Archive for February, 2012

Jaana Seppäsen Kohtaamisia-kurssin satoa

Tuesday, February 28th, 2012

Kongon demokraattinen tasavalta

Raflaava otsikko, eikö? Tarkkaan ottaen en kyllä tiedä mitä ‘’raflaava'’ tarkoittaa, mutta pidän sanasta silti. Aina kun joku sanoo tai luen jostakin sanan ‘’raflaava'’, ilmestyy mieleeni pikku gängstäpoju, joka solvaa naisia huoriksi ja syljeksii maahan. Ei mikään kovin hemaiseva mielikuva.
Jaarittelut sikseen. Nyt saattaisit luulla, että tämä pieni avautumiseni kertoo, liittyy, toimii tapahtumapaikkana tai on edes jollain tavalla kytköksissä Kongon demokraattiseen tasavaltaan. Mutta kun se ei ole! Se on pelkkä raflaava otsikko, ei muuta.
Ja nyt mieleesi ilmestyy tuo pikku gängstäpoju, joka on liimannut silmänsä ohi kulkeneeseen blondiin. Pienessä, tupakan, alkoholin ja varhaisnuoruudessa impatun liiman surkastuttamassa mielessään tuo natsan pituinen gängstäpoju ajattelee blondia viehättävänä ja seksikkäänä, mutta koska on pieni gängstäpoju, ei hän voi sitä myöntää ja niinpä hän solvaa blondia kuin myös muitakin seuraavia naisia huoriksi ja lutkiksi.
Kun olet selviytynyt tuolta harhapolulta, kirkastuu mielesi. ‘’Totta kai! Niinhän sen pitää olla!'’, hihkut ja silmäsi kristalloituvat aivan niin kuin vanhempieni Prahasta tuomat kristallimaljakot.
Ja ajattelet löytäneesi ratkaisun mutta tulet, ikävä kyllä, jälleen pettymään, koska tuo pieni gängstäpoju, joka syljeksii kadulle en ole minä.
Olet nyt pettynyt; näin aavistan, koska enhän voi tietää miltä sinusta tuntuu. Oletetaan kuitenkin että olet pettynyt. Luultavasti mietit mitä ajan takaa, koska eihän ole mitään järkeä laittaa kirjoituksen otsikoksi jonkin keski-afrikkalaisen, tosin pinta-alaltaan yhden maailman suurimman valtion nimeä, joka ei millään tavalla liity tekstiin tai sen tapahtumiin. Eikä mielestäsi varmaankaan ole mieltä kertoa pienestä gängstäpojusta, joka johtaa sinut vain ärsyttävälle harhapolulle.
Olen varmaan ärsyttävä, siksikin ettet tiedä nimeäni. Ja kyllä, olet oikeassa, olen muutenkin erittäin ärsyttävä. Anteeksi, mutta minun täytyy kyllä naurahtaa tähän väliin, koska olen koukuttanut sinut lukemaan jo tähän asti. Vakuuttavaa, koska itse sanon niin. Kaikki vaatimattomat ihmisethän sanovat aina, että ‘’-vaikka itse sanonkin.'’. Minä sanon tuota turhaksi pöyhkeilyksi ja nöyristelyksi, vaikkakin oma versioni saa minut näyttämään narsistilta.
Taisin alussa mainita turhien jaaritteluiden jäävän sivuun, mutta kuten huomaat en ole päässyt vielä asiaan. ‘’Ärsyttävää, ärsyttävää.'’, hoet mutta jatkat yhä lukemista. Minun täytyy kyllä taputtaa sinua olalle ja onnitella, koska kukaan ei ole jaksanut kuunnella minua putkeen näin kauan; tai no jos tarkkoja ollaan niin lukea. Nyt sinulla on siis uusi ennätys, tai voihan se olla sinun ensimmäinenkin, palkintogalleriassasi.
Nimeni on muuten Miikka. Tuliko liian yllättäen? Odotit varmaan pitkää jaarittelua, jossa panttaan nimen paljastamista viimeiseen lauseeseen ja loppujen lopuksi nimen saatkin. No, oletko onnellinen? Et varmaan, koska olet ihminen ja haluat aina vain lisää. Sinä ahne possu.
Taas täytyy tyrskiä; ei tuon ‘’possun'’ takia, vaan sen että miten hullu tämä koko juttu on. Ei tässä jutussa mitään tule tapahtumaan, sen sinä varmaan itse jo tiesitkin. Odotukset sinulla totta kai olivat korkealla, kun luit tuon raflaavan otsikkoni: ‘’Kongon demokraattinen tasavalta'’. Laukkasit tietokoneelle googlaamaan, mikä kumma tuollainen maa onkaan. Toivon, mutta en uskalla uskoa että jo valmiiksi tiesit missä se sijaitsee ja minkälainen valtio se on.
Taas tulet pettymään, koska ei se kummoinen maa ole; sademetsää, huonoja teitä, ‘’lentäviä ruumisarkkuja'’, neljä armeijaa, korruptiota, lapsisotilaita, monikansallisia yhtiöitä ja muuta sen sellaista; niistä on Kongon demokraattinen tasavalta tehty.
Voi ei, mitä teinkään! Kerroin sinulle Kongon demokraattisesta tasavallasta, vaikka lupasin etten tekisi niin. Ei oppi ojaan kaada sanotaan ja pitää kai se paikkansa. Edelleen toivon, mutta en usko sinun tuota kyseistä reseptiä tietävän.
Testi: muistatko vielä nimeni? Miikka se oli. Taisi tulla akuutti mielenhäiriö, kun uskoin sinun muistaneen sen. Ainakin toivon niin. Toivoahan voi aina.
Minäkin toivon usein. Joka päivä, oikeastaan. Arvaatko mitä toivon? Haluaisin sinun niin arvaavan oikein, mutta kuten aina, tiedän sen olevan pelkkä toive, koska ethän sinä voi tietää mitä minä toivon joka päivä, kun minut vasta tapasitkin.
Toivon, joka päivä, minun olevan niin kuin muut. Nimeni on Miikka, missä ei ole mitään valittamista, mutta muusta en ole niinkään ylpeä tai vielä vähemmän iloinen.
Ulkonäköäni en viitsi kuvailla, koska tiedäthän sinä miltä 14-vuotias poika näyttää. Sinullahan voi olla sen ikäinen poikalapsi itselläsi tai jollain sukulaisellasi voi olla sellainen. Vaikka sitten sillä kummin kaimalla.
Kysyit varmaan jo aikaisemmin, miksi haluaisin olla samanlainen kuin muut tai ainakaan en niin erilainen. Kysymys on helppo ja niin on vastauskin. En nimittäin haluaisi ajatella liiemmin Kongon demokraattista tasavaltaa, joka ikinen Luojan päivä.
Ei siinä, että minua kiusattaisiin tai minulla ei olisi kavereita. Ehei, kavereita minulla on paljon ja hyviä sellaisia eikä mitään hyvänpäiväntuttuja.
Mutta mieti, jos ajattelisit joka päivä Kongon demokraattista tasavaltaa täällä lumen ja pimeyden keskellä. Kinshasassa, eli maan pääkaupungissa sinä googlettajan piru, kun mittari näyttää tasaista kolmeakymmentä celsiusta ja aurinko porottaa, niin minä poika ajattelen sitä ja mietin Kongon demokraattisen tasavallan tieverkoston kuntoa. Tai en mieti, koska jo tiedän sen, vaan pikemminkin pohdin miten ne ihmiset siellä liikkuvat. Niillä ruumisarkuilla tietty, on lopputulokseni aina. Joka ikisenä Luojan päivänä.
Hups, taas hairahdin kertomaan sinulle Kongon demokraattisesta tasavallasta. Oikeastaan kerroin sinulle elämästäni ja koska Kongon demokraattinen tasavalta kuuluu siihen kiinteällä tavalla, ei sitä voi noin vain sivuuttaa.
Totta tosiaan; pimeyden sydän.

Kirjoittaja: Mikko Koljonen

Anu Neuvosen Laulunsanoituskurssin satoa

Tuesday, February 28th, 2012

Kesällä kerran

Sen muistatko kesän helteen niin,
ukin ullakolle maailmaa paettiin?
Siellä herättiin kun alkoi hämärtää,
aloin sua kai silloin rakastaa.

Sä oot mulle aurinko lämpöinen,
kesän sininen vesi vilpoinen.
Sun silmät on pilvet pehmeät,
omat katsomisestasi käheät.
Sä saat mut korkeelle kiipeämään,
syvälle syvyyksiin sukeltamaan.
Sun kietoutuu niskakihara
kuin sä, mä ja hämärä.

Vaik saapunut talven jäiset säät,
kesä koittaakohan keskelle pimeää?
Ripses jäätyneet saa minut kaipaamaan,
saanko sut taas milloin piilottaa?

Sä oot mulle aurinko lämpöinen…

Nimimerkki: Shrenn
——————–
Kesällä kerran

Kuljetaan me metsäpolkua
huudetaan bussin perään
minne vie matkat heidän
kesä on lyhyt sen tiedän
istuskellaan bussissa.
Eletään ilolle
leikitään vapautta.

On kesäkuu
talvi älä koskaan tuu
Juokse aurinkoa vastaan,
anna kesän pidellä lastaan.
Tartu hetkeen hampailla,
murehdi sitten huomenna

Osaan nämä laulut ulkoa
aamunkoitossa herään,
kadut on yöllä meidän
nukutaan ullakolla teidän
risaisissa lakanoissa.
Kiivetään katolle
nauretaan kaikelle

On kesäkuu
talvi älä koskaan tuu
Juokse aurinkoa vastaan,
anna kesän pidellä lastaan.
Tartu hetkeen hampailla,
murehdi sitten huomenna.

Kirjoittanut: Ilona Uusitalo

Maarit Verrosen lukuvinkki

Monday, February 13th, 2012

Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat (suom. Annamari Sarajas, WSOY 1949).

Kulkijan pilvilinnat on lempeän humoristinen, hiljaisen viisas ja liikuttava tarina Bollesta, joka jää työttömäksi sikarintekijän ammatistaan ja ryhtyy maankiertäjäksi. Bollen lisäksi lukija kohtaa muita kulkureita, paikallaanasujia ja näiden välisiä sattumuksia sekä tutustuu kulkurielämän iloihin, suruihin, hankaluuksiin ja perusteisiin.

Tähän kirjaan tekee mieli palata aina uudestaan, vähintään selailemaan. Bollen kaltaisia kulkijoita ei pohjoisessa Euroopassa enää ole, mutta tarina on täysin ajaton.
Aikoinaan etsin maankiertäjien elämäntavan ja omien retkieni yhtymäkohtia. Päättelin olevani niin sanottu romanttinen kulkuri: sellainen, joka ei kulje ammatikseen ja jonka ei ole sitä pakko tehdä – jos vaikkapa sää sattuu olemaan huono – mutta joka tuota elämäntapaa kuitenkin toisinaan vähän aikaa harrastaa.
Nyt vertaan Bollea ja hänen kumppaneitaan toisaalta hädänalaisiin pakolaisiin ja kerjäläisiin, toisaalta kaikkiin niihin, joita omassa yhteisössään joko synnynnäisten ominaisuuksiensa tai valitsemansa elämäntavan takia kartetaan ja syrjitään.

Bolle on lempeä ihminen, hän ei koskaan suutu ja rähjää edes silloin kun häntä kohdellaan töykeästi ja ilkeästi. Hän ei varasta eikä ole väkivaltainen – mutta tuon tuostakin häntä epäillään pahantekijäksi. Koska hän on kulkuri. Kulkijan ja valtaväestön väliin tuntuu kohoavan ylittämätön muuri:
“Kotonaolija pelkäsi siksi että on mahdotonta tietää millainen ihminen kulkuri oli. Kulkija pelkäsi siksi että hänet saatettiin tulkita tai käsittää sellaiseksi mitä hän ei ollut.”
Pelkokierteen ilmentymät huvittavat ja surettavat yhtä aikaa aivan kuin Chaplinin pikku kulkurin kommellukset. Esimerkiksi ennen partakoneen keksimistä kulkureilla oli ongelma: jos heillä oli mukanaan partaveitsi, se tulkittiin aseeksi ja epäluulot heräsivät. Toisaalta muodissa olivat sileäksi ajellut kasvot, ja jos kulkurilla oli täysparta, hän oli erilainen ja häntä pidettiin roiston näköisenä ja epäsiistinä.

Kaikesta huolimatta kulkurinelämä on se minkä Bolle on itselleen valinnut, ja jota hän haluaa elää, vaikka ei oikein osaakaan selittää syytä. Usein sitä häneltä kysytään. Kulkurilla ei ole suurta kiirettä, ei ihmeempiä tavoitteita, hän sopeutuu ympäristöönsä ja pyrkii elämään sovussa sen kanssa. Hän nauttii luonnon kauneudesta ja niistä harvinaisista hetkistä, kun ihmiset suhtautuvat ystävällisesti, kutsuvat aterialle, antavat yösijan.
Tarinan vertauskuvallisen lopun tulkitsee kukin tavallaan. Juonipaljastukseen syyllistymättä voin kertoa, että Bollelle käy lopulta hyvin. Sen hän on ansainnut.

Saila Susiluodon lukuvinkki

Wednesday, February 1st, 2012

Philip Pullman: Universumien tomu I-III
(Kultainen kompassi, Tammi 1996. Salaperäinen veitsi, Tammi 1997. Maaginen kaukoputki, Tammi 2001).

Pullmanin viisas, laaja, mytologioita ja kirjallisuusviitteitä vilisevä fantasiasarja on lumoava lukukokemus. Universumien tomu on jännittävä ja monitasoinen trilogia rinnakkaistodellisuuksista ja salaperäisestä tomusta joka maailmoja yhdistää. Samalla se on päähenkilö Lyran kasvukertomus, kertomus rakkauden heräämisestä, ihmisen vastuusta ja vapaudesta.

Pullman on luonut trilogiaan kiehtovan, esineistöltään ja ympäristöiltään omaperäisen universumin. Päähenkilö Lyra elää yhdessä rinnakkaisista maailmoista, joka vastaa joiltakin osin omaamme Oxfordineen. Tärkein ero Lyran ja meidän maailmamme välillä ovat daimonit; ihmisten näkyvät, puhekykyiset eläinsielut ja kumppanit. Lapsen daimoni voi ottaa minkä muodon tahansa, aikuisen daimoni on yksi ja muuttumaton.

”Miksi daimonien on otettava pysyvä muoto?” Lyra kysyi. ”Minä tahdon, että Pantalaimon pystyy muuttumaan aina. Niin sekin tahtoo.”
”Ne ovat aina ottaneet pysyvän muodon ja tulevat tekemään niin vastaisuudessakin. Koittaa aika, jolloin sinä väsyt sen muuttumiseen ja haluat sen asettuvan johonkin hahmoon.”
”En ikinä!”
”Voi, kyllä vain. Sinä haluat kasvaa isoksi niin kuin kaikki muutkin tytöt. Ja sitä paitsi pysyvässä muodossa on omat etunsa.” (—) ”Siitä tietää millainen persoona ihminen on. (—) Ja kun daimonisi ottaa pysyvän muodon, sinä tiedät millainen ihminen itse olet.”

Pullman on sivistynyt, pohtiva ja lukenut kirjailija, eikä pelkää näyttää sitä. Universumien tomuun vaikuttaneita kirjailijoita ovat esimerkiksi William Blake, Dante, ja erityisesti Milton (Kadotettu paratisi), ja vaikka teossarja sivuaa niin nykyfysiikkaa, teologian kritiikkiä kuin pohdintaa ihmisen vapaudesta, lukija ei tarvitse yliopistotasoista koulutusta, sillä Pullmanin tarinakokonaisuus toimii monella eri tasolla, hyvän kirjan tapaan.

Nykyisen fantasiakirjatarjonnan (joskus jopa roinan) keskellä Pullmanin Universumien tomu sijoittuu minusta samalle klassikkolinjalle kuin Narnia tai Taru Sormusten herrasta. Yhteistä näille teoskokonaisuuksille on myös se, että kaikissa pohditaan kristinuskon keskeisiä myyttejä. Universumin tomussa Jumala, uskonto (etenkin katolinen kirkko) ja perisynti asettuvat kriittisen tarkastelun alle; teossarjan tärkeimmät teemat ovat epäilys, tieto ja ihmisen vapaus.

Juuri tätä hän oli tarkoittanut vastatessaan Willin kysymykseen, oliko hänellä koskaan ikävä Jumalaa: tunnetta siitä, että koko maailmankaikkeus oli elävä, ja että kaikki oli merkitysten säikeillä kytköksissä kaikkeen. Kristittynä ollessaan Marykin oli tuntenut olevansa kytköksissä, mutta kirkosta lähdettyään hän oli ollut irrallinen ja vapaa ja kevyt maailmankaikkeudessa, josta puuttui tarkoitus.
Sitten hän teki Varjoja koskevan keksintönsä, matkusti toiseen maailmaan, ja nyt tänä yönä oli ilmiselvää, että kaikki sykki päämäärää ja tarkoitusta – josta hän oli irrallaan. Eikä yhteyttä voinut löytää, koska Jumalaa ei ollut.

Teossarjan on englannista suomentanut Helene Bützow, palkittu kaunokirjallisuuden suomentaja, jonka taidonnäytteitä ovat Pullmanin teosten lisäksi esimerkiksi Don De Lillon romaanit.