Maria Tuokon ohjaaman Musiikki inspiroi runon -kurssin satoa

Kukikkaat verhot
kun niitä raottaa huimaa
maailma on liian kaukana, se on hattaraa
naurulla sen voisi pyyhkiä pois
jalkapohjat tahtovat lähteä lentoon
ja tuuli tanssittaa ilmapalloja
joita on eri väreissä
tuo sininen taitaa olla pelko
kylmä sininen, polttava sininen
omenat jää raaoiksi
ei verhoja enää sulkeakaan voi
kun kerran on jo avannut
-Mimmu

Silloin satoi
ja seinillä ei ollut värejä.
Silti ne pitivät sisällään
meidät.
Sinulla oli paperi ja kynä, muistatko?
ja taioit niillä hiljaisia sanoja joita minä
en osannut lausua.
Silti se oli kauneutta.
Ennen pitkään
ikuisuus loppui, ilo veti meitä eteenpäin.
Sinä toivotit minulle
naurua.
Itse taisit itkeä.
Paperikoristeet haalistui pehmeiksi.
Ne kehotti meitä etsimään uutta.
Unohdin sanoa
että syö paljon jäätelöä matkallasi
-Mimmu

Kaiken se kärsii, kaiken se kestää
Minne katosi ‘me’
koska nyt on vain minä
ja sinä yksin siellä nurkassasi
etkö tunne
tämä kylmyys meidän välillämme
korjattavissa viimeistä viiltoa myöden
kaadu käsiini, täällä on turva
unohda nämä ajatukset
olet sijoitasi, sinne palautettavissa
‘Me’ ei ikinä ollutkaan
vain minä ja omaisuuteni
ja sen peilikuva
etkö näe
tämä häilyvä tunne välillämme
korjaamattomissa ensimmäistä mustelmaa lukuunottamatta
kavahda kirouksiani, täällä on tulva
unohda nämä toiveet
olen rikki, sinne juurrun
En kestä huomista enkä eilistä
vain tällä hetkellä on merkitystä
häpeä ei tunne hetkiä
vain ja ainoastaan ihmisten mieliä
se minua vaani jo tovin
ei saanut minua kun toiveikas olin
mutta pakostakin kärsii ihmisten sielut
anna kun säästän edes sinut
Katso tulevaa ja edellistä
niillä on aina enemmän kokoa kuin tämänhetkisellä
vaikkei ilo voikkaan aina koskea meitä
on se kanssamme kulkenut samoja teitä
se antaa kärsiä aina pienen hetken
mutta aina silti kohtaat sen
olen itsekkin joskus epäonnistunut
anna kun korjaan edes sinut
Pimeäkö pienentää?
pelollako peilaat?
pahuusko paimentaa?
Se antaa kärsiä aina oman aikansa
hieroo vielä suolaa haavoihin oma-aiheuttamiinsa
mutta kaikki on korjattavissa
olethan vielä elävien kirjoissa
vajoa syliini, täällä on koti
ei ole täällä varjoille tilaa
älä istu enää pidempää siellä nurkassasi
ei se ole paikkasi
vaikkei ilo aina ole minunkaan luonani
koeta muistaa aina sanani
viimeistä viiltoa varmempana
on ilon aina jostain tultava
-Eppu Kaipainen

Sulkee hän utuiset silmänsä
astuen eskapismin värittämään illuusioon
maailma öiden tuhansien
rosvojen Ali Baban
Nilkat sirot kuin kuunsirppi
mystisen heinäkuun
kolikoiden kilinä
lanteiden heilahtaessa
tanssi kuin kuoleman huumassa
kohti transsia kädet kurkottaa
kiihtyy hurmos hetki hetkeltä silmät jäiset
lomassa kaiken sen kohtaa
minne matkani täältä vielä jalat kannattaa?

-Villilapsi

Istun

Istun kylmällä kalliolla rannalla ja tuuli liitää lähelläni
Tuulen tunnen laulavan, sanoja en ymmärrä
Tulin tänne odottamaan
Meri on isäni, siskoni ja veljeni, tuuli äitini
Tuuli joka lakkaamatta puhaltaa, levottomana liikkuu
Laulaisin sateesta, metsistä ja höyhenistä
Jos ääneni jo kantaisi
Niitä lauluja kuuntelen, joita tuuli hyräilee
Lauluja sateesta, metsistä ja höyhenistä
Joskus ikävästä, surusta ja seikkailuista, merkityksistä
Kuulen rummun
Se on käsky
Nousen hitaasti, tämä on hetkeni
Tuuli yltyy ja työntää minua
Askel, toinen, kohti siskoja ja veljiä
Pian erotan tuulen sanat
Ja on minun vuoroni laulaa

-iia

Power of Goodbye

Sano se,
mitä varoit.
Sano se,
mitä suojelit.
Ei mikään, tule
näin lujaa
sykkimään sydämessäni.
Kuiskaan tuulen
mukaan hyvästini.
Ei ole muita kasvoja,
jotka muistaisin.
Istun tässä,
jäähyväiset
kun soivat
tuulen pyörteissä.

-Sanni