Archive for December, 2014

Suuntana tarinamaailma –kurssin satoa

Tuesday, December 16th, 2014

Katkelmia Laura Laitisen ohjaamalla kurssilla syntyneistä tarinoista.


Rakastan pimeää kaupungissa. Valojen keskellä se ei ole mustaa, kuristavaa, pelottavaa pimeyttä vaan pehmeää ja lohdullista. Kerrostalojen ikkunoista loistaa lämmin valo, vieri vieressä nuo pienet neliöt näyttävät kuin kurkistusaukoilta toiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa on hyvää ja kaunista elää. Autojen punaiset takavalot saavat kadun näyttämään hämyiseltä yökerholta. Ja sitten se on edessäni, hautausmaan portti. Suuri, valkoinen risti julistaa pelastuksen ilosanomaa kuin keskellä toriaukiota megafoniin huutava saarnaaja. Autojen äänet tuntuvat haipuvan, jäävän jonnekin kauas, kun kävelen aivan hautuumaan perälle. Hiljaisuus ympäröi minut. Vain tuuli kuiskii puissa. Stressaava päivä yliopistolla, aamusta asti jatkunut surumielisyys ja kaikki mielessä pyörivät ajatukset katoavat hiljalleen pois. Kynttilämeri aaltoilee kauniisti. Joka suuntaan katsoessa näkyy vain puolelta toiselle lepattavia liekkejä. Jokainen niistä levittää sinnikkäästi pientä valokehää ympärilleen, keskelle samettista pimeyttä. Kaivan tulitikkuaskin taskustani. Kohmeisin sormin raapaisen tikkua ruskeaa pintaa vasten. Se sähähtää, kun tuli alkaa nuolla puuta. Varovasti sytytän hautakynttilän ja pitelen sitä, kun tuli lasikuvun sisällä voimistuu ja alkaa lämmittää kylmiä käsiäni.  Poimin punaisten kanervien seasta muutaman lehden, ja pyyhkäisen kiven päältä siihen putoilleet roskat. Kynttiläni valaisee vaatimattoman haudan. Hän ei tahtonut suurta ja koristeellista kiveä. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kysymys. ”Kuka siinä lepää?” Sydän pomppaa kurkkuuni. Käännähdän katsomaan äänen suuntaan. Vieressäni seisoo pieni mies. Hänen kasvonsa ovat uurteiset, mutta sinisissä silmissä on eloisa tuike. Ukkelilla on päällään työmiehen haalarit ja päässään lätsä, jonka alta rehottavat harmaat kiharat. Hän hymyilee lempeästi. ”Mitä?” kysyn vaistomaisesti. Mies toistaa kysymyksensä. Hänen äänensä on matala ja pehmeä. ”Isoäiti”, kuiskaan. Mies nyökkää hiljaa ja katsoo minua silmiin. ”Minä olen Rauno. Hoidan tätä hautuumaata.” Hymyilen pienesti.  ”Minä olen Aava.”

Kirjoittaja: Maija Tuominen

Kaikki oli pilalla! Ystävät: niitä ei enää ollut. Koulu: kärsi toimittajan työn takia. Ja vielä perhekin: äiti oli löytänyt uuden miesystävän, eikä ilmeisesti sen vuoksi ollut ehtinyt edes soittaa viikkoon.
Aurora antoi kyyneleiden tulvia poskille. Viileät pisarat liukuivat kasvoja pitkin ja tipahtelivat paidalle. Kukaan ei välittänyt, siltä Aurorasta tuntui. Sydäntä revittiin irti. Juurineen. Aurora tarttui medaljonkiinsa ja puristi sitä tiukasti nyrkissään. Koru oli pyöreä ja sen hopeiseen pintaan oli kuvioitu kyyhkysiä. Hän liu`utti peukaloaan medaljongin epätasaisella pinnalla. Se rauhoitti. Se oli rauhoittanut aina. Korun reunat olivat kuluneet ja niitä katsellessaan Auroraa melkein hymyilytti. Hän oli pienenä imeskellyt korua hermostuessaan ja jos nyt rehellisiä ollaan, hän teki sitä yhä yksin ollessaan. Sitten hän muisti jotain. Hän muisti tärkeät sanat, jotka hän oli kuullut korun saadessaan. “Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa.” Pikkutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, ja vanhempana sellaista tilannetta ei ollut tullut. Nyt oli. Vapisevin käsin hän avasi medaljongin. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan ulos. Medaljongin sisällä oli pienen pieni paperinpala, joka oli taiteltu neljään osaan. Paperi kastui hiestä, kun Aurora otti sen sormiensa väliin. Numeroita. Paperissa oli paljon numeroita. Hetken Aurora tunsi olonsa pettyneeksi ja petetyksi, kunnes hän tajusi. Se oli isän puhelinnumero. Sen isän, joka jätti perheensä ainoan tyttärensä ollessa viisi. Sen isän, josta Auroralla oli vain yksi muisto.
“Älä kadota tätä. Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa. Minä rakastan sinua, Ruususuu”, isä oli kuiskannut ja suukottanut tyttöä poskelle. Sitten äiti oli saattanut isän eteiseen ja Aurora oli kuullut terävän ja kivuliaan läpsäisyn äänen. Äiti oli lyönyt isää poskelle avokämmenellä.
“Älä luota kehenkään, kultaseni”, äiti oli sanonut isän lähdettyä. “Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä pa… papuja.”
Aurora pyöritteli paperia kädessään. Nyt hän oli avannut sen. Esineen, joka oli kulkenut hänen mukanaan saamisesta lähtien aina ja kaikkialla. Esineen, jonka vuoksi hän oli vuosikaudet kysellyt äidiltään, oliko hän jo yksin maailmankaikkeudessa. Esineen, joka oli ainut todiste siitä, että hänellä oli isä. Esineen, joka oli portti isän luo.

Kirjoittaja: Samakuu

”Leon, elämässäsi on paljon pahaa”, terapeutti aloitti leppoisalla äänellään. Hän oli nuori nainen, maximissaan viisi vuotta Leonia nuorempi. Hän katsoi suurilla silmillään miestä, porasi katseensa tähän ja näki hänen syvimmätkin salaisuutensa, pinttyneimmät tahrat sydämessä. ”Mutta onko sinulla mitään, mikä muistuttaisi jostain hyvästä? Aikaa ennenkuin isäsi aloitti juomisen tai onnellisia hetkiä joita koit ennen äitisi kuolemaa, hänen kanssaan? Onko sinulla mitään, mikä todella olisi muistelemisen arvoista?”
Se oli suora kysymys. Leon meni ehkä hieman hämilleen ja meinasi heti karjaista, että ei ollut. Ei todellakaan. Hänen elämänsähän oli täysi floppi. Kaikki aikaisemmat 29 vuotta voisi raapustaa pois ja työntää arkkuun, polttaa sen ja ripotella tuhkat unholaan.
Mutta sitten hän muisti jotain, mikä oli tärkeää. Jotain, mikä oli muistelemisen arvoista. Se oli hänen povitaskussaan.
Leon avasi takkinsa ja veti taskusta pienen delfiinin. Se oli ehkä kolme senttiä korkea, vaaleanharmaa ja vatsasta valkoinen. Sillä oli suu leveässä hymyssä, vaaleanpunainen kieli pilkisti sieltä ja silmät olivat onnelliset. Sillä oli eviensä välissä vihreä pallo. Veijarihan se oli. Niin riehakas, että se oli melkein koitunut kohtalokseen. Pyrstön toinen puoli oli irti, mutta se kyllä oli täysin Leonin vika. Hän oli kerran pikkupoikana juostessaan tiputtanut sen asfalttiselle maalle, muttei tahtonut hylätä sitä. Ja nyt, kun hän kolmekymppisenä, asenneongelmaisena ihmisenä katseli Veijaria uudelleen, hän tajusi että heissä oli jotain samaa. Kummatkin olivat haavoittuneita. Mutta Veijarin, sen delfiinin huulilla oli aina hymy. Koska tahansa katsoitkaan sitä, aina se hymyili. Leon ei.
”Sain tämän äidiltäni, kun olin ehkä seitsemän”, Leon sanoi ja pyöritteli pientä delfiiniä käsissään. Se kulki aina hänen takkinsa taskussa mukana ja joskus Leon jopa unohti Veijarin olemassaolon. ”Olimme silloin huvipuistossa äidin kanssa ja äiti antoi tämän minulle, kun jonotimme johonkin tosi hurjaan laitteeseen ja minua jännitti. Hän sanoi, että aina kun jännittää, pitäisi katsoa Veijaria. Sen iloinen hymy saisi vain nauramaan ja unohtamaan synkimmätkin murheensa”, Leon selitti ja nosti katseensa hitaasti terapeuttiin.
Nainen pidätteli melkein itkuaan. Mies vain huokaisi ja tunki Veijarin takaisin povitaskuunsa.

Kirjoittaja: Juulia Näränen