Olavi Uusivirran lukuvinkki

Lapsuuden ja aikuisuuden välinen häilyvä rajapinta on aihe, joka ei kirjoittamalla tyhjene. J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa, Anna-Leena Härkösen Häräntappoase ja Harri Sirolan Abiturientti löytynevät itseoikeutetusti edelleen äidinkielenopettajien suosituslistoilta. Tähän samaan jatkumoon asettuu Olli Jalosen muutaman vuoden takainen mainio Poikakirja.

Kirjan minäkertoja Olli on kansakoulua käyvä, tarkkanäköinen ja pohdiskeluun taipuvainen poika, jonka vilkkaan katseen kautta avataan maisema 60-luvun eteläisestä Suomesta, viisilapsisen perheen arjesta pikkukaupungissa jossain päin Hämettä. Ollin elinpiiriin kuuluu kolme isosiskoa, oudon hiljainen pikkusisko, paras kaveri Kari-Pekka sekä sodan kokemuksista traumatisoitunut autoritäärinen ja kivikasvoinen opettaja.

Opettajan silmissä oppilaat ovat sotilaita, pojista kasvaa miehiä ja kanteleminen on neitien hommaa. Niinpä hieman pulskaa ”Elefanttia” saa läimiä turpaan kaikessa rauhassa keskellä koulun pihaa. Oppiipa puolustamaan itseään. Kun opettaja sanoo ”ehdoton hiljaisuus”, se tarkoittaa ehdotonta hiljaisuutta. Tärkeintä on kunnia. Sitä lähdetään hakemaan valtakunnallisesta koulujen välisestä hengen ja ruumiin taitojen mittelöstä. Ollin juhlallisena missiona on voittaa koululle mestaruus äidinkielen sijamuotojen hallinnassa. Kun Olli putoaa ensimmäisellä kierroksella, aiheesta ei puhuta enää sanallakaan ja opettajan katse kääntyy nyrkkeilyssä pärjäävään Pekkaan.

Poikakirjaa lukiessa hurjinta on havaita, miten lyhyessä ajassa arkielämän ulkoiset puitteet ovat muuttuneet. Omat alakouluvuoteni osuivat aikaan, jolloin internet ja ensimmäiset ”halkokännykät” tekivät tuloaan. Vuonna 1995 ei ollut puhettakaan, että 12-vuotias voisi haaveilla Nokia Ringon omistamisesta. Joka toiselta löytyi sentään kotoa videonauhuri ja kasibittinen Nintendo. 16-bittinen teki tuloaan, mutta lama-Suomessa siitä oli turha haaveilla. Cd-soitinta piti kinuta vuoden päivät, ja kun se lopulta hankittiin, neljällä levyllä piti pärjätä puoli vuotta.

60-luvun lapsille sen sijaan ei tullut mieleenkään viettää sisällä minuuttiakaan kauempaa kuin mitä kului nukkumiseen, hampaiden pesuun, läksyjen tekoon ja syömiseen. Maailma oli ulkona, eikä se ollut virtuaalinen. Se oli lautamaja puussa, liian iso naisten polkupyörä ja naapurin salainen ruutivarasto aidan toisella puolella. Tämän unenomaisen maailman Poikakirja tavoittaa tarkoin ja sydämeenkäyvin siveltimenvedoin.

Olen aina ajatellut, että kirjailijan on keksittävä kieli uudestaan. Kirjailijan tärkein ohjenuora on lupa rikkoa. Tämä pätee oikeastaan kaikkiin taiteisiin. Se ei kuitenkaan tarkoita anarkiaa. Jotta säännöt voi rikkoa, ne on ensin opeteltava tarkkaan.
Monet parhaimmista romaaneista, runoudesta puhumattakaan, eivät läpäisisi ylioppilastutkintolautakunnan oikeakielisyyden tiukkoja kriteerejä. Pohjalla säteilee kuitenkin koko ajan kontrolli, tunne siitä, että kirjailija tuntee askelmerkkinsä ja vie lukijaa määrätietoisesti ja vahvoin ottein eteen, taakse ja ympäri – pysäyttääkin, jos sille päälle sattuu. Tämä tanssin tuntu on Poikakirjassa vahvasti läsnä. Kieli on konstailematonta ja hengittävää.

Jalonen on maalannut omalakisen maailmansa, jossa aika lipuu vääjäämättömän verkkaiseen tahtiin kohti sumuverhon takana häämöttävää uljasta tulevaisuutta. Sitä ennen on kuitenkin nyt. Tämä ohikiitävä hetki. Lapsuus silmänräpäyksessä, hieman kompuroiden.

Comments are closed.