Archive for January, 2012

Maria Tuokon ohjaaman Musiikki inspiroi runon -kurssin satoa

Wednesday, January 4th, 2012

Kukikkaat verhot
kun niitä raottaa huimaa
maailma on liian kaukana, se on hattaraa
naurulla sen voisi pyyhkiä pois
jalkapohjat tahtovat lähteä lentoon
ja tuuli tanssittaa ilmapalloja
joita on eri väreissä
tuo sininen taitaa olla pelko
kylmä sininen, polttava sininen
omenat jää raaoiksi
ei verhoja enää sulkeakaan voi
kun kerran on jo avannut
-Mimmu

Silloin satoi
ja seinillä ei ollut värejä.
Silti ne pitivät sisällään
meidät.
Sinulla oli paperi ja kynä, muistatko?
ja taioit niillä hiljaisia sanoja joita minä
en osannut lausua.
Silti se oli kauneutta.
Ennen pitkään
ikuisuus loppui, ilo veti meitä eteenpäin.
Sinä toivotit minulle
naurua.
Itse taisit itkeä.
Paperikoristeet haalistui pehmeiksi.
Ne kehotti meitä etsimään uutta.
Unohdin sanoa
että syö paljon jäätelöä matkallasi
-Mimmu

Kaiken se kärsii, kaiken se kestää
Minne katosi ‘me’
koska nyt on vain minä
ja sinä yksin siellä nurkassasi
etkö tunne
tämä kylmyys meidän välillämme
korjattavissa viimeistä viiltoa myöden
kaadu käsiini, täällä on turva
unohda nämä ajatukset
olet sijoitasi, sinne palautettavissa
‘Me’ ei ikinä ollutkaan
vain minä ja omaisuuteni
ja sen peilikuva
etkö näe
tämä häilyvä tunne välillämme
korjaamattomissa ensimmäistä mustelmaa lukuunottamatta
kavahda kirouksiani, täällä on tulva
unohda nämä toiveet
olen rikki, sinne juurrun
En kestä huomista enkä eilistä
vain tällä hetkellä on merkitystä
häpeä ei tunne hetkiä
vain ja ainoastaan ihmisten mieliä
se minua vaani jo tovin
ei saanut minua kun toiveikas olin
mutta pakostakin kärsii ihmisten sielut
anna kun säästän edes sinut
Katso tulevaa ja edellistä
niillä on aina enemmän kokoa kuin tämänhetkisellä
vaikkei ilo voikkaan aina koskea meitä
on se kanssamme kulkenut samoja teitä
se antaa kärsiä aina pienen hetken
mutta aina silti kohtaat sen
olen itsekkin joskus epäonnistunut
anna kun korjaan edes sinut
Pimeäkö pienentää?
pelollako peilaat?
pahuusko paimentaa?
Se antaa kärsiä aina oman aikansa
hieroo vielä suolaa haavoihin oma-aiheuttamiinsa
mutta kaikki on korjattavissa
olethan vielä elävien kirjoissa
vajoa syliini, täällä on koti
ei ole täällä varjoille tilaa
älä istu enää pidempää siellä nurkassasi
ei se ole paikkasi
vaikkei ilo aina ole minunkaan luonani
koeta muistaa aina sanani
viimeistä viiltoa varmempana
on ilon aina jostain tultava
-Eppu Kaipainen

Sulkee hän utuiset silmänsä
astuen eskapismin värittämään illuusioon
maailma öiden tuhansien
rosvojen Ali Baban
Nilkat sirot kuin kuunsirppi
mystisen heinäkuun
kolikoiden kilinä
lanteiden heilahtaessa
tanssi kuin kuoleman huumassa
kohti transsia kädet kurkottaa
kiihtyy hurmos hetki hetkeltä silmät jäiset
lomassa kaiken sen kohtaa
minne matkani täältä vielä jalat kannattaa?

-Villilapsi

Istun

Istun kylmällä kalliolla rannalla ja tuuli liitää lähelläni
Tuulen tunnen laulavan, sanoja en ymmärrä
Tulin tänne odottamaan
Meri on isäni, siskoni ja veljeni, tuuli äitini
Tuuli joka lakkaamatta puhaltaa, levottomana liikkuu
Laulaisin sateesta, metsistä ja höyhenistä
Jos ääneni jo kantaisi
Niitä lauluja kuuntelen, joita tuuli hyräilee
Lauluja sateesta, metsistä ja höyhenistä
Joskus ikävästä, surusta ja seikkailuista, merkityksistä
Kuulen rummun
Se on käsky
Nousen hitaasti, tämä on hetkeni
Tuuli yltyy ja työntää minua
Askel, toinen, kohti siskoja ja veljiä
Pian erotan tuulen sanat
Ja on minun vuoroni laulaa

-iia

Power of Goodbye

Sano se,
mitä varoit.
Sano se,
mitä suojelit.
Ei mikään, tule
näin lujaa
sykkimään sydämessäni.
Kuiskaan tuulen
mukaan hyvästini.
Ei ole muita kasvoja,
jotka muistaisin.
Istun tässä,
jäähyväiset
kun soivat
tuulen pyörteissä.

-Sanni

Juuli Niemen ohjaaman käsikirjoituskurssin satoa

Wednesday, January 4th, 2012


Milla Savolaisen kirjoittama dialogiharjoitus: Harry Wellon ja Dan Raciest

Wellon: Sisään vain, Raciest.
Raciest: Kiitos.
Raciest: Mukavan pehmeä sohva sinulla, Harry. Hei! Miksi palkintosi ovat noin piilossa?
Wellon: Se ei ole oleellista.
Raciest: Haluan tietää. Mikään psyykkinen ongelma ei saa haitata työntekoasi.
Wellon: Niitä on niin paljon, että joku – jopa minä itse – voi vaivautua siitä.
Raciest: Minä en vaivaudu. Olenhan itsekin saanut julkisuutta ja kiitoksia.
Wellon: Lopeta nauraminen ja kerro asiasi.
Raciest: Oh! No, siis. Asiahan on niin, että määräaikasi alkaa umpeutua, etkä ole antanut minulle edes raakaversiota romaanistasi. Oletko saanut sitä tehtyä?
Wellon: Mikset kysynyt asiaa puhelimitse?
Raciest: Saan kai minä tulla sinua tapaamaan, Harry. Mikä sinua oikein riivaa?
Wellon: Minulla ei nyt ole oikeaa tunnelmaa. En pääse kirjassa eteenpäin.
Raciest: Oikeaa tunnelmaa? Mitä hiiskattia sinä oikein höpötät? Anna mennä vaan!
Wellon: ”Anna mennä vaan?” Minä olen kirjailija, taiteilija, joka ei voi vaan antaa mennä! Picasso ei olisi koskaan maalannut Guernicaa, jos hän ei olisi odottanut oikeaa tunnelmaa! Leone ei olisi ohjannut Hyviä, pahoja ja rumia, jos olisi vain tehnyt mitä sattuu. Charles Dickens ei olisi koskaan kirjoittanut Saiturin joulua, jos olisi ollut rikas kuin Kroisos! Tajuatko sinä, että taiteilija ei ole kone? Taiteilija on elävä luontokappale, joka tekee niin kuin tunteet sanovat. Jos minulla nyt ei ole oikeaa tunnelmaa, kirjoittamisesta ei tule mitään.
Raciest: Olisit kertonut aikasemmin. Nyt joudumme kertomaan kaikille, ettei uutta kirjaasi tulekaan.
Wellon: Kyllähän minä toki sen jossakin vaiheessa teen. Älä huoli.
Raciest: Entä joku muu kirjoitus? Onko sinulla oikeaa tunnelma tehdä jotain muuta?
Wellon: Olen tämän vuoden aikana kirjoittanut runoja. Tässä, lue tästä pari. Inspiraatio valtasi minut aika ajoin kirjoittamaan näitä.
Raciest: ”Kuisti valaistuu jälleen, Aikaisin marraskuun jälkeen, kuolleet lehdet Haravoitiin vuoriksi, korikeinu Narisee.” Nämähän ovat loistavia! Montako sinulla on näitä?
Wellon: Viitisenkymmentä.
Raciest: Harry kuule? Mitä sanoisit, jos julkaisisimme nämä sinun runosi?
Wellon: Niin. Kyllä. Kyllä se sopii.
Raciest: Mahtavaa! Otanko…
Wellon: Annan ne sinulle saman tien. Käsittele näitä sitten varovasti ja haluan alkuperäiset takaisin.
Raciest: Tietysti. No, minä sitten lähdenkin tästä. Jatka heti romaaniasi, kun saat siihen taas otteen.
Wellon: Näkemiin.
Raciest: Soittelen sinulle.


Kirjoittajan ”Vauppu” dialogiharjoitus
(Nuorukainen Kake ja yksinäinen vanhus Martti ovat päätyneet vahingossa sokkotreffeille keskenään.)
Martti
En minä kyllä ihan tämmöistä odottanut.
Kake
Ilo on kokonaan mun puolella.
Martti
Toden totta. Eikö täällä ole rouvashenkilöitä?
Kake
Mulla oli yks mut se läks.
Martti
Oletko sinä teini humalassa?
Kake
Sano Kake vaan.
Martti
Sitä se tekee, alkoholi, sekoittaa nuorten päät.
Kake
Se oli semmonen ämmä että nalkuti nalkuti vaan yötä päivää. Meni siinä jo hermo siihen malliin et potkasin eukon pihalle.
Martti
Minullakin oli vaimo.
Kake
Joo-o. Naiset ne luulee olevansa joku maailman napa.
Martti
Tämä ei kyllä luullut, ei todellakaan. Me ymmärsimme toisiamme vaistomaisesti. Se oli hyvä äiti lapselleni ja minun paras ystävä.
Kake
No mitä sä sit täällä teet?
Martti
En tosiaan tiedä. Ehkä luulin, että saisin vielä tilaisuuden. Että voisin vielä löytää rakkautta elämääni.
Kake
Rakkaus, se on aivokemiaa ihmisen päässä!
Martti
Mistä lähtien nuoretkin on olleet noin kyynisiä?
Kake
Viimeset, hmm, kauankos sitä possee nyt tällä pallolla on ollu.
Martti
No, eiköhän tämä nyt riitä, taidanpa tästä –
Kake
Seis! Siis, nyt täs on kaks kohtalon syrjimää. Eiköhän puhuta niin ku mies miehelle, toveri toverille.
Martti
Minä en avaudu humalaiselle torvelle, kiitos näkemiin.


Kirjoittajan ”Dream” synopsis: Matkalla

Matkalla on tv-sarja, joka kuvaa Loviisa-nimisen tytön elämää uudessa kodissa. Vanhempien ero ajaa juuri lukioon siirtyneen Loviisan isänsä luokse Närpiöön pois parhaan ystävän, rakkaan sisaren sekä kaiken tutuksi tulleen luota. Loviisa kantaa huonoa omatuntoa ystävänsä jättämisestä, mutta yrittää silti sopeutua uuteen ympäristöön. Loviisa on luonteeltaan hyvin määrätietoinen ja pyrkii sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hän tutustuukin moniin ihmisiin niin koulun kuin juoksuharrastuksensa kautta. Ystävänsä bileissä Loviisa tapaa Eliaksen, 19-vuotiaan komean nuorukaisen, joka tuntee suurta vetoa Loviisaan. He törmäävät usein toisiinsa, mutta Loviisa pitää Eliasta aluksi vain tyypillisenä poikana, joka on kiinnostunut vain tytön ulkonäöstä. Myöhemmin kuvioon astuukin sitten Aleksi, joka myös harrastaa pikajuoksua. Loviisa viihtyy hyvin Aleksin seurassa, vaikka tietääkin että Aleksi on varattu. Jutellessaan Facebookissa eräänä iltana Loviisa tunnustaa olevansa ihastunut Aleksiin. Tämä saa nuoren miehen hyvin vaitonaiseksi ja he sopivat tapaavansa seuraavana aamuna urheilukentällä. Huolestunut Loviisa saapuu paikalle ja kuulee, että Aleksi on homoseksuaali. Edes nykyinen tyttöystävä ei tiedä tätä, sillä Loviisa on ensimmäinen jolle hän uskalsi kertoa asiasta. Loviisa lupaa pitää salaisuutensa ja kannustaa Aleksia olemaan oma itsensä.
Sydänsuruista kärsinyt Loviisa pyrkii hautaamaan pahan olonsa juoksuun ja tiivistää harjoitustahtiaan entisestään. Isä on huolissaan tyttärensä terveydestään ja yrittääkin saada tämän vähentämään harjoitteluaan. Loviisa ei kuuntele vaan alkaa lintsata koulusta ja on aina juoksemassa. Lopulta Elias saapuu Loviisan luokse ja tivaa tämän omituisen käytöksen syytä. Loviisa romahtaa täysin ja itkien kertoo Eliakselle kaiken rakkaudestaan Alluun ja tämän homoudesta. Myöhemmin Elias tunnustaa välittävänsä Loviisasta ja tämä saa Loviisan hämmentyneeksi.

Matkalla on kuvaus nuoren naisen kasvutarinasta kohti aikuisuutta ja sen mukana tulevaa vastuullisuutta. Tarina ei hienostele taianomaisilla tai kauhua herättävillä kohtauksillaan, vaan se pyrkii avaamaan katsojalleen uusia ulottuvuuksia nuorten silmin. Vanhemmille katsojille elokuva varmasti lisää ymmärrystä nuorten elämää kohtaan ja todistaa ettei aikuistuminen tapahdu päivässä ilman ongelmia.