Elena Leeven lukuvinkki

Louisa M. Alcott Pikku Naisia (Suom.Tyyni Haapanen)

Luin lapsena joitain kirjoja useamman kerran. Sellaisia, joista erityisesti pidin. Legendaariset tyttökirjat, kuten L.M. Montgomeryn Runotyttö - ja Anna -kirjat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Rakastin leikkiä ”vanhanaikaista”; se tarkoitti pukeutumista roolivaatteisiin, jotka vastasivat mielikuvaani tyttökirjojen tyttöjen vaatteista. Eläydyin olemaan tyttö, joka muistutti paljon näiden kirjojen tyttöjä, olematta kuitenkaan suoranaisesti kukaan heistä. Yleensä leikkimäni hahmot olivat hyvin köyhiä, orpoja ja vaatimattomista oloista ponnistavia. Yksi kirja tarjosi kuitenkin samaistumispintaa yli muiden.

Tänä syksynä odottaessani esikoistani, tyttöä, tartuin uudestaan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaaniin, jonka oma äitini minulle alun alkaen luki ääneen. Lukiessani tutustuin uudestaan Marchin siskoksiin, mutta lisäksi pääsin lähemmäs omaa sielunmaisemaani lapsena. Pikku naisia -kirja kertoo hurmaavasta Marchin perheestä, sen neljästä erilaisesta tyttärestä, heidän äidistään ja ihmisistä tämän vaatimattomasti elävän, mutta rakkauden täyteisen ja eloisan perheen ympärillä. Eniten se on kuitenkin kirjailija Alcottia itseään muistuttavan Jo Marchin, perheen villikkotyttären kasvutarina. Samastuin lapsena voimakkaasti tähän kapinalliseen päähenkilöön. Haaveilin kirjailijan ammatista ja omasta kyläkoulusta. Leikin Jo Marchia kirjoittaen tarinoita ja näytelmiä vanhanaikaisella kaunokirjoituksella, sulkakynää mustepulloon kastaen kynttilän valossa. Tosin pikku naisista - turhamaisesta Amystä, ujosta ja kiltistä Bethistä, äidillisestä Megistä ja rohkeasta Josta - löytyi kaikista jotain tuttua ja itselle ominaisia luonteenpiirteitä.

Kuten minulle itsellenikin lapsena, kirjassa äiti on pikku naisille esikuva. Isän ollessa sodassa hän kasvattaa tyttöjä, tukien ja kannustaen heitä omina yksilöinään, ja keskustelee heidän kanssaan esimerkiksi naisten ja miesten tasa-arvosta. Molemmilta vanhemmilta tarttuu pikku naisiin siihen aikaan harvinaisempi ja vapaampi ajattelu, joka kirjassa näyttäytyy etenkin silloin, kun tytöt kohtaavat perheen ulkopuolisen maailman takapajuisemmat käyttäytymismallit ja jämähtäneen sovinnaisen ajattelun.

Pikku naisia -romaanissa ja sen jatko-osissa on välillä myös hyvin surullinen pohjavire. Vaikka Marchin perheen elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista ja murheellisia asioita tapahtuu, on tarina kuitenkin täynnä pakahduttavaa elämäniloa ja uskoa tulevaan. Jo kuuntelee sydämensä ääntä, eikä anna periksi etsiessään omaa tietään ja sitä, mitä itse haluaa suhteessa siihen mitä tytöiltä kirjan tapahtuma-aikaan yleisesti odotetaan. Enemmän kuin hyvät naimakaupat ja turvallisuutta Jo haluaa tulla kirjailijaksi ja nähdä maailmaa.

Vaikka Pikku naisten julkaisemisesta on jo lähes 150 vuotta, kannustaa se edelleen tyttöjä ympäri maailmaa olemaan rohkeita ja kyseenalaistamaan heille valmiiksi valettuja muotteja. Ja vaikka edistystä on vuosikymmenten saatossa tapahtunut, on Suomessakin edelleen yllättävän monia asioita, jotka eivät käy tasan miesten ja naisten kesken. Jo March on yhä kelpo roolimalli tuleville pikku naisille.

Comments are closed.