Archive for May, 2013

Keräilijän runokurssin satoa

Tuesday, May 21st, 2013

Runoja keväälle Johanna Venhon kurssilaisilta!
Huilun kirkas korkea ääni,
sekoittuu käen kukuntaan.
Alkaa metsätähtien valkea tanssi,
kun ylös päivänvaloon pusketaan.

Viritetyillä stradivariuksillaan,
heinäsirkat marssia soittaa.
Säestää satakielien kaunista laulua,
Pellon keltaiset keväthäät koittaa.

Auringonlaskun oranssi hehku,
varjoja maahan heijastaen.
Tummana siluettina hentoinen siipi,
vaaleankeltaisen sitruunaperhosen.
Kirjoittaja: Kemppu

Kevätsunnuntai

Sade lakkaa,
maan pintaa,
kynsilakat pitäis poistaa,
vaatekaappi oottaa,
kirpputorikamaa,
kirjat ja lehdet luettavana,
rivitalot tiiliset,
pallopaidat punaiset,
kiukku ja väsymys,
kesävaatteet,
odottamaton yllätys,
sää taas puheenaiheena,
pullat pakastimessa,
potenssit aivot valtaavat.

Kirjoittaja: Vellu

Pehmeä runo

Uppoan ja vajoan
sileään lämpöön.
Olen saippuakuplassa
lasin hauraassa.
Puhallan voikukkapalloa
ja höytyvät
lentävät vapaina.
Kunnes herään
aamuun.

Kylmä runo

Jääkristallit sinkoavat silmistäni
kun näen sinut siinä seisomassa
puhumassa ja nauramassa
hänelle.
Vaikka ulkona on lämmin
möykky ei sula.
Se kaihertaa paikassa jota en tiedä.
Hyhmettää, jäähdyttää.
Kaikki mitä sanon, on kylmää,
kaikki mitä tunnen
epätodellista.
Illalla kun itken jäätä
en aamulla enää muista
miksi.

Kirjoittaja: Kristiina

Laulu

Laulu soljuu purona
virtaa iloisena
kuplii, poukkoilee aaltoillen
tuulen viestiä kertoen.
Laulu kulkee sulavasti
kepeästi hypellen
Laineilla luritellen
aurinkoon loikaten.

Kylmyys

Kylmyys puristaa kasaan sisältäpäin
mieliala laskee kuin benji-hyppääjä sillalta.
Kylmät sanat kolahtavat
kuin kaiku pitkin kolkkoa luolaa
kaiku kiirii toistaen samoja sanoja
ja kerraten samoja ajatuksia,
jotka vain jäädyttävät lisää.

Kirjoittaja: Minja

Melkoinen meininki maailmassamme:
Miksi muka minä?
Milloin minä?
Minusta…
Minäminäminä!
Mänttiä mölinää!

Kirjoittaja: Emppu

Aloitan alusta
Aina uudestaan.
Ikinä ei onnistu,
Mutta lopettaa ei saa.
Yritän. Epäonnistun.
Apua kukaan ei jaa.
Sitten sinä
Viimein siinä,
Yrittämässä sinäkin.
Kokeilemassa.
Harjoittelemassa.
Elämistä maailmassa.

Kirjoittaja: Pinja

Sari Peltoniemen lukuvinkki

Tuesday, May 14th, 2013

Jukka Parkkinen: Korppi ja Pitkänen (WSOY, 1985)

Tämän kirjan ilmestymistä odotin hartaasti. Olin lukenut aiemmat Korppi-sarjan kirjat (Korppi ja kumppanit, Korppi ja korven veikot sekä Korppi ja korpin poika) ja pitänyt niistä kovasti. Kirja lunasti odotukset ruhtinaallisesti ja olimme siitä kavereitten kanssa kovin innoissamme. Siteerasimme ahkerasti kirjan runoja; oli aika, kun kaikkiin onnittelukortteihin liitettiin Kalevi Korpin runo. Veljeni painoi minulle korppipaidan, jota käytän vieläkin, mutta vain tärkeissä tilaisuuksissa.

Mainittakoon, että minä ja kaverit olimme tuolloin parikymppisiä ja ylikin. Korppi-kirjat on luokiteltu lastenkirjoiksi, mutta onneksi luokituksista ei tarvitse välittää. Sitä paitsi Jukka Parkkinen on kertonut, ettei edes ajatellut kirjoittavansa ensimmäistä Korppi-kirjaansa erityisesti lapsille, mutta eläimellisten päähenkilöiden vuoksi teos sijoitettiin automaattisesti lastenosastolle.

Olisin voinut vinkata minkä tahansa Korppi-kirjan, mutta varis Pitkäsellä on eityinen paikka sydämessäni. Pitkäsen takia sydämessäni on tilaa myös muille variksille - uskon, että jokainen Korppi-kirjojen lukija alkaa arvostaa varislintuja. “Niin kuin suojelisit norppia, vaali varista ja korppia”, runoilee Kalevi Korppi. (Jokaisen luvun alussa on Korpin runomuotoinen mietelmä.)

Pitkänen pitää Kalevi Korpille seuraa koko kevättalven. Ne ovat poikamiehiä kumpikin; ”kansainvälisiä herrasmiehiä”, luonnehtii Kalevi. Niitä yhdistää myös nirsoilemattomuus, mitä tulee ruokavalintoihin. Luontovalokuvaaja Kuoppalan tuoma haaska, kaatopaikka ja makkaratehdas kiinnostavat. Varis Pitkäsellä vain on tapana syöksyä tilanteisiin liian rämäpäisesti. Se on muutenkin hiukan koheli, kun korpilla taas on taipumusta syvämietteisyyteen.

Pitkäsen ja Kalevin sanailu on hauskaa luettavaa, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Se on aivan omanlaistaan, älykästä ja hurttia.

– Ilves! varis huudahti. – Siihen ei tepsi mikään muu kuin tappara.

Usein linnut viljelevät tällaisia viittauksia kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Viittauksia on hauska bongata, mutta se ei ole välttämätöntä tekstin ymmärtämiselle.

- Minä elän, lintu sanoi karheasti. Tuntui kuin kivi olisi vierinyt variksen sydämeltä.

Monin paikoin kirja siis hivelee monelaisia huumorintajuja, suoraan ja salavihkaisemmin. Mutta ei kirja jää mieleen, ainakaan minun, jos se pelaa pelkällä huumorilla. Korppi ja Pitkänen näyttää valon rinnalla varjon: haikeuden ja huolen. Alakulo polttelee Kalevi Korppia, joka ei enää ole nuori, mutta oma perhe on jäänyt haaveeksi. Muut linnut käyvät keväisin soitimelle ja alkavat rakennella pesiä, mutta Kalevi on joutunut seuraamaan touhua sivusta. Silti se jaksaa vielä haaveilla ja hankkia sormuksenkin.

Ihminen on usein vaaraksi luonnolle. Sen saa tuta varsinkin yksinäinen susi, joka sattuu jolkottelemaan liian lähelle ihmisten alueita. Pian sen perässä on metsästäjäkaarti, mutta korppi ja varis auttavat eläintoveria hädässä. Suden kanssa tulee puhe Punahilkka-sadusta ja varis Pitkänen pukee sanoiksi eläinkansan näkemyksen: “Mitä se metsästäjä siinä sählää suden tarinassa. Olisi antanut olla rauhassa.”

Korppi-kirjat ovat hyvä esimerkki sellaisista teoksista, joihin on aivan turha iskeä mitään ikärajoituksia. Ne sopivat kaiken ikäisille samaan tapaan kuin vaikka Tove Janssonin Muumit ja Timo Parvelan Ellat. Korppeja voi suositella kenelle tahansa, mutta erityisesti hänelle, joka ei ole kiinnostunut luonnon kaikenkarvaisuudesta. Hän on kaikkein kipeimmin Korppi-filosofian tarpeessa.