Maarit Verrosen lukuvinkki

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat (suom. Annamari Sarajas, WSOY 1949).

Kulkijan pilvilinnat on lempeän humoristinen, hiljaisen viisas ja liikuttava tarina Bollesta, joka jää työttömäksi sikarintekijän ammatistaan ja ryhtyy maankiertäjäksi. Bollen lisäksi lukija kohtaa muita kulkureita, paikallaanasujia ja näiden välisiä sattumuksia sekä tutustuu kulkurielämän iloihin, suruihin, hankaluuksiin ja perusteisiin.

Tähän kirjaan tekee mieli palata aina uudestaan, vähintään selailemaan. Bollen kaltaisia kulkijoita ei pohjoisessa Euroopassa enää ole, mutta tarina on täysin ajaton.
Aikoinaan etsin maankiertäjien elämäntavan ja omien retkieni yhtymäkohtia. Päättelin olevani niin sanottu romanttinen kulkuri: sellainen, joka ei kulje ammatikseen ja jonka ei ole sitä pakko tehdä – jos vaikkapa sää sattuu olemaan huono – mutta joka tuota elämäntapaa kuitenkin toisinaan vähän aikaa harrastaa.
Nyt vertaan Bollea ja hänen kumppaneitaan toisaalta hädänalaisiin pakolaisiin ja kerjäläisiin, toisaalta kaikkiin niihin, joita omassa yhteisössään joko synnynnäisten ominaisuuksiensa tai valitsemansa elämäntavan takia kartetaan ja syrjitään.

Bolle on lempeä ihminen, hän ei koskaan suutu ja rähjää edes silloin kun häntä kohdellaan töykeästi ja ilkeästi. Hän ei varasta eikä ole väkivaltainen – mutta tuon tuostakin häntä epäillään pahantekijäksi. Koska hän on kulkuri. Kulkijan ja valtaväestön väliin tuntuu kohoavan ylittämätön muuri:
“Kotonaolija pelkäsi siksi että on mahdotonta tietää millainen ihminen kulkuri oli. Kulkija pelkäsi siksi että hänet saatettiin tulkita tai käsittää sellaiseksi mitä hän ei ollut.”
Pelkokierteen ilmentymät huvittavat ja surettavat yhtä aikaa aivan kuin Chaplinin pikku kulkurin kommellukset. Esimerkiksi ennen partakoneen keksimistä kulkureilla oli ongelma: jos heillä oli mukanaan partaveitsi, se tulkittiin aseeksi ja epäluulot heräsivät. Toisaalta muodissa olivat sileäksi ajellut kasvot, ja jos kulkurilla oli täysparta, hän oli erilainen ja häntä pidettiin roiston näköisenä ja epäsiistinä.

Kaikesta huolimatta kulkurinelämä on se minkä Bolle on itselleen valinnut, ja jota hän haluaa elää, vaikka ei oikein osaakaan selittää syytä. Usein sitä häneltä kysytään. Kulkurilla ei ole suurta kiirettä, ei ihmeempiä tavoitteita, hän sopeutuu ympäristöönsä ja pyrkii elämään sovussa sen kanssa. Hän nauttii luonnon kauneudesta ja niistä harvinaisista hetkistä, kun ihmiset suhtautuvat ystävällisesti, kutsuvat aterialle, antavat yösijan.
Tarinan vertauskuvallisen lopun tulkitsee kukin tavallaan. Juonipaljastukseen syyllistymättä voin kertoa, että Bollelle käy lopulta hyvin. Sen hän on ansainnut.

Comments are closed.