Kummallisia kyliä ja erikoisia asukkaita -kurssin tekstisatoa

Miljah, sininen pörrimöykkityttö, oli lentämässä kohti kauppaa eräänä lauantaiyönä, kun hän huomasi mitä erikoisimman asian. Maassa, kolmekymmentä metriä alempana istui kummallisen näköinen olento. Sillä ei ollut karvapeitettä muualla kuin päässä, ja se näytti muillakin tavoin kertakaikkisen epäluonnolliselta. Miljah ei olisi muuten huomioinut koko otusta, mutta se näytti niin kovin surkealta, että hänen oli aivan pakko mennä tarkistamaan oliko kaikki kunnossa. Pörrimöykki laskeutui kevyesti alas otuksen viereen ja hymyili. Otuksen pääkarvoihin oli jäänyt kiinni kasvin palanen ja Miljah ajatteli ystävällisesti huomauttaa siitä.
-Sinun turkissasi on kasvia.
-Anteeksi mitä?
-Tarkoitan, että karvoissasi on kasvinpalanen.
Otus vilkaisi oudoksuen Miljahia.
-Tulitko sinäkin pilkkaamaan minua? Se kysyi surkeana.
-En. Ajattelin vain ilmoittaa, että turkkiisi…
Olennon vihainen tuijotus katkaisi Miljahin puheen. Purisisikohan otus häntä? Ajatus hieman pelotti Miljahia, joten varmuuden vuoksi hän antoi sen haistella kättään.
-Mitä sinä teet?
-Etkö haluakkaan haistella kättäni?
-MITÄ?
-Elokuvissa eläimet rauhoittuvat kun niiden antaa haistaa kättä.
-En minä ole eläin
Otus näytti tyrmistyneeltä.
-Mikä sinä sitten olet?
-Ihminen. Pitäisi kysyä mikä SINÄ olet?
-Etkö ole kuullut pörrimöykeistä?
-Pörri…mistä?
-Pörrimöykeistä tietenkin. Missä kuopassa sinä olet kasvanut? Pörrimöykkejä on nykyään kaikkialla tamaramissa, missä ihmisiä on.
Miljah tuhahti ärtyneenä, eihän olento tiennyt mitään.
-Mene pois!
-Miksi?
-Sinä olet rasittava.
-Ja sinä olet täydellisen kohtelias.
Ihmisotus käänsi selkänsä Miljahille.
-Mikä sinulle tuli?
-MENE POIS!
Olento huusi, ja alkoi nyyhkyttämään hiljaa toivoen ettei miljah kuule.
-Älä itke, ei mitään hätää. Minä olen Miljah, onko sinulla nimeä?
Miljah laski varovasti kätensä olennon olkapäälle.
-Emma.
-Mitä?
-Minun nimeni on Emma.
-Missä turkkisi on, Emma?
-Minulla ei ole turkkia. Näitä kutsutaan hiuksikisi.
Se osoitti pääkarvojaan.
-Sinulla on kasvinpalanen hiuksissasi.
-Ai, ai tämä. Se on kukka. Eräs… ystäväni antoi sen minulle.
-Se on poika, eikö vain.
-Miten sinä…? Niin, no on.
Miljah hymyili ilkikurisesti.
-Sinä pidät hänestä.
-Niin, ei, se on hankalaa.
-Mitä hankalaa siinä on? Jos pidät hänestä, sinun pitää kertoa se.
-Sinä et ymmärrä. Elämäni on muutenkin sekaisin juuri nyt. En edes tiedä missä olen.
Miljah kohotti kulmakarvaansa epäilevästi.
-Miten niin et tiedä missä olet?
-Niinkuin jo sanoin, hankalaa.
-Kaiken ei tarvitse olla hankalaa.
-Voi kun toivoisin ettei olisi.
-Sinä tarvitset ystävän Emma.
-Mitä tarkoitat?
Miljah nousi seisomaan ja tarttui Emmaa kädestä auttaen hänetkin ylös.
-Tarkoitan sitä, että sinusta taisi nyt tulla minun ystäväni.

Uvanna

***

Kun katselin ikkunasta ulos, aurinko paistoi kirkkaasti sinisellä taivaalla. Kun kuulin isoisäni yskän selkäni takana, käännyin ympäri ja tartuin häntä kädestä.
”Oletko kunnossa?” kysyin häneltä hiljaa.
”Olen heti kun päästät irti”, hän vastasi hymyillen surumielisesti.
Katsoin häntä hämilläni, mutta irrotin otteeni ja tunsin, miten hänen elinvoimansa valui sormenpäideni mukana pois. Katsoin kättäni, sitten isoisän ruumista, ja tajusin, että minulla oli kyky tehdä niin. Kyynelten vieriessä poskiani pitkin katsoin taas ulos ikkunasta ja näin, että tumma pilvi oli peittänyt auringon.

daemon
**

Haikara suki sulkiaan läheisen talon katolla. Syystuuli puhalsi jo navakasti vaahteranlehtiä ja haikara kiinnitti huomionsa kadulla kulkevaan tyttöön, joka näytti hieman tutulta. Se kaarsi hieman alemmas, pois kaupungin ylle nousseista pakokaasuista, mutta alempana vastaan tuli rasvankäry pienestä hot dog- kioskista. Haikara törmäsi melkein taksiin ja joku painoi sille torvea. Tyttö melkein katosi sen näköpiiristä harmailla kaduilla ja haikara kiihdytti vauhtiaan pysyäkseen perässä. Se alkoi pikkuhiljaa muistaa, mistä tyttö näytti niin tutulta. Sehän taisi olla se sama, jonka hän oli vuosia sitten löytänyt metsästä hylättynä ja tuonut erehdyksessä ihmisten ovelle. Varsinkin näin hieman vanhempana, näkihän sen jokainen ettei tyttö tähän maailman kuulunut. Tai ainakin kaikki paitsi ihmiset. Ne sitten eivät usko, vaikka omin silmin näkevät. Haikara seurasi tyttöä vielä seuraavan kerrostalo korttelin verran ja näkin kuinka tyttö pudotti nyrkistään maahan jotain. Haikara meni lähemmäs tytön jatkaessa matkaansa katsomatta taakseen. Ryppyiseen paperiin oli suttuisella käsialalla kirjoitettu ”Kuka ihme, minä, Marlia oikein mahdan olla?”

Indigonsininen

**

Hei! Kivaa, kun tulit seuraamaan päivääni täällä maan alla! Olen siis urkkisturkkelo. Asun maan alla, pienessä luolassa, jossa on pehmeä mutanojatuoli, pieni kuoppa, jossa nukun, ja reikä, josta menen ulos. Se reikä vie keskelle metsää, jossa asun. Asuin aikaisemmin eräässä puistossa, hiekkalaatikolla, hiekkalinnan vallihaudassa, noin kilometrin päästä täältä. Sitten jouduin muuttamaan tänne, koska joku tyttö pelästyi minua, ja murskasi kotini.
Tänään, kun olin herännyt, noussut ylös maan tasalle, niin lähdin kävelylle metsään.  Metsä, jossa asuin, oli aivan kaupungin laidassa. Päätin kävellä sinne.
Kaupunki oli täynnä vilskettä ja vilinää. Kävelin lyhyillä jaloillani aivan talojen seiniä myöten, että kukaan ei astuisi minua linttaan. Kaupunki oli suuri, metallinen ja täynnä outoja hajuja. Minulla oli nälkä, sillä mustikat, joita olin aamulla syönyt, olivat pieniä, ja kävelemisessä ehti tulla nälkä. Käveltyäni vähän matkaa, saavuin oudon talon luo. Talon avonaisesta ovesta leijaili kadulle ihania tuoksuja. Talon ovessa oli lappu, jossa luki jotain ihmisten kielellä. Näin se suunnilleen meni: Pizeia. (tuosta taidattekin jo arvata, että en osaa lukea kovin hyvin ihmiskieltä). Talon ovi oli auki. Kipitin siitä sisään. Sisällä oli paljon tuoleja ja pöytiä. Osan niistä ääressä istui ihmisiä. Ihmisten edessä oli outo, pyöreä lätty, jonka päällä oli erivärisiä laikkuja.
Yhtäkkiä nainen, joka oli hetki sitten tullut pizzeriaan, huomasi minut.
-ÖTÖKKÄ!! HUS, POIS!!!! hän huusi. Kaikki hiljenivät. Yhtäkkiä nainen alkoi hutkia minua lähimmällä asialla, joka osui hänen käteensä: Erään hienon rouvan pizzalla. Hän hutki minua, kunnes jouduin juoksemaan ulos.
Juoksin ulos pizzeriasta. Pian olinkin jo omassa metsässäni, omassa kolossani, omassa nojatuolissani, syömässä pizzapalaa, joka oli irronnut pizzasta. Se oli takertunut kiinni kuoreeni, josta sitten irrotin palan.

Lumi Anttila

**

Kadonneen tarina
Inna käveli Nirunnarulan kaduilla. Hän oli haaveilevalla tuulella, joten hän törmäsi vahingossa vastaantulevaan ihmiseen.
-Anteeksi kauheasti! Inna sopersi. -En huomannut sinua, eihän sattunut?
-Ei se mitään tyttönen, sattuuhan sitä, käsillään kävelevä mies sanoi huolettomasti.
-Siis sattui!
-Ei satu yhtään mihinkään!, mies jo melkein huusi. -Kyllä minusta huomaa, jos johonkin sattuu!
-Hyvä on, hyvä on, Inna mumisi nolona.
-Mitäs tuijotat tyttöseni? mies kysyi, kun Inna oli tuijottanut miestä hyvän tovin.
-Tuota noin, onko nimesi sattumoisin Kiree?
-Hetkinen…kyllä on, miten niin?
-No kun isäni on näyttänyt kuvia kadonneesta isoisästäni ja näytät tismalleen samalta! Inna sanoi. -Ja nimikin on sama.
-Jaa, en kyllä muista sellaista…-Katsos kun minulla on huono muisti.
-Mutta olen varma siitä, että sinä olet se sama isoisä!
-Tosiaan, pientä muistikuvaa on…
-Minulla on heti sata kysymystä sinulle, Inna innostui.
-Miksi katosit? Minne, milloin, miten…?
-Rauhoitu tyttö hyvä! Kiree komensi. -Kerron tarinan, jos rauhoitut.
-Juu,juu… -Kerro se!

No, katosin noin 13 vuotta sitten, Huurrekauden hyisessä kylmyydessä, Kiree aloitti.
-Se oli kylmin koskaan kokemani Huurrekausi.
-Voiko viime Huurrekautta kylmempää ollakaan? Inna ihmetteli Kireen jatkaessa tarinaansa:
-Katosin siis mystisesti lumimyrskyn jälkeen.
-Mutta minne katosit?
-Odota niin kerron.
-Asuin siihen aikaan isäsi luona, koska olin köyhä ja koditon, Kiree sanoi ja rykäisi.
-Isäsi ei pitänyt minusta, sillä olin omalaatuinen.
-Millainen?
-Olin luikuri.
-Luikuri? Mikä se on?
-Eikö nykyisessä Nirunnarulassa ole luikureita? Kiree kysyi.
Inna pudisti päätään.
-Luikuri on sellainen ihminen, joka pilailee ja laskee leikkiä toisten kustannuksella. Kiree selitti.
-On siinä ammatti.
-Se on elämäntapa.
-Kuitenkin, olin siis luikuri, ja isälläsi meni hermot kanssani.
-Lähdin eräänä Huurrekauden yönä pois kotoa, mutta juuri silloin lumimyrsky iski, eksyin ja löin pääni.
-Mitä sitten tapahtui?
-Olin taju kankaalla siihen asti, kunnes eräs ihana ihminen löysi minut.
-Siinä oli tarinani, Kiree lopetti.

-Vau, mikä tarina! Inna henkäisi. -Mutta miksi olet nyt täällä?
-Halusin tulla muistelemaan menneitä ja niin pois päin.
-Oletko edelleen luikuri? Inna kysyi.
-Njääh, tuohon en voi vastata!
-Haluaisitko tulla takaisin kotiin? Inna kysyi hetken päästä, mutta isoisä oli mystisesti kadonnut, vaikka hän oli istunut Innan vierellä vasta hetki sitten.
Inna tuijotti kohtaa, missä isoisä oli istunut ja kuiskasi:
-Kiitos, että sain kuulla tarinasi.

Sohvi Niskanen

**

Ajnit oli joen rannalla, aurinko paistoi, kalastajat ajelehtivat ruuhillaan, oli vielä hieman sumuista. Ajnit hyppäsi yhteen tyhjistä ruuhista ja lähti soutelemaan pitkin jokea vailla huolen häivää. ”Apua, tämä ruuhihan uppoaa, enkä mää osaa edes uida!”, Ajnit kiljuu äkkiä peloissaan. ”Sun pitää hypätä veteen, kun sää otit viimosen ruuhen niin en voi soutaakkaan sinne!”, Saipot huutaa närkästyneenä rannalla. Ajnitin ruuhen pohja rasahtaa yhtäkkiä, ruuhi uppoaa veteen ja Ajnit jää veden varaan ja alkaa tuskastuneena, isänsä hukkumisen muistaen, huitoa vettä käsillään ja jaloillaan. Ajnit onnistuu jotenkuten pääsemään rannalle, sillä matka ei ole kovin pitkä. Aurinko paistaa edelleen paljaalta taivaalta, vain sumu on hälvennyt.

Tinza
**

Pilven kyytiin

Kummallisen kylän läpi kiemurteli tie kadoten lopulta varjoisaan ja hämärään kuusimetsään, jonne Tuisku-tonttu oli paennut syyspäivän yllättävää lämpöaaltoa. Tuisku asteli verkkaisesti eteenpäin, kun Siiliäiti lensi yhtäkkiä vaaleanpunahohteisella pilvellään hänen eteensä. - Hei Tuisku! Kiipeä äkkiä pilven kyytiin, niin näytän sinulle jotain! Siiliäiti huudahti äänessään hitunen pelkoa. - Hei vain! Ei minulla nyt oikein taida olla aikaa, koska… Koska unohdin käydä tapaamassa Puputti-pupua, Tuisku sanoi vältellen asiaa, hän nimittäin salaa pelkäsi lentämistä, eikä halunnut kertoa siitä muille. Tuisku oli jo kääntynyt lähteäkseen vaivihkaa paikalta, kun huomasi Siiliäidin huolestuneen katseen ja tajusi, että asia voisi liittyä jopa Matin veljeen, Miika Maahiseen. Sitten hän teki rohkean teon: kääntyi ja nousi kiikkerän pilven päälle ajatellen, että tekee sen kaiken Kummallisen kylän olemassaolon salaisuuden takia. Varjot piirtyivät maahan tummina hahmoina iltapäivän valossa, ja koko kylä tuntui pidättävän hengitystään, kun pilvi liukui siniselle taivaalle, uuteen seikkailuun.

Ida Pirttisaari