Proosan taikaa

Kertomukset ovat Hannu Simpuran ohjaaman Proosan taiat ja taidot -kurssin osallistujien kirjoittamia.

Tasan ei käy onnenlahjat

Hihkumäen vanhainkodissa on meneillään bingoilta. Onnettareksi valittu hoitajaneiti vetelee numerolappuja isosta keltaisesta puupömpelistä, joka on pöydällä hänen vieressään. Ruokasali, jossa bingoa pelataan, on tupaten täynnä iäkkäitä naisia ja miehiä. Toiset seuraavat numerojen arpomista valppaasti, kommenttejaan huudahdellen, kun taas jotkut ovat tyystin unohtaneet koko pelin, tai heitä ei oikeastaan kiinnostaisi.
Severi Muttinen on päättänyt tänä iltana voittavansa ensimmäisen palkinnon. Hän ruksii otsa kireänä numeroita ja puhisee, kun niistä ei millään näy muodostuvan rivejä. Hän sattuu vilkaisemaan vierustoveriaan Matti Sinivirtaa, joka on uuvahtanut pöytää vasten ja korisee hiljaa hengittäessään. Hänen bingokuponkinsa makaa hänen edessään hylättynä, vailla ensimmäistäkään rastia.
Severi Muttisen sydän jysähtää. Matin kupongissahan on juuri ne numerot sievässä vaakarivissä, jotka juuri huudettiin. Kiero hymy nousee Severin huulille. Hän muistaa kuinka koulupoika-aikoinaan hän oli ollut samalla luokalla Matin kanssa. Sinivirran poika oli kova lukemaan, ja oli eräälläkin luokan kevätretkellä niin keskittynyt johonkin opukseen, ettei kuullut tai nähnyt mitään muuta. Silloin Severi oli napannut Matin eväät itselleen ilman että tämä lainkaan huomasi. Myöhemmin Matti etsiskeli hämmentyneenä eväitään ja mietti olikohan hän jo syönyt ne.
Severi hihittää muistolleen ja katselee ahneesti orpona pötköttävää lappusta, vilkaisee varkain ympärilleen ja sieppaa kupongin. Tilalle hän tyrkkää omansa ja alkaa kiireenvilkkaan rastittaa Sinivirran kuponkia.
-BINGO! hän karjahtaa mahtavana ja iskee lapun nyrkissään ilmaan.
- Jaha, siellä meillä onkin ensimmäinen voittaja: herra tummanvihreässä villatakissa, kiekaisee onnetar ylipirteästi ja toinen hoitaja alkaa tarkistaa pöydän alla olevasta pahvilaatikosta voittoja.
Severi kihertää tyytyväisenä ja tönäisee Matin hereille.
- Hei Sinivirta! Minäpä voitin ensimmäisen palkinnon! hän kehaisee vahingoniloisena. Matti katsahtaa Severiä unisesti muistamatta heti missä oltiin ja huomasi sitten Severin hänen eteensä jättämän kupongin. Kummissaan hän muistelee ettei ollut ehtinyt rastittaa ainuttakaan numeroa, vaikka niitä nyt olikin vähän siellä ja täällä.
Severi kipaisi niin nopsaan kuin kävelykeppinsä tuella pääsi, palkintoaan hakemaan. Hän odotti innoissaan herkkukoria tai vaikkapa sikarirasiaa, mutta hämmästyksekseen hymyilevä hoitajaneiti löikin hänen kouraansa kirjan.
- Ajattelimme tänään jakaa kaikille sivistystä mestariteoksien avulla, neiti hihkaisi ja taputti onnitellen Severiä selkään. Severi katsoi tuohtuneena niteen etukantta, jossa luki: ”Rikos ja rangaistus”.

Nimimerkki: Hile

—–
Herätyskello pärähtää soimaan. Sen räminä tunkeutuu syvälle tärykalvoihin asti. Käsi ujuttautuu peiton alta lyömään kellon hiljaiseksi. Siristelevät silmät katsovat kellotaulua ja pää mätkähtää takaisin tyynyä vasten. Seinän takaa kuuluu hirvittävä musiikinjumputus. Viimein Kat vääntäytyy ylös sängystään. Huoneessa on liian kirkasta, aurinko siivilöityy suoraan kangasverhon läpi huoneeseen. Kat vetää eilen koulussa olleet vaatteet niskaansa ja harppoo huoneesta ulos. Äiti on jättänyt kahvipannuun tipan kahvia ja pöydälle lapun, jossa hän ällöttävän imelästi sanoo tulevansa kotiin vasta myöhään ja, että jääkaapissa on kinkkupiirakkaa. Kat ryttää lapun ja kaataa itselleen kahvia ja tekee nopean voileivän. Televisio on jätetty auki ja sieltä tulee jooga-ohjelma. Syvään hengittävä nainen ruudun takana on teennäinen ja ärsyttävä. Kat mussuttaa leipäänsä haluttomana ja katsoo tuota ylimaallisen laihaa ja yli ruskettunutta naista. Viimein hän luovuttaa livän suhteen ja jättää sen keittiön pöydälle, samoin kuin rypistyneen lapunkin. Hän menee eteiseen ja lähtiessään sulkee ulko-oven hiljaa perässään. Ovi kuitenkin paukahtaa niin kovaa rappukäytävässä, että Katin on pakko pidellä korviaan. Ulkona aurinko paistaa kirkkaana taivaalla, kun Kat kävelee katua pitkin linja-auto pysäkille. Tien penkalla oleva ruoho näyttää ylivihreältä ja epätodellisen kirkkaalta. Ilma on liian raikas ja puhdas. Kat sipaisee takkuisia hiuksiaan korvan taakse. Juuri kun hän on pysäkin kohdalla, bussi huristaa mutkan takaa. Kat vilkuttaa sen pysähdyksiin. Bussi on puolillaan täynnä ihmisiä. Kat menee mahdollisimman taakse, kuten tavallista. Edessä istuva lihava nainen puhuu puhelimeensa, niin kovaa, että varmasti koko bussi kuulee sen. Eikä siinä vielä kaikki.  Hän ei puhu edes englantia, vaan jotain täysin ymmärtämätöntä kieltä. Jo kielen korostus ja nopea puherytmi saavat pään särkemään, saatika sitten se, että nainen tuntuu puhuvan puolikuurolle ihmiselle. Bussi hypähtelee ja rämisee pienissäkin mutkissa ja töyssyissä.

Onneksi bussi on jo koulun kulmalla ja Kat painaa nappia noustakseen kyydistä. Auto nytkähtää pysähdyksiin niin lujaa, että jo seisomaan nousseet matkustajat horjahtavat uhkaavasti eteenpäin. Kat ei edes kiitä kyydistä kun hän hyppää autosta ulos lämpimään auringonpaisteeseen. Ilma on turhan raitis ja Kat hoipertelee kohti inhottavaa koulurakennusta kohti päätään pidellen. Älä koskaan hankkiudu humalaan, jos joudut seuraavana päivänä raahautumaan kouluun.

Nimimerkki: Chain on Destiny

—–

Kerkko istahtaa tuoliinsa opettajanpöydän takana, avaa salkkunsa sekä tietokoneen. Nimien luettelu
opiskelijaluettelosta alkaa. Opettajamme muistuttaa menninkäistä suorittamassa rutinoitunutta tarkastuskierrostaan. Hän toteaa nimen toisensa perään pehmeällä tuhinalla ääntäen ja klikkaa sarakkeeseen väriä, jos apaattista joo-äännähdystä ei kuulu. Puolet listan riveistä kirkuvat punaisina, mutta Kerkko ei kuule. Hän ei välitä, vaikka puoli kurssia vaihtelevalla kokoonpanolla istuu tunteja kahvion puolella. Eipäilemättä ope tuntee olonsa tyydyttäväksi omassa kolossaan läppärin, nuottipinojen, kosketustaulun ja sähköisen koskettimiston keskellä. Nuorten lauma pöydän toisella
puolella ei yllä häneen. Se ei ole hänen reviiriään.

Kerkko on kalju, ei täysi pulipää kuitenkaan. Mies näyttää Pelle Hermannin sedältä. Hän on taatusti sukua vaaleine sivukiharoineen ja suurine perunanenineen. Sedällä on pulskean menninkäisen ominaisuuksia navan seudun lisäksi kasvoillaan. Silmät ja suu ovat sykkyrässä naamalla kuin rusinat pullassa. Harmaa villatakki lämmittää luovaa sielua. Kotoinen taiteilijatyyppi viihtyy selvästi tieteensä parissa. Nykynuorten printtipaitoja muistuttava t-paita kasetinkuvineen iloitsee ”Back to the sixties!” mukaillen Kerkon etuvartalon profiilia. Paksusankaiset, raskaat silmälasit ovat jatkumoa sille tietomäärän painolle, joka on kerrostunut harmaiden hiuspörröjen väliin.

Luokassa on poikkeava tuoksu. Lieneekö Kerkon ominaishaju diffuntoitunut ilmaan vai  onko kyse ilmastoinnista? Aromia on vaikea määritellä. Karvas? Tunkkainen? Seniili? Ei sentään. Mielikuvitukseni kiitää jo opettajan koulunjälkeiseen elämään. Taiteilijan sielu näyttäisi pitävän mielen vireänä, ainakaan Kerkon mieltä ei näytä vaivaavan eläkkenodottajan masennus. Mies heiluu vähäeleisen tehokkaasti karttakeppinsä kanssa, kun ei kyyhötä tuolillaan nuotteja taululle näppäillen. Vain epätietoinen katseen harhailu muutamina sekunteina paljastaa hänet. Kokeneelle opettajalle keskittyminen ei ole välttämätöntä tunnin pyörittämiseksi.

Kerkko on rento opettaja. Laiskoille opiskelijoille rentous on myönteistä, puolivillaista poissaoloseurantaa. Lupaavat, nuoret musiikinteoreetikot taas hämmentyvät puolivillaisesta opetustyylistä. ”Mennäänkö kauhun tasapainolla?” ukkeli kysyy ja astahtaa
seisaalle, ”Aloitetaan eturivistä.” Tietämättömän vastausvuorolla seuraa vihjeitä ja avustavia kysymyksiä. Kuusten, arabialaisten turbaanien tai traktoreiden piirtäminen tietokoneen nuottiviivastojen väliin huteralla hiirikädellä ei tosin lähestyne nykyaikaista pedagogiikkaa. Kuvat kuuluvat viittavan milloin eri sointuihin, milloin arabialaisesta musiikista tuttuun ylinousevaan sekuntiin. Lopulta kuulustelu päättyy kuitenkin samoihin kysymyksiin. ”Mitäs nämä
ovat?” ”Niin, kuusia”, Kerkko myhäilee omaa tuotostaan. ”Missäs niitä kuusia kasvaa?” ”Niin, metsässä. Skutsiin meni.” Menninkäinen omassa elementissään ei vakuuta kaikkia. Joku kysyy, miksi viimeistä kromaattista modulaatiota ei olisi voinut tulkita enharmonisena. ”No siinä ei oikein onnistu…” Ähkäystä muistuttavaa mutinaa seuraa uuden tehtävän alustus.

Luokassa mustavalkoisen musiikin pidot paranevat, kun väki vähenee ja kahvittelijain kerho kerää kannattajia alakerran toisessa päässä. ”Jahah, tuliko lähtö”, Kerkko murahtaa, kun ovi käy, ja
hymyilee. Hän suhtautuu sitäkin useammin veikeällä perusvirneellään asioihin kuin olisi tilanteeseen loogisesti sopivaa. Vastasipa opiskelija väärin, sanoipa hän unohtaneensa läksyt tai lopulta joutuvansa lähtemään, Kerkko virnistää varmasti. Siinä vasta ammattihymy. Kerkon ujompi puoli hakeutuu piiloon nuorten vieraalta energialta, vaikkapa sitten näennäisen yhteistyön eleen taakse.

Minulle Kerkon rentous merkitsee hyväntuulista jutustelua. Kun eturiveille on jäänyt enää muutamia sinnikkäitä opiskelijoita jäljelle, Kerkko intoutuu kertomaan menneisyydestään. Jollen täysin skutsiin tulkitse, hymy saa lämpöä ja silmät kirkastuvat mustien sankojen takana. Hän
naurahtaa kiinnostuneille kommenteillemme, mutten silti erehdy. Kerkko puhelee enemmän itselleen kuin meille. Minusta tuntuu, etten voi päästä hänen kokemusmaailmansa sisään. Kerkko voi niellä mumisten lauseidensa loput, kun tietää itse miten juttu päättyy.

Nimimerkki: Ilona

—–
Parvekkeelta on hyvä katsoa maailmaa. Siinä tuntee itsensä kuin Jumalaksi konsanaan, ellei tähän ikään mennessä sellaisen kaikkivaltiaan olemattomuudesta olisi ehtinyt jo vakuuttua. Mieltä kohottaa tunne siitä, että jokin muukin kuin kerrostalon hissi on kohottanut minut tänne, kymmeniä metrejä noiden ymmärtämättömien ihmisten yläpuolelle.
Alhaalla kaduilla lapsia ja aikuisia juoksee sikin sokin keskellä keskeneräistä elämäänsä ja varmana siitä, ettei elämä lopu ennen kuin he ovat sen valmiiksi saaneet. Ja siinä on vasta ensimmäinen virhe.

Elämästä selviää kun on taito jättää maalaus kesken siinä vaiheessa kun värit alkavat valua. Pitää osata asettaa kangas kuivumaan eikä yrittää väkisin parannella. Pensselien huuhtelu ja pöydän pyyhkiminen siitä maalista, joka ei vielä ole ehtinyt kovettua likaisenvärisiksi syyliksi puupintaan.
Maalaus jää puolivalmiina odottamaan että joku sitä jatkaa, vajavaisena mutta siistinä, paikoilleen saadut värit tarkasti omilla alueillaan.
Sellaiseen säntillisyyteen ihmisen pitäisi tyytyä. Että edes jotain tuli tehtyä, mutta kunnolla.

Hosumalla ei tule hyvää. Tuon virkkeen jokainen kynnelle kykenevä mummi tai vaari opettaa lapsenlapsilleen. Minäkin kuulin sen aikanani - kuulin, mutten oppinut. Eikä ihmekään: se ei ole mikään tavallinen virke, se on kokemus. Kuin äidin puhallus kyynärpään ruhjeeseen.
Lapsen silmissä tuo pieni ele tekee ihmeitä. Äiti tietää että hänen hengityksensä mukana haavaan korkeintaan lentää yhä lisää bakteereja. Silti hän puhaltaa koska sillä tavoin lapsi rauhoittuu, koska hän omalla tavallaan tietää sen olevan välttämätöntä. Vuosisatoja äidit ovat puhaltaneet lastensa haavoihin.
Vuosisatoja isovanhemmat ovat käskeneet nuoria olemaan hosumatta liikoja.
Hosumisen tuhovoiman kaikessa laajuudessaan ymmärtää vain vanhus. Se on kokemuksen tuomaa viisautta joka oivalletaan vasta tässä iässä, kun ollaan valmiita kertomaan se yhä uusille ymmärtämättömille.

Aurinko häikäisee silmiin. Pitää istahtaa muovituolille ja nostaa kämmensyrjä otsalle. Valo heijastuu autonpelleistä ja pyöränrangoista takaisin niin kirkkaina että kirvelee.
Hiekkaa pöllyävä maa on saanut kantaakseen uudet kesärenkaat ja pyöränkumit.

Tunti sitten muori lähti keskustaan seurakunnan kokoukseen. Se seisoi eteisessä napittamassa takkiaan kun minä totesin, ettei se Herra heitä sen suopeammin katso, vaikka muutaman kerran viikossa kävisikin pullakahvit nauttimassa ja siinä sivussa laulamassa yhden virren ja ristimässä kätensä. Muori tuhahti ja veti baskeria syvemmälle päähänsä. Olisi kuulemma poissa kolme tuntia. Kolinaa. Lukon kalskahdus auki ja kiinni.

Pois ovat jääneet halaukset, suukotukset ja matalalta lausutut vihjaukset. Vuosikymmenet ovat opettaneet tiivistämään, jättäytymään niukkoihin tervehdyksiin, lyhyihin kinasteluihin. Parasta mitä voin toivoa, on ‘heikunkei’ ja pieni, ryppyinen hymy. Siihen käärittynä lepäävät vuosikymmenten halaukset ja suukot tiiviissä paketissa. Mieleen nousee muistoja, seepiansävyjen pehmentämiä mutta todentuntuisia. Sen verran minäkin toivon kohtalon suopeutta, että muori noiden kaksipyöräisten ihmisten keskeltä selviäisi hengissä vielä kotiin asti.
Ennen vanhaan uudetkin pyörät kolisivat kuin lehmänkello ja puolikuurokin osasi väistää ajoissa. Nykyään pyörät suhahtelevat ohi oikealta ja vasemmalta, hiljaa kuin jänikset. Kädensijoihin on köytettynä kaikenlaisia kelloja ja muovinaruja, mutta mitään ei viitsitä käyttää. Taitavat olla pelkkiä koristeita vakuuttamassa ostajansa kuvitellusta mallikelpoisuudesta.
Pyöräilijälle riittää toive siitä, että pahaa-aavistamaton jalankulkija päättää pysyä viivasuoralla radallaan juuri silloin kun ollaan pyyhältämässä ohi.

Pyörissä materialisoituu ajan henki. Nopeaa, hiljaa, yksin. Muista piittaamatta.
Virtaviivaisia liikkeitä ja tasainen syke. Jos typerä kanssaihminen päättää jäädä ihailemaan tienvarren leskenlehtiä, hän on ainoastaan tiellä. Hänet pitää kiertää tai jopa pysähtyä odottamaan. Syke laskee. Erikoismuotoilluista urheiluvaatteista pulitettu hinta menee hukkaan kun ei saada edes harjoitella rauhassa!

Seuratessani tuota maailman päätöntä hosumista, alkaa päässäni kypsyä ajatus. Mitä minä tässä istun ja pyörittelen näkymättömiä mielipiteitäni? Kun tahtoo parannusta, on tehtävä parannus.
Otan parvekkeen kaiteesta tukea ja kampean itseni ylös, metalli on kuumennut auringossa. Parvekkeen kynnys on vuosi vuodelta korkeampi. Kaksi seikkaa, joita tuskin huomaan nyt, kun olen hetki hetkeltä hurmioituneempi ideastani.
Muutama tovi menee miettiessä, sitten katseeni osuu purkilliseen nastoja kirjoituspöydällä. Hymyilen. Niin moderneiksi ei pyöränkumeja vielä ole tehty, etteivät vanhat kunnon nastat niihin tepsisi.

Lapsenlapsia minulla ei ole ja tunnen helpotusta siitä, että velvollisuuteni tulee viimeinkin hoidettua. Tämän opetuksen saa tuntea koko Seppälänkadun pyöräarsenaali. Ei hyvää tule hosumalla. Ja vaikka tulisikin, ei sen äärelle ymmärretä pysähtyä. Minä aion herättää ihmiset. Ajatus saa oloni hartaaksi.
Pukeudun, tarkistan että avaimet ovat paikallaan takintaskussa ja lähden ulos.

Totta kai he ensin harmistuvat. Mutta jonkin matkaa vikuroivaa ja tyhjäkumista pyöräänsä talutettuaan he alkavat erottaa vastaantulijoiden kasvot, kadunvarren maisemat ja kaiken, mikä aiemmin pyörän selästä katsottuna on vilahdellut pelkkinä epäselvinä viivoina näkökentän laitamilla. Saattavat siinä sivussa tulla huomanneeksi jotain, mistä koko loppuelämänsä ovat kiitollisia tuntemattomalle herättäjälleen.
Nastojen sijasta kannan taskussani onnen siemeniä.

Kun tuntuu ettei kukaan katso, annan nastojen pikkuhiljaa ropista pyörätielle. Varon katsomasta taakseni.
Asvaltille ropisevien metallinpalojen ääni on huoleton, melkein hilpeä. Kuin kourallinen lapsuuden marmorikuulia.

Nimimerkki: Bianca

—–
Kyllä taas ärsyttää tuo polven kolotus. Ei ole helppoa myöntää olevansa vanha ja heikentynyt, enkä aio sitä kyllä kenellekään sanoa. Näkökin reistaa, ei meinaa aina nähdä sanomalehteä lukea. Varsinkaan, jos ei sytytä lukulamppua. Kyllä se on kumma, kun eivät lapsenlapset usko, että pimeässä lukeminen pilaa silmät. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Aina minä siitä muistutan ja sitten sytytän sen lampun niillekin, kun eivät itse kuulemma jaksa. Mutta voi tuota polvea. Ei tekonivelkään oikein auttanut, jäykkä se on silti. En kuitenkaan valita, vaikka henki menisi. Nykypäivänä sitä valitetaan ties mistä pikkuasioista, oikeita vaikeuksia koskaan kokematta. Ennen vanhaan sitä tiedettiin, mitä on, jos on elämässä vaikeaa.

Olin tässä yhtenä päivänä kaupassa hakemassa lukuvaloon lamppua, perunoita, maitoa, voita, lihaa ja ruisleipää, kun mittani tuli täyteen nykypäivän narinoita. Olin kassajonossa. Se jono oli pitkä, täynnä huokailevia, ruuhkavuosien ihmisiä, sylit täynnä terveellisiä viherpiiperrysruokia. Siinä ne vaihtoivat painoa jalalta toiselle ja puhuivat puhelimiinsa kaupan kassajonossa valittaen kiirettään sekä väsymystään. Kyllä se oli ennen vanhaan minullakin kiire, mutta ei valitettu. Aamusta iltaan sai raataa työssä, mutta se oli elämää. Lauantai-iltana kun pääsi tansseihin tukka kammattuna ja nenäliina taskussa, pyöritettiin tyttöjä pitkin parkettia. Se oli onnea ja autuutta. Sieltä tansseista minä sitten Mirjaminkin löysin. Mirjam itki lohduttomasti eräänä kesäiltana tanssilavan ulkopuolella, ja minä kuivasin nenäliinallani hänen kyyneleensä. En monta kertaa sen jälkeen nähnyt hänen itkevän, kun lähdettiin kulkemaan yhdessä. Nykyään saan kulkea yksin, kun hänestä aika jätti melkein kahdeksan vuotta sitten. Rintasyöpä se oli, mikä meidät erotti.

Missäs minä olinkaan… Ai niin, niissä ihmisissä. No ei se vielä mitään, että koko jono oli täynnä näitä räkyttäviä valittajia, vaan vielä kassalla työskentelevä myyjä, asiakaspalvelija, näytti väsyneeltä ja kehtasi vielä mainita minulle surkeasta säästä, joka väsyttää ja masentaa. Silloin minä huusin: ”Jumalauta! Eikö teillä ole muuta mielessä kuin väsymys ja kiire?” Otin maitopurkin kassahihnalta ja paiskasin sen lattiaan. Komeasti se levisi pitkin poikin ja räiskyi lähimpien vaatteillekin. Astuin sotkun yli ja jätin ostokset kauppaan lähtiessäni kotiin. Polvikaan ei vihoitellut, mutta päässä kiehui. Sinä päivänä en syönyt sitten muuta kuin kaurapuuroa, tavaillessani hämärässä sanomalehteä.

Nimimerkki: -iia

—–
Opettaja asettaa ruutupaperin videotykille ja alkaa piirtää suunnikasta. Hänen katseensa haravoi luokkaa ja pysähtyy ystävättäreeni, Iirikseen, joka nojaa pulpettiin kädellään.
”Mikä ero on suunnikkaalla ja suorakulmiolla?”, opettajamme Hermanni kysyy Iirikseltä ja mutristaa huuliaan.
”En mä tiedä”. Hermanni nostaa kulmakarvojaan ja näyttää hämmentyneeltä.
”Älä mussuta siinä”, Hermanni sanoo ja pudistelee päätään hymyillen. Iiris näyttää nolostuneelta ja turhautuneelta.

Hermannin katse liukuu luokan perälle missä luokkamme pojat keskustelevat kovaan ääneen.
”Tuukka, eturiviin”, Hermanni komentaa ja pyörittelee kynää kädessään. Tuukka koittaa vastarintaa, mutta se ei auta. Hermannin päätös on järkkymätön.

”Niin mikä se ero on?” Hermanni palaa suunnikkaisiin ja haravoi taas luokkaa katseellaan. Aina piikitteleviä lauseita keksivä Iiris huudahtaa:
”Vähän on vaikea nähdä kun sun pää on tiellä”
”Pää se on kuule minullakin, enkä siitä aio luopua”, opettajamme lohkaisee vitsin ja koko luokka repeää nauramaan.
Tästä huomaa Hermannin huumorintajuisuuden, josta varmasti jokainen Hermannin oppilas saa osansa, halusipa sitten tai ei. Hermanni on 61-vuotias, jo opettajien eläkeiän ohittanut, hauska, huumorintajuinen ymmärtäväinen ja rento matematiikanopettajamme. Hänellä on harmaat hiukset ja silmälasit, ja hänen pukeutumistyyli on oikein opettajamainen. Mustat, kiiltävät kengät, siniset farkut ja harmaa villapusero. Mutta osaa hän repäistäkkin. Joskus hän tuli kouluun keltainen paita päällä. Se oli hauskaa, ja ihailtavaa.

”Se ero, että suunnikas on vinoon potkittu suorakulmio”, Tuukka oivaltaa.
”Hyvä Tuukka”
”Ja mä istun edessä, vaikka vastaan kokoajan”, Tuukka tuhahtaa ja katsoo opettajaamme pistävästi.
”No kun mä nyt uudestaan ajattelen, niin Tuukka, vaihda tuonne takariviin”. Tuukka näyttää hämmentyneeltä ja hymyilee.
”Ja Pinja”, Hermanni painottaa nimeäni ja katsoo minua lasiensa takaa. ”Jos piirrät musta pilakuvaa, lasken sun numeroa”
”En, sä tuut olemaan tosi otettu tästä, tää on suuri kunnia”, hymähdän ja jatkan henkilökuvan raapustamista matikanvihkoon.

Kun kysyn henkilökuvaani varten Hermannin ikää, se kirvoittaa paljon keskustelua. Mikä on elämän paras hetki? No, Hermannin mielestä elämä muuttuu kokoajan helpommaksi ja helpommaksi. Kysyessämme hänen elämänsä kohokohtia, ovat ne oman lapsen, ja lapsenlapsen syntymä.
”Mutta on nuoruuskin ihan kivaa aikaa”, Hermanni myöntää ja hymyilee.

Hermanni on yksi lempiopettajistani. Hänen tunnit ovat kotoisia ja rentouttavia, ja kuka uskoisi, että matikka on rentouttavaa? En tykkää matikasta erityisemmin aineena, mutta Hermanni on saanut minut kiinnostumaan siitä enemmän. Vaikka on hänessä omat ‘opettaja’-puolensakin on hän mukava ja kiva ja siksi lempiopettajiani. Hän on myös erilainen opettaja ja siitä syystä teinkin tämän henkilökuvan hänestä.

Nimimerkki: Judy

—–
Tätä keväisen lämpöaallon katkaisevaa rankkasadetta päiviteltiin ja kauhisteltiin viikkoja etukäteen. Kioskit saivat kunnian kehystää keltaisiin raameihinsa todellisia paisuttelun mestariteoksia, jotka antoivat ymmärtää että taivaalta sataisi vähintään rikkihappoa, soraa (juuri kun edellinen oli saatu lakaistua pois) ja raamatun lakikiviä.

Avautuvien sateenvarjojen humahduksen voi kuulla poukkoilevan kaikuna pitkin tiiliseiniä. Vesi tipahtaa taivaalta yllättäen ja voimakkaana kuin räjähdys. Se painaa sateenvarjon kangasta väkivalloin ja saa varren ympärille kiertyneet rystyseni kalpenemaan.

Mielikuvituksettomatkin löytävät sisäisen luovuutensa kun heidät laittaa kaatosateeseen ilman sateenvarjoa. Ohi juoksee ihmisiä takit, puunoksat, roskisten kannet ja kirjat päidensä suojana. Epätoivoisinta tulkintaa edustaa keltatakkinen nainen. Hän kipittää kiiltävänmärkänä läpi vesiverhon, jota pään päällä keikkuva sateenvarjon metallinhohtoinen luuranko ei kykene vastustamaan.
Hänen sietää olla onnellinen siitä hyvästä. Tuskin mistään löytyy parempaa syytä vaihtaa kuivuneen pyykin tuoksuinen yöpuku päälle ja pesiytyä kotisohvalle kahvikupin ja romaanin kera.

Pisaroiden paino laittaa tuoreet lehdet nyökkäilemään. Rännien pidättelemä vesi hyökkää riehakkaana syleilemään tummuneita laattoja.
Kengät imevät itsensä nahkeiksi vedestä samalla kun tuuli paiskaa pisaroita vinoon ja auttaa niitä livahtamaan sateenvarjon reunan alitse.
Minä huomaan ensimmäiset kadulle pyrkivät kastemadot. Olennot liikkuvat pareittain kuin sydänystävät tai rakastavaiset.
Auton- ja pyöränrenkaat ovat saaneet veden myötä uuden, tirisevän äänen, joka tuo mieleen letut ja pannulle sulavan voinokareen.

Olen sateenvarjosta huolimatta läpimärkä. Risteyksen jälkeen lasken varjon ja vedän sen raajat suppuun kuin nukkumaan käpertyvällä hämähäkillä.
Kastun päälakeani myöten mutten pidä kiirettä ehtiäkseni suojaan. Otsaani pitkin hiipii ujoja, tunnustellen eteneviä vesinoroja.
Sama vesi on aiemmin valunut pitkin viisisataavuotiaan tammen juuria ja alas tyrannosauruksen selkää. Se on tipahdellut villikauriin turvalle ja pullotettu lähdevetenä.
Juuri nyt maailma on sellainen kirja, johon syventyneenä ajetaan oman pysäkin ohi.

Kävelyn lomassa työnnän kieleni ulos ja maistan viimeisiä 4,5 miljardia vuotta.

Nimimerkki: Bianca

—–
Nuori nainen hypähtelee pehmeää, ruohon peittämää polkua. Askeleet ovat kevyitä ja täynnä voimaa. Hän puikahtaa koristeellisesta, kasvien peittämästä rautaportista sisään puutarhaan ja istuutuu keinuun haaveilemaan. Nainen katselee puhtaan kirkasta taivasta ja joutuu siristämään silmiään auringon valaistessa innokkaasti puutarhaa. Mikään ei tuo taivaalle tummuutta. Kevyt, leppoisa tuuli silittää naisen käsivarsia ja poskia, jotka punoittavat. Puutarhan puut, suuret ja vahvat koivut keskustelevat hiljaa tuulen voimalla naisesta, huokuen salaisuuksia. Pitkäksi kasvanut ruoho huojuu tuulessa kahisten. Siellä täällä näkyy arkoja niittykukkia, joiden hennonväriset terälehdet ovat avautuneet kauniiseen päivään. Ne näyttävät hymyilevän. Perhosia lepattelee rauhallisesti ympäristössä.

Nainen työntää keinun vauhtiin ja hymyilee lentämiseltä tuntuvalle liikkeelle. Puutarha näyttää rakastetulta ja vähitellen villiintyneeltä. Yhteen puuhun on iskenyt salama, jonka voimasta puu on jakaantunut moneen osaan. Tuo puu on kuitenkin jo korjaantunut niin, että siitä näyttää kasvavan monta vahvaa runkoa. Puihin kiinnitetyissä linnunpöntöissä linnut laulavat sointuvasti toisilleen. Nainen kuulee myös mehiläisten pörräävän ahkerina ympäristössä.

Nainen pysäyttää keinun vauhdin ja alkaa hyräilemään hiljaa laulua. Hän sulkee silmänsä ja tuntee, kuinka aurinko kutittaa hänen silmäluomiaan. Hän laskeutuu keinusta ruohikkoon ja laulun loputtua nukahtaa vihreyden keskelle vieno hymy huulillaan.

Nimimerkki: -iia

—–
Kun katu tukee askelia

Minä vain katsoin eteeni. Huomasin, että jossain vaiheessa oli tullut kevät ja minä tajusin sen vasta nyt. Lunta ei ollut missään, kengät eivät kastuneet, ei satanut. Tiedätkös, katua näkyi suorana eteenpäin aivan niin kuin Pariisissa Champs Élyseellä: monta sataa metriä suoraan käveltävänä. Haltuun otettavana.
Minä en ollut kävellyt puoleen vuoteen. Katulaatat olivat sammaloituneet, toivat mieleen metsän. Aurinko paistoi niin kirkkaasti ja minä olin niin pieni. Lokit kirkuivat, lähellä merta tuuli kovasti. ”Ottakaa vastaan jos kaadun tästä kaikesta”, minä kuiskasin kärpäselle, joka kimalsi valossa.
Nurmikko ympärillä oli hurmiossa puskenut korkeammaksi kuin sen pensaan versot, jotka elivät ensimmäistä kevättään ikinä. Elinvoima syöpyi minun ajatuksieni pohjalle, se aivan sama, millä huutavat lokit nousivat siivilleen. Ilmavirta haisi mullalle, jalkojen alla ja maan alla oli kymmenentuhatta ruskeaa tuhatjalkaista. ”Minä olen täällä, te siellä alhaalla”, kulkivat minun ajatukseni yhä kauemmaksi niistä harmaista verhoista, jotka olivat peittäneet ikkunana koko talveksi. ”Valo voi satuttaa”, he olivat silloin sanoneet.
Tien vieressä oli monta taloa, mutta ne etääntyivät. Hiipivät kauemmas, kun huomasivat, ettei niiden torjuvia suljettuja ovia ja kulmikkaita ikkunankuvatuksia kaivattu. Taivas nousi korkeammalle, eihän ilma paina mitään. Sininen taivas kohoili minun hengitykseni tahtiin ja minä puhalsin. Juuri niin, tuuli vastasi.

Kirjoittaja: Reetta