Laura Lähteenmäen lukuvinkki

José Saramago: Kertomus sokeudesta ([1995] 1997)
suom. Erkki Kirjalainen

”Meidän sisällä on jotain, jolla ei ole nimeä ja se me ollaan”

Kun luin Kertomus sokeudesta -kirjan ensimmäisen kerran, olin ällikällä lyöty. Kertomus vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta. Tarina oli vahva, kysymyksen asettelu kiinnostava ja Saramagon pitkä virke makuuni.

Kertomus sokeudesta on täsmäkirja minulle. Olen aina pelännyt sokeutumista. Minulla on synnynnäinen silmävika, ja sain ensimmäiset silmälasit kolmivuotiaana. Lapsena leikin Tsaarin kuriirin sokeutumista, ja Pieni talo preerian Maryn sokeus vei yöuneni pitkäksi aikaa.

Minulle ja varmasti monelle muullekin sokeudenpelko on mustan pelkoa. Saramagon kirjassa sokeus ei kuitenkaan ole mustaa vaan valkoista. Ihmiset näkevät sokeutuessaan kaiken valkoisena. Heidän silmissään ei ole mitään vikaa – ”ei sarveiskalvossa, ei silmänvalkuaisessa, ei värikalvossa, ei verkkokalvossa, ei mykiössä, ei verkkokalvon keltatäplässä, ei näköhermoissa” – vaan silmät ovat täysin terveet. Lisäksi tämä sokeus tarttuu.

Tarina etenee niin, että mies sokeutuu kesken automatkan. Hän suunnistaa silmälääkärin luokse, missä ihmiset, lääkäri mukaan lukien, sokeutuvat. Sokeus tarttuu kulovalkean lailla, mutta silmälääkärin vaimo on sille immuuni; tästä tietää aluksi vain hänen miehensä.

Terveysministeri siirtää sokeutuneet karanteenin. Paikaksi valitaan kolkko ja valmiiksi epäsiisti mielisairaala. Porttia avataan sen verran, että uudet sokeat saadaan sisälle. Kirja paneutuu kuvaamaan kaunistelematta, millaisiksi järjestys ja sokeiden elämä muodostuvat.

Esimerkiksi ruuasta tulee vaarallinen kiistakapula. Sokeat jakautuvat hyviin ja pahoihin, varkaisiin ja sovittelijoihin. Ruoalla aletaan tehdä kauppaa, ja koska rahaa ei ole riittävästi, eikä sitä kukaan näe laskea, myös omalla keholla tehdään kauppaa. Ihmiset muuttuvat eläimiksi hämmästyttävällä vauhdilla. Sokeuden myötä siisteys ja tavat rapistuvat. Miksi edes yrittäisi, kun kukaan ei näe?

Ihmiset ovat hädissään elämän jatkumisesta. He muuttuvat ahneiksi ja epärehellisiksi. Yhteinen kauhea kokemus ei yhdistä vaan erottaa. Hirmuinen on myös ihmisten tarve päästä takaisin kotiinsa. Kun mahdollisuus siihen viimein tulee, kaupungin sekasorto järkyttää jokaista.

Vaikka kirjan ahdistavuus paisuu sivu sivulta, löytyy poikkeusoloissa ihmisestä myös toivoa. Lääkärin vaimon johdattama pieni joukko pääsee turvaan lääkäripariskunnan kotiin. Yhteinen illallinen sekasorron keskellä on kaunis. Kirja kehottaakin jo alusta alkaen: ”Jos pystyt katsomaan, näe. Jos pystyt näkemään, huomaa.”

On tärkeää, että lääkärinvaimo säilyttää näkönsä tässä allegorisessa tarinassa. Hänen kauttaan nähdään, mitä tapahtuu, kun kaikki kontrolli häviää. Lopulta kuitenkin myös hän toivoo sokeutuvansa. Mitä niin hirveää hän näkee, ettei kestä sen näkemistä?

Yhä syvemmälle pimeyteen ja epätoivoon kiertyvä kirja kertoo siitä, miten heikkoja rakennelmia ovat sivistyksemme, tapamme ja uskomme kaiken pysyvyyteen. Kriisiin varautumattomuus paljastuu katastrofeissa. Saramagolle tällainen kehittely on tuttua: Kivisessä lautassa Pyreneitten niemimaa lähtee ajelehtimaan merille ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa käsitellään viidettä mahdollista evankeliumia neljän tunnetun rinnalla. Kertomus sokeudesta sai myöhemmin sisarteoksekseen Kertomuksen näkevistä.

Itselleni Kertomus sokeudesta on ennen kaikkea kertomus kiitollisuudesta. Kertomus siitä, että näen ja joskus jopa huomaan.

Comments are closed.