Archive for April, 2011

Proosan taiat ja taidot -kurssin satoa

Monday, April 11th, 2011

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Kun vaari kohtasi citykanin

Olin tässä pari ehtoota sitten kaupungilla kävelemässä tyttärenpojan kanssa. Minäpä näin sellaasen näyn, jota kukaan muu kahdeksankymppinen vaari ei varmana ole vielä tähän päivään mennessä nähnyt.

Pikkupoika kävelytti minut vahainkodista, taikka asuinmajasta, kuten minä sitä kutsun, läheiseen puistikkoon. Me kävelimmä etiäppäin polokua sään ollessa harvinaasen kaunis. Aurinko porotti piliven takaa ja syksyiset lehret leijailivat minne sattuu. Tarttuipa yksi jopa minuun kiinni eikä meinannu millään lähtiä, vaikka pojanvesseli sitä kuinka teryleeneistäni kiskoipi.

Yhtäkkiä tuo vesseli huudahti, notta katsohan vaari tonne suuntahan. Siinä se viisoi kun isompikin pojankoltiaaneen. Minä korjailin silmälasejani enkä siltikään ollut uskoa silimiäni. Pupujussihan se siinä hyppeli keskellä kaupunkia! Mistä ne ny tänne ilimestyivät, pysyisivät vaan siellä maalla turvassa äitiensä huomassa. Maalla minunkin olis ollut parempi kun täällä pakokaasuhelvetissä, mutta mitäs ne nyt pupujussit sellaasista ymmärtäisivät. Mutta sitä minä taas en ymmärtänyt laisinkaan, jotta minkä ihimeen takia se pojanrääpäles alakoi itkeä, kun minä eherotin, notta ammutaan tuo kaniini? Patahan se joutaas, auton alle jääpi littanaks kumminkin. Voi sitä raasua. Sillon kun olis hakenu liiveristä haulikon ja pamauttanu suoraan ottahan, niin vähemmällä olis päässy. Pupujussista olis saanu huippukokit patahan ruokaa eikä menisi palaakaan murkinaa hukkahan. Ei minun nuoruures tuallaasta tuhlausta katteltu. Vapaa riistä oli vapaata riistä, sen sai laittaa murkinaksi ken kerkesi. Pikkupoika alkoi kumminkin itkiä niin vallan kamalasti, jotta aivan mieli teki lohoruttaa ja sanua, että kyllä se kuule pärjää. Enkä mää ny sitä haulikkoa tosissani, sellaasesta joutuis kaupungis linnahankin. Pojanvesseli sanoi, notta se on söpö kani, ei sellaasta sovi tappaa. Antaa loikkia vapaana kun taivaanlintu. Minäkään en sitten siihen muuta voinu tuumata ja ku lohoruttaa, notta kurillanihan minä vaan siitä haulikosta. Ihaillaan me sitä täältä kaukaa, antaa jänösen luikkia omille teilleen.

Sen jäläkehen me jatkoomma matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunukaan. Tottahan se pojanvesseli siitä ny päiväkorisnansa kertooli, mutta kukapa tuota uskoi. Pikkupojat ny näkivät mitä halusivat, mutta näkipä vaarinkin, mitä ei halunnut. Tiesinhän minä, notta seuraavan auton alle se jäisi. Sanon minä vaan, ruoalla leikkimistä sellaanenkin on. Patahan vaan, notta jänonen pääsee heti herran huomaan eikä mekään näläkähän eheritä kuolla.

Enni Yli-Hynnilä

—————————–

Nuorempana unelmista puhuminen tuntui helpolta. Silloin ne olivat suotavia ja kuuluivat kaikille. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hassummalta tuntuu unelmoida, vaikka tosiasiassa, myöhemmin haaveista tulee aina vain tärkeämpiä. Minä olen aina unelmoinut paljon. Niin paljon, etten edes muista kaikkia unelmiani. Muutama on kuitenkin aina ollut varma. Tahdon maalaistalon, koiran ja kirjoittaa koko elämäni ajan.

Aurinko paistaa ohuena verhona ikkunasta. Se hohtaa kaiken ympärillä, muuttaen valkean hopeaksi ja keltaisen kullaksi. On keskikesä ja suvi kauneimmillaan. Ikkunan takana korkealle kurottava vahva tammi ojentelee oksiaan joka suuntaan ja sen lehdet siivilöivät samaa valoa, jota vasten minä kohotan katseeni papereistani. Nyplään hetken vaaleansinistä, hentoa verhoa ja tunnustelen sen kangasta. Melkein kuin vettä.

Istun työpöydän ääressä pehmeällä tuolilla, jonka olen itse valinnut, kuten kaiken muunkin huoneessa. Rakastan ullakkokamarini rauhallisuutta. Se on koruton, mutta kertoo kuitenkin sanatonta tarinaa. Aivan kuin se omaisi äänen, rohkean ja hiljaisen äänen, joka vaeltelee ympäriinsä kietoen ihmisiä pauloihinsa. Saatan melkein kuvitella huoneen puhuvan, laulavan, nauravan, kuiskaavan, huutavan. Sen ääni on kaunis.

Nojaudun taaksepäin, kun kuulen vikkelää tepsutusta portaista. Hymyillen lasken kynän kädestäni paperipinkan päällimmäiseksi ja päätän jättää työni hetkeksi. Onhan minulla aikaa. Ei kulu edes hetkeä, kun musta kuononpää pilkistää oviaukosta ja pian sitä seuraa koko otus. Pörröinen, sekarotuinen koirani hölkyttää luokseni ja hypähtää tassunsa vasten paljaita polviani. Rapsutan rakkaan lemmikkini korvantaustaa. Elämä on ihanaa.

Tällaiset onnelliset aamupäivät eivät kuitenkaan kestä ikuisesti. Lopulta tulee päivä, iltapäivä, ilta ja yö. Sen jälkeen kaikki alkaa alusta, eikä loppu ole näkyvissä. Minulle se ei kuitenkaan merkitse pahaa. En haluaisikaan elää vain yhdessä hetkessä, yhdessä paikassa. Parasta on löytää uusia paikkoja, uusia asioita, uutta nautittavaa. Sellaista tarvitsen jopa työssäni. Minä olen kirjailija.

Varsinkin kesäni kuluu kirjoittaessa. Kuljetan mukanani paperia joka paikkaan. En luovu siitä tai kynästä milloinkaan. Koko elämäni, sydämeni, sieluni, kaikki löytyy jostakin ylös kirjattuna. Valutan itseäni paperille ja joskus sen saavat lukea muutkin ihmiset. En kirjoita, koska haluan tekstiäni julkaistavan. En kirjoita, koska tahtoisin rahaa. En kirjoita, jotta tulisin kuuluisaksi. Kirjoitan, minun on pakko.

Kirjoittaminen täyttää suuren osan ajastani. Se mahtuu niihinkin aukkoihin, jotka muuten jäisivät tyhjiksi. Kirjoittaminen seuraa minua läpi elämäni.

Hanna Kiviharju

—————————–

Leski Reino Olkamaa istui vävynsä kanssa olohuoneessa hänen tyttärensä pelatessa kahden tyttönsä ja pikkuveikkansa kanssa Aliasta toisessa huoneessa. Olkamaan talo sijaitsi Helsingissä, mutta sitä ei olisi uskonut ikkunasta katsoessaan, sillä ainoa kaupunkiin viittaavat olivat harhakuvan tapaiset rakennuksien seinät.

− Citykaneja? Olkamaa ihmetteli kuullessaan vävynsä väitteen. Siilitukkainen ja silmälasipäinen vävy Jouko Lahnamaa nyökkäsi.

− Mitä ne sitykanit ovat, isä? kuului toisen tyttären ääni, jolloin Olkamaa ja Jouko tajusivat pelin loppuneen ja muiden tulleen olohuoneeseen.

Jouko nosti tyttären polvelleen.

− Ne ovat tavallisia lemmikkikaneja, jotka on päästetty tai jotka ovat karanneet. Huhutaan, että niitä olisi täälläkin valtava määrä.

Olkamaan tytär Laura suuteli miestään poskelle.

− Meidän on lähdettävä kotimatkalle.

Jouko käänsi katseensa kello 17 näyttävää seinäkelloa ja nyökkäsi. Myös vanhaherra Olkamaa nousi.

− Nytkö jo? Olkamaa kysyi surkeana kuin uitettu koira. Laura suuteli isäänsä poskelle kädet miehen olkapäillä.

− Jyväskylään on kolmen tunnin matka, isä, tytär totesi. Ennen kuin Lahnamaat lähtivät ovesta ulos, Olkamaa puhui.

− Mitä minun pitää tehdä, jos näen citykanin?

− Ota se kiinni, Jouko vastasi. – Voit sitten myydä sen Korkeansaaren eläintarhaan.

− Miksi pitäisi sinne viedä?

− Saat pari euroa, jos myyt sen eläintarhalle petojen ruoaksi. Lahnamaat vilkuttivat iloisesti, ennen kun lähtivät.

Olkamaa sulki oven Lahnamaiden jälkeen. Kuullessaan tyttärensä tulevan kyläilemään hän oli ilahtunut suuresti, mutta se ilo oli loppunut juuri äsken. Se ilo oli siirtynyt oven väärälle puolelle. Talo oli hiljentynyt aavemaiseksi Olkamaan vaimon Kaarinan kuoltua. Lauran tultua talo oli saanut ääntä ja eloa kuin vaimo aikanaan, mutta tyttären poistuttua talosta oli tullut taas aavemainen.

Äkkiä hänen ajatuksensa vaelsi citykaneihin, niiden pelokkaisiin silmiin, luimussa oleviin korviin, vaaran merkiksi paukutteleviin takajalkoihin, valkoisiin hälyttäviin hännäntöpöihin. Sielunsa silmin hän näki kaneja kopeissa ja laatikoissa petojen ruokalistalle menossa. Olkamaa alkoi voida pahoin mieleen porautuessa puoliksi raatoina olevia ja kituvia kaneja, joten hän siirtyi ulos. Ulkona odotti pieni, mutta monena kappaleena oleva yllätys. Hänen puutarhansa oli täynnä pupujusseja, joiden turkki oli ruskea ja silmät tummat kuin eebenbuu. Kanit eivät karanneet, vaan ne lopettivat toimensa ja yrittivät maastoutua korvat luimussa. Olkamaa katseli ympärilleen ja huomasi yhden pienimmistä kaneista jatkavan syömistään hänen rakkaiden palkintoruusujen äärellä. Hän ei ollut nähnyt mitään ihanampaa sitten tyttärensä häiden! Hän vetäisi porkkanan maasta ja ojensi sen pikku pupulle. Pupu haisteli sitä, nuuhki, haisteli ja nuuhki vielä nuuhkimisen halusta, ennen kun alkoi rouskuttaa sitä tyytyväisenä. Reino Olkamaa ei ollut enää yksin.

Milla Savolainen