Kari Hukkilan kurssilaisten kertomuksia

Rakas Anniina,

kirjoitan onnitellakseni sinua ylioppilastutkintosi suorittamisesta. Todella hieno saavutus! Olen hyvin ylpeä tyttösestäni. Taitaa kyllä olla väärin kutsua sinua tytöksi, sillä sinusta on jo varttunut kypsä ja älykäs nainen.
Tiedän mitä ajattelet kirjeestäni. Sähköpostilla tavoittaisin sinut toki paljon nopeammin. Mutta viime aikoina päätäni on alkanut kivistää katsellessani noita välkkyviä heijastuksia. Ja mielestäni kirjeessä on jotain romanttista. Se tuo mieleen omat isovanhempani ja Vanhan ajan.
Siirsin tilillesi hieman rahaa tukeakseni matkaasi. Kuulin äidiltäsi, että olet lähdössä Interrailille tänä kesänä. Olenko koskaan kertonut omista seikkailustani Euroopassa?
Olin yhdeksäntoistavuotias, toivoton unelmoija, villi ja vähemmän ryppyinen kuin nyt. Halusin nähdä maailmaa, sivistää itseäni ja kerätä kokemuksia. Niin, kokemuksia minä janosin. Lapsuuteni oli kulkenut ohitse huomaamatta, ei kovinkaan tapahtumarikkaana. Saavutettuani vapauden ja itsenäisyyden, halusin seikkailla.
Nousin junaan kahden parhaan ystäväni kanssa. Kummankin nimi oli Ella. Ellat ja minä matkustimme läpi Euroopan ja näimme kaikenlaista elämää. Sain kovasti kaipaamiani kokemuksia. Mutta yksi niistä jäi erityisesti mieleeni.
Barcelonassa nousimme laivaan, joka veisi meidät Italiaan. Silloinen Italia oli kovin erilainen kuin sinun tuntemasi, sillä tämä tapahtui ennen Suurta Vedenpaisumusta. Olimme matkalla Civitavecchiaan. Matka kesti noin kaksikymmentä tuntia. Siinä ajassa maailmani ehti järistä.
Laiva lähti myöhään ja me kävimme väsyneinä matkalaisina suoraan petiin. Heräsin kuitenkin aamuyöllä selittämättömästi. Johtuiko se aikaerosta vai jostakin muusta, en osaa sanoa. Tunsin itseni täysin virkeäksi, joten nousin ylös. Hyttimme pienestä ikkunasta näin kalpean kuutamon. Outo halu päästä ulos valtasi minut. Niinpä jätin Ellat nukkumaan ja hiivin hiljaisen laivan poikki kannelle. Kaukaa kuului musiikkia. Ravintolassa ilta kai vieläkin jatkui, mutta kansi oli autio.
Olen aina rakastanut merta. Nojasin kaiteeseen nauttien suolan tuoksusta ja katselin kuinka kuun hopea valo ja varjot leikkivät tummassa vedessä. Merestä nousi usvaa, joka tuntui nielevän turhat ajatukset.
En huomannut häntä ennen kuin hän ilmestyi vierelleni. Kumma kyllä en säikähtänyt. Tuntui kuin olisin odottanut tuota tummatukkaista nuorukaista. Hetken seisoimme hiljaa. Sitten hän käänsi hitaasti katseensa minuun ja sanoi laulavalla englannillaan: ”Tällaisena hetkenä tuntuu kuin meri kutsuisi minua luokseen.”
Se oli outo asia sanottavaksi, mutta koko hetki oli mielikuvituksellinen. Kuiskasin hiljaa: ”Taidan nähdä unta.” Hymy käväisi nopeasti hänen kasvoillaan, kun hän vastasi: ”Kenties sitten uneksimme yhdessä.”
Yleensä kavahdin vieraiden miesten lähentelyä, mutta jokin niissä tummissa, surullisissa silmissä sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Juttelimme koko yön. Hän oli kotoisin Italiasta, hänen nimensä oli Nico ja hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäyksi. Juuri muuta hän ei elämästään kertonut, enkä minäkään puhunut omastani. Siitä ei ollut mitään mielenkiintoista sanottavaa.
Sen sijaan keskustelimme elämästä yleensä, unelmista ja kirjoista, joita olimme lukeneet. Jo puolen tunnin päästä olin korviani myöten ihastunut Nicoon. Tunsin löytäneeni sukulaissielun.
Aamulla havahduin yhteisestä unestamme, kun näin Ellan kiharaisen pään kurkistelevan meitä kauempaa. Naurahdin, nousin ylös tuolista, jossa olin kyyhöttänyt yön viimeiset tunnit ja sanoin:
”Noutaja tuli.” En kuitenkaan osannut lähteä. En halunnut elämäni taianomaisimman yön päättyvän. Odotin, että Nico tarttuisi kiinni kädestäni ja pyytäisi minua jäämään hänen luokseen. Olisin suostunut samantien, olisipa hän sitten tarkoittanut sitä päivää tai loppuelämää. Hän kuitenkin vain katsoi minua alakuloisilla silmillään ja sanoi: ”Niin, minunkin aikani on lopussa.”
Jääkylmä tunne valtasi minut. Jokin hänen äänessään oli kovin pahaenteistä. En vielä silloin tajunnut hänen elävän murheesta. Vasta sillä hetkellä olin peloissani. Kuka tuo mies oli ja miksi hän oli niin synkkä?
Lähdin ystäväni kanssa, enkä enää koskaan nähnyt Nicoa. Yritin etsiä häntä, mutta hän tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Hän jäi minulle ikuiseksi arvoitukseksi, mutta kenties niin oli parempi. Tuo yö oli kuin suoraan sadusta ja kutkutti romanttista mieltäni. Pian olin varma, että olin kohdannut hukkuneen merimiehen haamun.
Seikkailuni eivät loppuneet siihen. Ehkä voisin kirjoittaa sinulle joskus uudestaan, kultaseni, jos se vain sopii, ja tarinoida lisää. Näin vanhana muistoni ovat suurin aarteeni, tietenkin sinua lukuun ottamatta, ja haluaisin jakaa ne kanssasi.
Olen varma, että sinun seikkailustasi tulee suurenmoinen. Nyt on sinun aikasi kerätä omia kokemuksiasi, omia muistojasi.

Rakkaudella,
isoäitisi

Nurmeksessa 12.6.2072
Kirjoittaja: Mari Haikonen
——
Huokaus.
Miksi minä? Mitä olen tehnyt?
Kuulen kuinka korkealla yläpuolellani puiden latvat heiluvat. Tuuli riepottelee niitä mihin haluaa. Vain latva tuntee sen, juuri pysyy tiukasti pystyssä. Mikään tuulenvire ei saa sitä heilahtamaan.

Painaidun raskaamin vasten puuta. Nostan pääni ylös ja avaan silmäni. Yläpuolelleni avautuu kaunis iltataivas. Aurinkoa ei näy, mutta sen maalaamat väri näkyvät kauas. Monet eri oranssin ja keltaisen sävyt vuorottelevat taivaalla, kilpaillen, mikä niistä näkyy voimakkaiten. Kaikista vaalein keltainen sekoittuu tummansinisen kanssa yhteen niin, että sen juuri ja juuri erottaa.

Suljen silmäni jälleen. Vedän keuhkoni täyteen raikasta ilmaa. Voin erottaa kostean sammaleen tuoksun. Jossain rapisee, mutta en välitä siitä. Miksi pitäisi? Saanhan hetken vain istua tässä. Vain minä. Yksin. Ilman pelkoa. Ilman tuskaa.

Lintu lentää oksien lomasta vastakkaiseen puuhun. Se katselee ympärilleen varautuneesti. Pieni hymy leviää kasvoilleni. “Laula”, kuiskaan. Jään hiljaa odottamaan. Erotan selvästi, kuinka lintu avaa nokkansa, mutta siltä samalta isumalta lähtee kauhuissaan lentoon. Suupieleni laskeutuvat. Katseeni jää tuijottamaan tyhjää oksaa. Miksi en ole lintu? Miksi? Saisin vain lähteä lentoon tässä ja nyt. Ei tarvitsisi pysyä täällä kuuntelemassa muita ihmisiä. Saisin vain lähteä. Silmiäni kirvelee. Suljen ne ja pidättelen kyynelten tuloa kaikilla voimillani. Näen heti ne silmät. Ne kaikki silmät. Heidän kaikkien katseet. Silmien alle piirtyy nenä ja sitten suu. Suu, joka nauraa. Ne kaikki nauravat. Aivan edessäni on ne yhdet silmät. Ja se yksi suu, joka sanoo sanat “tapa ittes, ennen kuin me tapetaan sut”. Vahva käsi kauluksellani heittää minut maahan. Yritän pidätellä kyyneliä, mutta en voi niille mitään. Nyt kaikki viimeisetkin suut nauravat. Ne kääntyvät pois, jättäen minut maahan polvilleni. Aivan yksin.

Silmäni revähtävät auki. Hädissäni tarkkailen ympäristöäni. Puiden vankat juuret seisovat paikoillaan. Yläpuolellani tuuli riepottelee jälleen latvoja. Nyt kovemmin kuin äsken. Latvat heiluvat uhkaavasti. Entä jos ne kaatuvat? En mieti ajatusta sen enempää, kaatukoon jos ovat kaatuakseen. Juoksisin puiden alle. Se olisi helppo kuolema. Ennemmin kuolen luontoäidin käsiin kuin heidän. Haluaisin vain sulkea silmäni ja vajota uneen, mutta ne silmät, ne suut. Ne vainoavat minua.

Olenko oikeasti niin hirveä? Olenko? Olisiko kaikilla kaikki paremmin jos minua ei olisi? Mietin kuumeisesti. Yritän saada päähäni jotain pahaa, mitä olisin tehnyt. Mietin ja mietin, mutta en keksi. Tietenkin jokainen meistä on syntinen jollain tavalla, mutta en minä heille ole tehnyt mitään. Yritän keksiä jotain, mutta ainoa ajatus, joka tyhjässä päässäni pyörii on että, ehkä olen oikeasti vain hirveä ihminen. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään kauheana yksilönä. Olen aina ollu se hiljainen ja tunnollinen. Ehkä he vain näkevät minussa jotain, mitä minä en näe. Ajatus on kauhistuttava,olenko pitänyt itseäni valheessa? Enkö oikeasti olekkaan sellainen, mitä luulen? Näkevätkö he oikeasti minut vai olenko vain turha olio, josta on vain harmia? Mitä he ikinä näkevätäkään, on heidän pakko olla oikeassa, miksi muutenkaan he tekisivät minulle näin? He ovat oikeassa. Heidän on pakko.

Nälkä kurnii mahassani. Tai kurni. En muista kauanko olen tässä ollut. Istunut tässä ja vain ollut.  Kyllä vatsani jossain vaiheessa murisi, mutta siitäkin voi olla aikaa. Saan juuri ja juuri pidettyä silmiäni auki. Olen niin väsynyt. Niin uupunut. Käteni eivät jaksa enään nousta, eivätkä jalkani kantaa. Edes mieleni ei enään jaksa pyörittää ajatuksiani. Olen niin väsynyt.
Nostan katseeni taivaalle. Suurin osa väreistä on hävinnyt. Tummaa taivasta vastassa on enään se vaalea keltainen, jolle ei alussa annettu tilaa. Nyt se on kasvanut ja taistelee yksin pimeyttä vastaan. “Hyvä pikkuinen”, kuiskaan ja levitän viimeisillä voimillani hymyn kasvoilleni.

Kirjoittaja: Katri Harmaala
——
Tapaus L.A:ssa

Nahkakenkäni osuivat punaiselle matolle astuessani ovesta sisään. Katselin vähän ympärilleni ja mieleeni tuli: ”Aula näyttää mukavalta.”. Kävellessäni kohti hotellin vastaanottoa, mietin paljonko kello on. Huomasin, että hotellin seinällä ei ollut kelloa. Itsellänikään ei ollut kello kädessä ja kännykkäni oli jossakin reppuni taskussa, kun pakkasin sitä eilen kiireellä. Viimeinen paikkani oli Dallas, Texas. Jouduin pysähtymään siellä koska lentokoneessani oli tullut ongelma; joku matkustaja oli voinut huonosti ja valitti sydämeensä koskevan, joten jouduimme tekemään laskun sinne. Hyväpuoli oli se, että ennen Tokion matkaani ehdin tutkia lisää amerikkalaisten kulttuuria ja nähdä millaisia tapoja punaniskoilla oikeasti on. Huonopuoli oli se, että olin myöhässä. Dallasissa päätoimittaja oli soittanut minulle ja käskenyt tehdä tämä juttu niin nopeasti kuin voin. Vastasin siihen: ”Kyllä ymmärrän asian kiireyden, mutta tuolta on juuri härkä miehen perässä minun täytyy saada kuva siitä.”, ja lopetin puhelun.

Kävellessäni kohti huonettani haistoin tupakan hajun. Tajusin siitä sen, että tämä paikka on travellereille, jotka tykkäävät matkustaa halvalla. Heti avattuani huoneen oven tein monta havaintoa yhtä aikaa. Huone muistutti tilaltaan laivanhyttiä, paitsi laivasängyn tilalla oli tavallinen ruskeanvärinen sänky. Ikkunasta tuli sopivasti valoa, juuri kun aurinko oli laskemassa alas. ”Kotoisa.”, ajattelin rentoutuneena. Tiputin tavarat lattialle, heitin fedorani vaatenaulakkoon ja kaadun väsyneenä sängylle. ”Kunpa voisin olla kotona.” sanoin väsyneenä. Kuulin parin auton menevän ohi häiriten hiljaisuuttani ja päätin katsaista ikkunaan.
Ulos näen pienehkön tien. Stanford Avenue se on nimeltään, mutta se ei tuo kellekään mitään mieleen, koska se ei ole niin kuuluisa kuin Hollywood Bulevard. Oli ilta ja kadun vartta kävelee jos jonkinlaisia ihmisiä. Monet heistä ovat kai menossa viettämään viikonloppuaan juhlien. Autoja kulkee sopivaan tahtiin ja vaikka liikenteen ja poliisin sireenien ääni on kova se rentouttaa minua tarpeeksi joten alan nukkumaan.
Yhtäkkiä se kuuluu kova jyske. Niin kova jyske että se herätti minut syvästä unesta hereille. Sitten kuuluu kaukaisia huutoja. Juoksin ikkunalle ja avasin sen nopeasti. Katsoin ulos ja en nähnyt mitään heti lähistöllä, mutta kuulin autojen varashälyttimien kauhean äänen ja kuulin etäisiä huutoja. Nostaessani katsetta kauemmaksi näin vastapäisen rakennuksen ohi kaukana kauniin keltaisen mutta samalla kuolettavan punaisen tulipalon. ”Räjähdys”, ajattelin heti. Laitoin fedorani päälle ja päätin lähteä tutkimaan asiaa lähempää.
Tullessani ulos aulasta näin ihmisten juoksevan. Muutamat heistä juoksivat pakoon juuri sattunutta räjähdystä ja jotkut kohti räjähdystä tutkimaan asiaa. Itsekin aloin juosta kohti räjähdystä. Samalla aloin miettimään oliko kyseessä terroristien isku vai onnettomuus. Tällaista ikinä ei ole tapahtunut Los Angelsissa, joten päätin hidastaa vauhtia, koska pelkäsin, että joku alkaisi ampumaan paikalla. Kun pääsin räjähdyspaikalle (paikkaa en muista), tunsin sen kaaoksen ympärilläni. Kaikkialla oli verisiä ihmisiä. Jotkut kuolleita, jotkut elossa, mutta pahasti vammautuneita. Eräällä miehellä oli puolet kehostaan palanut. Hän oli varmasti ollut räjähdyksen liekkien vieressä, joten hän oli kuollut melkein heti. Meinasin ottaa kuvia ennen kun poliisit tulevat ja eristäisivät paikat, mutta tilanteen kaoottisuuden takia ja sen kaiken kauheuksien mitä näin silloin en voinut tehdä muuta kuin katso ja seurata. Lopulta poliisit saapuivat paikalle ja eristivät alueen ja auttoivat ihmisiä ambulansseihin. Kun yritin kysyä poliisilta tiesikö kuka olisi voinut olla tämän takana, hän vastasi: ”Ei sitä tässä voi sanoa.”. En tiedä tarkoittiko hän, että hän ei tiennyt kuka olisi syypää vai tarkoittiko hän, että ei voinut sanoa sitä ääneen tällaisessa tilanteessa. Kumminkin lähden kävelemään pitkää avenueta pitkin takaisin hotellille. Kun saavuin huoneeseen, avasin pienen mustan televisioni, jotta saisin lisää tietoa asiasta. Suureksi yllätyksekseni sain enemmän tietoa kuin ajattelinkaan. Selvisikin iskun olleen muslimiterroristien tekemä. Sen olisi kuullut räjähtää lähempänä keskustaa suurempien vahinkojen tuottamiseksi. Kuolleita oli 35 ja haavoittuneita 8 Siinä sitten istuin väsyneenä ja mietteliäänä. Aloin miettimään asiaa tarkemmin. Tällaista ei ole tapahtunut sitten WTC -tornien kaatumisen tai Utojan saaren ja Oslon räjähdyksen jälkeen. Aloin miettimään kaikkea. Miksi ihminen tekee näin, miksi ihmisten täytyy kuolla. Koko maailmankaikkeus tuntui niin mahdottomalta ja pelottavalta, että se yritti täyttää minun mieleeni. Lopulta tulin yhteen ja surulliseen tulokseen: ”Historia tulee toistamaan itsensä.”. Sitten käänsin ajatukseni pois siitä, sillä päähäni alkoi koskea sen takia. Päätin nukkua niin hyvin kuin mahdollista, lähteä huomenna Tokioon ja palata kotiin niin nopeasti kuin mahdollista.

Kirjoittaja: Joel Jääskeläinen

—–
Kaksi teini-ikäistä tyttöä kävelee vilkkaassa kauppakeskuksessa. Toinen puhuu lähes taukoamatta innostuneena, välillä vaaleita hiuksiaan pörröttäen. ”…Ja sit se kerto, et tänää tulis vihdoinki myyntii uusin Twilight!” Tytön innostunut kiljahdus saa muutamien ohikulkijoiden päät kääntymään. Huvittunut ilme yritetään kätkeä monin eri keinoin, mutta puhuja ei tunnu huomaavan mitään. Hänen vierellään kävelevä tyttö sen sijaan huomaa, ja yrittää hänkin kätkeä pienen hymynkareensa. ”Niin, niinhän sä oot tainnu sanoo jo… ainakin kymmenen kertaa”, tytön kaveri toteaa ja naurahtaa kepeästi. Tyttö katsahtaa ystäväänsä hyväntuulisena. ”En nyt ihan…” hän tuhahtaa ja huitaisee vähättelevästi kädellään. ”Mut mennään jo, se kauppa aukee ihan kohta!” Kaveri nyökkää ja tytöt alkavat kävellä nopeammin.
Pitkään he eivät kuitenkaan kävele. Pian oman kehotuksensa jälkeen vaaleahiuksinen tyttö näkee jotain pysähtymisen arvoista, ja pian tytöt seisovatkin kenkäkaupan näyteikkunan edessä. ”Kato miten ihanat kengät!” vaaleahiuksinen tyttö hengähtää nenä melkein kiinni lasissa. Lasin takana on esillä kaksi mustaa ja kimaltelevaa korkokenkää. Toinen tyttö huokaisee. ”Hei Pinja, entä jos nyt vaa etittäis se kirja sulle”, hän ehdottaa muistuttaen oikeasta syystä, miksi he ovat lähteneet kiertelemään kauppoihin. ”Ja farkut”, Pinja lisää intoa puhkuen. Toinen tyttö huokaisee uudestaan ja vilkaisee samalla Pinjan jalassa olevia farkkuja, jotka ovat kuin uudet. ”Hei Liisa älä oo tollanen, hauskaaha me tultiin pitämään”, Pinja tokaisee huvittunut pilke silmäkulmassaan. ”Joo joo, mut en mä tullu ostelee kaikkee turhanpäivästä”, Liisa mutisee ja katsoo melkein halveksien Pinjan ihailemia kenkiä. Pinja katsoo Liisan ilmettä hieman pettyneenä. ”Toi sun asentees ei oikein miellytä mua”, hän sanoo ja jatkaa kävelemistä. Liisa hymähtää ja ottaa muutaman juoksuaskeleen saadakseen Pinjan kiinni.
Tytöt kävelevät parturi-kampaamon ohi. Liikkeessä ei ole tällä hetkellä asiakkaita, ja muutama työntekijä istuu tai seisoo lähellä ovensuuta. Liikkeessä on myös kaksi tet-harjoittelijaa, jotka siivoavat lattialle kerääntyneitä hiuksia pois. Harjoittelijat ovat selvästi tylsistyneitä tehtäväänsä ja vitsailevat toisilleen koko aika saadakseen muuta ajateltavaa. ”Mieti jos keräilis hiuksii sata miljardii vuotta nii mitenköhän paljon hiuksii sais kerättyy… Saiskohan peruukin?” toinen tokaisee virnistellen. Harjoittelijat purskahtavat nauruun, ja ovea lähellä seisovat Pinja ja Liisa katsovat toisiaan naurua pidätellen ja jatkavat kohti kirjakauppaa.
Kirjakauppa ilmestyy tyttöjen näköpiiriin. ”No nii, vihdoinkin!” Liisa hymyilee Pinjan huudahdukselle. Hän kävelee hitaammin katsellen Pinjaa, joka lähes juoksee korkeakorkoisilla kengillään kohti hyllyä, jossa hänen himoitsemaansa kirjaa myydään. Liisa tutkailee hyllyä, joka on lähellä häntä. Varsinkin muutama vanhempi dekkari kiehtoo häntä. Liisa jää tuijottamaan lumoutuneena yhtä dekkari, jonka kannessa on kuva kellotaulusta ja lampusta. ”Tätä en olekaan vielä lukenut”, tyttö mutisee itsekseen ja hymyilee. Yhtäkkiä Pinja kävelee paikalle hengästyneenä mutta leveä hymy naamallaan – ja kädessään muovikassi, jossa on hänen himoitsemansa romaani. Hän huomaa Liisan ihastelevan ilmeen. ”Ai tollasiiko sä luet?” hän kysyy melkein järkyttyneenä. ”Toiha on ikivanha ja varmaa tosi tylsä, kyl sun pitäis lukee joku hyvä kirja”, hän jatkaa ja kohottaa muovikassiaan nyökäten sitä kohti lauseensa lopussa. Liisa katsoo Pinjaa loukkaantuneena. ”Kai mä saan lukea just sellasia kirjoja ku ite haluun… Mä tykkään tällasist, en mistään yliromantisoiduista fantasiahössötyksistä”, Liisa tiuskaisee. Se saa Pinjan ilmeen muuttumaan vieläkin järkyttyneemmäksi, lähes hurjistuneeksi. ”Sä et tajua mistään mitään!” hän huudahtaa ja marssii ulos liikkeestä vilkaisemattakaan Liisaa. Liisa jää katsomaan Pinjan perään aluksi vihaisena mutta vähitellen myös surullisena. Hän ostaa dekkarin ja kävelee hitaasti ulos liikkeestä.
Liisa kävelee hitaasti ja vilkuilee ohimennen liikkeiden näyteikkunoita. Hän vilkaisee ärtyneenä taas yhtä mainosta, jossa esitellään ainutlaatuista, juuri markkinoille ilmestynyttä tuotetta. Miksi tuollainen ilmoitus innostaa niin monia ostamaan usein aivan turhia tavaroita, joita ei sitten loppujen lopuksi tule käytettyä ollenkaan, Liisa mietiskelee. Miksi Pinja ei ymmärrä, että hän ei tarvitse uusia farkkuja, koska vanhatkin ovat vielä aivan moitteettomassa kunnossa? Kuuntelisikohan hän hetkeäkään, jos joku yrittäisi takoa järkeä hänen päähänsä? Ymmärtääköhän hän ikinä, että turhien tavaroiden keräily on kuin keräilisi hiuksia peruukkiin – loputonta ja aivan turhaa.

Kirjoittaja: Siiri Turtola