Archive for December, 2013

Nyt loppui hömpslöörä!- kurssin kirjoituksia

Tuesday, December 10th, 2013

Sama tilanne eri hahmojen suulla:

Satavuotias mummo:

Minä kävelin ystävättäreni Tellervon kanssa vanhainkodin pihaan. Tellervo kysyi: ”Juodaanko illalla teetä yhdessä?”

Moottoripyöräjengiläinen:

Mä käveli hesen pihaa porukoide kaa. Roni kysy: ”Tuuks tsiigaa mun himaa illal?”

Rosvo:

Kävelin tapaamispaikalle. Kollegani kysyi:” Tuuks illal keikalle mun kaa?”

Lastentarhalainen:

Miä kävelin kavelin kantta päiväkolin pihalle. Mun kaveli kytyi: ”Tuutko leikkimään mun kantta illalla?”

Vampyyri:

MINÄ LAAHUSTIN HAUTAUSMAALLE. YSTÄVÄNI DRACULA KYSYI: ”SÄIKYTELLÄÄNKÖ ILLALLA IHMISIÄ? SE ON KIVAA!!!”

Nimimerkki: Ellama

_____

Hahmon salaisen puolen tarkkailua:

Mies pälyili kaikkia. Hän näytti tuiki tavalliselta luistelijalta, joka on kolmikymppinen ja jolla on musta pelipaita ja mustat hokkarit. Mutta ehei. Hän ei ole mitenkään tavallinen. Hän on valepukuinen POLIISI. Jäähalliin oli soluttautunut rikollinen. Poliisi tosin vain luisteli ja yritti näyttää normaalilta.”

Nimimerkki: Kaikku

______

Tilanne kahdesta eri näkökulmasta:

Äiti laulaa suihkussa: “Lauluni on mahtavaa! Voisin päästä oopperaan. Olen niin iloinen!”
Poika istuu sohvalla: “Voisikohan äiti lopettaa? Alan olla epätoivoinen…”
Yhtäkkiä ikkunat hajosivat. Poika: Jee!  Äiti : Mistä tuo kilinä kuuluu?

Nimimerkki: marka

_______

Tilanne kahdesta eri näkökulmasta:

Voi ei! Taas mä jouduin häpeänurkkaan. Mua aina syytetään kaikesta, vaikka mun kaveritki on aina mukana niissä päiväkodista karkaamishommissa. Ne ei sit joudu koskaan häpeänurkkaan, koska ne sanoo, että mä muka oon ehdottanut karkausta, vaikka ne sen on keksinyt. Nyt kyllä potuttaa! Tekis mieli mennä sanoa tolle päiväkodinohjaajalle suora sanat, mutta en mä uskalla. Nytkin se huutaa ja karjuu, vaikka mä en oo tehnyt mitään väärää, vaan mun kaverit. Vai voiko niitä edes sanoa kavereiksi, kun ne vain heittää  syyt mun niskoille. Onneksi me muutetaan huomenna toiselle puolelle Suomea niin ei tartte enää kestää päiväkodinohjaajaa ja noita tyhmiä kavereita.

Miksi tämä poika on aina keksimässä jotain tyhmyyksiä? Hän vaarantaa tällä kaikkien muiden ja hänen oman turvallisuuden näillä hänen typerillä tempuilla. Kaiken lisäksi hän yllyttää muut niihin typeriin juttuihin mukaan. Aina joutuu huutamaan ja raivoamaan. Eikö hän voisi muuttaa tapojansa? Huomenna minä kyllä irtisanon itseni tästä päiväkodista, ettei tarvitse enää kestää tuon pojan typeriä tempauksia!

Nimimerkki: vilkku
_______

Minä materiaalina -kurssilaisten kirjoituksia

Monday, December 9th, 2013

Minä muistan

Minä muistan vain hyvin vähän.
Minä muistan että pitää olla reipas, minä muistan että huomenna on uusi päivä. Minä muistan kolmannen asunnon, joka oli vielä vähemmän koti kuin toinen asunto.  Minä muistan kuinka pitää olla rohkea ja yrittää, vaikka tietää, että epäonnistuu. Minä muistan sen paikan, jossa annoin periksi.  Minä muistan kuinka paljon voi hävettää.

Minä muistan hyviäkin asioita.

Minä muistan miltä parketilla natisevat paljaat jalat kuulostavat. Minä muistan miltä tuntuu valvoa koko yö vain siksi, että huvittaa, ja on hauskaa nauraa samoille asioille kuin muut kaukana neljänsadan kilometrin päässä.  Minä muistan kuinka pieni pikkuveli oli, sylikokoinen. Minä muistan miten nukahdetaan kolmensadan kilometrin kotimatkan loppusuoralla katulamppujen tuikkeeseen.  Minä muistan kodikkaat sairaalat.

Minä muistan miltä vinttikamari näytti, kun kirjat ja kynät ja lahjat ja korurasiat ja paperiniput olivat vielä sinisissä laatikoissa ja ikkunan takana keinui oravanpesä. Minä muistan pitsihelmaiset mekot, turhat puhvihihat, prinsessakengät ja pinkit sateenvarjot. Minä muistan ensimmäisen koulupäivän, istuin pöydänlaidalla, vaikka se taisi olla vähän kiellettyä. Minä muistan, miltä tuntui kirjoittaa, vaikkei vielä oikein osannutkaan.

Rikkaruohoprinsessa

_______

Sairaalassa

Sellaisia päiviä, joina aika muuttuu tahmeaksi ja venyy ja hidastuu ja koko päivä tuntuu kestävän vain kymmenen minuuttia.  Kymmenen minuuttia kuluu pää täynnä hattaraa, hiljaa hiippaillen, huone on oma mutta silti niin kovasti jonkun toisen. Muut pitävät meteliä, tämä potilas ei. Hiljaisuudessakin voi tehdä asioita, istua sinisellä päiväpeitolla ja lukea kirjoja, jos kirjoihin kyllästyy niin täyteen kaiverretut sängynpäädyt ja pikkulipastojen kääntölaudat tarjoavat lisää elämyksiä. Ikkunalaudalta näkyy pyöreäksi kivetty piha ja muutama vanhus. Yöpöydän lainalaatikossa on kahdenlaista suklaata, minttutäytteistä ja tavallista. Tänään ei tarvitse tehdä mitään.

Potilas ei aina edes huomaa, kun joku sinipaitainen ja avainkaulanauhainen vakava ihminen pyörittelee sälekaihtimia käytävän puolelta ja kurkistaa sisään. Joskus oveen koputetaan, se avataan koputuksesta välittämättä, silloin potilas säpsähtää. Hypähtää sängynlaidalla niin, että ruokailuun hakevaa hoitajaa naurattaa.

Potilas ei jaksa välittää. Ei se jaksa oikein mitään. Ehkä hymyillä vähän varautuneesti.

Hoitajien sinisissä paidoissa on prässätyt laskokset, moni puhuu särmää murretta, on tottunut toistamaan kaiken kuusi kertaa koska potilaat eivät kuuntele, ja vielä vähemmän kuuntelevat omaiset ja ylimääräiset. Hoitajien äänessä on jotain, mitä on pakko seurata, opettajat ja oman elämänsä teinikuningattaret ja puhelimiin kuiskivat väsyneet, kaikki tottelevat. Hoitajat ovat varmoja ja murtumattomia, toisin kuin potilaat täynnä säröjä.

Hoitajien silmät ovat tarkkoja. Niiden on pakko olla, jotta kurkistusluukkuisten ovien takana voi olla ikuinen kymmenen minuutin pumpulipilvipäivä.

Rikkaruohoprinsessa

_______
Minä muistan, että vielä äsken oli aurinkoista kello kuudelta mutta nyt aurinko laskee jo viiden paikkeilla.

Minä muistan nähneeni oravan, jolla oli harmaa suojaväri, toisin kuin muilla oravilla, jotka olivat vielä punertavia.
Minä muistan harmaaseen pukeutuneen miehen Alepan edessä, joka myi tupakkia nuoremmille ja hän poltti myös itse.
Minä muistan, kun olin typerä ja valvoin myöhään ja seuraavana aamuna se kostautui älyttömänä väsymyksenä.
Minä muistan sen, että nauroin, vaikkei olisi pitänyt nauraa ja nolostuin.
Minä muistan, että kaupan kylmähyllyllä alkoi palelemaan, vaikka oli takki päällä ja hanskat kädessä.
Minä muistan, että ABC-ravintolan lehtipihvi oli ennen paljon halvempi kuin nykyään.
Minä muistan, kun nainen puristeli tomaatteja kaupassa, valitsi parhaimmat tomaatit pussiin ja punnitsi ne.
Minä muistan, että hetki sitten tuo koivu oli täynnä vihreitä lehtiä ja nyt siinä ei ole lehtiä lainkaan.
Minä muistan ajan, jolloin vältti vielä siitä mitä muut ajattelivat.
Minä muistan, kun huomasin sen, etten muista paljoa mitään.

Reino

_________
Maa oli punertavien, keltaisten ja jopa ruskeiden lehtien peitossa. Taivas oli pilvinen ja harmaa, joka oli Iiron mielestä hieman masentavaa. Vain pilviä, eikö luontoäiti pystynyt parempaan? Iiron mielestä piti joko sataa tai paistaa, silloin kaikessa oli järkeä. Keitä pilvet hyödyttävät? Ei ketään, ajatteli Iiro. Tai no… kun hän tarkemmin mietti, niin ei kalaa auringon paisteessa saa ja eikä itse kalastus ole kivaa kaatosateessa, eli saattoi pilvistä ollakin jotain hyötyä.
Käveltyään hetken eteenpäin hän näki hiekkatien sivussa kaksi oravaa, oranssin ja harmaan, ja nyt meni taas Iiron maailma täysin sekaisin. Harmaa ja oranssi orava… elämme lokakuun puoliväliä… ja maa on värikkäiden lehtien täyttämä… eli miksi hemmetissä tuo yksi on vaihtanut jo harmaaseen talviturkkiin, pohti Iiro. Eihän siinä ollut mitään järkeä! Talviturkin tehtävä oli sulauttaa eläin elinympäristöön, tässä tapauksessa metsään. Ei harmaa talviturkki suojannut oravaa. Se vain pahensi asiaa!
Harmaaturkkinen orava katsoi Iiroa silmiin.
”Anteeksi, mutta miksi tuijotat?”, se kysyi Iirolta.
Iiro pysähtyi seisomaan paikoilleen ja kysyi:
”Että miksi tuijotan?”
”Niin.”
”No… ihmettelin vain, että miksi harmaa turkki.”
Oranssi orava repeili taustalla.
”Miksi minun harmaa turkkini sinua ihmetyttää, kun noin pitää tuijottaa?”, harmaa orava tuhahti rohkeasti.
”No… mietin vain, että kohta sinut syödään.”
”Syödään? Minutko?”
”Niin. Jos totta puhutaan, niin olen aivan varma, ettemme näe toisiamme tämän jälkeen, että sinut kohta popsitaan suihinsa. Katso ympärillesi ja katso sitten turkkiasi! Ei se suojaa sinua lainkaan, sinut nähdään jo kaukaa!”
”Tuo on ehkä ihmisten suurin ongelma! Aina pitää asiat mennä siten, miten ne on aina mennyt ja erityisesti silloin, kun on kyse luonnosta. Ainoastaan ihmiset saavat tehdä poikkeuksia ja se on väärin! Kyllä meillä oravillakin on oikeuksia! Ja silloin myös minulla on täysi oikeus muuttaa turkkini väriä silloin kun haluan! En minä tahdo olla sellainen, niin kuin kaikki muut oravat. Haluan erottua! Haluan erottua harmaasta massasta ja jättää jälkeni tähän maailmaan!”
Oranssi orava tirskui taustalla ja yritti epätoivoisesti pidätellä naurua.
”Antero, miksi naurat?”, harmaa orava kysyi kaveriltaan.
”Sanoit, ettet halua olla harmaata massaa! Hahha, ymmärrätkö? Katsos kun turkkisi on… (huokaisu) Anteeksi, yritän hillitä itseni!”
”Mutta teidän oravien on myös mietittävä sitä, mitä teillä on jo!”, sanoi Iiro. ”Esimerkiksi te saatte kiipeillä puissa! Jos esimerkiksi minä nyt alkaisin kiivetä tuohon puuhun, pääsisin oikein pitkälle ja korkealle, niin ennen pitkään puun vierelle tulisi palokunta ja he toisivat minut takaisin tänne alas. Te saatte tehdä tuota koko ajan, niin paljon kun haluatte!”
”Tuo oli ehkä typerin ja naurettavin esimerkki ikinä!”, naurahti harmaa orava ivallisesti. ”Tule Antero, lähetään!”
Oranssi ja harmaa orava lähtivät juosten pois (neljää jalkaa käyttäen) Iiro jäi hetkeksi seisomaan keskelle tietä, sitten kääntyi ja jatkoi matkaansa koululle. Hän ajatteli: totta puhuen… tai no ajatellen, tuon oravan puheissa oli kyllä ajatusta… Miksi turkin tai… tai ihon väri on niin tärkeää?

Reino
_________

Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen alas peittäen koko lattian. Huone oli autio ja täysin  hiljainen lukuunottamatta hangessa lattian keskellä olevaa pientä kukka-asetelmaa. Lumihiutaleet olivat lähes peittäneet asetelman keskellä olevat pienet verenpunaiset ruusun nuput, joista roikkui pieniä jääpuikkoja. Nuppujen keskellä sädehti suuri kristallin kirkas timantti. Valo heijastui timantista sädehtien. Huoneessa ei ollut seiniä, vain luminen maa ja tuo asetelma. Horisontissa heijastui pieni ovi, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla ovaaleilla ja köynnöksillä. Oven narahtaessa auki lämmin tuuli puhalti täydellä voimallaan lumiseen huoneeseen. Sisällä kaikki oli värikästä ja täynnä elämää. Värit olivat tarkkoja ja huoneessa oli satoja köynnöksiä, joista roikkui violetteja liljoja.  Vihreät pensaat kulkivat pitkin suihkulähteen reunoja. Lähteestä pulppusi vettä voimakkaasti ja sitä höyrystyi ylös kohti katon rajassa olevia palmuja. Huoneessa kulki koristekivin koristeltuja polkuja ristiinrastiin. Polkujen varsilla kasvoi runsainmäärin vaaleanpunaisia tulppaaneja ja ruusuja. Keisarililjat ja mustasilmäsusannat kurkistivat pensaiden lomasta. Huoneen tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Raikasta,puhdasta, mutta samalla kukkaista ja tirskuvan hedelmäistä.

Polun päässä näkyi viisi ovea, jokainen niistä omalla tavallaan erilainen. Jokaisen oven takana erilainen päämäärä, erilaiset mahdollisuudet menestyä. Keskimmäinen ovi avautui itsestään. Ovi ei pitänyt ääntä, se vain lipui auki. Huoneesta hohti lämmin valo. Huoneessa keskellä lattiaa istui nuori punahiuksinen tyttölapsi, joka tuijotti valkoista kynttilää. Kynttilän liekki valaisi tytön lämpimät kasvot. Tyttö kasvoilla oli hienoinen hymy. Lapsi tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Hänellä kaikki hyvin ja koko huoneesta huokui lempeys, rakkaus ja turvallisuus.

Tyttö ja kynttilä katsosivat ja hetkessä huone täyttyi tuhansista kukkien terälehdistä. Ne ryöppyivät tornaadon lailla peittäen alleen kaiken mahdollisen. Jokainen terälehti oli erilainen ja hieman erisävyinen toistensa kanssa. Terälehtiin oli kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella asioita. Yhdessä sähkönsinisessä lehdessä luki yönmustalla tekstillä: ‘’ Muista laittaa herätys klo 05.30.'’ Lehti putosi maahan muiden lehtien joukkoon ja tuulen voima riuhtoen repi eteenpäin.

Jenna Virtanen

_________

Talvipuutarhani

Kävelin kapeaa soratietä kohti lasiseinäistä puutarhaa. Sen ikkunat olivat huurussa, joten en nähnyt sisään. Oven edessä oli puutarhakalusto, lumen ja jään peitossa. Ovessa luki: ”Switch off your phone, please.” Tartuin oven kahvaan, joka oli lämmin kahdenkymmenen asteen pakkasesta huolimatta. Olin lähes varma, että ovi olisi lukossa, mutta halusin varmistaa sen itse. Minua edeltävä henkilö oli kironnut ja paukuttanut ovea pääsemättä sisään. Vetäisin kevyesti kahvasta ja ovi aukeni sulavasti. Ilma sisällä oli hiukan tunkkainen, mutta kirkastui heti, kun kohtasi ulkoilman. Riisuin kaulahuivini ja avasin villakangastakkini napit. Katsoin ympärilleni. Paikka ei ollut kovin iso, mutta kasveja siellä oli satoja. Iso puu, jota en tunnistanut ja sen oksalla istuvat värikkäät kolibrit toivottivat minut tervetulleeksi. Puun oksilla roikkui paperilappuja, ne olivat liian korkealla, jotta olisin pystynyt lukemaan ne. Kuulin veden solinan edestäpäin ja näin takaseinällä suuren monimutkaisen suihkulähteen. Vesi valui kauniisti pitkin kivistä seinää ja muodosti sateenkaaren vasemmassa yläkulmassa. Veden takaa erotin tulen liekkien rauhallisen loimun.

Kävelin eteenpäin ja näin oikealla huoneen, jonka ovi oli kiinni. Ovessa oli halkeamia, kuin murtojälkiä, mutta murtovaras oli selvästi epäonnistunut työssään. Epäröin hetken, mutta lopulta avasin oven. Kahva jäi käteeni. Huone oli täynnä kuolleita kasveja sekä ummehtunutta hajua. Osa kukkaruukuista oli pinottu päällekkäin ja ne huojuivat uhkaavasti. Suljin oven nopeasti ja kuulin kuinka joku kukkaruukkupinoista kaatui ja hajosi sirpaleiksi. Tungin kahvan takaisin paikoilleni ja jatkoin matkaa. Polkua reunusti paljon erilaisia pieniä kukkia sekä heiniä. Rauhallinen linnunlaulu kaikui puutarhassa. Muutamaan kohtaan oli kiinnitetty kyltti:” Lihansyöjäkasvit hävitettävä”. Yksi kylteistä lojui maassa, toisen näin läheisessä roskiksessa.

Seuraavan huoneen ovi oli auki. Seinällä oli hyllykkö, jolle oli asetettu pieniä ruukkuja. Menin lähemmäs. Mausteita. Nuuskin eri mausteiden mietoja tuoksuja, kun kuulin kellon soivan. Lähdin pikaisesti pois huoneesta. Kuului kolme kertaa vaimea kilahdus. Kastelujärjestelmät menivät päälle, ja kaikki kasvit saivat päivän vesiannoksen. Ilmaan nousi raikas vesihöyry. Hengitin syvään. Seuraavaksi saavuin suihkulähteen luokse. Nuotio sen takana paloi iloisesti piittaamatta vedestä joka ympäröi sitä. Edessäni oli myös kotoisan näköinen ruskea sohva. Minun teki mieli kellahtaa sohvalle ja ottaa päiväunet, mutta aikatauluni oli tiukka. Halusin tarkistaa kellon ajan, mutta en uskaltanut ottaa puhelintani esille.

Kaksi kolibria istahti kevyesti sohvan laidalle. Ne katsoivat minua kiinnostuneilla kirkkailla silmillään. Jatkoin matkaani linnuista piittaamatta vasemmalle seinustalle. Ensimmäinen vasemman puoleinen ovi johti tilavaan vessaan. Auringon valo siivilöityi kauniisti lumen ja lasin yhdistelmän läpi katosta. Suljin oven ja palasin aulaan. Meinasin kirkaista, mutta tukahdutin huutoni. Ohitseni käveli solakka jaguaari. Se heilautti korviaan välinpitämättömänä. Seison liikkumatta, kunnes kissapeto oli mennyt ohi. Kiihdytin askeliani viimeiselle ovelle. Huoneessa oli kasvien varsia, puiden runkoja kietoutuneina yhteen. Ne muodostivat erilaisia kuvioita riippuen mistä suunnasta niitä katsoi. Löysin sydämiä, aurinkoja, kirjaimia, nuotteja ja tähtiä. En tiennyt, kauanko ihailin oksien muotoja, mutta lopulta tunsin kuinka puhelimeni tärisi takataskussani. Jätin oven auki ja lähdin huoneesta. Ulko-ovella odotti vanha ja kulunut vieraskirja, joka pyysi minua jättämään merkin itsestäni. Kirjoitin nimeni ja poistuin talvipuutarhasta taakseni katsomatta.

Inka

Elena Leeven lukuvinkki

Tuesday, December 3rd, 2013

Louisa M. Alcott Pikku Naisia (Suom.Tyyni Haapanen)

Luin lapsena joitain kirjoja useamman kerran. Sellaisia, joista erityisesti pidin. Legendaariset tyttökirjat, kuten L.M. Montgomeryn Runotyttö - ja Anna -kirjat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Rakastin leikkiä ”vanhanaikaista”; se tarkoitti pukeutumista roolivaatteisiin, jotka vastasivat mielikuvaani tyttökirjojen tyttöjen vaatteista. Eläydyin olemaan tyttö, joka muistutti paljon näiden kirjojen tyttöjä, olematta kuitenkaan suoranaisesti kukaan heistä. Yleensä leikkimäni hahmot olivat hyvin köyhiä, orpoja ja vaatimattomista oloista ponnistavia. Yksi kirja tarjosi kuitenkin samaistumispintaa yli muiden.

Tänä syksynä odottaessani esikoistani, tyttöä, tartuin uudestaan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaaniin, jonka oma äitini minulle alun alkaen luki ääneen. Lukiessani tutustuin uudestaan Marchin siskoksiin, mutta lisäksi pääsin lähemmäs omaa sielunmaisemaani lapsena. Pikku naisia -kirja kertoo hurmaavasta Marchin perheestä, sen neljästä erilaisesta tyttärestä, heidän äidistään ja ihmisistä tämän vaatimattomasti elävän, mutta rakkauden täyteisen ja eloisan perheen ympärillä. Eniten se on kuitenkin kirjailija Alcottia itseään muistuttavan Jo Marchin, perheen villikkotyttären kasvutarina. Samastuin lapsena voimakkaasti tähän kapinalliseen päähenkilöön. Haaveilin kirjailijan ammatista ja omasta kyläkoulusta. Leikin Jo Marchia kirjoittaen tarinoita ja näytelmiä vanhanaikaisella kaunokirjoituksella, sulkakynää mustepulloon kastaen kynttilän valossa. Tosin pikku naisista - turhamaisesta Amystä, ujosta ja kiltistä Bethistä, äidillisestä Megistä ja rohkeasta Josta - löytyi kaikista jotain tuttua ja itselle ominaisia luonteenpiirteitä.

Kuten minulle itsellenikin lapsena, kirjassa äiti on pikku naisille esikuva. Isän ollessa sodassa hän kasvattaa tyttöjä, tukien ja kannustaen heitä omina yksilöinään, ja keskustelee heidän kanssaan esimerkiksi naisten ja miesten tasa-arvosta. Molemmilta vanhemmilta tarttuu pikku naisiin siihen aikaan harvinaisempi ja vapaampi ajattelu, joka kirjassa näyttäytyy etenkin silloin, kun tytöt kohtaavat perheen ulkopuolisen maailman takapajuisemmat käyttäytymismallit ja jämähtäneen sovinnaisen ajattelun.

Pikku naisia -romaanissa ja sen jatko-osissa on välillä myös hyvin surullinen pohjavire. Vaikka Marchin perheen elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista ja murheellisia asioita tapahtuu, on tarina kuitenkin täynnä pakahduttavaa elämäniloa ja uskoa tulevaan. Jo kuuntelee sydämensä ääntä, eikä anna periksi etsiessään omaa tietään ja sitä, mitä itse haluaa suhteessa siihen mitä tytöiltä kirjan tapahtuma-aikaan yleisesti odotetaan. Enemmän kuin hyvät naimakaupat ja turvallisuutta Jo haluaa tulla kirjailijaksi ja nähdä maailmaa.

Vaikka Pikku naisten julkaisemisesta on jo lähes 150 vuotta, kannustaa se edelleen tyttöjä ympäri maailmaa olemaan rohkeita ja kyseenalaistamaan heille valmiiksi valettuja muotteja. Ja vaikka edistystä on vuosikymmenten saatossa tapahtunut, on Suomessakin edelleen yllättävän monia asioita, jotka eivät käy tasan miesten ja naisten kesken. Jo March on yhä kelpo roolimalli tuleville pikku naisille.

Ilmoittautuminen kevätlukukaudelle on alkanut!

Monday, December 2nd, 2013

Kevään kursseilla matkataan maailmalla ja myyteissä, kirjoitetaan runoja sekä avustetaan Vinski –lehteä. Ilmoittautumaan pääset klikkaamalla kurssin otsikkoa etusivun oikeassa laidassa. Muistathan, että voit ilmoittautua vain yhdelle kurssille lukukauden aikana. Tervetuloa mukaan!