Archive for October, 2013

Metsänystävien tarinakurssin satoa

Monday, October 28th, 2013

Luontohavaintoja

Valkoinen taivas,
sumusormet ojollaan,
kurkottaa maata kohti.
Kietoisiko vaippaansa,
pudottaisi pisaran?

Sorjat koivut pian kadottaneet
syksyasunsa
kirjavan.
Henkäys heikko irrottaa
lehden keltaisen.
Kuin lintu siipirikkoinen
lepattaa laskeutuessaan,
liittyy maan kirjavaan peittoon.

Syvemmällä korvessa
valo vähenee.
Vaihtuvat nuoret, hoikat koivut
juroihin havupuihin.
Vihreys lisääntyy kuin
kuusiherran parta.

Runkoja vanhoja, lahoavia,
lojuu mättäiden tasalla.
Sammal jo peittää varpujen kera,
kuollut saa elämälle olla alusta.

Eräästä puusta sojottaa
silmien tasalla oksa.
Paljas sormi näyttää polun,
muuten huomaamatta jääneen.
Johtaako se haltioiden hoviin?
Jos sienirinkien sisään astun,
joudunko keijujen tanssiin?

Kirjoittaja: Anskuti
____

Koivun keltaiset lehdet
kuiskivat tuulelle
tulevasta onnesta.

Katuvalojen hehku
loistaa pimeässä
vasten märkää asfalttia.

Ruusupensaan kukka
nojaa vasten
karvasta marjaa
hakien lämpöä.

Rypyläinen sieni
kurottaa taivaalle
kuin utelias ananas
kukkaruukussa.

Kirjoittaja: Milja

____

Hiekanjyvät lentävät ilmassa kun potkin maata.
Niitä pelottaa kun raivonkyynelet valuvat poskillani

Taivaalta tippuu hiljakseen vesipisaroita.
Ihan kuin vesikin väistäisi minua ja pahaa tuultani

Ruohikko suhisee hiljaa iltatuulessa.
Jopa ruoho haluaa lepyttää minut

Kun saavun pihalle, sade tuntuu taukoavan.
Taivaassa halutaan että minä tulen hyvälle tuulelle

Pieni hymy kaartuu kasvoilleni ja tammenterho putoaa maahan.
Tammi lähettää terhon hymyilemään maasta minulle rohkaisevasti

Kun kaivan avainta esiin, koivun oksat suhisevat.
Ruohikko on kertonut koivulle pahasta tuulestani ja koivun rauhoittava puhe saa minut leppymään täysin

Olen taas hyvällä tuulella.
Auringonkukka näyttää minulle peukkua ja virnistää

Kirjoittaja: Kerttu

____

Hylätyn eläimen hätä

Miksi jätit minut huolehtimatta?
Miksi lähdit?
Miksi et antanut rakkautta?
Miksi et ymmärtänyt minua?
Olen vain pieni ja viaton.
Rakastin sinua.
Mutta sinä unohdit minut.

Kärsin vuoksesi.
Kärsin, koska päätät niin.
Alistun kohtalooni.
Käperryn kolooni,
pimeään.
Kestän tuskat.

Kestän vain,
jos rakastat minua.

Rauhaa myös eläimille

Minäkin, pieni ja suloinen gerbiili,
tarvitsen rauhaa.
Lepoa vaatimuksista.
Iloa yksinäisyydestä.
Lomaa söpönä olemisesta.

Koe-eläin

Halusin saada rakastavan kodin.
Te halusitte muuta.
Häkissä on yksinäistä ja pimeää.
Sitä te ette ymmärrä,
katsein anovinkaan.

Kirjoittaja: Anna

____

Paikan henki

Tuuli puhalsi navakasti puiden latvoissa. Suuren koivun oksistosta leijaili hiljalleen maahan muutama keltainen lehti, joista jokainen näytti avuttomalta ja yksinäiseltä, kuin odottaisi tappavaa kylmyyden iskua. Pihamme sora-alueen reunassa oli kapea oja, jonka yli hyppäsin pellolle huutaen: ”Nelli!”
Shetlanninlammaskoiraa ei näkynyt mailla eikä halmeilla, ennen kuin se kaahasi rannasta korvat tuulessa hulmuten. Hymyillen kaivoin ulos livahtaneelle koiralle taskustani herkkupalan. Nelli ahmi herkun ja käveli sitten keskelle peltoa kielloistani piittaamatta. Aioin juuri suuttua koiralle, kun jähmetyin näkemästäni.
Nellin vieressä seisoi – ei, ei seisonut vaan leijui viitta-asuinen kalpeakasvoinen mies, jolla oli pitkä pukin parta ja musta takkuinen tukkapehko. Sen silmät olivat tyhjän harmaat. Säikähdin, kun se laski läpinäkyvän kätensä Nellin päälaelle, mutta koira vain nuolaisi sitä. Huomattuaan minut olento kohotti katseensa ja avasi suunsa: ”Kaunis koira sinulla.” Ääni oli kähinän ja rahinan sekoitusta sekä ihmeellisen matalaa ja selkeää. ”K-kiitos…” sopersin.
Kuin tilauksesta leijuva mies avasi suunsa uuteen kähinään. ”Ihmettelet varmasti, kuka tai mikä minä olen. Minä kerron sinulle, kunhan lupaat pitää salassa kaiken kertomani. Olen vampyyrihaamu, joka vartioi tätä tyhjää peltoa ja sen latoa”, haamu aloitti ja kavahdin taaksepäin. ”Ennen se ei ollut tyhjä. Täällä on ollut esi-isieni koti jo vuosisatoja, mutta sitten kaksi kaltaistasi ihmistä valtasi tämän paikan. Tumma sumu taivaalla on kuolleiden vampyyreiden varjoarmeija. Ne ovat joutuneet pimeään metsään kuolemansa jälkeen. Minä suojelen peltoa heidän vallaltaan, enkä pääse pois, koska varjot ovat täällä. Minä en pääse pahan sukuni takia taivaaseen, mutta en joudu metsäänkään. Minä jään tänne ikuisesti.”
Minä järkytyin. Oli kyllä mielenkiintoista kuulla haamun tarina, mutta silti… se vain oli jotenkin raaka. ”En kerro kenellekään. Ehkä me vielä joskus näemme”, sanoin ja vilkutin vampyyrihaamulle. Lähtiessäni laitoin merkille haamun kotiladon punaisen maalimerkin ja kutsuin Nellin luokseni. Hyppäsin ojan yli ja rojahdin nojaamaan vasten autotallin seinää. Vilkaisin pellolle. Yksinäinen vartijahaamu hymyili ja vilkutti minulle.  Tieltä kuului kolinaa, ja samassa haamu haihtui ilmaan.

Kirjoittaja: Milja

Laura Lähteenmäen lukuvinkki

Friday, October 18th, 2013

José Saramago: Kertomus sokeudesta ([1995] 1997)
suom. Erkki Kirjalainen

”Meidän sisällä on jotain, jolla ei ole nimeä ja se me ollaan”

Kun luin Kertomus sokeudesta -kirjan ensimmäisen kerran, olin ällikällä lyöty. Kertomus vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta. Tarina oli vahva, kysymyksen asettelu kiinnostava ja Saramagon pitkä virke makuuni.

Kertomus sokeudesta on täsmäkirja minulle. Olen aina pelännyt sokeutumista. Minulla on synnynnäinen silmävika, ja sain ensimmäiset silmälasit kolmivuotiaana. Lapsena leikin Tsaarin kuriirin sokeutumista, ja Pieni talo preerian Maryn sokeus vei yöuneni pitkäksi aikaa.

Minulle ja varmasti monelle muullekin sokeudenpelko on mustan pelkoa. Saramagon kirjassa sokeus ei kuitenkaan ole mustaa vaan valkoista. Ihmiset näkevät sokeutuessaan kaiken valkoisena. Heidän silmissään ei ole mitään vikaa – ”ei sarveiskalvossa, ei silmänvalkuaisessa, ei värikalvossa, ei verkkokalvossa, ei mykiössä, ei verkkokalvon keltatäplässä, ei näköhermoissa” – vaan silmät ovat täysin terveet. Lisäksi tämä sokeus tarttuu.

Tarina etenee niin, että mies sokeutuu kesken automatkan. Hän suunnistaa silmälääkärin luokse, missä ihmiset, lääkäri mukaan lukien, sokeutuvat. Sokeus tarttuu kulovalkean lailla, mutta silmälääkärin vaimo on sille immuuni; tästä tietää aluksi vain hänen miehensä.

Terveysministeri siirtää sokeutuneet karanteenin. Paikaksi valitaan kolkko ja valmiiksi epäsiisti mielisairaala. Porttia avataan sen verran, että uudet sokeat saadaan sisälle. Kirja paneutuu kuvaamaan kaunistelematta, millaisiksi järjestys ja sokeiden elämä muodostuvat.

Esimerkiksi ruuasta tulee vaarallinen kiistakapula. Sokeat jakautuvat hyviin ja pahoihin, varkaisiin ja sovittelijoihin. Ruoalla aletaan tehdä kauppaa, ja koska rahaa ei ole riittävästi, eikä sitä kukaan näe laskea, myös omalla keholla tehdään kauppaa. Ihmiset muuttuvat eläimiksi hämmästyttävällä vauhdilla. Sokeuden myötä siisteys ja tavat rapistuvat. Miksi edes yrittäisi, kun kukaan ei näe?

Ihmiset ovat hädissään elämän jatkumisesta. He muuttuvat ahneiksi ja epärehellisiksi. Yhteinen kauhea kokemus ei yhdistä vaan erottaa. Hirmuinen on myös ihmisten tarve päästä takaisin kotiinsa. Kun mahdollisuus siihen viimein tulee, kaupungin sekasorto järkyttää jokaista.

Vaikka kirjan ahdistavuus paisuu sivu sivulta, löytyy poikkeusoloissa ihmisestä myös toivoa. Lääkärin vaimon johdattama pieni joukko pääsee turvaan lääkäripariskunnan kotiin. Yhteinen illallinen sekasorron keskellä on kaunis. Kirja kehottaakin jo alusta alkaen: ”Jos pystyt katsomaan, näe. Jos pystyt näkemään, huomaa.”

On tärkeää, että lääkärinvaimo säilyttää näkönsä tässä allegorisessa tarinassa. Hänen kauttaan nähdään, mitä tapahtuu, kun kaikki kontrolli häviää. Lopulta kuitenkin myös hän toivoo sokeutuvansa. Mitä niin hirveää hän näkee, ettei kestä sen näkemistä?

Yhä syvemmälle pimeyteen ja epätoivoon kiertyvä kirja kertoo siitä, miten heikkoja rakennelmia ovat sivistyksemme, tapamme ja uskomme kaiken pysyvyyteen. Kriisiin varautumattomuus paljastuu katastrofeissa. Saramagolle tällainen kehittely on tuttua: Kivisessä lautassa Pyreneitten niemimaa lähtee ajelehtimaan merille ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa käsitellään viidettä mahdollista evankeliumia neljän tunnetun rinnalla. Kertomus sokeudesta sai myöhemmin sisarteoksekseen Kertomuksen näkevistä.

Itselleni Kertomus sokeudesta on ennen kaikkea kertomus kiitollisuudesta. Kertomus siitä, että näen ja joskus jopa huomaan.