Salla Simukan lukuvinkki

Richard Adams: Ruohometsän kansa (WSOY 1975)

Tutustuin ensimmäisen kerran Richard Adamsin Ruohometsän kansaan kuuntelemalla. Pirkko Aarnion ääni kertoi minulle Pähkinän, Viikan, Hopean ja muiden kaniinien tarinan samalla, kun piirtelin paperille, mitä mieleen juolahti. Paperin poikki alkoi pian loikkia lauma pitkäkorvaisia, pelokkuudessaankin rohkeita jäniseläimiä. Uppouduin äänikirjaan täysin, ja ensimmäisen kuuntelukokemuksen maaginen tunnelma on seurannut minua myös myöhemmillä lukukerroilla.

Ruohometsän kansa on romaani, joka tarjoaa eri-ikäisille lukijoille erilaisia tasoja. Aluksi se oli minulle jännittävä seikkailukertomus kaniinien pakoretkestä ja uuden kodin etsinnästä. Pidätin henkeäni, kun kettu kulki ohi. Kaivauduin syvemmälle koloihin Voikukan perässä. Itkin rakkaiksi käyneiden ystävien kuolemaa.

Hieman myöhemmin teos viehätti minua erityisesti luonnon ja eläinten biologialle melko uskollisella kuvauksellaan. Vaikka tarinan kaniinit on inhimillistetty ja niillä on paljon ihmisten piirteitä, Adams on säilyttänyt niillä myös aimo annoksen aitoa kaniiniutta, joka saa niiden refleksit toimimaan. Kirjailija on erittäin hyvin perehtynyt kaniinien elämään ja tarjoilee kuin huomaamatta tarinan lomassa eläintietoutta. Adamsin kuvaama luonto ei myöskään ole pelkästään kaunis ja idyllinen vaan julma ja epäoikeudenmukainen. Luonnossa kaikille ei käy hyvin.

Viimeisimmillä lukukerroilla olen innostunut Adamsin allegorioista ja tavasta kuvata kaniinien kautta myös meitä ihmisiä ja tapaamme käyttäytyä. Kaniinien taistelut voivat vaikuttaa hurjilta, mutta ne kalpenevat ihmissotien rinnalla. Ystävyys, solidaarisuus, rakkaus, petturuus ovat teemoja, jotka tulevat vastaan kirjan sivuilta ja heijastelevat ihmiselämää.

Ruohometsän kansan kerronta on yksinkertaisuudessaan kaunista. Se houkuttelee mukaan maisemaan:

Toukokuinen auringonlasku punasi pilvet, hämärään oli vielä tunti aikaa. Kuiva rinne oli täynnä kaniineja – jotkut jyrsivät ruohoa kolonsa lähettyvillä, toiset kulkivat alemmaksi löytääkseen voikukkia tai kukaties kevätesikon, jota muut eivät olleet huomanneet. Siellä täällä seisoi muurahaiskeolla kaniini pystyasennossa katsellen ympärilleen korvat pystyssä ja kuono tuuleen.

Kersti Juvan suomennos on nautittavaa luettavaa. Samoihin aikoihin Juva suomensi myös Taru sormusten herrasta, ja jotain samankaltaisuutta näissä teoksissa onkin. Kumpuileville kukkuloille on helppo kuvitella kaniinien sijaan hobitit, ja toisinpäin. Molemmissa kirjoissa on myös ikiaikaisen sadun, myyttisen kertomuksen tunnelma. Jokin salaperäisyys, joka saa miellyttävät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin.

Kannustan tarttumaan Ruohometsän kansaan ja lähtemään kaniinien matkaan. Matka voi olla paikoin pelottava ja ravisteleva kokemus, mutta tie johtaa lopulta kotiin. Lupaan sen.

Comments are closed.