Archive for September, 2011

Ville Leinosen lukuvinkki

Wednesday, September 7th, 2011

John Hersey: HIROSHIMA

“Jokaisen lukutaitoisen pitäisi lukea tämä kirja,” lukee kirjan takakannessa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Kirjavinkkini on yksiulotteinen, yksiselitteinen ja joka päivä yhtä ajankohtainen kaikkialla maailmassa.

Kyseessä on amerikkalaisen (Kiinassa 1914 syntyneen) toimittaja/kirjailijan John Herseyn raportti maailmanhistorian ensimmäisen atomipommin pudottamisen hetkestä 6. elokuuta 1945 klo: 08.15, sekä siitä miten aamu jatkui tästä eteenpäin keskisuuren japanilaisen Hiroshiman kaupungin tavallisilla asukkailla. Näkökulma pommin voimasta kotikadulla tai työpaikan käytävällä on varsin erilainen kuin se sienen muotoinen savupatsas, jonka pommin pudottanut lentokone filmasi pilvistä käsin maailman sanomalehtien kansiin.

Hiroshimassa asui 40-luvulla suunnilleen saman verran ihmisiä kuin nykyään Espoossa tai Tampereella, eli reilut 250 000 asukasta. Noin 75 000 ihmistä kuoli muutamassa sekunnissa. Loput jäivät kitumaan vuorokaudeksi, jotkut viikoiksi, jotkut kuukausiksi. Vain harva kaupunkilainen selvisi ilman fyysisiä vammoja. Pommin aiheuttamat henkiset vammat ovat edelleen parantumattomia. Nuorimmat selvityneet ovat tänä päivänä keskimäärin seitsemänkymppisiä.

Kolme päivää myöhemmin amerikkalaiset pudottivat vielä toisen atomipommin Nagasakin kaupunkiin vastaavin seurauksin. Toinen Maailmansota loppui iskujen jälkeen Japanin Keisarin antautumiseen. Pommien tuhon aikaansaama tietoisuus ja pelko olivat alku vuosikymmeniä kestäneelle Kylmän Sodan ydinasevarustelupelleilylle, joka terrorisoi ihmisiä ympäri maailmaa vielä 90-luvulle saakka. Nykypäivänä ydinaseita maailmassa hallinnoi seitsemän asiansa tunnustanutta valtiota sekä mitä luultavimmin useita muita, myös valtioita pienempiä ryhmittymiä, jotka eivät lähtökohtaisestikaan pelaa yhteisillä säännöillä (mitä ne sitten lieneekään?).

John Herseyn raportissa käydään yksityiskohtaisesti läpi kuuden hibakushin (Hiroshiman eloonjääneen) selviytymistarina. Palavan kaupungin kuuma, tuhkasta pimeä hävitys tuntuu lukijasta unenomaiselta vieraalta planeetalta. Kuitenkin näiden muutamien haastateltujen kokemat ja näkemät tilanteet ovat lohduttomuudessaan surullisinta totta mitä maailma päällään kantaa. Tuhansien ihmisten haisevia rykelmiä makaamassa paikoillaan kuolemaa tehden, hiljaa! Tämä on yksi hämmentävimpiä yksityiskohtia - kukaan ei valittanut ääneen omaa tilaansa. Japanilaiset antoivat henkensä maansa puolesta hiljaa osansa hyväksyen. Eloonjääneet sen sijaan pyytelivät anteeksi kuolleilta ja vammautuneilta sitä ettei heille käynyt yhtä huonosti. Kahden viikon jälkeen radioaktiivisen laskeuman vaikutus alkoi valjeta lääkäreille ja tutkijoille. Haavat eivät parantuneet, ne avautuivat uudelleen ja märkivät aina entistä pahemmin. Ihmiset sairastuivat monimutkaisiin kuolettaviin sairauksiin vielä vuosia myöhemmin. Epämuodostumat ja raskauteen liittyvät ongelmat ovat arkipäivää alueella vielä kauas tulevaisuuteen.

Kirjan kirjoittaja teki haastatteluretkensä Hiroshimaan vähän ennen tuhon ensimmäistä vuosipäivää. Kirja ilmestyi alunperin elokuussa 1946 The New Yorker lehden erikoisnumerona. Se suomennettiin ensimmäisen kerran vuonna 1947. Lukemani painoksen (1985) loppuun lisätyssä osassa Hersey on etsinyt haastateltaviksi samat hibakushit kuin alkuperäisessä raportissaan ja jatkaa selviymistarinoita neljänkymmenen vuoden jälkeen. Elämäntarinat eivät ole kovinkaan valoisia ja sisältävät jopa koomisen surkeita kohtaloita. Tämä kuuluisa sotaraportti on ainutlaatuinen siinä, ettei se pureudu sodan syihin tai motiiveihin. Se ei luettele strategisia kohteita eikä puhu politiikkaa. Kirja ei myöskään jää tutkimaan pommin tuhon vaikutuksia niinkään aineellisessa maailmassa, vaan se pureutuu suoraan ihmissielun tuhoutumisen kuvaamiseen. Hersey ei tunteile kirjassaan, vaan jättää kaiken tunteilun lukijansa harteille.

Salla Simukan lukuvinkki

Wednesday, September 7th, 2011

Richard Adams: Ruohometsän kansa (WSOY 1975)

Tutustuin ensimmäisen kerran Richard Adamsin Ruohometsän kansaan kuuntelemalla. Pirkko Aarnion ääni kertoi minulle Pähkinän, Viikan, Hopean ja muiden kaniinien tarinan samalla, kun piirtelin paperille, mitä mieleen juolahti. Paperin poikki alkoi pian loikkia lauma pitkäkorvaisia, pelokkuudessaankin rohkeita jäniseläimiä. Uppouduin äänikirjaan täysin, ja ensimmäisen kuuntelukokemuksen maaginen tunnelma on seurannut minua myös myöhemmillä lukukerroilla.

Ruohometsän kansa on romaani, joka tarjoaa eri-ikäisille lukijoille erilaisia tasoja. Aluksi se oli minulle jännittävä seikkailukertomus kaniinien pakoretkestä ja uuden kodin etsinnästä. Pidätin henkeäni, kun kettu kulki ohi. Kaivauduin syvemmälle koloihin Voikukan perässä. Itkin rakkaiksi käyneiden ystävien kuolemaa.

Hieman myöhemmin teos viehätti minua erityisesti luonnon ja eläinten biologialle melko uskollisella kuvauksellaan. Vaikka tarinan kaniinit on inhimillistetty ja niillä on paljon ihmisten piirteitä, Adams on säilyttänyt niillä myös aimo annoksen aitoa kaniiniutta, joka saa niiden refleksit toimimaan. Kirjailija on erittäin hyvin perehtynyt kaniinien elämään ja tarjoilee kuin huomaamatta tarinan lomassa eläintietoutta. Adamsin kuvaama luonto ei myöskään ole pelkästään kaunis ja idyllinen vaan julma ja epäoikeudenmukainen. Luonnossa kaikille ei käy hyvin.

Viimeisimmillä lukukerroilla olen innostunut Adamsin allegorioista ja tavasta kuvata kaniinien kautta myös meitä ihmisiä ja tapaamme käyttäytyä. Kaniinien taistelut voivat vaikuttaa hurjilta, mutta ne kalpenevat ihmissotien rinnalla. Ystävyys, solidaarisuus, rakkaus, petturuus ovat teemoja, jotka tulevat vastaan kirjan sivuilta ja heijastelevat ihmiselämää.

Ruohometsän kansan kerronta on yksinkertaisuudessaan kaunista. Se houkuttelee mukaan maisemaan:

Toukokuinen auringonlasku punasi pilvet, hämärään oli vielä tunti aikaa. Kuiva rinne oli täynnä kaniineja – jotkut jyrsivät ruohoa kolonsa lähettyvillä, toiset kulkivat alemmaksi löytääkseen voikukkia tai kukaties kevätesikon, jota muut eivät olleet huomanneet. Siellä täällä seisoi muurahaiskeolla kaniini pystyasennossa katsellen ympärilleen korvat pystyssä ja kuono tuuleen.

Kersti Juvan suomennos on nautittavaa luettavaa. Samoihin aikoihin Juva suomensi myös Taru sormusten herrasta, ja jotain samankaltaisuutta näissä teoksissa onkin. Kumpuileville kukkuloille on helppo kuvitella kaniinien sijaan hobitit, ja toisinpäin. Molemmissa kirjoissa on myös ikiaikaisen sadun, myyttisen kertomuksen tunnelma. Jokin salaperäisyys, joka saa miellyttävät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin.

Kannustan tarttumaan Ruohometsän kansaan ja lähtemään kaniinien matkaan. Matka voi olla paikoin pelottava ja ravisteleva kokemus, mutta tie johtaa lopulta kotiin. Lupaan sen.