä täysin uuteen paikkaan.

Mene metsätietä vain suoraan Luumupuulle. Niin oli äiti sanonut, mutta ei sitä Luumupuuta missään näkynyt. Aloin jo hermostua. En kuitenkaan heti ensimmäisenä päivänä halunnut myöhästyä.

- Anteeksi, osasitteko neuvoa minut Luumupuun luokse? yritin kysyä kohteliaasti kuuselta.

- Turha siltä on kysyä, ei se kuitenkaan vastaa, se on niin vanha ja ylpeä, kuului takaani ääni.

Käännähdin ja näin oravan viereisen männyn oksalla.

- Kulje vielä hetki eteenpäin, niin päädyt Luumupuulle, orava ystävällisesti ohjeisti.

Kiitin neuvosta ja jatkoin matkaa. Seuraavan mutkan jälkeen näinkin luumuja täynnä olevan Luumupuun, jonka luona oli monta ikäistäni lasta. Menin rohkeasti katsomaan, mitä he tekivät. Eräs lapsista otti luumun ja söi sen. Siinä samassa hän haihtui kuin tuhka tuuleen. Muut seurasivat esimerkkiä, ja lopulta olin yksin puun luona. Valitsin herkullisen näköisen luumun ja haukkasin sitä varovasti. Se maistui samaan aikaan piparkakkutaikinalta ja vadelmilta.

Yhtäkkiä tajusin olevani valtavan kokoisen puumajan luona. Minun täytyi olla Omenalaaksossa. Ympärilläni oli hirveästi lapsia. Minua ei jännittänyt enää lainkaan, tuntui vain hienolta. Samassa edessäpäin oleva aikuinen kiinnitti huomiomme, ja puheensorina laantui. Aikuinen toivotti meidät tervetulleiksi ja aloitti nimenhuudon. Kuuntelin korva tarkkana ja katsoin, kun jokainen huudettu kävi vuorollaan edessä. Yhtäkkiä kuulin kuinka minun nimeni sanottiin. Lähdin kulkemaan aikuista kohti. Minua ennen huudettu Sofia käveli vastaani käytävällä. Hän näytti oikein mukavalta. Olin niin innoissani, että sanoin hänelle:

- Eikö olekin kiva tulla Omenalaaksoon?

Hän hymyili minulle ja vastasi:

- On!

Siinä hän oli aivan oikeassa!

- Idap

Sanoja kokemuksista -kurssin satoa

Tuesday, November 1st, 2016

Järven yllä oli valkoista usvaa. Vesi oli mustaa, ja taivasta peittivät harmaat pilvet. Kumarruin veden ylle. Pohja näkyi vain rannassa, mutta sen jälkeen järvi syveni nopeasti.
Silloin jotain välähti syvemmällä vedessä. Kumarruin lähemmäs ja tähystin syvyyksiin. Se ei ollut vaikuttanut kalalta. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta pian vesi väreili, ja erotin välähdyksen vähän kauempaa. Odotin kiinnostuneena kolmatta kertaa. Halusin selvittää, mikä sen oli aiheuttanut. Uutta välähdystä ei kuitenkaan kuulunut.
Lakeuduin aivan pinnan lähelle ja liu´uin veteen. Se oli viileää, ja sai vaatteeni tuntumaan painavilta. Uin eteenpäin, ja etsin välähdyksen aikaansaajaa. Tummasta pohjasta ei kuitenkaan erottanut mitään. Järvellä oli hiljaista. En erottanu muuta kuin veden loiskeen itseäni vasten. Usva pyöri hitaasti ympärilläni.
Yhtäkkiä jokin kylmä ja limainen tarttui jalkaani, ja kiskoi minua kohti syvyyksiä. Suuni täyttyi vedestä yrittäessäni potkia itseäni irti. En saanut henkeä, ja pinta ajautui vain kauemmas. Epätoivoisesti yritin räpiköidä ylöspäin, mutta se, mikä minuun ikinä olikin tarttunut, oli vahvempi. Ote jalastani irtosi ja siirtyi käteeni. Sen lisäksi toiset limaiset sormet puristuivat toisen ranteeni ympärille. Tajusin olevani kasvotusten vihertäväihoisen vetehisen kanssa. Se piteli tiukasti kiinni käsistäni, enkä saanut niitä irti. Olennon kasvoissa oli ryppyjä, ja sillä oli mulkosilmät kuin kalalla.
En pystynyt enää pidättämään hengitystä. Avasin suuni, ja keuhkoihini tulvahi vettä. Tuijotin vetehistä silmiin. Sen kasvoilla ei ollut selkeää ilmettä mutta vaikutti siltä kuin se olisi hymyillyt. Viimeinen asia, jonka tajusin, oli hopeatieran välähdys olennon otsalla.
- Lume

Riimitellään Rap -kurssin satoa

Tuesday, March 22nd, 2016

Valopilkkui elämään

1.säkeistö

Uusi vuosi, pakkasta kolkyt,
paksut villasukat jalassa nyt, yo.
Uusi vuosi, en silti toivo et kesä ois,
koska se talvelta heti on pois.
On mulla Kuomat jalas,
ehkä se lapsuus palas.
Mannapuuroa,
leikitään kuuroa, yo.
Uusi vuosi, kylmää ja pimeää,
en tiedä tän laulun nimeää.
Uusi vuosi, Suomeen positiivisuutta,
se tois tännekin jotakin uutta.


Kertosäe:

Hei, mä oon kyllästyny tähän,
vois ihmiset nyt ees ajatella vähän.
On ihmisii monenlaisii,
on aikuisii on lapsii.
Aikuinen tai lapsi,
positiivisuuden hedelmii napsi.
Vaik talvel oltais jäässä,
tai vaik mitään ei ois päässä,
nyt säässä kun säässä,
rakkautta ihmisille jaetaan,
ja saadan heidät hymyilemään.
Nää hetket tuo valopilkkui elämään.
Hey, yo-o-o!
Valopilkkui elämään.
Hey, yo-o-o!


2. säkeistö

Positiivisuus tois hyvän mielen Pohjolaan,
yo, kylmyydest ain vaan valitetaan.
Jos saa hymyn toisen huulille,
saa sanoo hyvästit kylmille tuulille.
Ihmiset on negatiivisii kyl mä tiedän miksi,
kylmyys ja pimeys tekee negatiivisiksi.
No mut kohta alkaa hellittää,
yo, ei tarvi enää pitkään oottaa kesää.
No hei talvihan on mukavaa aikaa,
on sitä kuuluisaa talven taikaa.
Ei tarvi ain pakkasest valittaa, yo,
kunnon pakkasii vaan kerran vuodes saa.
Talvi-ilta, kuumaa keittoo ja kaakaoo,
yhdessä oloo, ei sen parempaa oo, hey!
Uusi vuosi, Suomen on hyvä alottaa,
luomaan uutta positiivist tunnelmaa, yo

Kertosäe

3. säkeistö

Tälle tarinalle opetus,
et saatais hyvä lopetus.
On maailmas pahaa,
mutta paljon hyvääkin,
ihmiset himoitsee rahaa,
mut on ystävyyttä syvääkin.
Pienillä teoil maailmaa parannetaan,
vanhusten ostoksii kannetaan, yo.

Ei tarvii ajatella negatiivisesti,
ei tarvii räyhää vaik kauan kesti.
Positiivisuuden viittaa kanna,
ja rakkautta anna, yo!

Kertosäe

(vohveli)

***
NEITO

1. Nainen maassa savuisessa saaressa / sirona, sirpaleisena naisena / Pehmeänä pölynä näet sen tuulessa / siinä samassa saaressa / ja ihan salassa / ja spiraalina tässä maailmassa / jonka raskas massa / on onnea kuvittamassa / ehkä vääristyneenä / näen / äänen väreinä / ja merenpinnan väreily / sekä silkkisen ihon pinnan särkyminen / en voi olla uskomatta näihin pyörteisiin / ihmisiin / ja ihaniin tunnelmiin

verse. Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2

2. Ei päästetä tästä onnesta irti vielä / ja silti siellä on suru suurin / ja silti tulit yli sen muurin / sun hiukses niin kevyesti nappasi se tuuli / ja mun suuni / on kostea kuin monsuuni / ja se yli suuri uuni, nyt paistaa mun kuuni / joka taivaalla niin suuri / ja juuri ja juuri, sain sun juuristasi kiinni / vain täällä pulppuaa kallein viini / pidetään tästä hetkestä kiinni / ja silti päästetään siitä irti / Nyt vajoaa maahan lasi viiniä / hei neito / tämä on fiiniä

verse. Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2

3. Meitä kaikkia eteenpäin vievä / väritykseltäsi niin viehättävä / kun sirona sirpaleisena naisena / astut saliin ja olet jo ilmassa / teidän arvonne / kevyt massa / taitaa olla nyt minun viini lasiini valumassa / vai olenko sittenkin raskaassa / olotilassa / en tiedä / vielä / olet vain niin helvetin sievä / ympäri tätä saarta minua vievä / en tiedä / en tiedä

4. Ja se kaikki on vaaleanpunaista / taivaallista / merellistä / sielullista / mun sielu onko se sun listalla / vai vain sun raskaan massan alla / ei tänne pääse halla / laula neito sievä / vääristyneellä äänellä / ei tarvitse viinin määrää enää säännöstellä / tällä saarella, savuisella, maukkaalla / olet pölyä, olet pölyä / puhunko muka hölyn pölyä / älä lämmitä / liian kuumaksi, ah / ah taas kaatuu se lasi viiniä / hei neito / tämä on liian fiiniä, yleellistä / yleistä ymmärrystä / kukapa ei sinua tähystä / tästä häkistä / hei neito / olet sievä / et saa sydäntäni viedä / vielä / ja silti tässä paikassa / josta kukaan ei tiedä / vielä / ja vain sinä voit olla noin helvetin sievä

verse. x 2

5. Ja kun herään / en enää tiedä / missä olin vielä / viime yönä / nyt vastaan tulee kaikki vain työnä / mä en myönnä / että se et ollut sinä / että se ei ollut sitä / mitä mä näin / että olinkin vain väärin päin / ja taas tähän todellisuuteen loukkuun jäin / älä sano ettei se ollut totta / mulle se kaikki oli totta / liian todellista / suloista ja kaunista / vaalenpunaista, pala taivasta / mä en suostu poistuu tästä unen laivasta / ei täs maailmas oo toista sun kaltaista / sievää unelmien naista / vaikka etsis kaikista maista / ei tuu toista sun kaltaista / sievää unelmien naista

Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / eloon syntyy / olet sievä / x 2
Se tapahtui kaikki siellä / siinä saaressa mistä kukaan ei tiedä / vielä / aamu nousee


3 x olet sievä

(nuppu)

Rouva Kordofonin hotelli -kurssin satoa

Tuesday, March 22nd, 2016

Serefia aloittaa hieman ujosti: - Menin kerran metsään soittamaan viuluani. Oli täysikuu ja tähdet tuikkivat taivaalla. Soitin hieman surumielistä sävelmää. Yhtäkkiä tunsin että joku katsoi minua ja katsahdin ympärilleni. Huomasin vähän matkan päässä pienen karhunpennun. Lähdin kulkemaan hitaasti sen luo, etten säikyttäisi sitä. Pysähdyin sen viereen ja tunsin kuinka meidän välillemme syntyi jotain. Se oli taianomaista, kuin ystävyys. Serefia katsoo alas ja nielaisee. - Yhtäkkiä tunsin hengityksen niskassani. Ennen metsä oli ollut minulle vain ystävä, mutta nyt se paljasti myös pahan puolensa. Jäykistyin pelosta ja käännyin hitaasti ympäri. Parin sentin päässä minusta oli emokarhu joka näytti hampaitaan ja murisi. Tiesin että jos en tekisi jotain, olisin pian äitini luona taivaassa. Lähdin hitaasti perääntymään aivojeni lyödessä tyhjää kauhusta. Karhu tuli perässä muristen entistä kovemmin. Sitten kompastuin kantoon ja kaaduin selälleni maahan. Nyt karhu oli murisemassa ihan naamani edessä. Suljin silmäni ja ajattelin, että kaikki on mennyttä. Sitten metsästä kuului ryskettä ja huutoa. Sieltä juoksi poika joka huitoi kepillä ilmaa. Hän löi sillä karhuemoa ja se lähti rymistelemään metsään poikanen mukanaan. Tässä vaiheessa Serefia huohottaa ja hänen silmänsä kiiluvat. - Sillä hetkellä en osannut ajatella muuta kuin että tuo poika oli pelastanut minut. Syöksyin hänen kaulaansa ja halasin häntä pitkään. Vähän ajan päästä havahduin todellisuuteen ja pakotin itseni astumaan askeleen taaksepäin, vaikka olisin voinut pysyä siinä ikuisuuden. Serefia punastuu ja huokaa. - Katsoin poikaa tarkemmin ja miellyin häneen heti. Hän oli pitkä ja solakka ja hänellä oli syvät ruskeat silmät jotka hän oli suunnannut minuun. Kysyin hänen nimeään ja hän kertoi olevansa Alfie. Kerroin myös oman nimeni ja kiitin häntä pelastamisestani. Lähdimme kävelemään metsään ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Kävi ilmi, että hänkin soitti viulua. Soitimme yhdessä ja sitten hyvästelimme. Se yö muutti elämäni Serefia käpertyy tiukemmin vilttiinsä ja sulkee silmänsä autuaallisesti, mutta myös hieman surumielisesti. Hän antaa vuoronsa seuraavalle otukselle.

Adlit

***
Kuorsasin rauhassa mukavassa kolossa otushotellin kellarissa kun yhtäkkiä uneni keskeytti räsähdys jonka vain tarkkakuuloisimmat pystyivät kuulemaan ja ikävä kyllä minulla on todella tarkat korvat. Kömmin ulos kolostani unenpöppöröisenä. Minun oli lähdettävä katsomaan äänen lähdettä, muuten en nimittäin saisi unta koko loppuyönä. Kiipesin pölyisiä portaita pitkin ylös kellarista. Ne narisivat askelteni tahdissa vaikka yritin olla mahdollisimman hiljaaa jotten herättäisi muita. Avasin puuoven niin hiljaa kuin suinkin ja hiivin hämärään käytävään. Vain pienet yölamput hehkuivat himmeästi. Vilkaisin oven viereistä kaappikelloa, se raksutti keskiyötä. Vilkuilin tuohtuneena ympärilleni. Kuka hullu metelöisi tähän aikaan? Kun pian ei tapahtunut mitään ja olin jo kääntymässä takaisin kuulin käytävän päästä askelia, ne kuuluivat selvästi ja läheltä. Olento tai mikä lieneekin oli tulossa suoraan kohti. Nämä askeleet eivät voineet kuulua millekkään pikku hiirelle, ei ne kuuluivat varmasti jollekin isolle. Entä jos siellä oli karhu, tai vielä pahempaa! Roska-auton kuski raskaissa kengissä! Pakokauhun valtaamana hapuilin kellarin oven kahvaa, mutta tuloksetta. Lamput olivat himmenneet entisestään, tai sitten se vain tuntui siltä. Askeleet olivat jo muutaman metrin päässä kun yhtäkkiä törmäsin kaappikelloon rysähtäen. Miten se jo siinä oli? Sadattelin mielessäni. Olio oli varmasti jo lähellä. Sitten aivan minun vierestäni kuului yskähdys ja liekit valaisivat käytävää. Vilaukselta näin sen olennon ja tajusin kuka siinä seisoi. - Vesteri? kuiskasin varovasti. Vastaukseksi sain vain nolostuneen urahduksen. Vesteri sytytti taskulampun ja nyt näin hänet selvästi. Vesteriminilohikäärmeellä oli kädessään rikkinäisen juomalasin sirpaleita. - Mitä…Miten sinä täällä tähän aikaan liikut? Herätämme kohta koko talon! minä ällistelin. Samassa käytävän loputkin valot syttyivät ja rouva Kordofoni astui näkyville hiukset papilioteilla. - Vielä kun meluatte kovempaa niin koko talo herää! hän valitti. Hän katsoi tuimasti Vesteriä ja sitten hänen kädessään olevia lasinsirpaleita. - Vesteri, taidat olla selityksen velkaa, Kordofoni sanoi. Vesteri alkoi selittää hämillään ja nolona. Hän oli kärsinyt jo pitkään flunssasta ja siksi hiipinyt keittiöön hakemaan juotavaa. Lohikäärmeen flunssan kanssa ei nimittäin ole leikkimistä. Sitten hän oli pelästynyt nähtyään ihmissusi Hykimys Ihanuksen nuokkumassa pöydän ääressä ja kompastunut rikkoen lasin. Hykimys ei ollut herännyt meteliin ja niimpä hän jatkoi matkaa. Pian hän olikin jo tavannut minut. Rouva Kordofoni pyöritteli päätään ja toivotti meille hyvää yötä. Minäkin hyvästelin Vesterin ja kömmin takaisin kellariin. Oven takaa näin vielä kuinka valot sammuivat ja tuli hiljaista, lukuun ottamatta tasaista kuorsausta joka kuului keittiöstä. Käperryin tyytyväisenä kolooni ja vaivuin sikeään uneen.

Bertta

***

Mycelis oli otushotellin ovella, ja vilkutti vielä rouva Kordofonille. Hänellä oli jo ikävä kotia, ja kaikkea, mitä Möyzilässä on. Silti hänestä olisi haikeaa lähteä pois otushotellista. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua… Mycelis meni hotellin parkkipaikalle hakemaan omaa helikopteriaan, kunnes muisti, että oli itse ollut helikopterina tullessaan. Mycelis muuttui helikopteriksi. Juuri ennen kuin hän oli lähtenyt lentoon, tuli Vesteri-minilohikäärme hänen luokseen, ja halasi vielä Mycelistä. Heistä oli tullut hotellissa hyviä ystäviä, kun he olivat joka aamu istuneet aamupalalla samassa pöydässä. Nyt Mycelis oli kuitenkin jo lähdössä kotiin, mutta hän oli luvannut tulla monta kertaa uudestaan otushotelliin! Mycelis nousi ilmaan. Hän nousi korkealle ja singahti nopeasti jonnekin kauas taivaalle, pilvien sekaan. Matkalla Mycelis ajatteli kaikkea, mitä hotellissa oli tapahtunut. Hän oli saanut uusia ystäviä, ollut rouva Kordofonin kanssa minikonsertissa, katsonut koko hotellin väen kanssa The Voice of Möykky-kilpailua, ja nyt se kaikki olisi jo ohi. Mycelis havahtui ajatuksistaan, kun hän kuuli vierestään Chocolilan lempeän ja iloisen äänen. Chocolila sanoi: -Voi Mycelis! Vihdoin sinä tulit! Kerrothan minulle kaiken matkastasi? -No, totta kai kerron! -Haluatko myös nähdä minun uuden elokuvani? -Joo… Siis MITÄ?! Mitä sinä sanoit? -Niin… Siis… Ööh… -Te teitte uuden elokuvan, ettekä kertoneet siitä! -Mycelis! Älä nyt mökötä! -En mä mökötä! -Mökötätpäs! Älä nyt… -Enpäs! Ainakaan paljoa… -Sä oot niin hassu! Mennään nyt sisälle, niin kerrot kaiken. -Joo. Mycelis kertoi kaiken matkastaan. Tai ainakin melkein kaiken. Chocolila oli innoissaan. -Minäkin haluan joskus sinne hotelliin. Sinun kanssasi! hän hihkaisi. Sitten he katsoivat Chocolilan uuden elokuvan. Siinä Chocolila oli pääosassa, mutta hänen vastanäyttelijänään oli Myceliksen mielestä hyvin ärsyttävä Lizine, jota Mycelis sanoo Lipeäkalaksi. Vaikka Mycelis oli sitä miltä, että elokuva oli hyvä, niin häntä vähän harmitti, ettei hän ollut siinä Lipeäkalan tilalla, tai ylipäätään mukana. -No, minulla oli varmasti paljon mukavampaa, hän ajatteli. Ja niin hänellä olikin, mutta nyt hän oli taas kotonaan! Omassa pienessä Möyzilässä!

Fansku

***

Piha kimmeltää täydenkuun valossa. Tumma metsä huokuu salaperäisyyttä aivan kuin aavistaen, että kohta tulisi tapahtumaan jotain. Selenia Saarni tuijottaa metsää lumoutuneena Otushotellin ikkunasta. Hän hiipii varovaisesti huoneen poikki nukkuvien vanhempiensa ohitse varoen natisevia lattialankkuja. Hän raottaa ovea, joka narahtaa hitusen, luo katseen vielä vanhempiinsa ja hypähtää tyhjälle käytävälle. Vihdoin, vihdoinkin olisi aika tehdä se, mitä Selenia on jo kauan halunnut tehdä, mennä metsään. Yhtäkkiä jossain narahtaa ovi. Selenia heittäytyy lattialle viereisen pöydän taakse. Vastapäisestä ovesta ulos astunut henkilö jähmettyy paikoilleen ja jää kuulostelemaan. Selenia pidättää hengitystään, kunnes huppuhiippailija lähtee liikkeelle. Huppuhiippailija lähtee seuraamaan metsänreunasta lähtevää polkua, joka näyttää katoavan puiden salaperäiseen siimekseen. Tähän asti on ollut hiljaista, mutta nyt jossakin huhuilee pöllö kolkosti: - Selenia, sinäkö se oletkin. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Selenian tekee mieli vastata, mutta hän pitää suunsa kiinni. Samassa huppuhiippailija kääntyy, ja joku vetäisee Selenian jalasta, niin että hän kaatuu äänettömästi sammalelle. Selenian tekee mieli huutaa, mutta joku painaa kätensä hänen suulleen. Hetken kuluttua huppuhiippailija lähtee hiippailemaan eteenpäin ja katoaa kohta pimeyteen. - Körömölli! Selenia sopertaa, kun käsi lähtee hänen suultaan. - Minäpä minä, tämä vastaa. Metsä on hiljainen ja hämärä. Vain sieltä täältä pilkistää kuunsäde luoden kelmeää valoaan. Selenia ja Körömölli tallustavat hiljaisina polkua pitkin samaan suuntaan, minne huppuhiippailija juuri hetki sitten on kadonnut. - Katso! Körömölli sanoo varoittavasti. – Virvatulia, käännytään oikealle. He kääntyvät polulta oikealle ja kulkevat aavemaisessa hiljaisuudessa eteenpäin. - Kuule Körömölli, meniköhän huppuhiippailija oikeasti tähän suuntaan? Selenia rikkoo hiljaisuuden. - Körömölli? Selenia varmistaa pysähtyneeltä Körömölliltä. Silloin Selenialle valkenee, miksi Körömölli on niin hiljainen. Tämän jalat ovat uponneet polviaan myöten suohon ja niin ovat Seleniankin uppoamassa. - Enää puuttuvat keijukaiset, Selenia hengähtää muistellen vanhaa tapausta. - Tässä me olemme, kuuluu pieni ääni heidän yläpuoleltaan. - Älkää viekö Körömölliä! Selenia huutaa, mutta hänen äänensä hukkuu keijukaisten kikatteluun. Miten hän olikaan päätynyt jo toisen kerran elämässään tällaiseen tilanteeseen? Mitä hän tällä kertaa voisi tehdä? - Älkää koskeko heihin! kuuluu luja huuto. Paikalle marssii huppuhiippailija. Selenia ei voi kuin tuijottaa. Keijukaiset väistyvät tieltä ja katoavat yöhön. - Kuka sinä olet? Selenia kysyy. - Olen sinun veljesi, huppuhiippailija vastaa. Selenia ja Körömölli haukkovat henkeään. Samaan aikaan Otushotellissa on huomattu Selenian katoaminen. - Missä hän on? Selenian äiti huutaa kauhuissaan. - Luulenpa, että metsässä, Selenian isä toteaa ja alkaa kirjoittaa vihkoonsa jotain. Kuu paistaa taivaalla ja luo hopeista valoaan maan joka kolkkaan. Voisipa se kertoa Selenian vanhemmille, mitä on tapahtunut.

Idap

***

Piha kimmeltää täydenkuun valossa. Tumma metsä huokuu salaperäisyyttä aivan kuin aavistaen, että kohta tulisi tapahtumaan jotain. Selenia Saarni tuijottaa metsää lumoutuneena Otushotellin ikkunasta. Hän hiipii varovaisesti huoneen poikki nukkuvien vanhempiensa ohitse varoen natisevia lattialankkuja. Hän raottaa ovea, joka narahtaa hitusen, luo katseen vielä vanhempiinsa ja hypähtää tyhjälle käytävälle. Vihdoin, vihdoinkin olisi aika tehdä se, mitä Selenia on jo kauan halunnut tehdä, mennä metsään. Yhtäkkiä jossain narahtaa ovi. Selenia heittäytyy lattialle viereisen pöydän taakse. Vastapäisestä ovesta ulos astunut henkilö jähmettyy paikoilleen ja jää kuulostelemaan. Selenia pidättää hengitystään, kunnes huppuhiippailija lähtee liikkeelle. Huppuhiippailija lähtee seuraamaan metsänreunasta lähtevää polkua, joka näyttää katoavan puiden salaperäiseen siimekseen. Tähän asti on ollut hiljaista, mutta nyt jossakin huhuilee pöllö kolkosti: - Selenia, sinäkö se oletkin. Emme ole nähneet pitkään aikaan. Selenian tekee mieli vastata, mutta hän pitää suunsa kiinni. Samassa huppuhiippailija kääntyy, ja joku vetäisee Selenian jalasta, niin että hän kaatuu äänettömästi sammalelle. Selenian tekee mieli huutaa, mutta joku painaa kätensä hänen suulleen. Hetken kuluttua huppuhiippailija lähtee hiippailemaan eteenpäin ja katoaa kohta pimeyteen. - Körömölli! Selenia sopertaa, kun käsi lähtee hänen suultaan. - Minäpä minä, tämä vastaa. Metsä on hiljainen ja hämärä. Vain sieltä täältä pilkistää kuunsäde luoden kelmeää valoaan. Selenia ja Körömölli tallustavat hiljaisina polkua pitkin samaan suuntaan, minne huppuhiippailija juuri hetki sitten on kadonnut. - Katso! Körömölli sanoo varoittavasti. – Virvatulia, käännytään oikealle. He kääntyvät polulta oikealle ja kulkevat aavemaisessa hiljaisuudessa eteenpäin. - Kuule Körömölli, meniköhän huppuhiippailija oikeasti tähän suuntaan? Selenia rikkoo hiljaisuuden. - Körömölli? Selenia varmistaa pysähtyneeltä Körömölliltä. Silloin Selenialle valkenee, miksi Körömölli on niin hiljainen. Tämän jalat ovat uponneet polviaan myöten suohon ja niin ovat Seleniankin uppoamassa. - Enää puuttuvat keijukaiset, Selenia hengähtää muistellen vanhaa tapausta. - Tässä me olemme, kuuluu pieni ääni heidän yläpuoleltaan. - Älkää viekö Körömölliä! Selenia huutaa, mutta hänen äänensä hukkuu keijukaisten kikatteluun. Miten hän olikaan päätynyt jo toisen kerran elämässään tällaiseen tilanteeseen? Mitä hän tällä kertaa voisi tehdä? - Älkää koskeko heihin! kuuluu luja huuto. Paikalle marssii huppuhiippailija. Selenia ei voi kuin tuijottaa. Keijukaiset väistyvät tieltä ja katoavat yöhön. - Kuka sinä olet? Selenia kysyy. - Olen sinun veljesi, huppuhiippailija vastaa. Selenia ja Körömölli haukkovat henkeään. Samaan aikaan Otushotellissa on huomattu Selenian katoaminen. - Missä hän on? Selenian äiti huutaa kauhuissaan. - Luulenpa, että metsässä, Selenian isä toteaa ja alkaa kirjoittaa vihkoonsa jotain. Kuu paistaa taivaalla ja luo hopeista valoaan maan joka kolkkaan. Voisipa se kertoa Selenian vanhemmille, mitä on tapahtunut.

Idap

***

Moa Sixten yrittää nukkua hotellihuoneessaan, mutta ei saa unen päästä kiinni, sillä juuri kun hän on nukahtamaisillaan, hän kuulee käytävästä ääntä. “Kuka peijakas siellä oikein kolistelee? Ettäs kehtaakin häiritä minun - Moa Sixtenin unirauhaa!”, hän huutaa ärtyneenä, huomatessaan äänen jatkuvan. Moa Sixten nousee ärtyneenä sängystään ja lähtee etsimään äänen aiheuttajaa. Vaikka hän laivalla onkin tottunut kaikenlaisiin yöllisiin ääniin, hän ei voi sietää moista häiriköintiä hotellissa. Vaikkei hän olekaan kovin kokenut hotellissakävijä, hän ymmärtää hotellin ja laivan väliset laatutasoerot. Hän on varma, että joku tekee pilkkaa hänen kustannuksellaan. Ei sellainen ääni voi olla peräisin mistään muusta kuin ihmisestä - laahaava, kolahteleva ja epäsäännöllinen - ihan kuin joku kävelisi kömpelösti jalkojaan laahaten pitkin käytäviä. Ja välistä kuului sellaisia paukahduksia, että… Moa avaa varovasti oven. Siitä ei kuuluu hiiskaustakaan. Hän ottaa lanteeltaan roikkuvan köyden käteensä vanhasta tottumuksesta ja jatkaa matkaa. Ääni tuntuu laahautuvan kohti käytävän päätä ja alas vieviä portaita. Yhtäkkiä kuuluu hirveä ryminä ja kolina keskellä hiljaisuutta. Moa jatkaa matkaa lievästi säikähtäneenä. Kun hän pääsee portaikon yläpäähän, hän näkee alhaalla hahmon kävelevän vaivalloisesti eteenpäin. Moa kävelee varovasti portaat alas aina toiseksi alimmalle portaalle asti ja siinä hän nojaa hieman taaksepäin - ottaa vauhtia ja - hyppää hahmon niskaan. Hahmo horjahtaa voimattomana alas ja Moa tunkee kädessään olevan köysivyyhden henkilön suuhun. Sillon hän tajuaa, kenen päälle hän on hyökännyt. Hänen allaan oleva henkilö onkin Kaj, hänen piilottelemansa poika. Mitä ihmettä hän tekee keskellä yötä hotellin käytävällä metelöimässä jää toissijaiseksi, sillä nyt Moan on vietävä poika äkkiä takaisin huoneeseen piiloon. Matka takaisin huoneen luo käy hitaasti, sillä Kaj kompastelee unissaan jatkuvasti omiin jalkoihinsa. Yhtäkkiä alakerrasta kuuluu kolahdus ja vaimeaa sadattelua. Äänet saavat Moan hermostumaan ja hän nostaa Kajn selkäänsä ja yrittää sillä tavalla raahata pojan huoneeseensa. Sillä tavalla hän pääsee ainakin jonkun matkaa kuljettua, kun hän kuulee askeleiden lähestyvän häntä portaita ylöspäin. Moa ottaa pojasta paremmin kiinni ja pinkaisee varovaiseen juoksuun. Viimein hän pääse huoneen ovelle ja pujahtaa sisään. Huoneessa Moa ottaa vyyhden pojan suusta. Moa huomaa harmikseen, että poika on vielä tokkurassa ja päättää odottaa aamuun. Aamulla molemmat nukkuvat tavanomaista pidempään, mutta heti Moan herättyä hän herättää armotta myös huonekumppaninsa. “No, antaa kuulua! Mitä ihmettä sinä oikein hääräilit keskellä yötä keskellä hotellin käytäviä? Etkö tajua, että joku olisi voinut nähdä sinut? Etkö muka tiedä, että orpoja ei saa noin vain varastella lastenkodeista? Vai haluatko muka takaisin lastenkotiin? Tai vankilaan?”, Moa kyselee vastaheränneeltä toveriltaan. “En… En minä ole ollut yöllä huoneemme ulkopuolella.”, Kaj vastaa hämillään. “Mutta hei, näin yöllä tosi outoa unta. Olin nukkumassa, kun yhtäkkiä vihainen orpokodin hoitaja tuli kiskomaan minut sängystä ja raahaamaan minua käytävää pitkin. Sitten tapahtui jotakin ja en muista enempää.” “Jaahas, taidat harrastaa unissakävelyä, vai?”, hotellin johtajatar, rouva Kordofoni ilmestyy yhtäkkiä ovelle. Moa ja Kaj katsovat säikähtäneenä toisiaan. Salaisuus oli paljastunut. “Älkää huoliko. En minä kerro kenellekään. Oikeastaan olen kyllä aavistellut jotain tälläistä koko ajan.”, rouva Kordofoni sanoo lepytellen huomatessaan lasten ilmeet. “Voin tuoda teille ruoan tänne, jos haluatte.” “Voi, kyllä kiitos.”, vastaa Kaj. Moa katsoo ystäväänsä helpottuneena. Hän ei sitten koskaan jää sanattomaksi.

Tinja

Ilmoittautuminen #runogram-kurssille on alkanut!

Tuesday, March 8th, 2016

Sulkasadon loppukeväässä tarjolla on 30.3. alkava #runogram-kurssi, jolla etsitään tapoja tuoda runoutta sosiaaliseen mediaan. Maksuttomalle kurssille voi ilmoittautua kurssin esittelysivulta löytyvän lomakkeen kautta.

Mietityttääkö jokin?

Ole yhteydessä Nuoren Voiman Liiton koulutusihteeriin & kurssin vetäjään Veera Koivaaraan, veera.koivaara(at)nuorenvoimanliitto.fi
Tervetuloa mukaan!

Ilmoittautuminen kevään kursseille alkaa 14.12.

Monday, December 14th, 2015

Alkukeväästä Sulkasadossa on tarjolla 9-12-vuotiaille sananikkareille suunnattu, lastenkirjailija Katja Krekelän luotsaama Rouva Kordofonin hotelli sekä sanataideohjaaja Inari Mykkäsen vetämä rap-lyriikan kurssi 13-17-vuotiaille.

Kurssit järjestetään 13.1.-17.2.2016. Tervetuloa mukaan!

Myöhemmin keväällä luvassa lisää kurssitarjontaa, pysytelkää kuulolla!

Lisätiedot: veera.koivaara@nuorenvoimanliitto.fi

Kummallisia kyliä ja erikoisia asukkaita -kurssin tekstisatoa

Monday, October 26th, 2015

Miljah, sininen pörrimöykkityttö, oli lentämässä kohti kauppaa eräänä lauantaiyönä, kun hän huomasi mitä erikoisimman asian. Maassa, kolmekymmentä metriä alempana istui kummallisen näköinen olento. Sillä ei ollut karvapeitettä muualla kuin päässä, ja se näytti muillakin tavoin kertakaikkisen epäluonnolliselta. Miljah ei olisi muuten huomioinut koko otusta, mutta se näytti niin kovin surkealta, että hänen oli aivan pakko mennä tarkistamaan oliko kaikki kunnossa. Pörrimöykki laskeutui kevyesti alas otuksen viereen ja hymyili. Otuksen pääkarvoihin oli jäänyt kiinni kasvin palanen ja Miljah ajatteli ystävällisesti huomauttaa siitä.
-Sinun turkissasi on kasvia.
-Anteeksi mitä?
-Tarkoitan, että karvoissasi on kasvinpalanen.
Otus vilkaisi oudoksuen Miljahia.
-Tulitko sinäkin pilkkaamaan minua? Se kysyi surkeana.
-En. Ajattelin vain ilmoittaa, että turkkiisi…
Olennon vihainen tuijotus katkaisi Miljahin puheen. Purisisikohan otus häntä? Ajatus hieman pelotti Miljahia, joten varmuuden vuoksi hän antoi sen haistella kättään.
-Mitä sinä teet?
-Etkö haluakkaan haistella kättäni?
-MITÄ?
-Elokuvissa eläimet rauhoittuvat kun niiden antaa haistaa kättä.
-En minä ole eläin
Otus näytti tyrmistyneeltä.
-Mikä sinä sitten olet?
-Ihminen. Pitäisi kysyä mikä SINÄ olet?
-Etkö ole kuullut pörrimöykeistä?
-Pörri…mistä?
-Pörrimöykeistä tietenkin. Missä kuopassa sinä olet kasvanut? Pörrimöykkejä on nykyään kaikkialla tamaramissa, missä ihmisiä on.
Miljah tuhahti ärtyneenä, eihän olento tiennyt mitään.
-Mene pois!
-Miksi?
-Sinä olet rasittava.
-Ja sinä olet täydellisen kohtelias.
Ihmisotus käänsi selkänsä Miljahille.
-Mikä sinulle tuli?
-MENE POIS!
Olento huusi, ja alkoi nyyhkyttämään hiljaa toivoen ettei miljah kuule.
-Älä itke, ei mitään hätää. Minä olen Miljah, onko sinulla nimeä?
Miljah laski varovasti kätensä olennon olkapäälle.
-Emma.
-Mitä?
-Minun nimeni on Emma.
-Missä turkkisi on, Emma?
-Minulla ei ole turkkia. Näitä kutsutaan hiuksikisi.
Se osoitti pääkarvojaan.
-Sinulla on kasvinpalanen hiuksissasi.
-Ai, ai tämä. Se on kukka. Eräs… ystäväni antoi sen minulle.
-Se on poika, eikö vain.
-Miten sinä…? Niin, no on.
Miljah hymyili ilkikurisesti.
-Sinä pidät hänestä.
-Niin, ei, se on hankalaa.
-Mitä hankalaa siinä on? Jos pidät hänestä, sinun pitää kertoa se.
-Sinä et ymmärrä. Elämäni on muutenkin sekaisin juuri nyt. En edes tiedä missä olen.
Miljah kohotti kulmakarvaansa epäilevästi.
-Miten niin et tiedä missä olet?
-Niinkuin jo sanoin, hankalaa.
-Kaiken ei tarvitse olla hankalaa.
-Voi kun toivoisin ettei olisi.
-Sinä tarvitset ystävän Emma.
-Mitä tarkoitat?
Miljah nousi seisomaan ja tarttui Emmaa kädestä auttaen hänetkin ylös.
-Tarkoitan sitä, että sinusta taisi nyt tulla minun ystäväni.

Uvanna

***

Kun katselin ikkunasta ulos, aurinko paistoi kirkkaasti sinisellä taivaalla. Kun kuulin isoisäni yskän selkäni takana, käännyin ympäri ja tartuin häntä kädestä.
”Oletko kunnossa?” kysyin häneltä hiljaa.
”Olen heti kun päästät irti”, hän vastasi hymyillen surumielisesti.
Katsoin häntä hämilläni, mutta irrotin otteeni ja tunsin, miten hänen elinvoimansa valui sormenpäideni mukana pois. Katsoin kättäni, sitten isoisän ruumista, ja tajusin, että minulla oli kyky tehdä niin. Kyynelten vieriessä poskiani pitkin katsoin taas ulos ikkunasta ja näin, että tumma pilvi oli peittänyt auringon.

daemon
**

Haikara suki sulkiaan läheisen talon katolla. Syystuuli puhalsi jo navakasti vaahteranlehtiä ja haikara kiinnitti huomionsa kadulla kulkevaan tyttöön, joka näytti hieman tutulta. Se kaarsi hieman alemmas, pois kaupungin ylle nousseista pakokaasuista, mutta alempana vastaan tuli rasvankäry pienestä hot dog- kioskista. Haikara törmäsi melkein taksiin ja joku painoi sille torvea. Tyttö melkein katosi sen näköpiiristä harmailla kaduilla ja haikara kiihdytti vauhtiaan pysyäkseen perässä. Se alkoi pikkuhiljaa muistaa, mistä tyttö näytti niin tutulta. Sehän taisi olla se sama, jonka hän oli vuosia sitten löytänyt metsästä hylättynä ja tuonut erehdyksessä ihmisten ovelle. Varsinkin näin hieman vanhempana, näkihän sen jokainen ettei tyttö tähän maailman kuulunut. Tai ainakin kaikki paitsi ihmiset. Ne sitten eivät usko, vaikka omin silmin näkevät. Haikara seurasi tyttöä vielä seuraavan kerrostalo korttelin verran ja näkin kuinka tyttö pudotti nyrkistään maahan jotain. Haikara meni lähemmäs tytön jatkaessa matkaansa katsomatta taakseen. Ryppyiseen paperiin oli suttuisella käsialalla kirjoitettu ”Kuka ihme, minä, Marlia oikein mahdan olla?”

Indigonsininen

**

Hei! Kivaa, kun tulit seuraamaan päivääni täällä maan alla! Olen siis urkkisturkkelo. Asun maan alla, pienessä luolassa, jossa on pehmeä mutanojatuoli, pieni kuoppa, jossa nukun, ja reikä, josta menen ulos. Se reikä vie keskelle metsää, jossa asun. Asuin aikaisemmin eräässä puistossa, hiekkalaatikolla, hiekkalinnan vallihaudassa, noin kilometrin päästä täältä. Sitten jouduin muuttamaan tänne, koska joku tyttö pelästyi minua, ja murskasi kotini.
Tänään, kun olin herännyt, noussut ylös maan tasalle, niin lähdin kävelylle metsään.  Metsä, jossa asuin, oli aivan kaupungin laidassa. Päätin kävellä sinne.
Kaupunki oli täynnä vilskettä ja vilinää. Kävelin lyhyillä jaloillani aivan talojen seiniä myöten, että kukaan ei astuisi minua linttaan. Kaupunki oli suuri, metallinen ja täynnä outoja hajuja. Minulla oli nälkä, sillä mustikat, joita olin aamulla syönyt, olivat pieniä, ja kävelemisessä ehti tulla nälkä. Käveltyäni vähän matkaa, saavuin oudon talon luo. Talon avonaisesta ovesta leijaili kadulle ihania tuoksuja. Talon ovessa oli lappu, jossa luki jotain ihmisten kielellä. Näin se suunnilleen meni: Pizeia. (tuosta taidattekin jo arvata, että en osaa lukea kovin hyvin ihmiskieltä). Talon ovi oli auki. Kipitin siitä sisään. Sisällä oli paljon tuoleja ja pöytiä. Osan niistä ääressä istui ihmisiä. Ihmisten edessä oli outo, pyöreä lätty, jonka päällä oli erivärisiä laikkuja.
Yhtäkkiä nainen, joka oli hetki sitten tullut pizzeriaan, huomasi minut.
-ÖTÖKKÄ!! HUS, POIS!!!! hän huusi. Kaikki hiljenivät. Yhtäkkiä nainen alkoi hutkia minua lähimmällä asialla, joka osui hänen käteensä: Erään hienon rouvan pizzalla. Hän hutki minua, kunnes jouduin juoksemaan ulos.
Juoksin ulos pizzeriasta. Pian olinkin jo omassa metsässäni, omassa kolossani, omassa nojatuolissani, syömässä pizzapalaa, joka oli irronnut pizzasta. Se oli takertunut kiinni kuoreeni, josta sitten irrotin palan.

Lumi Anttila

**

Kadonneen tarina
Inna käveli Nirunnarulan kaduilla. Hän oli haaveilevalla tuulella, joten hän törmäsi vahingossa vastaantulevaan ihmiseen.
-Anteeksi kauheasti! Inna sopersi. -En huomannut sinua, eihän sattunut?
-Ei se mitään tyttönen, sattuuhan sitä, käsillään kävelevä mies sanoi huolettomasti.
-Siis sattui!
-Ei satu yhtään mihinkään!, mies jo melkein huusi. -Kyllä minusta huomaa, jos johonkin sattuu!
-Hyvä on, hyvä on, Inna mumisi nolona.
-Mitäs tuijotat tyttöseni? mies kysyi, kun Inna oli tuijottanut miestä hyvän tovin.
-Tuota noin, onko nimesi sattumoisin Kiree?
-Hetkinen…kyllä on, miten niin?
-No kun isäni on näyttänyt kuvia kadonneesta isoisästäni ja näytät tismalleen samalta! Inna sanoi. -Ja nimikin on sama.
-Jaa, en kyllä muista sellaista…-Katsos kun minulla on huono muisti.
-Mutta olen varma siitä, että sinä olet se sama isoisä!
-Tosiaan, pientä muistikuvaa on…
-Minulla on heti sata kysymystä sinulle, Inna innostui.
-Miksi katosit? Minne, milloin, miten…?
-Rauhoitu tyttö hyvä! Kiree komensi. -Kerron tarinan, jos rauhoitut.
-Juu,juu… -Kerro se!

No, katosin noin 13 vuotta sitten, Huurrekauden hyisessä kylmyydessä, Kiree aloitti.
-Se oli kylmin koskaan kokemani Huurrekausi.
-Voiko viime Huurrekautta kylmempää ollakaan? Inna ihmetteli Kireen jatkaessa tarinaansa:
-Katosin siis mystisesti lumimyrskyn jälkeen.
-Mutta minne katosit?
-Odota niin kerron.
-Asuin siihen aikaan isäsi luona, koska olin köyhä ja koditon, Kiree sanoi ja rykäisi.
-Isäsi ei pitänyt minusta, sillä olin omalaatuinen.
-Millainen?
-Olin luikuri.
-Luikuri? Mikä se on?
-Eikö nykyisessä Nirunnarulassa ole luikureita? Kiree kysyi.
Inna pudisti päätään.
-Luikuri on sellainen ihminen, joka pilailee ja laskee leikkiä toisten kustannuksella. Kiree selitti.
-On siinä ammatti.
-Se on elämäntapa.
-Kuitenkin, olin siis luikuri, ja isälläsi meni hermot kanssani.
-Lähdin eräänä Huurrekauden yönä pois kotoa, mutta juuri silloin lumimyrsky iski, eksyin ja löin pääni.
-Mitä sitten tapahtui?
-Olin taju kankaalla siihen asti, kunnes eräs ihana ihminen löysi minut.
-Siinä oli tarinani, Kiree lopetti.

-Vau, mikä tarina! Inna henkäisi. -Mutta miksi olet nyt täällä?
-Halusin tulla muistelemaan menneitä ja niin pois päin.
-Oletko edelleen luikuri? Inna kysyi.
-Njääh, tuohon en voi vastata!
-Haluaisitko tulla takaisin kotiin? Inna kysyi hetken päästä, mutta isoisä oli mystisesti kadonnut, vaikka hän oli istunut Innan vierellä vasta hetki sitten.
Inna tuijotti kohtaa, missä isoisä oli istunut ja kuiskasi:
-Kiitos, että sain kuulla tarinasi.

Sohvi Niskanen

**

Ajnit oli joen rannalla, aurinko paistoi, kalastajat ajelehtivat ruuhillaan, oli vielä hieman sumuista. Ajnit hyppäsi yhteen tyhjistä ruuhista ja lähti soutelemaan pitkin jokea vailla huolen häivää. ”Apua, tämä ruuhihan uppoaa, enkä mää osaa edes uida!”, Ajnit kiljuu äkkiä peloissaan. ”Sun pitää hypätä veteen, kun sää otit viimosen ruuhen niin en voi soutaakkaan sinne!”, Saipot huutaa närkästyneenä rannalla. Ajnitin ruuhen pohja rasahtaa yhtäkkiä, ruuhi uppoaa veteen ja Ajnit jää veden varaan ja alkaa tuskastuneena, isänsä hukkumisen muistaen, huitoa vettä käsillään ja jaloillaan. Ajnit onnistuu jotenkuten pääsemään rannalle, sillä matka ei ole kovin pitkä. Aurinko paistaa edelleen paljaalta taivaalta, vain sumu on hälvennyt.

Tinza
**

Pilven kyytiin

Kummallisen kylän läpi kiemurteli tie kadoten lopulta varjoisaan ja hämärään kuusimetsään, jonne Tuisku-tonttu oli paennut syyspäivän yllättävää lämpöaaltoa. Tuisku asteli verkkaisesti eteenpäin, kun Siiliäiti lensi yhtäkkiä vaaleanpunahohteisella pilvellään hänen eteensä. - Hei Tuisku! Kiipeä äkkiä pilven kyytiin, niin näytän sinulle jotain! Siiliäiti huudahti äänessään hitunen pelkoa. - Hei vain! Ei minulla nyt oikein taida olla aikaa, koska… Koska unohdin käydä tapaamassa Puputti-pupua, Tuisku sanoi vältellen asiaa, hän nimittäin salaa pelkäsi lentämistä, eikä halunnut kertoa siitä muille. Tuisku oli jo kääntynyt lähteäkseen vaivihkaa paikalta, kun huomasi Siiliäidin huolestuneen katseen ja tajusi, että asia voisi liittyä jopa Matin veljeen, Miika Maahiseen. Sitten hän teki rohkean teon: kääntyi ja nousi kiikkerän pilven päälle ajatellen, että tekee sen kaiken Kummallisen kylän olemassaolon salaisuuden takia. Varjot piirtyivät maahan tummina hahmoina iltapäivän valossa, ja koko kylä tuntui pidättävän hengitystään, kun pilvi liukui siniselle taivaalle, uuteen seikkailuun.

Ida Pirttisaari

Sanat soimaan -kurssin laululyriikoita

Monday, October 26th, 2015

1. Mä odotan huomaisitko minutkin vielä
ja odotan vaikken tiedä ees mitä ootan
mä näenkö auringonlaskun kanssasi vielä joskus

vai silloinkin ootan yhä vain?

2.  Sä kysyisit mentäiskö me huomenna leffaan
ja myöntyisin vaikkan leffan nähnyt jo oonkin
mä tiedän myös ettei sua mikään leffa kiinnoistais koskaan
mut kanssa mun sinnekin sä tuut.

Päiväni sun kanssasi mä vain
viettäisin en muuta toivois
Päivän sen muistaisin aina vaan
taivaassa hetken käväisin

3.   Mä odotan vuosi on jo kulunut hukkaan
ja odotan ensi vuonnakin samaan aikaan
ja nähnyt en auringonlaskuu kanssasi vieläkään oo
mä vieläkin täällä ootan sua.

Päiväni sun kanssasi mä vain
viettäisin en muuta toivois
Päivän sen muistaisin aina vaan
taivaassa hetken käväisin

Meretta Söderlund

***

Verse 1:
It drives me around the bend
It’s hard to pretend
That it’s alright

Tiptoeing ’round and round
My socks get dirty anyway
Just please do not fight

The smell of the dirty plates
Cover the garbage, But hey
At least we have new floor

The papers of this decade
Are worth keeping
Why do not have some more
More

Chorus:
But we have to cats
Who need to be loved and fed
And played with
What will happen after
I’m gone

If we had no cats
I would get my DVDs
And bonsai trees
And then I would walk away
Downstairs
The very last time

Verse 2:
Two cats and a pianoman
In third floor apartment
Unable to clean up

It makes me sick
It makes me angry
Try acting like a pup

But hey only two more years
Let’s not waste tears
Life is still ahead

Soon I will be gone
And live somewhere else
Where I have just one bed

Chorus

Bridge:
You are predectable, you are pathetic
Only we have in common is genetic
I don’t want your waiting, food and
Phonecalls
But I could use a car ride to the
Dance halls

Chorus

Inka Mäkelä
***

Meidän Leena

Meidän Leena on ystävä paras
jolla on nuotteja taskussaan
Meidän Leenalla käsi on mikki
ja selässä viisi laulajaa

Ja soittaa se pianoa nauramalla
Ja tekee se laulun kuiskaamalla
Ja viettää juhlia tanssimalla
Ja kavereita sillä on tuplaamalla

Ja kuvia yöpöydällä

Meidän Leena bussissa nukkuu
matkallaan kohti keikkaa
Ja veikatkaapas, missä se asuu
tietenkin seinällä julisteessa

Ja soittaa se pianoa nauramalla
Ja tekee se laulun kuiskaamalla
Ja viettää juhlia tanssimalla
Ja kavereita sillä on tuplaamalla

Ja kuvia yöpöydällä.

Bea Koskenniemi

***

1. Säkeistö

Mies makaa ojassa
viinapullo kourassa.
Veli kaukaa sen kiertää
pidellen vaan nenästä.

Kaikki on heikun keikun
tai muuten vaan vinksallaan.
Liian monta tuhatta ongelmaa,
päät pyörälle ne vaan saa.

Kertosäe:

Nyökytellään, nyökytellään
asiat on tarpeeks hyvin.
Nyökytellään, nyökytellään,
“samaa mieltä aina olen”.

2. Säkeistö
Parempi maailma
jossain siellä kaukana.
Kahvitauoilla kuvitellaan
lisää työpaikkoja.

Jenni Ylisirniö
***

Lumi peitti maan, se on merkki talven tulon.
Vettä sataa taas, nyt puistossa ei kukaan leiki.
Puisto on tyhjä, ja minä juon kotona teetä.
Ja mä tykkään niin talvesta!

Pian on joulu, joulukuusi on koristeltu.
Muut pulkalla laskee, ja mä kotona vain istun.
On ulkona kylmä. on lumi hiutaleet kauniin pienet.
Ja mä tykkään niin talvesta!

Manna Mäki

Ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa 3.8.2015

Wednesday, June 17th, 2015

Ensi syksynä pannaan sanat soimaan, kirjoitetaan Lohikäärmelaakson sanomiin ja etsitään tuntemattomien kylien asukkeja. Kursseja on tarjolla jälleen 9-17-vuotiaille kirjoittajille. Opettajina tulevana syksynä toimivat Arja ja Emma Puikkonen, Minna Mikkonen ja Anu Neuvonen.
Sulkasadon kurssit järjestävät yhteistyönä Nuoren Voiman Liitto, Valveen sanataidekoulu ja Tiuku ry.
Lisätiedot ja ilmoittautuminen 3.8. alkaen: www.sulkasato.fi

Runoja Sano se! -kurssilaisilta

Monday, June 15th, 2015

Sanna Karlströmin Sano se! -kurssilla syntyneitä runoja:

Uskoa voit taivaankanteen
uskoa voit hattarapilviin,
parempaan elämään taivaassa
ja kuolemattomuuteen maan pinnalla.
Pitkään käärmeeseen hattuineen,
leppäkerttuunkin sontsan alla,
joka levätä saa puun varjossa.
Ei ole siivetkään mahdoton unelma,
kun näet ne pilvien yläpuolella.

Sinne minne tiet johtaa,
varmasti siellä samat ihmiset kohtaa,
silloin voit uskoa pikkuruisiin keijuihin,
maahisiin ja kääpiöihin.
Voit silloin uskoa satulinnoihin,
kissankelloihin violetteihin,
sydämen muotoiseen puuhun,
jopa taivaan siniseen kuuhun.

Onko tuonpuoleisessa tie,
jonne kaikki kuolleet vie?
Syytä on uskoa,
että siellä he lepäävät rauhassa.
Siellä voi uskoa sinun kaltaisiin ihmisiin,
kissoihin punaisiin,
hassuihin miekkavalaisiin,
karskeihin nyrkkeilijöihinkin.

Kirjoittaja: Essi Alasalmi


Miun uskontunnustus

Mie uskon Joulupukkiin,
siihen et se oikeesti tulee poroilla meille jouluna.
Myö ootetaa sitä ain iha innoissaa
miekii, vaik mie tiiän,
et se on se sama tyyppi, joka remppas miun huoneen.

Mie uskon myös Hammaskeijuun.
Miuta harmittaa, ettei hampaita enää lähe,
Hammaskeiju ei enää tuo eurookaan tyynyn alle
vaik miul ois kymmene tyynyy.
Ja kerran mie näin, ku äiti toi
kaks viiskytsenttistä siskon tyynyn alle,
vaikkei se ees näyttäny hammaskeijulta!

Uskot sie?

Kirjoittaja: Meretta Söderlund

U/I

Satoi kaatamalla vettä.
Paineen alla jok’ murtui.

Kirjoittaja: Meretta Söderlund

“Sinä olet lihava.”
Sanat kuulostavat teräviltä, totuudelta.

Kappaleet asetetaan jokaisen pulpetille,
jotta niiden tilavuus laskettaisiin samoilla kaavoilla.
Olen esillä enkä jaksa kerätä kyyneleitäni.
Joku muu tekee sen.
Kyllä niistäkin voidaan laskea se,
Tilavuus.

Minä toivoisin Niiden ymmärtävän kaiken matematiikasta.
Minutkin.

Kirjoittaja: Marja Puustinen