Archive for February, 2014

Runon valossa -kurssilaisten runoja

Tuesday, February 25th, 2014

Kesäloma

Kaunis puutarha,
ja luonto avara,
on aivan kuin
fantasiamaailma

Astun ruohoon kosteaan
HYI KAMALA
miten se kutittaa

Tuolla syödään jätskiä
hyvää, mutta viileää

Tahdon minttusuklaapallon
ja irtokarkkeja
tai ehkä rannalle uimaan
ja kirjaa lukemaan

Mutta nyt makaan ruoholla
keskellä puutarhaa
ja mietin mitä tekisin vielä
seitsemänäviitenä päivänä

Cessu

Sammakko

Minä, pieni, vihreä, oma itseni,
viehättävä kaunokainen.
Suloinen, kirkas ääni on mulla,
toisin kuin saduissa.

Olen ylpeä, sievä ja herkkäihoinen,
en ruma, nöyrä tai ällölimainen!
Asun rantamökilläni,
en lumpeenlehden alla.
Mökissäni on lämmitys,
ei sinne pääse halla.

Olen sammakko,
en prinssi tai mikä lie!
Olen tyttö, pojat tanssiin mua vie!

Kaunokainen olen siis!
Kaunis sammakko,
luonnollinen asia,
muusta viis!

Meratta

Vellamon vesissä, Tapion talossa -kurssilla kirjoitettua

Tuesday, February 25th, 2014

Loitsu

Impi Hopeamarja
vartija vesien
puolustaja purojen
tytär kepeän kevään
somatar soljuva

palvoen ma pyytäisin
auliina anelisin
toiveeni toteutathan
haaveeni hartahimman

kuuluun kouluun kutsun
kirjeen kaivatuimman
pöllöpostin odotetun
pergamentin parhaimman

kiemurtavat kirjaimet
viheriät valtasanat
lupaukset lumoavat
sanat sinetin salaamat

taikojen syviin syövereihin
velhon opit omaksumaan
sauvan salat selvittämään
tässä toiveeni totisin

Lotta

Hiiren synty

Hiitolassa hiiren näki,
Hiiden linnassa emäntä,
siimahäntää säikähtyipi,
hiirulaista hätyytteli,
kotihiirtä karkotteli,
hiiren siitä lähtemättä,
siimahännän häipymättä,
virkkoi tuosta Hiidellekin:
pyysi pedon pyytämähän,
tuholaiset torjumahan,
syöpäläisehet syömähän.

Hiisi tarttui tuosta toimeen,
teki kissan kipunasta,
hehkuvasta hiilloksesta,
kuumimmasta kekäleestä,
tuli katti kaunokainen,
Kipinätär ensi kissa,
sähisevä syljeksivä,
hiilenmusta ja notkea,
lähti heti hiirijahtiin,
siimahäntähää syömähän,
hiirulaisen heti nappas,
hiiren hotki yksin tein,
meni sitten lepäämähän,
uuninpankolle makaamaan,
lieden lämmössä loikoomaan.

Näin syntyvi kissaeläin,
kotikissa kaunis uljas,
joka lämmössä loikoilee,
kipunoita ihastelee,
hiiruloilla herkuttelee.

Ronja

Mallasveden synty

Oli kaunis kesäpäivä olimme juuri muuttaneet Pälkäneelle, mutta emme olleet vielä löytäneet sopivaa kotikalliota. Minä, äitini, isäni ja ystäväni ja heidän perheensä etsimme sopivaa kotia kaikkialta. Halusimme muuttaa Pälkäneelle, koska se oli kaunis ja rauhallinen paikka ja olimme kuulleet, että kalliotkin olisivat täällä juuri sopivan kokoisia. –Heei tuolla on kallio, Punajuova huudataa suureen ääneen. Liitelimme vauhdilla koko konkka ronkka kohti kalliota. –Tämähän on aivan loistava! isäni sanoi. –Niin, mutta sijainti on huono, Graniittimiina sanoi. Me muutkin yhdyimme siihen, kun olimme kalliota hetken tutkailleet. –Siirretään se, ehdotin. –Ei me semmosta voida tehdä, Punajuovan isä sanoi.

Yöllä, kun kaikki muut nukkuivat hiivimme minä, Graniittimiina, Harmaniina ja Punajuova pois kalliolta. Ajatuksenamme olisi siirtää kallio paremmalle paikalle. Sovimme minne haluaisimme kallion siirtää ja otimme toisiamme käsistä ja aloimme ajatella sitä paikkaa. Pian jykevä kallio liikahti. Olimme jo puolivälissä matkaa, kun vanhempamme heräsivät ja ajatuksemme siirtyivät pois kalliosta ja paikasta, pudotimme sen vain äkkiä siihen missä satuimme olemaan. Kuului aika suuri tumps ja luulemme, että aika moni pälkäneläinen heräsi siihen.

-KIVIILA! Mitä täällä tapahtuu? isäni ääni jyrähti kalliosta, pian muidenkin vanhemmat alkoivat kyselemään ja ihmettelemään. –Minä voin selittää, sanoin Harmaniinan kanssa samaan aikaan. –Minä voin, eikun minä, aloimme Harmaniinan kanssa kinaamaan. –Hys! Kiiviila taitaa olla tästä vastuussa, joten hän saa kertoa, äitini sanoi määrätietoisesti. –Hyvä on. No eilenhän me mietimme, että tämä on huono sijainti, joten päätimme yllättää teidät. Tai minähän nuo muut tähän houkuttelin, kerroin kaikille. –Okei eli sinä saat kantaa vastuun teostasi ja siirtää kallion paikoilleen, isäni sanoi hyvin vihaisesti. –O-okei ja anteeksi, sanoin vielä kaikille yhteisesti. Muut haltijatytöt liihottelivat vanhempiensa luokse ja minä aloin ajatella toista paikkaa ja kallion siirtämistä. Sain sen vihdoin nousemaan ja liikkumaan kohti oikeaa paikkaa. En vienyt sitä takaisin samalle paikalle vaan vähän eri, kun se oli paikallaan huoahdin helpotuksesta. –Hyvää työtä! kaikki kehuivat minua.

Lähdimme kaikki katsomaan sitä kohtaa, johon olimme kallion ensimmäisen kerran pudottaneet. –Hei toi kuoppa on täyttynyt jo melkein kokonaan vedellä, sanoin kaikkien suureksi ihmetykseksi. –No niinpäs on, Graniittimiinan äiti sanoi. –Siitä voisi tulla tekijänsä mukaan Mallasvesi, Punajuova keksi. –Joo toi on hyvä idea! me kaikki haltijat huusimme. Niin syntyi Pälkäneelle minun ansiostani Mallasvesi. Emme ole vielä täysin varmoja mistä se vesi sinne tuli, mutta luulemme, että järven pohjassa on jättimäinen lähde. Muistakaa aina, että Kiviila kivihaltija on luonut Mallasveden.

Matilda

Syntytarina

Kerran Mälikkälän ja Ihalan metsissä ihmiset ja haltijat olivat riitaantuneet. Satoja vuosia sovussa ja yhteisymmärryksessä eläneet metsänhaltijat ja Huhkonkosken myllyä käyttävät Ihalan talonpojat olivat kohdanneet ikävän ongelman. Kruunu, joka myllyn omisti, oli käskenyt talonpoikien hakata alas lähimetsien puita peltojen laajentamista varten. Kruunu ei halunnut odottaa montaa vuotta, joten kaskeamisen sijaan piti käyttää kirveitä. Tähän metsänhaltijat eivät tietenkään suostuneet, sillä kyseessä oli sentään heidän kotinsa. Koska talonpojat eivät uskaltaneet ryhtyä toimeen ja uhmata haltijoita, palkattiin myllyä hoitamaan karski myllynhoitaja Urpo.

Urpo ei piitannut haltijoista. Hän nauroi talonpojille, jotka kertoivat metsänhaltijoista kuulemiaan tarinoita, ja käski omat neljä poikaansa metsänhakkuutöihin. Isänsä tavoin pojat eivät pelänneet haltijoita, vaan aloittivat puidenkaadon heti seuraavana aamuna. Muutaman päivän kaikki sujui hyvin, mikä sai pojat muuttumaan entistä ylimielisemmiksi. Hakatessaan puita huutelivat he metsän sydäntä kohti, että ’ei taida haltijoista olla mihinkään’ ja että ’taitavat ne haltijat olla aika nyhveröitä’.

Vaan kun viides aamu koitti, saivat haltijat tarpeekseen. Kun vanhin veljistä upotti kirveensä terän erään pienemmän kuusen runkoon, jumiutui se kiinni. Hän yritti nykiä kirvestä irti, mutta se ei hievahtanutkaan. Hän oli juuri huikkaamassa vähän kauempana oleville veljilleen tarvitsevansa apua, kun kuusen kaarna rupesi väreilemään. Sen sisältä ilmestyi kaksi rusehtavaa kättä, jotka tarttuivat häntä tiukasti käsivarsista. Veli yritti päästä irti, mutta käsien ote vain tiukentui ja nopeasti hänet oli vedetty aivan kuusen kaarnaa vasten. Aivan hänen kasvojensa eteen ilmestyivät kaarnaan toiset kasvot, joiden huulilla oli hentoinen hymy. Ennen kuin vanhin veli huomasikaan, olivat hänen raajansa sulautuneet kuusen runkoon, ja hitaasti ja kivuliaasti hänen verensä vaihtui kuusen pihkaksi.

Kun nuoremmat veljet huomasivat mitä vanhimmalle oli tapahtunut, olivat he niin kauhuissaan, etteivät pystyneet liikkumaan. Vanhin veli oli edelleen elossa, vaikka hänen suonissaan virtasi pihkaa ja iho oli korvaantunut kaarnalla. Puhua hän ei kuitenkaan pystynyt, sillä peloissaan hän oli kielensä puraisut poikki, ja pihka oli täyttänyt suun. Kuolema ei kuitenkaan veljeä auttanut, sillä kuusi piti hänet elossa.

Loput veljistä heittivät kirveet lopulta maahaan ja juoksivat suoraan myllylle, jossa Urpo odotti. Kerrottuaan vanhimman veljen kohtalosta kysyivät nuoremmat isältään neuvoa. Urpo oli raivoissaan haltijoille, jotka niin vain olivat hänen esikoisensa vieneet. Hän nappasi vastahakoiset peloissaan olevat poikansa mukaan ja lähti kohti metsää. Lähelle hän ei kuitenkaan päässyt, sillä pian heinät ja ruohonkorret kiertyivät hänen nilkkojensa ympärille ja saivat hänet kompuroimaan.

Koko päivän yritti Urpo poikineen päästä metsään, mutta haltijat estivät hänen kulkunsa. Lopulta hän oli niin raivoissaan, että haki kotoaan muutaman palavan päreen ja sytytti niillä metsän palamaan. Palo kesti kauan, ja Urpo pystyi kuulemaan haltijoiden tuskaiset ja vihaiset huudot. Lopulta tuli kuitenkin sammui ja Urpo katsoi tyytyväisena hiiltynyttä maisemaa.

Metsään Urpon pojat eivätkä Ihalan talonpojat kuitenkaan enää koskeneet, ja Kruunu luopuikin lopulta käskystään peltojen laajentamisen suhteen. Urpon kohtalo oli kuitenkin entistä surkeampi, sillä hän hukkui Huhkonkoskeen vain vuotta myöhemmin. Osa sanoo sen olevan onnettomuus, mutta osa sanoo Urpon tajunneen polttaneensa myös vanhimman poikansa elävältä sytyttäessä metsäpalon ja sen olleen miehelle liian suuri taakka kannettavaksi. Oli miten oli, palaneelle paikalle ei kasvanut enää koskaan metsää takaisin, ja vielä tänäkin päivänä on paikalla vain tyhjä, heinää kasvava aukea.

Salla

Valoilene

Istuin märällä nurmikolla odottamassa farkkujen kastumista läpimäräksi ja hiuksien liimautumista päänahkaan. Olin jumittanut paikallani tuntitolkulla, ja kylmät pisarat olivat syövyttäneet paitani päällimmäiset kerrokset, sekä valuttaneet pois meikin paljastaen pisamaiset kasvot. Lopultakin kuulin lempeitä, metsään tottuneen henkilön askeleita, ja pienen lyhdyn valo hipoi selkääni.

“Sinä lupasit, ettet tulisi Falco. Saarnasin sinulle tuntitolkulla, ettet voi tulla ulos noin kipeänä, oli syy mikä tahansa. Sain vain päähänpiston tulla tarkistamaan metsän ennen nukkumaanmenoa. Miksi ihmeessä odotit täällä?” Oenanthe, ystävien kesken Oen, kysyi vihaisena. Hän ei ollut kovin hyvä siinä, mutta pystyi tarvittaessa ärtymään.
“Olen odottanut tätä ikuisuuden. Kasvinhan voi istuttaa vain kerran sadassa vuodessa syyskuun viimeisenä yönä. Pakko se on tehdä tänään, satoi tai ei, flunssa tai ei”, sanoin ääni täristen kylmästä. Flunssani oli pahentunut ja ääneni oli karhea, enkä edes näyttänyt yhtään siistiltä. Hymyilin silti parhaani mukaan omapäistä hymyäni.
“Et ole järkevä. Me emme istuta tänään mitään. Mennään sisälle”, Oenanthe antoi käskyn. Sitten hän painoi kätensä otsalleni.
“Ja olet tulikuuma”, poika ilmoitti. Hymyni leveni.
“Enkö muka aina ole?” kysyin viattomasti. Oen jätti aina vastaamatta vähänkin flirttisävyisiin kommentteihin. Se oli tylsää. Pojan kulmakarvat menivät ryppyyn. Hän näytti siltä, että aikoisi kantaa minut sisälle, vaikka väkisin.
“Ole kiltti Oen. Tämä on minulle tosi tosi tärkeää. Minun kiinnostukseni muotiin haihtuu olemattomiin ja ryhdyn itkupilliksi runonlaulajaksi naapurimetsään, jos en saa istuttaa kukkaa”, anelin. Näin siinä aina kävi. Oenanthe oli aina järkevä ja oikeassa, mutta minä voitin.
“Saat luvan heittää kaikki tekokuituhoususi pois”, kuulin vastauksen. Pakkomielteinen muotiaddiktioni taisikin olla melko vakava.

Oenin sadetakki oli mukava. Siinä oli isot epätyylikkäät taskut, väri oli haalistunut ruman ruskea ja kaiken kukkuraksi hihat olivat niin pitkät, että ne oli täytynyt kääriä kolme kertaa jotteivat kämmenet hukkuisi täysin. Silti minusta tuntui, että päälläni oli maailman hienoin vaate. Sillä että takki oli Oenin, ei ollut tietenkään vaikutusta. En edes nuuhkinut koko aikaa takista huokuvaa hentoa Oenille tyypillistä tuoksua.
“Kerro kukasta lisää. Ääntäsi on niin kiva kuunnella”, pyysin kuiskaten. Nojasin pojan olkapäähän varoen, samalla kun poika kaivoi pientä kuoppaa helmeltä näyttävälle siemenelle ja lopulta peitti sen ohuella kerroksella multaa. Oenanthe alkoi kertoa:
“Kukan nimi on Valoilene. Sen voi istuttaa mihin vain: kallionkoloon, lumen alle, aavikolle, sademetsään tai kuusen juurelle. Ehto on vain se, että pitää olla syyskuun viimeinen yö ja tarpeeksi pimeää. Valoilene ei kuki päivällä. Kukittuaan yön, se jättää jälkeensä tuhansia helmiltä näyttäviä siemeniä. Ensimmäisten auringonsäteiden osuessa niiden pintaan, tapahtuu vaarallinen reaktio, jonka jälkeen helmet katoavat. On kuitenkin mahdollista laittaa niitä säilöön mustiin pusseihin ja odottaa sata vuotta, kunnes voit jälleen istuttaa sellaisen.

Valoilenen siemenet hohtavat joka yö. Jos pidät helmeä kämmenelläsi tarpeeksi kauan, se voi parantaa pitkään kehossa olleen sairauden, esimerkiksi syövän. Valkoinen valo vahvistaa kehon puolustusjärjestelmän toimintaa ja pyrkii poistamaan myrkyt. Se myös tekee ihosta sekä hiuksista kauniit ja hyvinvoivat. Ainakin minulla toimii”, Oenanthe nauroi hiljaista ihanaa naurua.
“Hiustesi luonnottoman kauneuden salat paljastuivat”, hihitin.
“Totta. En halua jakaa vinkkejäni. Unohda se kohta. Se mitä minun piti sanoa, on varoitus kasvin käytöstä. Jos helmen siis tuo päivänvaloon, se tulee kateelliseksi auringolle kirkkaudesta ja loistaa niin kirkkaasti, että kaikki henkilöt useiden metrien säteellä muuttuvat sokeiksi. Sitten helmi vain haihtuu olemattomiin. Ei siis kannata yrittääkään.”

Poika keskeytti hetkeksi puheensa. Hitaasti pieni verso työntyi maakerrosten läpi. Valkoinen hohtava varsi ja pienet hopeiset lehdet avautuivat ja kasvoivat. Kului monta pitkää sekuntia ennen kuin pienet kimmeltävät nuput aukenivat. Silmäni suurenivat. Musta ja sateinen metsä täyttyi kimaltelevista valopalloista. Valot leikkivät rungoilla, tanssivat maassa ja käsivarsillamme. Ne luistelivat lammikkojen pinnoilla ja hyppivät sammaleilla. Huomasin istuvani keskellä tähtitaivasta. Yritin saada pienistä valoista otteen, mutta ne olivat paljon nopeampia kuin minun sormeni.
“Kukalla on myös tunteisiin vaikuttavia ominaisuuksia. Se saa lasittuneenkin henkilön herkistymään. Kyyneleiden mukana valuu pois sisälle patoutunut viha, suru, katkeruus ja kaikki yksinäisyys ja kaipuu”, Oenanthe huokaisi haikeasti. Hänen kasvoillaan oli kyyneliä. Vasta silloin huomasin itsekin itkeväni. Istuimme siinä niiden tähtien ympäröiminä, ja näytimme niin hölmöiltä ja onnellisilta, että aloimme molemmat nauraa.

Nanna

Totta vaiko tarua?

Ja minä kun olin aina luullut olevani täysjärkinen, enkä hullu.
Mutta nyt, vesipisarat ropisivat päälleni. Vaatteet liimautuivat kehooni ja hiukset kasvoihini. Ukkosen mahtipontiset sävelet raikasivat taivaalla ja se välkkyi kuin raketit ilman värejä. Makasin keskellä kukkapeltoa ja kasvit olivat rajun ilman piiskaamina - aivan kuten minäkin. Olin muuten liikahtamatta, mutta kehoni hytisi tahtomattani kylmyydestä. En pystynyt nostamaan kasvojani, en pystynyt liikuttamaan sormenpäitänikään - aivan kuin minut olisi liimattu maailman vahvimmilla liimalla tähän aloilleni, missä nyt makasin.

Hetki sitten kaikki oli vielä ollut toisin. Olin noussut pehmeästä sängystäni siihen, kun auringon ensimmäiset säteet olivat tulvineet silmiini. Kun olin noussut ylös, päässäni oli pyörinyt oudolla lailla ja näkökenttä oli alkanut sumentua. Olin ehtinyt ottaa kädellä vähän tukea seinästä, mutta sitten kaikki olikin jo pimennyt.

Mutta kuuluiko pyörtyneenä olla näin kauaa? Eihän tämä voinut olla todellisuutta, eihän? Miten minä nyt muka olisin voinut yhtäkkiä maata keskellä kukkapeltoa sateen piiskaamana? Mielikuvitukseni oli ollut pakko tehdä minulle pahat kepposet. Tai sitten olin vain ollut liian kauan tajuttomana ja menehtynyt. Tämä oli sitten kai se taivas.. Jos totta puhutaan, olin kuvitellut kai sen vähän erilaiseksi. Ehkä olin vain ajatellut tylsästi, että istuskelisin loppu ikuisuuden pilvien päällä.. Ja ehkä toisenkin ikuisuuden.. Ellen jopa kolmatta..
Silmäluomeni alkoivat tuntua yhä raskaammilta ja raskaammilta. En tiennyt johtuiko se syvällisistä ja panikoivista mietteistäni vai siitä, että elimistöni tahtoi minun sulkevan silmäni etteivät vesipisarat olisi päässeet tippumaan silmiini ja saamaan oloani yhä enemmän epämiellyttäväksi.
Enkä minä silmieni sulkeutumista vastustellutkaan. Oli ihan hyvä, että kroppani oli samaa mieltä kuin aivot: nukahda. Nuku tämä hullu todellisuus pois luotasi ja palaa takaisin todellisuuteen. Edes sinä et ole niin hullu, että jäisit vellomaan epätodellisuuteen.

Kun avasin silmäni, näkymä oli muuttunut osittain. Ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi riittänyt miellyttämään minua. Kyllä, makasin yhä samassa paikassa. Kukkien ympäröimänä. Mutta nyt aurinko paistoi valaisten koko taivaan, ainuttakaan pilveä ei näkynyt. Ei tummia eikä vaaleita. Muutama onnellinen lintu liiteli taivaalla ja jostain kaukaa kaikui vaimeana luonnon oma musiikki.
Oli myös yksi seikka, joka sai minut säikähtämään: vieressäni istui nuori tyttö. Hän tapitti minua taivaansinisillä silmillään ja räpsytteli pitkiä ripsiään. Kohotin kulmiani kysyvästi ja odotin hänen sanovan jotain. Tyttö kuitenkin katsoi minua kuin luulisi, etten näkisi häntä.
Mitä minä hänelle edes sanoisin? Kuka hän edes oli? Eihän hän voinut edes olla olemassa.. Eikö hän ollut vain alitajuntani tuotosta?
”Öh..” minä sopersin epävarmempana kuin koskaan. En tiennyt tahtoiko tyttö hyvää vai pahaa. Ainakin kiltiltä ja viattomalta hän näytti, mutta ulkonäkö saattoi pettää. En ollut ikinä osannut lukea ihmisiä ulkonäön perusteella (sitä tosin ei varmaan kukaan muukaan osannut). Enhän minä edes tiennyt, näyinkö hänelle. Ainakin minusta tuntui, että tämä mystinen tyttö tuijotti minua, mutta oletti minun tekevän jotain.. Jotain.. En edes tiennyt mitä. ”Anteeksi, mutta missä minä olen?” kysyin ja rykäisin, kun ääneni oli hieman käheä. Kokeilin liikutella varovasti sormenpäitäni ja onnituinkin siinä. En uskaltanut kuitenkaan tehdä mitään äkkinäisiä liikkeitä.. Jos tyttö olisi vaikka alkanut huutaa ja hänellä olisi ollutkin torahampaat, joilla purra minua.

Kavahdin ajatuksiani ja hiljaisuutta, joka oli kietoutunut ympärillemme hetkeksi.
”Näetkö sinä minut?” tyttö sitten kysyi yllättyneesti henkäisten. Hän vaikutti hyvin vilpittömältä ja katsoi minua silmät suurina, aivankuin olisin maailman seitsemäs ihme.
”Näen?” vastasin kysyvään äänensävyyn. Miksen olisi nähnyt?
”Oikeastiko? Ethän juksuta? Näetkö sinä oikeasti? Millaiselta minä näytän?” tyttö kyseli. Kurtistin kulmiani hämmentyneesti ja katselin häntä empivänä: vastatakko vaiko eikö vastata?
”Öh, no - sinulla on vaaleat kiharat hiukset, taivaansiniset silmät ja hymykuopat. Nätti, vaaleansininen sopivan koristeellinen mekko. Riittääkö?” luettelin. Nousin samalla hitaasti istumaan ja huomasin olevani pidempi tyttöä. Tosin, ei hän näyttänyt kuin kymmenen vanhalta.
”Sinä olet samanlainen kuin minä!” kiharapää hihkaisi.
”En edes tiedä kuka olet”, väitin vastaan tuhahtaen.
”Kuka sinä sitten luulet minun olevan?” hän kysyi lapsenomainen virne kasvoillaan. Tuhahdin sille mysteerisyydelle.
”No, sanottaisiinko, että olet alitajuntani tuotosta sekä kaikenlisäksi killun tässä typerässä unessa mikä on typerän todentuntuinen ja tahtoisin jo herätä siitä. Sattuisitko tietämään - kuka nyt sitten ikinä oletkaan - miten ja mistä täältä pääsee pois?” Tytön reaktio sanoihini oli hämmästyttävä: tämä alkoi vain hihittämään iloisesti ja hymykuopat hänen poskillaan pääsivät oikeuksiinsa.
Mitä? Sanoinko jotain tyhmää?
”Ei täältä pääse pois! Johan minä sanoin, että olet samanlainen kuin minä!” hän kikatti iloisesti vatsa kippurassa. Kurtistin kulmiani ja olin jo vähällä menettää hermoni. Aivankuin tuo tyttö tahtoisi tahallaan ärsyttää minua liian viattomalla hihityksellään.
”Tiedätkös - sinä uusi kuolematon - minä olen jumala. Tai no, en ehkä ihan jumala, mutta ainakin haltija. Näetkö nämä kukat ympärilläsi?” hän kyseli ja hiveli sormillaan meitä ympäröivien kukkien terälehtiä.
”Näen, kyllä minä näen nämä kukat.” vastasin päätäni nyökyttäen ja seurasin hetken haltijatytön sormien liikettä.
”Sanottaisiinko näin yksinkertaistettuna: että ne ovat osa minua ja minä olen osa niitä. Minä rakastan kukkia ja ne rakastavat minua. Minä, Girasol, olen kaikkien kukkien jumala. Olen näkymätön muille - kenenkään ei pitäisi nähdä minua.. Mutta nyt siihen on tullut muutos.. Sinä olet täällä. Minun.. Tai itseasiassa - meidän kanssamme”, Girasol- haltija selitti. Hetkessä hänen äänensävynsä lapsekkaasta oli vaihtunut asialliseen sävyyn. ”En tiedä mitä se tarkoittaa. Oletko sinä minun haltijakumppanini? Haltijoita voi olla samassa paikassa ainakin kaksi.. Niin ainakin luulen. Enhän minä ole valmis siirtymään pois kukkien keskuudesta.. Vaikka olenkin täällä jo parisen sataa vuotta ollut..”
Siinä välissä minun oli pakko pudistella päätäni ja rykäistä muutaman kerran. Että ihan kaksisataa vuotta?
”Mutta sinä et näytä kaksisataavuotiaalta.” huomautin.
”Höpsökö sinä olet? En tietenkään näytä siltä, olen ainiaan kymmenvuotias. Tiedäthän: kauniit kukat liitetään aina lapsekkaaseen vilpittömyyteen, suloisuuteen ja siihen kultaiseen nuoruuteen - eikö siis ole ihan selvää, että jos minä olen kukkien haltija, niin olen myös aina pikkulapsi?”
En erottanut vieläkään todellisuutta ja harhakuvitelmaa.. En edes ollut varma, oliko todellisuutta enää olemassa. Mutta joka tapauksessa - oli tämä sitten mitä ikinä tahansa - tuon tytön äskeisissä sanoissa oli järkeä. Ihan kaikinpuolin.

Tuijotin miettivästi kukkia vieressäni. Katselin niitä pitkän aikaa. Hoikkia varsia ja erimuotoisia lehtiä. Pitkiä, suippoja, pyöreitä ja kulmikkaita terälehtiä. Pieniä ötököitä jotka vipelsivät niiden päällä. Minusta tuntui, että olisin voinut nähdä ehkä vähän pintaa syvemmälle.
”Saanko käydä kävelyllä?” kysyin varovasti ja katsoin Girasolia. Tyttö hihkaisi nyökytellen ja katseli muutamaa perhosta, jotka lentelivät hänen ympärillään.
”Toki saat! Minä leikin sillävälin perhosten kanssa!” tyttö sanoi ja hetkeä myöhemmin haltija kirmasi jo niittyä pitkin. Minä puolestani nousin ylös ja lähdin kävelemään rauhallisesti eteenpäin.
Välillä katselin taivaalla paistavaa aurinkoa, välillä taas ilmassa lenteleviä lintuja ja hyönteisiä. Enkä saanut koskaan tarpeekseni kukista, jotka huojuivat tuulen mukana hiljaa väriloistossaan. Ne olivat niin huolettomia.

Pitkän ajan jälkeen katseeni osui auringonkukkiin, jotka kohosivat ylväinä ja kurottelivat kohti taivaankantta. Kävelin niiden luokse. Katseeni kohosi hieman ylemmäs, koska kukat olivat minua pidempiä. Ne olivat toisaalta haavoittuvaisia, mutta samaan aikaan itsevarmuutta huokuvia.
Kohotin käteni vain hipaistakseni lehden sileää pintaa, mutta sormenpääni eivät koskaan ehtineet koskettaa sitä. Kämmen riuhtaisi oman käteni pois kukkien läheisyydestä.
Girasol. Hänen silmissään välkkyivät salamat ja hän katsoi minua suuttuneena.
”Älä. Koske. Kukkiin.” hän kuiskasi hiljaa. Tyttö oli minua lyhyempi, mutta silti kaksinkerroin pelottavampi. ”Enää. Ikinä.” hän jatkoi ja tuuppasi sitten voimalla minua.

Seuraavan kerran kun avasin silmäni, makasin sänkyni vieressä lattialla. Päätäni jomotti pahoin ja auringonvalo häikäisi liian kirpeästi silmiäni. Kömmin hyvin vaivalloisesti ylös ja hoipertelin ikkunan luo sulkeakseni sälekaihtimet.
Pääsin kuin pääsinkin ikkunan luokse - huolimatta siitä, että olin useampaan otteeseen meinannut kompastua ja kaatua - ja olin jo tarttumaisillani sälekaihtimien sulkijaan, kun katseeni kiinnittyi pieneen kasvimaahamme, joka oli aina sijainnut takapihallamme. Ei siinä mitään - salaatit kasvoivat omilla paikoillaan normaalisti, kuten muutkin istuttamamme kasvit.
Kasvimaan perältä kohosi kuitenkin jotain, mitä en ollut sinne itse koskaan istuttanut. Auringonkukka, jonka lehti painui alaspäin ja sitä pitkin valui yksi kirkas pisara, joka putosi kyyneleen lailla maahan.
Oliko hän sittenkin olemassa?

Juulia

Heinikossa kuuluu kahinaa ja hetken päästä miekka leikkaa pitkän keltaisen ruohon kahtia. Eteeni hypähtää hieman Duracell-pupun näköinen eläin ja hätkähdän tajutessani, mikä se on. Oletko koskaan katsonut elokuvaa Hop? Siinä olevat pinkit baretit ovat sukua tälle ihmiskuntaa vuosisatoja kauhistuttaneelle eliölle, suoraa silmiini tuijottaa…ninjapupu!  Pupun intensiiviset ruskeat silmät tuijottavat minua hypnoottisesti, ja minua oli koulussa varoitettu juuri tästä. Ninjapupu on ainoita lajeja maailmassa joista on vastusta ihmiselle. Pupu on hieman hämäävästi pehmopupun näköinen,  hattaranpinkki…, mutta tarkista pehmoeläimesi… joku niistä voi olla ninjapupu, joka hyökkää kimppuusi yöllä.

Ninjapupu (ninjatus hazeltus) on levinnyt lähes koko maailmaan Antarktista tai pohjoisia napa-alueita lukuunottamatta. Se on kaikkiruokainen ja syö lähes mitä tahansa. Viimeaikoina ihmiset ovat kuitenkin alkaneet rajoittaa sen elinympäristöä perustamalla niille reservaatteja, joka on johtanut väkivaltaisiin yhteenottoihin ympäri maailmaa. Pupujen säkäkorkeus on n. 30 cm, mutta ne ovat taitavia taistelijoita. Ninjapupujen halutun nahan takija kanta on julistettu seurattavaksi, koska varsinkin Etelä-Amerikassa ja Afrikassa esiintyy laajalti salametsästystä.

Smurffiina

Saaren suojelija

Kemin saaristossa, Martinkarin saaren nokassa, on mökki. Se on pieni, mutta punainen. Mökin omistajat ovat vaihdelleet vuosien saatossa. Ennen mökki toimi puiden uiton tukikohtana. On ollut lapsiperheitä, pariskuntia, ties mitä, mutta aina saaressa on jokin säilynyt.

Monesti kerrotaan, että saaren metsissä asuisi jotain muutakin kuin vain eläimiä ja kasveja. Toiset ovat uskoneet huhut, näkemänsä tai kuulemansa, toiset taas eivät ole uskoneet humpuukia, yliluonnollista. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan ole nähneet saaren koko kauneutta. He eivät ole kävelleet saaren metsissä, jotka näyttävät hiuksenhienosti hoidetuilta puutarhoilta. He eivät ole kuulleet metsän kuiskauksia eivätkä ole nähneet sitä, joka tekee saaresta niin yksinkertaisen kauniin.

Muuan vanha pariskunta ei nähnyt väärin eräänä kesäiltana. He katsoivat mökin ikkunasta, kuinka metsän reunalla tanssi nuori nainen. Tämä oli pukeutunut valkoiseen kaapuun ja tuulessa hulmuavaan ilmaa hennosti hapuilevaan punaiseen viittaan. Kyseessä oli se jokin, saaren kauneus, yksinkertaisuus. Kyseessä oli Merja.
Merjan saattaa nähdä monella eri tavalla. Metsässä, rannalla, uimarit saattavat jopa nähdä nuoren naisen kauniit kasvot sukeltaessaan pinnan alle. Merja nimittäin vierailee välillä lähisaarten henkien luona. Hän kulkee vettä pitkin, ei ui, vaan kulkee vetenä, muttei aivan kuitenkaan.

Hän on Martinkarin suojelija. Suojelee luontoa ja myös hoitaa sitä. Tästä johtuen saaren metsät ovat kuin puutarhoja, mutta eivät turhan paratiisimaisia. Merja on hyvin lempeä eikä vihastu helposti. Luonnon vakava turmeleminen voi aiheuttaa kuitenkin seuraamuksia. Tällöin anteeksiantoa ei heru. Rangaistus ei ole niin suora kuin voisi ajatella. Merja langettaa myrkyttäjän, kuraisen saastan ylle kirouksen. Kirous aiheuttaa lähitulevaisuudessa epämukavan onnettomuuden. Eikä onnettomuus ole missään nimessä ikinä hengenvaarallinen. Kaikki polkupyörän kumin tyhjenemisestä kastuneisiin sukkiin ovat mahdollisia.

Saaren metsässä on myös laavu, hieman intiaaniteltan näköinen. Kukaan ei tiedä, kuka sen on rakentanut tai mistä se on siihen tullut, mutta monet uskovat asialla olleen saaren nuoren asukin. Siksipä laavuun ei kukaan ole ikinä uskaltautunut astumaan. Jotkut uskovat, että laavu vaihtaisi aika ajoin mystisesti paikkaa, mutta siitä ei kukaan ole aivan varma.

Kun kesän alussa heittää kiven saaren möljältä jokeen, saa kuulla keväisen kesänalun kuiskauksen. Äänen, jota ei kuule kukaan muu. Äänen, josta mitään ei ymmärtää voi, ellei lehtien havina harmonisena melodiana sydämessä soi.

Pietari

Paheiden kuningatar

Oletko koskaan kuullut naisesta, jonka sanotaan kiertävän ympäri maata levittäen tuskaa ja vihaa ympärilleen? Tuosta, joka saa miehesi pettämään sinua ja kääntää ystäväsi sinua vastaan?

Kuulet hänen eläimelliset huudot yöllä ja heräät nähden painajaisia hänestä. Hän on kaikkialla, vainoaa sinua. Istu alas ja kiinnitä turvavyö, et ole missään turvassa. Hän tulee aina löytämään sinut. Voit juosta pakoon ja olla katsomatta selkäsi taakse. Älä huoli, ei hän siellä sinua odota, hänen ei tarvitse. Hän katselee sinua tälläkin hetkellä kattojen rajasta silmillään, jotka ovat kuin hehkuvat hiilet. Näet hänen varjonsa, mutta hän on jo kadonnut. Vain varis lennähtää ylös tolpan päälle sinua katselemaan. Jatka juoksuasi, et pääse piiloon kuitenkaan.
Raskaat saappaat tömähtelevät ja näet heiluvan siluetin pitkästä takista ja hameesta. Juokse, se on hän janoamassa kostoaan. Oranssit hiukset tuulessa piirtävät kohtalon verkkokalvollesi. Julma hymy huulillaan hän on valmis saattamaan valmiiksi sen, minkä itse aloitit.

Voi sinua typerystä, minkä aloitit. Ei kukaan kertonut sinulle tuosta jumalten pienestä kostajasta, jolta kaiken veit. Itseäsi saat syyttää hänen vihastaan. Voi sinua ahne pieni typerys! Hän ei lopeta ennen kuin on saanut maistaa kauhuasi ja ahneuttasi, kunnes on velka maksettu. Olisit ajatellut kahdesti ennen kuin menet tuhoamaan jotain, jota hän rakastaa. Veit häneltä kaiken ja nyt hän maksaa takaisin. Voi sinua, joka tunkeuduit Tapion taloon ja ryöväsit Tapion karjaa. Sinä, joka tuhosit jotain koskematonta ja arvokasta. Hän on jo tulossa.
Tuhosit hänen paikkansa, sait hänen rakkaansa suuttumaan, on hänen vihansa sinua kohtaan ikuinen.  Nyt hän jahtaa kostajana sinua aina maailman ääriin.
Ei hän apulaisia tarvitse sinua kaitsemaan, vain rakas rinnallaan hän sinut löytää. Mustat sulat ilmassa kertovat hänen tulostaan. Mies, nainen, lintu, juokse sinä typerys, juokse. Kyllä hän sinut kiinni saa. Ei auta suloiset soinnut, valkoiset valheet, sillä hän haistaa kylmän, julman sydämesi, joka kohta lopettaa sykkeen kokonaan. Et ole mitään hänen rakkaansa rinnalla, joka on johtanut metsästystä kauemmin kuin olet seissyt tässä maailmassa.

Älä käy häntä vastaan, sillä olet pieni lapsi hänen rinnallaan. Kyltymätön viha hänen rinnassaan on sinusta peräisin, sinä hänet synnytit. Et voi kyltymättömän sielusi lapselle mitään. Hän tietää paremmin kuin sinä, mistä sinut on tehty. Tuo haaskalintu syntisten sielujen, joka syntyi vihan huutojen keskellä maailman ollessa vasta aluillaan, ei sinua tähän maailmaan kaipaa. Vain puhdassieluinen on häneltä suojassa, ei kukaan muu, ei mikään muu. Hän haistaa vihasi ja etsii sinut viimeisiin käsiin, jotka kohtaat tässä maailmassa. Olisit miettinyt kahdesti ennen kuin menit pahoille teillesi. Annoit ylpeydellesi vallan, luulit olevasi voittamaton. Voi sinua ihmisrukkaa, ei hän sinulle armoa anna.

Käyvät askeleet jo aivan takanasi, lausu viimeiset rukouksesi. Et voi estää häntä tekemästä tuhojaan, rikkomasta, särkemästä. Tiedät ansaitsevasi sen.

Älä pyristele vastaan, olet myöhässä ihmisrukka. Sinulle annettiin ikuiset mahdollisuudet , mutta ahneus sinut peri. Menet ahneena hänen luokseen, kuin sika valmiina teurastettavaksi. Eikö mikään riittänyt, ihmisrukka? Eikö riittänyt vääryydellä saamasi rikkaudet, eikö kuolevien huudot sinua kyllästäneet? Eikö ruoka sinua täyttänyt eikö juoma sinulle maittanut? Tuhosit toisen omaa, hakkasit sitä, mitä ei hakata, syljit sinne minne ei syljetä ja nyt on hän jakamassa sinulle oikeutta kuolleilta uhreiltasi. Ahne ihminen, minkäs teit?

Lukitse ikkunat, salpaa ovet, älä päästä mitään sisään. Täriset sänkysi alla ja hän on siellä odottamassa tuloasi. Juokse, juokse hän löytää sinut. Hän odottaa ikuisesti ja kauemmin saadakseen syntisen sielusi. Kuin vampyyri hän imee kaiken pahan sielustasi, ruokkii itseään pahoilla teoillasi jättämättä jäljelle yhtikäs mitään. Kestä se kuin ihminen, ole rangaistuksesi ymmärtänyt. Etsiydy hänen luokseen, sillä tiedät mistä hänet löytää. Missä piinatut sielut kulkevat käsikkäin, siellä hän heitä odottaa, on jälkiruoan aika.
Ole hyvä ihminen, älä katso taakse, ota rangaistuksesi vastaan. Hän saa kiinni syntiset, sinua ei. Älä koske siihen oveen, se sinut turmioon vie. Pidä ahneus kaukana, ei hän sinua silloin odota. Silloin et kuule askelia takaasi, variksen rääkynää yläpuolelta. Kuulet vain piinattujen sielujen viimeiset huudot heidän kadotessa hänen pimeille käsivarsilleen.

Oletko kuullut tarinaa? Nyt sen tiedät ja sinua on varoitettu. Anna enemmän kuin otat, olet itsesi armoilla. Ahneus sinut perii ja matkasi loppuu pimeyden käsivarsille.
Hän, joka kulkee nimensä veroisena, hän joka sulkee tämän noidankehän. Astele varovaisesti äläkä katso taaksesi, vaan kurkota kohti tulevaa niin ei Piina sinua vie.

Nea

Irmeli, ilmojen haltija

Irmeli on kaunis ja nuori, nuori haltijaksi nimittäin. Hänellä on pitkät ja vaaleat hiukset sekä kauniin, tasaisen vaaleahko iho. Irmeli käyttää sinistä viittaa ja valkoista, lähes ihonmyötäistä haalaria, jossa on lanteilla hienosti kuvioitu nahkavyö.

Hän asuu Mallasveden rannalla, puuhun rakentamassaan mökissä. Se on puussa siksi, että sieltä pystyy helposti lähteä lentämään. Sillä mainitsinko jo, että Irmeli voi muuttua kauniin valkoiseksi joutseneksi ja lentää tuulen lailla Mallasveden yllä. Sillä tavalla hän vartioi, ettei ketään hänen ystäviään satuteta. Irmelin mökki on kotoisa. Siellä on takka, jossa lähes aina loimuaa tuli. Sen edessä on mukava nojatuoli ja sohva. Yhdessä nurkassa on kirjahylly. Siinä on kaikenlaista tietoa, vaikka mistä maailman kolkasta. Hänellä on puilla lämpenevät hella ja uuni. Sillä Irmeli usein tekee itselleen jos jonkinlaisia ruokia, leipiä ja piirakoita. Silloin kun joku tulee kylään Irmeli tekee vaikka mitä eri ruokia ja leivoksia. Hän käy myös siskonsa luona kylässä ainakin kerran kuukaudessa.

Irmeli suuttuu todenteolla, jos jotakuta hänen läheistään satutetaan. Hänen ystäviään ovat lähialueiden pikkulinnut. Varikset ja harakat ovat usein vain pelkkiä kiusanhenkiä, sillä varastavat toisilta ruokaa. Hän ei lepy kovin helposti, mutta varsinkin itsetehty ruoka ainakin auttaa asiaa. Pitää myös olla kohtelias. Jos Irmelin haluaa nähdä muuten kuin kutsusta se onnistuu aina kuun kolmantena päivänä, kun viheltää kaksi sekuntia ja sitten odottaa hetken niin Irmeli ilmestyy eteesi

Iitu

Tarkkasilmäinen metsässäkulkija saattaa huomata pikkuruisia jalanjälkiä polunvarrella tai vilahduksia puiden juurella. Kyse on metsän haltiaolennoista, tonttuleista. Tonttulit ovat pieniä luonnon asukkeja. Ne kuuluvat haltijaolentoihin ja niitä voi tavata niin metsissä kuin vesistöissäkin. Tässä tekstissä perehdymme kuitenkin metsätonttuleihin ja erityisesti niitten johtajaan Tonttulivanhukseen.

Tonttulivanhuksella on monta nimeä ja häntä kutsutaan niin Ylitonttuliksi kuin ja Johtajaksikin. Ylitonttuli on kaikista tonttuleista vanhin: viisas ja lempeä olento. Ulkonäöltään häntä voisi kuvailla varsin helpostilähestyttäväksi. Iloiset rypyt naamassa kertovat ystävällisestä luonteesta ja pitkän iän tuomasta kokemuksesta.

Vanhuksen todellisesta iästä on monia arvailuja, mutta tarkkaa tietoa ei ole. Luultavasti hän on ollut elossa jo ensimmäisten metsien syntymän aikana tai on jopa itse osallistunut niiden luomiseen. Pienestä koostaan huolimatta Tonttulivanhus ei ole aivan sitä miltä näyttää. Hän nimittäin pystyy muuttamaan niin kokoaan kuin olomuotoaan. Päätonttuli voi olla noin kymmenen sentin mittainen, mutta halutessaan hän voi muuntautua jopa ihmisen pituiseksi. Tonttulivanhuksen erikoistaitoihin kuuluu myös eläimeksi muuntautuminen. Yleisin muoto on kettu, mutta pitkiä matkoja kulkiessaan hän voi muuttua linnuksi.

Päätonttulin tunnistaa vihreänsävyisestä hiippalakista ja takkuisille leteille solmitusta parrasta. Tonttulimaailman arvojärjestyksestä kertoo nimittäin lakkien sävy. Kaikkien tonttuleiden lakki on vihreä, mutta mitä korkeammassa asemassa tonttuli on, sen syvemmänvihreä on lakin sävy. Siitä johtuen Tonttulivanhuksen lakki on niin syvän sävyinen, ettei sitä voi edes kuvailla. Monet varomattomat tonttulitutkijat ovatkin jumittuneet ikuisuuksiksi metsään ihailemaan Päätonttulin lumoavaa päähinettä. Hänen asuunsa kuuluu hiippalakin lisäksi muita metsänsävyisiä luonnonmateriaaleista tehtyjä vaatteita. Tonttulit ovat käsiltään käteviä olentoja ja loihtivat hetkessä asun vaikkapa puiden lehdistä. Niinpä niillä onkin toinen toistaan hienompia luonnon antimista askarreltuja asuja.

Monet tonttulit asustavat kannonkoloissa tai pesissä, joihin ne mahtuvatkin hyvin pienehkön kokonsa ansiosta. Myös Päätonttulin asumus on kannonkolo, mutta vaihtoehtoisesti kylmällä säällä Tonttuli elää maan alla hulppeassa tonttulipalatsissaan. Tonttulit osaavat kuitenkin arvostaa kodikkuutta, joten palatsia ei käytetä usein. Ne ovat melko pieni kansa, joten halutessaan Tonttulivanhus voi kutsua alamaisiaan palatsiin juhliin. Juhlissa tarjotaan Tonttuleiden herkkuruokia: kastepisarakakkuja ja tuuliteeleipiä.

Tonttulivanhuksen tehtäviin kuuluu pitää huoli metsästä. Hänen alamaisensa puolestaan toteuttavat sen käytännössä. Tonttulit pitävät huolta puiden ja kasvien hyvinvoinnista ja huolehtivat metsän eläimistä. Heidän vastuullaan on myös mahdollisten tunkeilijoiden häätäminen metsästä. Tonttulit ovat rauhallista väkeä, mutta metsän ollessa uhattuna heidän suojeluviettinsä syttyy. Silloin kannattaa pysyä kaukana, ellei halua käpyjä päähänsä.

Jos haluaa nähdä tonttuleita, kannattaakin astua metsään ystävällisin mielin ja rauhallisen käytöksen kanssa. Silloin voi ehkä huomata yhden sun toisenkin tonttulin ja jos hyvä tuuri käy niin saattaa jopa törmätä Tonttulivanhukseen. Silloin kannattaa muistaa kunnioittaa luontoa ja olla kohtelias. Tonttulivanhus pitää vieraista ja voi jopa tutustuttaa metsänkävijän tonttulimaailman herkkuruokiin.

Tilda

Oletko koskaan huomannut, että puutarhasi kasvit näyttävät aamuisin vielä tavallistakin kauniimmilta, aivan kuin ne olisivat täynnä pieniä jalokiviä?

Tämä taianomainen näky on jälki, jonka Seiri-haltija on jättänyt osoitukseksi vierailustaan. Seiri odottaa yömyöhään asti, jotta kukaan ei ole hereillä näkemässä häntä. Joskus uteliaat valvovat koko yön hänet nähdäkseen, ja kysyttäessä he kertovat, että hän on pukeutunut hennon vaaleansininen mekkoon, joka on tehty kirkkaimmista sadepisaroista. Hän juoksee pensaissa ja kukkakedoissa    ja tiputtelee kasvien ylle mekostaan hyvin pieniä kastepisaroita. Alkukeväällä ja loppusyksyllä, kun yöt ovat tavallista pidempiä, Seirillä on niin paljon aikaa sipsutella niityillä, etteivät hänen mekkonsa sadepisarat riitä kaikkialle, ja hän joutuu palaamaan kotiinsa alasti.
Toisinaan tämä saa nuoret, kapakoista kotiin palaavat miehet niin pois tolaltaan, että he lähtevät jahtaamaan Seiriä. Haltija on kuitenkin jokaista kuolevaista nopeampi, ja miehet usein eksyvät useammaksi päiväksi juostuaan liian pitkälle. Kuitenkin Seiriä pidetään erittäin hyväntahtoisena.

Seirillä on pitkät, sinertävänhopeat hiukset ja erittäin siro olemus. Hänellä uskotaan olevan kaksitoista silmää, joilla itkemällä hän saa halutessaan aikaan aamuiset sadekuurot. Kaikki, jotka ovat nähneet hänet, kertovat nähneensä kauniin, nuoren naisen. Hän voi kuitenkin tylsistyessään ottaa henkimuodon. Tästä jäljelle jäävänä jälkenä on nähtävissä aamuinen sumu. Väitetään myös, että jos Seirin saa suututettua, itket enemmän kuoriessasi seuraavalla kerralla sipuleita.

Seiri on yleensä rauhallinen, mutta suuttuessaan erittäin halukas kostamaan juurikin omilla pikku kepposillaan. Oikeastaan ainut mahdollisuus saada hänet rauhoittumaan on myötäillä hänen tahtoaan. Hän suuttuu helpoiten tullessaan nähdyksi, joten yöhön valvovien kannattaa odottaa todella ääneti. Parhaat mahdollisuudet hänen löytämiseensä ovat kesäisillä kukkaniityillä hetkeä
ennen auringonnousua. Seiri elää suuren lammen pohjassa, mutta on erittäin tärkeää, ettei häntä häiritä siellä.

Hän saa ravintoa sadesikasveista, ystävinään toimivat vesilinnut, jotka ovat kokosukeltajia. Hän on elänyt yhtä kauan kuin ensimmäiset kasvit ovat kasvaneet maan päällä.

Iida

Vaara haltijamaassa

Oli kesän viimeinen viikonloppu ennen koulun alkamista ja olin futisottelussa kotikentällämme. Meidän joukkueemme oli voitolla ja minä, kärkihyökkääjä, tyytyväinen laukomaani hattutemppuun. Silmieni edessä näin jo itseni kauden loppujuhlassa kädessäni ”Vuoden pelaaja” -pokaali. Koko joukkueemme oli pelannut saumattomasti yhteen ja yhteishenki oli vahvistunut huippuunsa.
Yhtäkkiä huomasin kädessäni olevan sormuksen kutsuvalon palavan kaikkein kirkkaimmalla liekillä, mikä tarkoitti sitä että minun piti heti paikalla ottaa yhteys erääseen ystävääni.

Mietin kuumeisesti mitä tekisin, koska en voinut jättää ystävääni pulaan. Hän tiesi kuinka tärkeä peli oli joukkueellemme, eikä ottaisi yhteyttä minuun turhan päiten. Kyse oli siis todella vakavasta asiasta.

Itse asiassa juuri tälle ystävälleni olin paljon velkaa. Hän oli opettanut minulle paljon jalkapallosta, enkä tarkoita tällä tekniikkataitoja. Ystäväni asuu joukkueemme stadionin vieressä olevassa urheiluliikkeessä. Hänen nimensä on ROLANDO ja hän on iältään 10 vuotta. Hänet tapaa vain jos menee stadionin seinälle keskiyöllä koputtamaan kolme kertaa. Ihmettelet varmaan kuka kumma se sellainen tyyppi on?

Kerronpa miten tapasin Rolandon ensimmäisen kerran: oli eräs päivä jolloin joukkueeni oli häviöllä 13-0 ja peliä oli vain kaksi minuuttia jäljellä, mutta yhtäkkiä minä tein 15 maalia minuutissa. Minusta tuntui, että tämä oli taikuutta ja niinhän se myös oli.

Hämmästyneenä tapahtuneesta menin yöllä tutkimaan futiskenttää ja koputin stadionin seinää vasten kolme kertaa ajatuksissani. Sitten jotain ihmeellistä tapahtui. Edessäni seisoi joku. Se joku näytti tavalliselta lapselta mutta hänellä oli taikakeppi kädessä ja päällään sininen futisasu. Myöhemmin opin asun olevan haltijoiden futisjoukkueen faniasu.

Kun olento ensin seisoi kauempana, hän näytti ihmisen kokoiselta. Mutta kun hän hypähti luokseni, huomasin hänen olevan oikeastaan vain 28 senttiä pitkä. Läheltä näin että hänellä oli lyhyt ruskea tukka ja suipot korvat. Hänen taikakeppinsä kristallin väri oli vihreä.
”Haltija”, minä huusin! Sitten hän sanoi: ”Minä olen ROLANDO ja arvasit oikein, minä olen haltija. Tule mukaan niin näytän.” Sekuntia myöhemmin Haltija vei minut haltijamaahan. Ihminen pääsi sinne vain Haltijan kanssa. ”Täällä sitä ollaan, meidät lähetetään maahan silloin kun joku tekee hälytyksen.”

Futishaltija kertoi minulle, että hän sai nimensä portugalilaisen futispelaaja Ronaldon mukaan koska hänen perheensä ihaili Real Madrid joukkueessa pelaavaa RONALDOA ja he rakastivat jalkapalloa.

Kun Rolando vihdoin täytti 10 vuotta, hänen isänsä sanoi: ”Sinun pitää mennä haltijalaitokseen opiskelemaan haltijoiden taitoja. Saat oman stadionin kun olet ollut kuukauden töissä.” Rolando oli hämmästynyt. ”Isä, puhuit stadionista, pääsenkö pelaaman sinne futista?” Rolando ihmetteli. ”Varmasti pääset! No mene nyt töihin hop. Innokas poika!” isä kannusti.

Näin Rolandosta tuli futishaltija. Futishaltija on futiksen pelaajien oma haltija. Hän auttaa vain niitä voittamaan, jotka kunnioittavat jalkapalloa. Haltija syö epätoivon häviötä kohtaan. Hänen perheeseen kuuluu tennishaltija, golfhaltija, lätkähaltija ja sählyhaltija. Hän suuttuu jos joku ei kunnioita jalkapalloa, mutta leppyy jos hänen kanssaan heittelee palloa. Hänen kavereita ovat kivihaltija, kasvihaltija, vesimies ja koko haltijaliitto.

Haltijamaa oli ihmeellinen paikka, ja se oli ollut aina keskellämme, mutta ihminen ei voi sinne nähdä. Sinne pääsi taian avulla monesta portista, joista yksi oli urheiluliikkeessä ja yksi kentän vieressä olevassa metsässä. Haltijamaassa oli super-rodot robottipalvelijat auttamassa haltijoita ja paikka oli täynnä energiaa.

Haltija antoi minulle supersormuksen, että pääsisin hätätapauksessa haltijamaahan milloin vain ilman Haltijaa. ”Mutta älä kerro tästä kenellekään, jooko.” pyysi Futishaltija. ”Kyllä minä lupaan.” vastasin haltijalle. ”No vien sinut takaisin maan päälle. Tule uudestaan.” sanoi Haltija.

Nyt tämä sormus välkkyi. Päätin, että Rolando oli tärkeämpää kuin voitto ja juoksin suoraan päin vastustajan maalivahtia. Kierähdin hänen jalkoihinsa ja jäin maahan makaamaan ja voihkimaan. ”Mitä tapahtui?” kysyi valmentajani ihmeissään. Tuomari näytti punaista korttia ja nilkutin valmentajan tukemana ulos kentältä. Muut pelaajat katsoivat ihmeissään perääni.

Menin stadionin taakse ja painon sormusta ottaakseni yhteyden Rolandoon. Rolandon hologrammi ilmestyi eteeni ja hän kertoi kiihdyksissään: ”Peikot ovat vieneet Eractus-kasvin, josta haltijat valmistavat taikaliemet. Pahinta on, että he ovat varastaneet haltijoiden taikaliemien ohjekirjan nimeltään Taikous liemious ja onnistuneet tekemään uniliemen Nukuous unious – loitsun avulla. Nyt koko haltijamaan väki nukkuu paitsi minä, koska sormus pelasti minut eikä taika tehonnut minuun.”

Mietin hetken mitä kauheuksia peikot voisivat taikaliemillä saada aikaan. Haltijat pystyvät valmistamaan erilaisia taikaliemiä taikakirjan ohjeiden avulla. Haltijoiden maan taikaliemet valmistetaan tosi harvinaisesta Eractus kasvista, joka on uhanalainen kasvi koko maailmassa. Tästä syystä haltijat ovat huolellisia suojellessaan Eractuksen elinaluetta. Esimerkiksi superpeliloitsu: Superious futpolous vaatii ensimmäisen kerran käytettynä taikaliemen pirskotusta samaan aikaan ja taikaliemi on maustettu chilillä. Yhden kerran jälkeen taika asettuu loitsuun eikä taikalientä enää tarvita kuin sitten kun taika on laimentunut. Sitten riittää taas kerran yksi kerta loitsun lausumista taikaliemen kanssa. Jotta haltija pystyy tuomaan erirotuisen kuin haltijan, ihmisen, haltijamaahan tällä loitsulla: Avandous akkunous, ensimmäisellä kerralla pitää samaan aikaan pirskottaa basilikalla maustettua taikalientä.

Vaarallisin loitsu on dynamiittiloitsu Räjähdyous dynamous, jolla voi räjäyttää vaikka vuoren. Tyhmien Peikkojen käsissä se olisi todella vaarallinen myös heille itselleen ja koko Haltijamaalle sekä ihmisille.

”Ok, mä tulen sinne heti!” sanoin Rolandolle ja lähdin juoksemaan metsään haltijamaan porttia kohti. Pistin pääni varovasti portista sisään ja näin peikkoarmeijan pysähtyneenä johtajansa edessä. Portti sulkeutui heti jälkeeni ja hiivin peikkojen huomaamatta taikametsää kohti. Matkalla näin nukkuvia haltijoita ja hypin heidän ylitseen. Huomasin, että Pörröttäjät lentelivät huolestuneina Haltijoiden yllä.

Pörröttäjät eivät ole tavallisia ampiaisia, vaan ne hakevat kukista siemeniä ja lisäävät kasvumaahan hunajan tapaista makeaa karkkilientä, jolloin Eractukset lähtevät helpommin kasvuun. Pörröttäjät syövät itse haltijoiden heille syöttämiä pieniä tuholaiseläimiä, kuten superkirvoja. Ne ovat siis tavallaan puolivilliä karjaa kuten Suomessa lappalaisten hoitamat porot. Miten Pörröttäjien nyt kävisi kun Haltijat nukkuivat ja Peikot yrittivät ryöstää Eractukset?

Pidimme pikapalaverin Rolandon kanssa: päätimme yhdessä perustaa Pörröttäjien armeijan. Revin vanhasta lakanasta huivit jokaisen otsalle univormuksi ja maalasin Maalarihaltijan taikamaalilla sotamaalaukset kasvoihin. Nimitimme Rolandon kanssa toisemme tasavertaisiksi Komentajiksi.

Pikakoulutuksella opetimme innokkaat Pörröttäjät ampumaan piikeillänsä Eractuksista keitettyä sulotuoksuista hajuvettä, jota Peikot inhosivat yli kaiken. Menimme piiloon linnakkeen muurien suojiin ja kun Peikot tulivat paikalle, teimme yllätyshyökkäyksen Pörröttäjien kanssa. Huomasin yhdellä Peikolla olevan liemisangon mukanaan ja huusin Pörröttäjille varoituksen. Kaksi Pörröttäjää otti sangon kyytiinsä ja lennätti sen läheiseen järveen, jolloin liemi laimeni ja tuli vaarattomaksi.

Peikot eivät ymmärtäneet mitä Pörröttäjät oikein olivat ja säntäilivät edestakaisin saadessaan kasvoilleen herkullisen tuoksuista kukkaishajuvettä. Ne olivat koko päivän kieriskelleet roskissa ja mudassa saadakseen itsensä mielestään hyvän hajuisiksi ja nyt ne aivastelivat hajuvettä. Viimein heidän pomonsa Yrjö-Peikko karjaisi perääntymiskäskyn ja niin Peikot luikkivat takaisin koloihinsa. Taikakirja putosi Yrjön tassuista suoraan eteeni ja otin sen talteen.

Samaan aikaan huomasimme Haltijoiden heräävän: hajuvettä oli lentänyt heidänkin päälleen ja huomasimme sen olevan hyvää vastalääkettä uniliemelle. Pörröttäjät olivat iloissaan ja kiittivät meitä. He halusivat pitää univormut, jotta voisivat pelotella Peikkoja metsässä.

Palasin joukkueeni luokse stadionille ja muut pelaajat juoksivat heti luokseni. He olivat huolissaan minusta mutta rauhoittuvat kun näkivät että olen kunnossa. Kaverini Peetu halasi minua ja antoi minulle lautasen: ”Tässä sinulle vuoden pelaaja -palkinto, valmentaja päätti antaa sen jo nyt. Onneksi olkoon koko joukkueeltasi, kapteeni.”

Illalla osallistuin Haltijamaassa juhlimaan voittoa Peikoista sekä Haltijoiden ja ihmisten liittoa. Joimme hunajalientä ja söimme haltijakakkua. Pörröttäjien kuningas kertoi, että hänelläkin oli taikavoimia. Tällä taikavoimalla hän antoi Rolandolla lahjaksi taidon muuttaa itsensä halutessaan ihmiseksi ja näin Rolando pääsee tulevaisuudessa tutustumaan minun kouluuni ja joukkueeseeni. Mutta se on jo toinen tarina se!

Santeri

Asun haltijoiden maassa. Mielestäni täällä on hienoa asua. Asuinpaikat ovat hienoja. Emme ole tuhonneet luontoa, vaikka olemme rakentaneet taloja. Siihen kohtaan, mihin talo rakennetaan, kutsutaan haltija ja hän nostaa puut ja kaiken sellaisen ylös ilmaan. Ne hän kuljettaa ilmassa johonkin paikkaan, missä niiden on hyvä olla. Minusta se on hienoa. Osaisinpa minäkin jotain niin hienoa. Itselläni ei ole mitään kummoisempia voimia, olen vain tyhmä tasapainon suojelija.

”Tasapainon suojelijan tehtävänä on pitää maapallo tasapainossa. Jokaisen tasapainon suojelijan kotona on tiimalasi. Yläpuoli kertoo hyvyyden voiman, alapuoli pahuuden. Jos tasapaino on järkkynyt paljon, voi tapahtua karmeita asioita.” Näin selitin koulussa tasapainon suojelijan vihkooni. Onhan se toki hienoa olla tasapainon suojelija, mutta se ei ole minun juttuni. En tykkää olla tasapainon suojelija. Unelmanani olisi olla hyvä metsänhenki tai jotain muuta vastaavaa.

”Isä. Minä en halua olla tämänlainen. Tasapainon suojelija. Haluaisin olla metsänhenki. Tiedän, että se on mahdotonta. Mutta haluaisin olla edes pelkkä normaali haltija”, tunnustin isälleni.

”Freydelia. Se on elämäntehtävämme. Sinä, tai kukaan muukaan, ei kykene pakenemaan velvollisuuksiaan. Se on veressäsi”, isäni sanoi.

”Mutta… miksi se on niin tärkeää. Miksen voisi vain tarkastella tiimalasia kerran kuukaudessa ja sitten hoitaa asiaa, jos jokin on vialla?”

”Freydelia, ei. Voi tapahtua todella kamalia asioita, joista et voi edes nähdä painajaisia. Olisit nyt kiltti tyttö ja tekisit velvollisuutesi”, isäni huokaili.

Mulkaisin häntä vihaisena ja lähdin ulos ja paiskasin oven lujaa kiinni.

”Just joo, kamalia asioita, blaa blaa blaa”, mumisin itsekseni kävellessäni metsäpolkua. Joskus todella vihasin isääni. Hän ei ymmärrä minua laisinkaan. En halua olla tämänlainen haltijatar.

Jalkani osuivat puun juurien alle ja kaaduin nenälleni. Mikään ei näköjään suju tänään hyvin. Suoraan nenän edessäni oli puukko koteloineen. Otin puukon käteeni ja nousin ylös. Katselin puukkoa kiinnostuneena ja vedin sen pois kotelostaan. Tuntui ihan siltä, että kun otin puukon pois kotelosta, sieltä olisi tullut jotain tuntematonta voimaa. Katsoin kummissani kotelon sisälle, ei siellä ollut mitään. Nostin puukon silmieni korkeudelle. Puukko oli hopeapuukko ja se oli puhtain puukko, minkä olin eläessäni nähnyt. Puukkoon oli kaiverrettu jotain.

”Pidä tämä puukko turvassa pahuudelta, sillä se voi tuhota mitä tahansa.”

Mitä ihmettä se tarkoitti? Miten niin tuo puukko kykenisi tuhoamaan mitä tahansa. Kasvoilleni koheni viekas hymy; Ehkäpä minä voisin kokeilla sitä. Otin puukosta tukevasti ja menin sen kanssa kiven päälle. Painoin puukon terän kiven päälle ja työnsin puukkoa alaspäin. Puukko painui kepeästi alaspäin, eikä edes kuulunut mitään korvaa vihlovaa ääntä. Nostin puukon eteeni. Katsoin sitä järkyttyneenä ja sitten kiveä. Tuo pieni heiveröinen puukko oli tuhonnut kovan kiven ihan tästä vain.

Minun täytyisi puhua jonkun kanssa tästä, mutta kenen. Juuri nyt olen liian vihainen isälleni, että voisin puhua hänen kanssaan tästä. Paras ystäväni on nyt matkoilla ja loppuihin ystäviini en luota sen vertaa, että pystyisin kertomaan heille näin tärkeästä asiasta. Laitoin puukon puukkokoteloon ja kiinnitin kotelon vyötäisilleni.

Kaikesta huolimatta, päätin mennä kotiin. Olin kyllä ärsyyntynyt isääni, mutta ei minulla oikein ollut muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.

Yritin avata oven hiljaa, ettei isäni kuulisi minua, mutta se riivatun ovi päätti juuri nyt ruveta narisemaan.

”Freydelia! Olin kamalan huolissani sinusta. Olen pahoillani, miten käyttäydyin. Mutta minun näkökulmani on erilainen kuin sinun. Ymmärrän sen nyt. En tiedä onko mahdollista, että voisit olla tavallinen haltijatar. Mutta voimme tutkia ja selvittää asiaa yhdessä”, isäni sanoi. Minulle tuli tippa linssiin. Tiesin miten tärkeää isälleni oli olla tasapainon suojelija. ”Isä, kiitos. Ja ei se mitään”, sanoin hymyillen. Halasimme toisiamme pitkään.

”Isä, löysin metsästä jotain hyvin eriskummallista”, sanoin ja otin näytin isälleni puukkoa ja osoitin hänelle puukon tekstiä. Isäni kumartui puukon puoleen ja näytti todella kiinnostuneelta puukosta. ”Ei voi olla totta…”, hän mumisi. ”Mitä?” kysyin kummastuneena.

”Tiedän, mikä tämä puukko on. Olen lukenut tästä. Tämän puukon pystyy vetämään kotelostaan vain sellainen henkilö, joka on henkisesti vahva ja edustaa hyvää hyvän ja pahan kamppailussa”, isäni kertoi ja katseli minua arvostavasti.

¨”Minä, henkisesti vahva? En usko”, sanoin ja hyvä että silmäni pysyivät päässäni.

”Kyllä, olethan sinä. Sinun tehtäväsi on suojella tuota puukkoa kaikelta pahalta. Jos tänne hyökätään, minä suojelen sinua”, isäni selosti.

”Entä jos pahuus olisi pahasti alakynnessä? Taistelisitko silti heitä vastaan?” kysyin.

”Taistelisin, vaikka olen tasapainon suojelija. Sinä olet minulle tuhat kertaa tärkeämpi kuin maapallon tasapainon suojeleminen”, isäni sanoi ja hymyili minulle.

”Voi isä”, sanoin ja halasin häntä. Se oli pitkä ja lämpimin halaus, minkä olin ikinä saanut.

”Jos tänne hyökätään joskus, me olemme valmiina”, isäni sanoi.

Niin tosiaan. Me olemme valmiina. Meillä on aseista voimakkain: rakkaus.

Vea

Nallekarkkien kirjoituspiiri

Huokaisin. Minulla ei ollut ajatustakaan, mitä kirjoittaisin äidinkielen esseeseen. Mietin, miksi jätän kaikki aina viime tinkaan. ”Vilma, tulisitko leipomaan jotain?” äidin ääni kysyi huoneeni oven takaa. Pompahdin pois koulupöytäni äärestä ja kipitin alakertaan. Ryhdyin selailemaan läpi keittiön nurkkakaapin keittokirjapinoa. Yhden vanhimman kirjan välistä repsotti mielenkiintoisen näköinen lappu. Siihen oli pinttynyt likaa, mutta sain kuitenkin tekstistä selvää: ”Kaurakeksit haltijan esiin houkuttelemiseksi”.

Päätin kokeilla keksien tekoa ja ne valmistuivatkin nopeasti. Laitoin keksit rasiaan ja lähdin kohti laituria, missä olin kuullut haltijan asuvan. ”Hei haltija, voisitko auttaa minua. Toin sinulle keksejäkin.” Käännyin hetkeksi poispäin ja näinkin sivusilmällä kuinka laiturin alta vilahti jotain vaaleansinistä ohitseni. ”Saanko minä kääntyä nyt?” kysyin. Hyvin lempeä ja ystävällinen ääni vastasi myöntävästi joten käännyin hitaasti katsomaan taakseni. Näin edessäni noin itseni pituisen naisen, jolla oli terävät kasvonpiirteet, vaalea afro ja vaatetuksena tumman siniset shortsit sekä valkoinen pitsitoppi. Kerroin tälle haltijalle kirjoitusongelmastani ja hän lupasi opettaa minulle loitsun. Lausuin niin varmalla äänellä kun osasin: ”Haltija sanan taiteen, luovan ilmaisun jumala. Suothan mulle apuas, helppiä pahas ongelmas. Ei onnistu sanat, ei rimmaa riimit. Apuas nyt kovasti anelen, etehes polvillein kumarrun. Anna ispiraatio takahin, käännä kirjoittajan onni.” Sitten tapahtui jotain todella outoa. Laituri hajosi allani ja minä rysähdin sen läpi. Luulin, että tippuisin veteen, mutta allani olikin pilviä.

Seisoin yhdellä pienellä ja vaaleanvioletilla pilvellä joka liiti kovaa vauhtia eteenpäin. Näin ympärilläni myös paljon pieniä, pastellinsävyissä hohtavia pilviä. Yksi suuri ja mintunvihreä erottui joukosta ja sitä kohden näytti minunkin pilveni liitävän. Minua jännitti, kun pilveni viimein saavutti tuon isoimman pilven. Hypähdin varovasti isommalle pilvelle ja katselin uteliaana ympärilleni. Kaikkialla oli aivan autioita, pelkästään pilven keskellä oli pieni, hyvin epäsymmetrinen talo. Lähdin kulkemaan taloa kohti. Koputin talon oveen varovasti ja pyysin lupaa astua sisään. En kuullut vastausta, mutta jotain outoa napsutusta kuitenkin. Avasin oven varovasti ja astuin sisään. Suuni loksahti hämmästyksestä auki, koska näin edessäni kaksikymmentä nallekarkkia kirjoituskoneiden ääressä. Heidän kaikkien edessä seisoi pitkä nainen, jonka ajattelin olevan kirjoitustaidon haltija. Naisen mustat hiukset olivat löysällä nutturalla ja hänellä oli päällään luumunvärinen polvimittainen tunika. Tämä nainen katsoi minua erittäin tuimasti ja kysyi: ”Kukas sinä neiti luulet olevasi kun noin tunkeilet taivaalliseen inspiraation kehtoon, kaiken maailman kirjallisuuden alkulähteelle?” ”Noh, tuota. Minä en tiedä kuinka jouduin tänne. Tarvitsisin vain apua äidinkielen esseen kanssa.” Nainen katsoi minua hyvin tuimasti ja sanoi: ”Ehkäpä me jotain keksimme.”

”Vilma, aivan loistava essee! Minä pidin tästä todella paljon.” Äidinkielen opettajani antoi esseeni minulle ja minä olin vain yhtä hymyä. Olin varmasti luokkani ainut joka oli saanut esseen kirjoittamiseen apua nallekarkeilta.

Vilma