Archive for March, 2011

Jyrki Kiiskisen lukuvinkki

Tuesday, March 1st, 2011

Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Olin kaksitoistavuotias, kun luin John Steinbeckin Ystävyyden talon. Se oli ensimmäinen ahmaisemani varsinainen romaani. Tämä humoristinen kertomus laitapuolenkulkijoiden ystävyydestä kolahti niin lujaa, että päätin siltä istumalta lukea kaikki John Steinbeckin teokset.

Tein niistä listan. Aina luettuani kirjan ruksasin sen yli. Lista oli pitkä ja osa kirjoista paksuja, silti toivoin ettei se loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se. Sitten tulivat muut kirjailijat ja uudet tyylit, entistä mielkuvituksellisemmat.

Ystävyyden talo oli kaltaiselleni varhaisteinille unohtumaton lukukokemus, mutta toinen Steinbeckin kirja jäi askarruttamaan mieltä ihan toisella tavalla.

Hiiriä ja ihmisiä vaikutti hitaasti ja huomaamatta. Edelleenkin tajuan joskus ajattelevani kirjaa, vaikka siinä ei näytäkään olevan mitään kovin ihmeellistä: se on kuin juttu joka kerrotaan toiselle souturetkellä tai myöhäisenä kesäiltana rautatiesillan päällä istuskellessa.

Tarinan päähenkilöt George ja Lennie ovat pakomatkalla. George on pienikokoinen ja ovela kaveri, Lennie taas väkivahva jätti, joka on mieleltään hidas ja lapsenomainen mies.

George haluaisi elää seikkailijan elämää, mutta hänen on pidettävä huolta Lenniestä, joka on yksinään täysin avuton. Lennie ei pysty huolehtimaan edes lemmikeiksi pyydystämistään pienistä eläimistä, vaikka haluaisi hoitaa kaneja. Hätääntyessään Lennie ei hallitse valtavia voimiaan, vaikka on muuten sävyisä.

George saa kaverukset puhutuksi töihin eräälle maatilalle, koska onnistuu vakuuttamaan omistajan siitä, että Lennie on kova työmies. Aluksi kaikki näyttää menevän hyvin, mutta omistajan poika Curley ottaa Lennien silmätikukseen ja ryhtyy kiusaamaan tätä. Muutkin ihmiset käyttävät Lennien lapsenmielisyyttä hyväkseen, kunnes tulee ratkaiseva väärinkäsitys. Siitä käynnistyy hallitsematon tapahtumasarja, jolla on traaginen loppu ja jota edes George ei voi estää.

Hiiriä ja ihmisiä on liikuttava tarina. Sen sävy on realistinen, mutta henkilöt eivät ikään kuin sovi todelliseen maailmaan, 1930-luvun suureen lamaan, jonka aikana ihmiset kuljeskelivat etsien hanttihommia pysyäkseen hengissä. George ja Lennie on kuvattu realistisesti, siltikään he eivät tunnu todellisilta henkilöiltä, vaan pikemminkin satuolennoilta. Me tajuamme, että he ovat kuvitelmaa, mutta haluamme eläytyä heihin kuin satuun.

Se ei kuitenkaan ole mielestäni puute, sillä Steinbeck tuskin pyrkikään täydelliseen realistisuuteen tällä pienellä suurella romaanillaan. Hän kertoo tarinansa sadun muodossa, niin yksinkertaisena ja koskettavana, että sen voisi kertoa myös Lennielle. Tämäkin ymmärtäisi sen, ainakin osan siitä.

Mutta se mitä Lennie ei ymmärrä, on todellinen ihmisten maailma, se maailma jossa hänen olisi pakko elää, vaikka hän ei siihen kykene. Niin kuin jokaisen lapsen, joka kasvaa aikuiseksi, kun hän oppii ymmärtämään, miten ihmiset toimivat ja miten maailma toimii ja miten hänen itse on meneteltävä suhteessa muihin ihmisiin. Se ei ole satumaailma. Se on Georgen, Curleyn ja muiden romaanin henkilöiden julma todellinen maailma, jossa on opittava selviytymään.

Tässä on Hiirien ja ihmisten kiehtovuus: se on puoliksi satu ja puoliksi realistinen romaani, olematta kumpaakaan niistä. Ja lukija kuuntelee satua kuin Lennie ja realistista romaania kuin George, olematta kumpikaan heistä.