Matias Riikosen lukuvinkki

Matias Riikonen on esikoiskirjailija, jonka teos Nelisiipinen lokki ilmestyi Gummerukselta 2012.

Tove Jansson: Muumikirjat

En oikeastaan haluaisi suositella mitään kirjaa. Enkä puhua niistä. Luen niin kuin Muumilaakson marraskuun homssu Tuhto, piilossa ullakkokomerossa. Miksi sitten aina tuleekin joku Vilijonkka, riuhtaisee komeron oven auki ja kysyy: ”Mitäs kirjaa sinä luet?” Yhtä kirjaa vain. En minä halua alkaa lörpötellä siitä. Eikä muumikirjoillekaan tehnyt välttämättä pelkästään hyvää, että ne löydettiin ja niistä alettiin puhua. Kun kirjojen suosio kasvoi, muumipeikotkin kasvoivat. Kirja kirjalta ne muuttuvat kuvituksissa yhä pyöreämmiksi, kuin jokin tauti turvottaisi niitä.
Kaikki siis ”tietävät” muumikirjat ja voi kysyä, tarvitseeko niitä suositella kenellekään. Jotkin kirjat ovat kuitenkin sellaisia, että ne kyllä ”tietää” mutta niiden ohi kävelee silti toistuvasti. Muistan, miten katkera olin, kun luin muumisarjan kirjat ensimmäistä kertaa. Olisin halunnut kasvaa niiden kanssa, antaa kirjojen herkkyyden ja lumouksen vaikuttaa sieluni muotoutumiseen. Mutta oli liian myöhäistä. Minusta oli jo ehtinyt tulla paatunut lurjus, jolla on ruostunut sydän.
Muumikirjojen parissa voi todellakin kasvaa, koska ne ovat sekä lasten että aikuisten kirjoja. Joku Muumipapan urotyöt on lapsilukijalle värikäs seikkailukertomus, kun taas vanhempi lukija löytää siitä itsekeskeisen ja kokemuksiaan paisuttelevan kertojan. Kirja parodioi Cellinin kaltaisia muistelmakirjoittajia.
Kaksi viimeistä muumikirjaa ovat aikuisille kirjoitettuja lastenkirjoja. Lastenkirjamuoto antaa luvan käyttää sellaista symboliikkaa, joka olisi toisaalla kenties turhan ilmeistä. Muumipapassa ja meressä Muumipappa haluaa kokea itsensä jälleen mieheksi ja päättää viedä perheensä saarelle. Keskellä saarta sojottaa hylätty majakka, jonka valon Muumipappa yrittää saada syttymään. Muumipeikko ja pikku Myy löytävät kuusten alta majakan valoa päin lentäneiden lintujen hautoja. ”Niin kauas kuin sumussa saattoi nähdä, siellä seisoi rivissä pikkuruisia ristejä.” Muumipeikko arvelee, että majakanvartija keräsi kuolleet linnut joka aamu. ”Ja tuli yhä surullisemmaksi. Ja jonakin päivänä hän sammutti majakan ja lähti tiehensä”. Voiko miehuuden tuhoisasta puolesta kipeämmin kirjoittaa? Ja voiko mies olla hyvä vain luopumalla miehuudestaan, ”sammuttamalla majakan”?
Toisin kuin tosikkomainen romaanikirjailija, ”luihu lastenkirjailija”, kuten Jansson itseään nimitti, saa kirjoittaa infantiilisti ja purkaa ”hengenvaarallisen naiiveja” tunteitaan. Hän saa kirjoittaa epäluulostaan miehisyyttään etsiviä isiä kohtaan mutta myös täyttää Muumilaakson hurjalla kauneudella. Se on maailma, jossa tanssitaan villisti, vaikka laaksoa lähestyy pyrstötähti, ”taivas on tummanpunainen” ja ”puut huohottavat kuumuudessa”. Mutta se on myös teollinen maailma, jossa on posetiiveja, puhelimia ja huvikentän vekottimia. Koskaan ei kuitenkaan näytetä tehtaiden piippuja, sitä rumuutta, jonka juuri teollisuus on. Kaikki se on piilossa jossain Yksinäisten Vuorten takana.
Vaikka kyllä Tove Jansson tiesi senkin, että ennen pitkää rumuus ja ikävyys täytyy kohdata. Hän kirjoitti Muumilaakson marraskuun. Se on hienoin ja haikein muumikirja, jossa muumiperhe on kadonnut ja joukko hahmoja saapuu autioon muumitaloon. He yrittävät elää kuin muumiperhe, pitää yllä omaa haavekuvaansa idyllistä. Tietenkään se ei onnistu. Ja kuitenkin he ovat hetken yhdessä, omalla tavallaan, ennen kuin jättävät toisilleen hyvästit ja katoavat lumipyryyn ”ympärillään se alakuloisuus ja helpotuksen tunne, joka tavallisesti seuraa jäähyväisiä.”

Comments are closed.