Todellista fantasiaa -kurssin satoa

Anu Holopaisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tumma hahmo kohosi hitaasti sängyltä. Musta, usvamainen, jotenkin katsetta hämärtävä viitta paljasti siirtyessään sängyllä makaavan naisen. Nainen näytti nukkuvan, hän jopa hymyili pienesti, kuin rauhallista ja miellyttävää unta näkevä voisi hymyillä. Hänen kalpeuttaan saattoi erehtyä luulemaan ikkunoista heijastuvan kuunvalon aiheuttamaksi harhaksi, mutta lähempää tarkasteltaessa pystyi huomaamaan hänen ihonsa olevan lumivalkoinen ja jääkylmä. Eikä se siltikään vetänyt vertoja mustaan viittaan pukeutuneen miehen iholle, joka suorastaan säteili valoa, niin valkea se oli. Ja kylmä hohkasi jo metrien päähän hänestä, jähmettäen ilman vesipisarat pieniksi jääkiteiksi ikkunoiden pinnalle.

Mies seisoi katselemassa naista hieman kyyryssä seisten. Hän näytti siltä kuin tuhannet maailman vuodet painaisivat hänen harteitaan. Hän kosketti kasvojaan, pyyhkien pois leualla olleen veripisaran. Se ei ollut hänen omaa vertaan, sillä hänen sydämensä oli pysähtynyt jo niin kauan sitten, ettei se enää muistanut kuinka lyödä. Veri ei virrannut hänen suonissaan, mutta silti hän eli. Jos sitä nyt elämiseksi saattoi sanoa. Kun nukkuu päivät ja valvoo yöt metsästäen uutta uhria punaisen kiihkon vallassa, voiko sitä kutsua elämäksi? Mies itse nimitti sitä ikuiseksi helvetiksi niinä lyhyinä järjellisyyden hetkinä, jotka vallitsivat hänen tyydytettyään himonsa. Kun järjetön verenhimo oli poissa, saattoi mies ajatella selkeästi ja tuntea muutakin kuin polttavaa, kurkkua kuristavaa janoa. Ja noina hetkinä hänen lyömätön sydämensä olikin pakahtua kaikista niistä tunteista, mitä kuviteltavissa on. Päällisin tunne oli kuitenkin katumus ja syvä häpeä siitä mikä hän oli, ja mitä hän oli tehnyt. Mies häpesi koko kammottavaa ja vääristynyttä elämäänsä. Sen lyhyen elämän aikana, jolloin hänen sydämensä vielä löi, hän oli ollut hyvä mies. Hän oli auttanut ihmisiä, pelastanut henkiä taitavilla parannustaidoillaan. Hän oli lääkinnyt sairaita, parantanut loukkaantuneita ja auttanut synnytyksissä. Hän oli luonut elämää. Nyt, menetettyään kaiken sen, hän tuhosi elämiä. Hän oli murhaaja. Ja hän inhosi itseään.

Mies pyyhkäisi taas kasvojaan, mutta nyt hän pyyhki pois poskellaan valuneen kyyneleen. Kumma kyllä, kyynel ei jäätynyt, vaan putosi hänen kädeltään maahan. Hänen surulliset silmänsä eivät siirtyneet pois naisen kasvoilta. Vaikka nainen oli kuollut onnellisena, mitään aavistamattomana, mies tunsi silti suurta tuskaa hänen puolestaan. Tuo lyhyt onnellinen hetki oli ainut mitä hän pystyi antamaan uhreilleen ennen viimeistä suudelmaa. Hän yritti saada heidät tuntemaan viimeisenä hetkenään itsensä maailman valtiaiksi. Ja siinä hän myös onnistui. Siltikään se ei lievittänyt hänen syyllisyyttään.

“Äiti?” kuului hento ääni ovelta.

Mies kääntyi salamannopeasti, mutta äänettömästi katsomaan. Ovella seisoi noin viisivuotias tyttölapsi yöpuvussaan, silmät vielä unen hämärtäminä. Hetken ajan miehen silmissä välähti palava himo ja jano, mutta aivan yhtä nopeasti se sammui. Silti hän oli ehtinyt astua jo askeleen tyttöä kohden. Hän oli saanut tarpeekseen jo sinä iltana. Oli hän tappanut lapsia aikaisemminkin, mutta tämä saisi jäädä eloon.

Tyttö katsoi miestä silmät suurina, nyt ilman pienintäkään unen häivettä. Niistä ei kuvastunut pelkoa, hän ei ymmärtänyt kuinka lähellä kuolemaa oli juuri käynyt. Miehestä hohkasi turvallisuus ja rakkaus, toisin kuin äidistä, joka makasi sängyllä. Yleensä äitikin hehkui omaa valoaan, mutta tänä yönä se oli jostakin syystä sammunut. Sillä hetkellä hän ei kuitenkaan välittänyt. Tämä mies nimittäin hehkui kauneinta valoa, mitä hän koskaan oli nähnyt. Vaikka hänen värinsä oli tumma, hänellä oli sellainen voimakas, sisäinen, aurinkoakin kirkkaampi valo, jollaista tyttö ei ennen ollut nähnyt.

Pelotta tyttö asteli kohti miestä, joka seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Hiljaa tyttö kohotti kätensä ja kosketti viittaa, joka miehen liikkumattomuudesta huolimatta leijui hänen ympärillään. Käsi ei tuntenut mitään vastusta, vaan katosi mustaan usvaan.

“Sinulla on kaunis valo,” tyttö kuiskasi katsoen miestä silmiin. Niissä risteilivät monenlaiset tunteet; hämmästys, ilo, haikeus ja suru.

“Kiitos sinulle,” mies kuiskasi aivan yhtä hiljaa. Hän sipaisi tytön vaaleita hiuksia ja vetäytyi kauemmas, kun tyttö värähti kylmästä. “Anteeksi. Olen todella pahoillani. Muuttaisin kaiken, jos voisin,” mies sanoi ja perääntyi ikkunoille. Hän aukaisi niistä toisen ja katosi mustaan yöhön äänettömästi.

Tyttö ymmärsi miehen sanat sydämessään ja antoi hänelle anteeksi. Hän nimittäin tunsi, että tuo mies tarvitsi hieman helpotusta syntitaakkaan, jota kantoi harteillaan. Vasta sitten hän siirsi huomionsa äitiinsä ja alkoi tarkastelemaan ongelmaa, jonka takia äidin valo oli poissa.

Nimimerkki: Mari

————————————–

Kotiin paluu

Muutama päivä sitten kävelin ystäni ja hänen koiriensa kanssa kohti kotia. Olin ollut hänen kanssaan lenkillä, keväisessä metsässä. Kävelimme kosteaa polkua. Polun varrella oli kosteita kasveja, jotka olivat vielä ruskeita. Hyppäsimme koirien kanssa puron yli, joka solisi mukavasti ja puron ympärillä oli mutaa, johon sotkimme kenkämme.

Jatkoimme matkaa. Näimme paljon vanhoja lahoja veneitä rannalla. Järvi oli vielä jäässä ja lokit lentivät sen yli. Kävelimme ja linnut lauloivat ja lensivät todella kostean pellon yli, jota ei oltu vielä kynnetty. Reittimme meni pellon vierestä, joten meidän piti mennä rämpimään sinne.

Kun olimme selvittäneet mutaisen ja märän pellon saavuimme paikkaan, jossa oli todella hyvin hoidettuja pieniä kuusia. Kuusia oli aika tiheästi ja muutama paju kurkisti niiden välistä. Kävelimme ja katsoimme koiria. Ne nauttivat siitä, kun saivat olla vapaana. Saavuimme pienelle metsätielle, jota verhoili havunneulat, jotka olivat pudonneet syksyllä. Kävelimme hetken ja näimme edessämme vanhan saunan, joka oli palanut muutama vuosi sitten. Entinen sauna sijaitsi aivan rannan tuntumassa.

Jatkoimme matkaa ja koirat viilettivät edellämme ylpeästi. Jaloissamme oli hienoa hiekkaa, sillä kävelimme rantahietikossa. Olimme tulleet temppuradalle. Temppurata oli muutama vuosi sitten rakennettu, mutta se oli jo hieman ränsistynyt. Katseemme kohottuin iki-vanhaan puuhuun, joka oli suojeltu. Tuijotimme sen paksuja vanhoja oksia, jotka olivat aivan kiemuraisia. Jatkoimme matkaa. Kävelimme suuressa männikössä, aivan rannan tuntumassa. Saavuimme valtatielle ja jatkoimme matkaa. Matkan varrella katsoimme vanhoja latoja, sekä ohitse kulkevia autoja. Matkan varrella oli monta, monenlaista latoa ja taloa. Loppu matka sujui todella hyvin hyvässä seurassa. Menimme ensin ystäväni luo ja päästimme taas koirat irti. Lopulta puikkelehdin tiheän sekametsän läpi, pientä polkua takaisin kotiini.

Nimimerkki: Jenna

———————————————-

Perustuu uutiseen Kari Tikkunen nimisestä miehestä, joka on salaa tappanut yhteensä seitsemän sutta. Tikkunen on kertonut ampuneensa sudet puolustautuakseen.

− Taas löytyi yksisarvinen kuolleena, Ben Peter sanoi ja hellitti joustaan.
− Sano tapettu yksisarvinen, James Hawke lisäsi ja laittoi nuolen takaisin viineen.
Miehet liikkuivat hieman vaivautuneesti aivan kuin pelkäisivät, että joku huomaisi heidät ja epäilisi heitä tuosta raa’asta teosta.
− Pitää kai kertoa kuninkaalle, Ben sanoi.
James nyökkäsi ja lähti kävelemään kotiin päin Benin seuratessa.
− Niin pitää. Tämä on jo kolmas kerta tällä viikolla.
− Jokohan kuningas aikoo tehdä jotain asian eteen? Ben mietti.
− Toivottavasti, James totesi, mutta ajatuksissaan ei ollut varma.
Jos hän itse olisi kuningas, hän olisi heti ensimmäisestä kerrasta lähtenyt etsimään syyllistä, mutta heidän kuninkaansa oli vain sanonut ”Harmillista” ja häätänyt miehet tiehensä.
Ben ja James saapuivat kylään. Heitä vastaan tuli heidän monia ystäviään, kuten Bros–kentauri, fauni nimeltään Corey ja ihminen Jago. Ben ja James jäivät hetkeksi juttelemaan Jagon kanssa.
− Voitko uskoa Jago? Taas on löytynyt tapettu yksisarvinen.
Jagon kulmat kohosivat.
− Niinkö?
Puhuessaan Jago näpelöi sormiaan ja katsoi alas vähän väliä.
− Minne sinä olet menossa? James kysyi.
− Kotiinhan päin minä. On paljon tehtävää.
Ben nyökkäsi hyväksyvästi.
− No, nähdään myöhemmin.
Miehet nyökäyttivät päätään ja jatkoivat matkaansa omiin suuntiinsa.
Päästyään kuninkaan puheille Ben ja James kertoivat hänelle yksisarvisen löytymisestä. James tunsi olevansa ruutitynnyri, jonka lähellä on tulta. Kun kuningas sanoi mielipiteensä asiasta, James tunsi, kun ruutitynnyri räjähti sellaisella voimalla, mikä olisi voinut kaataa koko linnan.
− Tuskin kukaan nyt yksisarvista olisi tappanut. Se on varmaan vain törmännyt johonkin terävään ja kuollut siihen. Ja kyllähän niitä yksisarvisia riittää.
Jos Ben ei olisi pitänyt Jamesin paidasta kiinni, tämä olisi rynnännyt kuninkaan kurkkuun kiinni vaikka muurin lävitse.
− Hyvä on. Jos kuningas katsoo parhaaksi, että vakavalle asialle ei tehdä mitään, niin me lähdemme.
Sen sanottuaan Ben kumarsi tönkösti ja lähti ovea kohti.

Seuraavan päivän aamuna vielä kun aurinkokin oli vasta nousemassa, James ja Ben menivät uudelle metsästysretkelle parempaa metsästysonnea toivoen. Sattumalta miehet saapuivat samaan paikkaan, mistä olivat löytäneet yksisarvisen. Nyt se oli kadonnut ja sen tilalle oli ilmestynyt punainen möhkäle. Ben käänteli sitä kengänkärjellään.
− Lihanpalanen yksisarvisesta. Toivottavasti illallinen edes maistui.
James laski päänsä alas ja huokaisi.
− Eläin-parka.
Silloin hänen silmiinsä pisti jotain metsään kuulumatonta. Se oli pala keihästä ja sen terä oli värjäytynyt yksisarvisen vereen.
− Katsos tätä, Ben, James kehotti.
Ben otti keihään pätkän käsiinsä.
− Yksisarvisen verta, Ben totesi kuivasti.
− Aivan, mutta katso, mikä tässä roikkuu.
Ben kieputti keihäässä olevaa narua sormissaan. Siinä roikkui kaksi höyhentä. Ben jähmettyi.
− Ja sinähän tiedät, kenen keihäässä on tuollainen nyöri.
− Jagon, Ben kuiskasi pikemminkin itselleen kuin Jamesille.
James nyökkäsi.
− Jagolla taitaa olla hieman selittämistä, James sanoi vakavana ja harmissaan.
Jago oli kyllä näyttänyt viime tapaamisella hieman hermostuneelta, mutta siitä huolimatta Jamesin oli vaikea uskoa, että tämä olisi tappanut yksisarvisia. Teosta sai elinkautisen, eikä miehet halunneet sellaista tuomiota mielellään hyvälle ystävälleen.
Ben ja James palasivat kylään ja suuntasivat Jagon talolle päin. Miehien saapuessa ovelle Ben koputti. Pian oven avasi Jagon vaimo Lucia.
− Päivää, Lucia. Onko Jago kotona? James kysyi.
Lucia avasi ovea enemmän.
− On hän. Tulkaa sisälle.
− Kiitos, Ben sanoi ja astui kynnyksen yli kopautettuaan ensin pahimmat liat kengistään.
Miehet seurasivat Luciaa Jagon luo. Lucia avasi oven, minkä James ja Ben tiesivät johtavan olohuoneeseen.
− Jago. Ben ja James tulivat.
Jago laittoi kirjan sivuun ja nousi.
− Kiitos, Lucia.
Kun Lucia lähti huoneesta, Jago alkoi perääntyä hieman, eikä luonut pitkää katsetta ystäviinsä.
− Mitä te haluatte?
James näytti Jagolle keihään päätä.
− Tämähän on sinun, eikö niin? Vain sinulla on keihäässä keijujen onnea tuottava nauha.
− Oletko varma? Jago kysyi ääni värähtäen, mikä sai kuitenkin Jamesin miettimään.
Ben puuttui keskusteluun.
− Missä sinun keihääsi on, Jago?
− Huoneessani.
− Näytä.
Jago perääntyi nopeammin.
− Miksi?
− Koska haluamme tietää, onko tämä sinun, James vastasi heristellen keihään pätkää, mutta Jago kääntyi.
− Ellet halua, että vartijat tulevat kysymään. Me ajattelemme vain parastasi, Jago. Joku toinen olisi hälyttänyt heti vartijat, Ben totesi, mutta viimeiset tavut tulivat suusta ilman ääntä, sillä Jago oli alkanut itkeä.
Jago rojahti istumaan tuolille ja itki vuolaasti. Hän painoi kätensä kasvoilleen ja niiskutti hiljaa.
− Jago? James kysyi hiljaa.
− Minä en tehnyt sitä tahallani, hän parkui.
James ja Ben istuutuivat läheisille tuoleille.
− Mitä tapahtui? Ben kysyi.
Jago yritti rauhoittua ja kertoi.
− Olin metsästämässä ruokaa, kun huomasin edessäni hienon yksisarvisen. Se oli valkoinen kuin synnittömän ihmisen sielu ja silmät kuin helmet. Silloin se huomasi minut keihäs koholla. Olin ajatuksissani jättänyt sen ylös. Se hyökkäsi minua kohti ja ennen kuin ehdin reagoimaan, se oli vierelläni ja yritti iskeä kavionsa minuun. Väistin sitä ja se hyökkäsi uudestaan. Vaistonomaisesti vein keihään eteeni.
Silloin Jagon kantti petti ja hän alkoi itkeä uudestaan entistä vuolaammin. Kuitenkin hän jatkoi.
− Muistan sen varmaan ikuisesti. Sen revähdysäänen ja hirnunnan, kun keihäs läpäisi hevosen nahan. Se hirnui tuskaansa. En voinut tai uskaltanut tehdä mitään. Keihääni katkesi. Hädissäni etsin toista päätä, kun kuulin oksan narahtavan ja jouduin lähtemään.
Jago alkoi taas itkeä, mutta rauhoittuneemmin.
− Koska tämä siis tapahtui? James kysyi.
− Edellisenä aamuna, kun aurinko oli vielä alhaalla.
− Entä ne kaksi muuta kuollutta? Ben kysyi.
Jago ponnahti pystyyn.
− Luuletteko, että olen tappanut kolme yksisarvista! Niitä kahta minä en ole tappanut! Surmasin sen yhden puolustaakseni itseäni mutta niiden toisten haavat viittasivat yksisarvisten keskinäiseen taisteluun.
− Mitkä haavat? James kysyi.
Jago käänsi katseensa Jamesiin.
− Ettekö nähneet? Ensimmäisen hevosen lavankulmassa oli pistävä jälki ja toisen kaulassa puremajälki ja jalka vääntynyt.
− Luulimme sitä pistojälkeä miekaksi tai keihääksi ja toinen oli puoliksi raato, kun löysimme sen.
Jago laski päänsä ja nyökkäsi. Kohta hän kuitenkin nosti sen ja venytti kaulansa.
− Aiotte varmaan nyt kertoa kuninkaalle.
James ja Ben olivat vaiti kummeksuvina.
− Miksi kertoisimme? Ben sai kysyttyä.
− Tehän ette usko minua, Jago totesi.
− Kuka niin on väittänyt?
Nyt oli Jagon vuoro kummeksua. Tilanteesta huolimatta se oli huvittavan näköistä, sillä Jagolla oli tummat ja paksut kulmakarvat.
− Uskotteko te minua? mies ihmetteli.
− Miksemme uskoisi? James kysyi.
Jago pyyhki silmänsä hihaan.
− Olenpa minä saanut hyvät ystävät, hän totesi uskomatta tapahtumaa.
Ben nousi tuolilta Jamesin vuorovaikutuksesta. James ojensi keihään Jagolle, joka otti sen hieman hämmentyneenä vastaan.
− Nähdään, Jago.
Jago jäi paikoilleen, kun James ja Ben häipyivät. Vaikka James ja Ben ymmärsivät Jagoa, hän itse tiesi, että hänen korvissaan soisi ikuisesti yksisarvisen viimeinen huuto.

Milla Savolainen

———————————————-