Punaiset hampaat -kurssin satoa

Tiina Lehikoisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Hotelli Hurmio

”Tervetuloa Hurmioon. Odotin teitä myöhemmin, mutta käykää peremmälle. Odottakaa. Pyyhkikää kenkänne. Juuri noin. Ei, ei aivan noin. Eteismattoon ei saa jäädä rapaa. Aula on pidettävä siistinä seuraaville asiakkaille. Ensivaikutelman on oltava manifique.

Minä olen vastaanottovirkailijanne Eveliina Vartio. Hotellimme perinteisiin kuuluu asiakkaalle ilmainen esittelykierros. Seuratkaa minua, niin näytän teille huoneenne. Samalla voin valistaa teitä muutamista hotellissamme vallitsevista ehdottomista säännöistä, ettei mikään jäisi asiakkaallemme epäselväksi. Emme halua, että he joutuvat vaivaamaan päätään kammottavilla väärinkäsityksillä.

Nopeammin nyt! Tarkoitan sanoa, pääsisittekö liikkumaan hieman ripeämmin? Minulle ei ole suotu koko päivää palvelemiseenne, vaikka sitä haluaisinkin. Pieni kuntoilu on enemmän kuin hyväksi teidän ikäisillenne nuorille, ihastuttaville ihmisille. Täällä Hurmiossa ajattelemme vain asiakkaan parasta, kuten tiedätte.

Ruokailutiloihin ei nyt pääse tutustumaan. Teidän täytyy muistaa, että ruokala on auki ainoastaan aamukahdeksasta aamukymmeneen ja iltakuudesta iltakahdeksaan. Muulloin sinne ei ole mitään asiaa! Ei mitään, ymmärrättekö? Keittäjät ja tarjoilijat tarvitsevat omaa rauhaa, ja rauhanrikkojia rangaistaan. Hotellimme kiitettyä mainetta täytyy pitää yllä. Ei kuitenkaan kannata olla huolissaan. Asiakkailta odotetaan ainoastaan moitteetonta käytöstä, ja se ei varmasti ole liikaa vaadittu tuollaisilta kilteiltä, rusoposkisilta nuorukaisilta.

Virkistyspalvelumme löytyvät Hurmion ylimmästä kerroksesta. Haluaisin kuollakseni kertoa, että teillä on vapaa pääsy uima- ja saunatiloihin sekä kuntosalille, mutta se olisi valehtelua, enkä minä halua salata teiltä mitään. Hurmion kaikki hissit menivät kuin ihmeen kautta epäkuntoon juuri ennen kuin te saavuitte, ja portaita saa käyttää vain tulipalotilanteissa. Teillä on kuitenkin vielä niin paljon nähtävää ja kuultavaa ennen kuin teidät päästetään pois tästä unelmien tyyssijasta, että olen varma yhden pienen vastoinkäymisen olevan liian mitätön lannistamaan teitä.

Huoneenne sijaitsee kellarikerroksessa. Se on yhdenhengenhuone ja hotellimme sievimpiä. Oi, toki minä näen, että teitä on kolme. En minä sentään vähä-älyinen ole. Kaikki on tietenkin suunniteltu vain teidän parhaaksenne. Nykyajan nuoret saavat osakseen liian vähän toisten läheisyyttä. Vuoteen jakaminen vähintään kahden henkilön kesken kehittää nuoren itsetuntoa. Tässä huoneenne jo onkin. Astukaa sisään. Olkaa kuin kotonanne, sillä kotinne tämä on oleva koko vierailunne ajan.

Huoneessa saattaa olla hieman hämärää. Me nähkääs suojelemme asiakkaidemme silmiä. Sähkövalo tuhoaa verkkokalvot. Huoneen viileyttä ei kannata ihmetellä. Se on täysin tarkoituksellista. Ihmiset nukkuvat tutkitusti paremmin viileässä lämpötilassa. Me emme täällä Hurmiossa harrasta huoneiden lämmittämistä lainkaan. Huoneessa ei saa peseytyä. Vesi kuivattaa ihoa, mutta se on myös vuosisatojen ajan levittänyt paikasta toiseen tuhoisia tauteja. Kaappien ja laatikoiden avaaminen on kiellettyä, mutta muuten saatte olla huoneessa vapaasti.

Pelkäänpä, että kierrokseni hurmaavien asiakkaiden kanssa alkaa olla lopuillaan. Jos teillä on jotakin kysyttävää, ottakaa rohkeasti yhteyttä henkilökuntaan. Minun on varmuudenvuoksi lukittava ovenne yöksi. En halua, että te vahingossa nukutte liian lyhyet yöunet. Se on vaarallista kehittyville aivoille. Uskon, että viihdytte hotellissamme mainiosti. Yksikään asiakas ei ole koskaan poistunut tästä hotellista tyytymättömänä, ettekä poistu tekään. Täällä Hurmiossa ajattelemme vain asiakkaan parasta.”

Nimimerkki: Aralia

—————————–

Ja muista katsoa suoraan silmiin silloin kun

Aino piti keittiössä hääräämisestä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut aamu-uninen ihminen, vaan oli aina noussut kukonlaulun aikaan kahvinkeittoon muiden vielä nukkuessa. Nytkin kuului kun mies se tuolla vain korisi, ihme kun sai yöllä edes nukuttua tuommoisen örinän kanssa. Ainoa hymyilytti, kuten niin usein mieleen tullessa kaikki ne korvatulpat, joita näiden avioliittovuosien aikana oli tullut käytettyä. Enää hän ei moisiin vaivautunut, vuosien saatossa oli tullut kuuroksi tuollaisellekin metelille, vaikka aluksi oli tuntunut siltä, ettei nukkuisi enää yhtäkään yötä hyvin.

Aamu oli kaunis ja syksyisen rusottava, vaikka kevään puolella sitä oltiinkin. Maan ollessa huurteessa oli ja ruskean punaisten lehtien väristessä maassa oli kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että kesää kohti oltiin menossa. Melkein odotti lumihiutaleiden leijuvan maata kohti, muuttavan valkoiseksi tuon rusehtavan ruman nurmen. Ainon tuijotellessa ikkunasta kahvinkeitin päätti alkaa vinkua, niin hiljaa kuitenkin, ettei vanha nainen siihen huomiota kiinnittänyt – oli vuosien aikana kuulo muuttunut valikoivaksi muutakin kuin kuorsausta kohtaan.

Pelkoa pelkoa pelkoa. Joku tuolta tulee vielä ja sitten se on ohi jos ei ehdi ensin, ehdi ensin, ehdi ehdi ehdi. Ehdi mitä? Kiire, ei aikaa ajatella, on mentävä, juostava, kiirehdittävä. Kaapille, nyt nyt nyt, ääniä kuuluu ja näkyy ja tuntuu ja on, ei saa hidastella, ei saa olla, on mentävä mentävä mentävä juostava nyt.

Kun he muuttivat tähän taloon, Aino ja Mies, he olivat onnellisia. Oma pieni talo, keskellä luonnon idylliä! Kissakin näytti onnelliselta saadessaan juosta ympäri pihaa ilman rajoituksia, kun eihän sitä kaupunkialueella ollut uskaltanut vapaaksi juoksentelemaan päästää. Täällä ei ollut vaaraa auton alle jäämisestä, sillä niin korvessa he asuivat – hyvä niin, vanhat ihmiset, rauhaahan he kaipasivatkin. Harmi vain, että täällä, ulkona kaikesta, alkoi mieli vähän heitellä kepposiaan. Vanhojahan he olivat, kai se sillä selittyi, mutta tuntui että aina olivat tavarat hukassa. Aluksi se ei häirinnyt, mutta siinä vaiheessa kun yhtenä aamuna ei pihalla enää ollutkaan sitä ainoaa mustaherukkapensasta alkoi tuntua hieman kummalta. Eihän sellainen voinut mihinkään noin vain kadota.

Shh, shh, älä pidä meteliä mutta ole silti nopea, kaapin ovi auki. Juuri sen otat siitä, juuri sen, hyvä, älä edes katsele muuta, vain sen tarvitset. Älä jää ihmettelemään, mene mene mene, jos jäät siihen seisomaan se saa sinut kiinni ja olet ansassa, pakene pakene pakene nyt ennen kuin ennen kuin ennen kuin.

”Hei, ukko, tules tänne!” huikkasi Aino makuuhuoneen oven suusta. Kahvit oli keitetty (lopulta Ainokin oli huomannut yhä kovenevan ulinan ja läimäissyt sitä – ”hemmetin rakkine!”- kylkeen, ja kas, sitten se oli toiminut taas ääneti). Leipä oli myös jo pöydässä, oli siis Miehenkin aika nousta sängystä ylös ja aloittaa päivänsä. Kellokin näytti jo puolta yhdeksää, yleensä oli Mies omia aikojaan jo noussut sängystä ylös. Eilen tosin tuli valvottua vähän tavallista myöhempään, kortinpeluustahan he olivat menneet innostumaan vähän liikaa ja nukkumaanmeno venähti. Sen takia tuokin vielä tuolla rohisutti, ei toipunut tällaisesta yhtä hyvin kuin Aino. Sisäinen kello hänet herätti aina samaan aikaan, eikä se koskaan pettänyt. Ei, vaikka olisi kenties saanutkin nukkua pidempään – ei se paha asia tosin ollut, hyvää aikaa kannattanut uinumalla hukkaan heittää.

Vastaukseksi kuului vain örähdys – tämä ei tosin ollut sitä samaa örinää kuin hetki sitten. Mies oli hereillä ja uninen, ei siltä aamuisin koskaan oikein muuta vastausta saanut mumisemisen ja epämääräisen ääntelyn lisäksi. Aino suhtautui Miehen aamuiseen kärttyisyyteen tyynesti, vaikka välillä tämä oli kivahdellut (harvinaisen energisenä ollessaan) vähän ilkeänoloisestikin – tällöin Aino itse asiassa oli tavattoman hilpeä, sillä häntä ennemmin huvitti niin lapsellinen käytös, aikuiselta mieheltä, herran tähden.

Aamupalapöydässä kävi ilmi, että suola oli kadonnut taas. Ja sokeri. Viikko sitten ostettiin kaupasta uudet sirottimet molempia. Kumpikaan ei sanonut toiselleen mitään todettuaan niiden nyt todella olevan kadonneet. Välttelivät toistensa katseita. Aino mietti, että Mies varmaan oli ajatuksissaan kadottanut ne. Mies mietti, pitäisikö Aino viedä lääkäriin. Jos se on sitä dementiaa. Eihän hän Ainoa syyttänyt, eihän nainen sille mitään voinut jos ei pää enää kunnolla toiminut, kyllä Mies häntä silti rakasti. Pitäisi se nyt kuitenkin selvittää oliko asia niin, ettei tarvitsisi aina miettiä kaikkea tätä asioiden katoilua, arvella ties mitä hassuja. Miehen mielessä ajatus Ainon dementiasta oli vain vahvistunut tämän ollessa kumman vainoharhainen, sanonut, että ei tuo kissakaan takapihalla viihtynyt, vaikka luulisi ettei sitä sen rumuus häiritsisi. Ja että välillä tuntui kuin jotain pahaa olisi ollut läsnä, tai että joskus pelotti öisin kun rapisi niin paljon, kuin askeleet olisivat menneet. Mies pudisteli itsekseen päätään miettiessään taas, ja Aino vilkaisi häntä. Hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat toiseensa, paljaina, rehellisinä, melkein kuin paljastaen niiden takana olevat ajatukset toiselle (melkeinhän he jo osasivatkin niitä lukea – olivat eläneet yhdessä niin kauan, ettei sellainen olisi heitä enää edes hämmästyttänyt). Nopeasti he siirsivät kuitenkin silmänsä, Aino jälleen pihalle, Mies kissaan joka kerjäsi silityksiä.

No mutta, miksi hidastelet, ei sinulla ole aikaa siihen! Nyt nyt nyt. Mene. Mutta ei, hetki, älä juokse, se on liian huomiota herättävää. Kävele. Rauhallisesti, noin. Pidä se selkäsi takana. Tarkkaile sitä mitä on takana, ettei vain sieltä tule mitään eikä ketään eikä kukaan pääse tuhoamaan. Ettei hän tule ja pilaa tätä ja ettei kaikki kaadu nyt ja - älä ajattele, mene mene mene, kävele, riennä, aikaa ei ole tuhottomasti, MENE.

Päivä oli jo noussut, ja Aino neuloi nojatuolissaan kissan kehrätessä lattialla hänen jalkansa vieressä. Ainon ajatukset harhailivat. Taas sitä oli käynyt. Tavaroita kadonnut, enemmänkin kuin ne sirottimet. Kaikki oli pahenemaan päin, ja ratkaisu pitäisi löytää. Vaikkei hänen, vanhan naisen, elämä paljoa painanutkaan, hän ei olisi tahtonut mitään tällaista viimeisille elinpäivilleen. Stressiä. Pelkoa. Eiväthän ne sirottimet oikeastaan merkinneet, mutta kaikki muu. Ei tuo jalkojen vieressä makaava Rontti ollut täällä kauaa asunut: sen edeltäjät Molla, Mauku ja Otto olivat kaikki kadonneet – täällä. Olivat eksyneet takapihalle hiirien perässä hieman liian pitkälle eikä niitä enää takaisin kuulunut vaikka huudeltiinkin. Oli tosin Molla tavallaan löytynytkin –  kissan kärsinyt häntä sen maagisen rajan kohdalta, jonka ylitse Aino ei muistanut koskaan menneensä eikä uskonut Miehenkään niin tehneen. Kiviä, rivissä, tummina ja kuluneina. Kertoivat, että tässä loppui tontti, vaikkei sillä luulisi täällä metsän keskellä olevan väliä – metsäähän sitä vain seurasi. Jostain syystä kumpikaan ei vain ollut kokenut tarvetta astua tuohon metsään. Kai se johtui sen synkkyydestä ja kauhtuneesta luotaantyöntävyydestä – kuin koko metsä olisi kuollut.

Katsetta ei pidä kääntää pois vaan on katsottava silmiin, silmiin, suoraan, ei hätäilyjä tai pelkoa, sen on tajuttava että tiedät ja että nyt se on ohi ja että tiedät mitä se suunnittelee ja että se oli tässä nyt ja että TIEDÄT joten katso suoraan täysin suoraan niin suoraan kuin voit ja hymyile sillä se kertoo voitostasi, noin juuri, hyvä tuo on hyvä, tuijota mutta älä liikaa vaan nopeasti katso ja sitten se on ohi ja muista katsoa silmiin niin syvälle ja niin suoraan että se tuntee sen katseen sisällään asti.

Iltapäivä oli jo lopuillaan, ja Aino oli keittiössä tekemässä iltaruokaa. Mies istuskeli pihalla, torkkumassa varmaankin, kuten hänen tapaistaan oli. Nukkuminen oli hänestä terveellinen ja hyvä harrastus, ainakin nuorena ja vanhalla iällä, ja miksei vaikka siinä välissäkin jos siltä tuntui.

Aino oli vanha nainen. Elänyt kauan, nähnyt paljon, tehnyt monia asioita. Nyt hän tekisi jotain, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Asteli komerolle ja otti sieltä kirveen. Käveli ulos. Tum tum, sanoivat jalat kun ne osuivat lattialautoihin. Tum tum, ne sanoivat kun hän kulki kohti ovea. Tömps, ovi aukesi. Tum ja raps, Aino astui pihalle ja oksan päälle. Mies käänsi katsettaan, oli istunut lukemassa kirjaa.

”Aino, mitä sinä-?” Mies älähti yllättyneenä, suu avonaisena ja silmät siristellen, kuin tämä ei voisi uskoa oman vaimonsa siinä olevan. Aino katsoi vakavana mieheen, suoraan silmiin, syvälle silmiin, iski kirveellä. Veri roiskui. Aino jätti kirveen kiinni mieheen, ei tarkistanut elikö tämä vai kuoliko. Käveli taloon sisälle, poikkelehti huoneissa. Tum tum, sanoivat jalat taas. Takaovesta pihalle. Sieltä rajan yli. Rajan yli metsään, sinne minne kissatkin menivät. Sinne minne pitikin mennä, minne olisi pitänyt alun alkujaankin mennä. Metsään turvaan joltain -

joka on siellä, kotona, paha joka vainoaa talossa, se mies ei ole terve, se mies aikoo tappaa sinut, sinun on paettava, tule mene metsään turvaan, mene tule tee mitä vain kunhan et jää sinne

tule tänne meidän kanssamme nyt.

Nimimerkki: Suvi 

—————————–