Ja äkkiä olimme keskellä seikkailua -kurssin satoa

Markku Karpion ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tehtävä 1: Kirjoita lyhyehkö kuvaus paikasta, jonne haluat sijoittaa seikkailusi.

————

Tapahtumapaikkani on pienehkö saari nimeltään Lokkisaari, joka sijaitsee Saaristomerellä. Se ei kuulu Turun saaristoon eikä Ahvenanmaalle, ja lähimmälle saarelle on useita kymmeniä kilometrejä matkaa. Saari on saanut nimensä siellä ainaisesti kuuluvasta lokinrääkymisestä. Kesäisin sen yli lentää lukemattomia muita lintuja, joiden äänet kaikuvat rannoilla. Siellä tuoksuu meri, ja siellä tuulee paljon, aivan niin kuin saarilla yleensä. Saari on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Suurin osa saaresta on tiheää lehtimetsää, jota ei ole tutkittu vuosiin, toinen osa on kalliota, jossa on useita syviä halkeamia, joihin ei kannata tippua. Viimeinen osa on pieni kylä, jossa on majakka. Kylässä on viisi pientä asuintaloa, joista neljässä asuu vanhoja ihmisiä, ja yhdessä nuorempi pariskunta, kaksi mökkiä, jotka ovat useimmiten tyhjinä, pieni kahvila, jota yksi saaren vanhemmista rouvista pitää ja kolme rantasaunaa. Tietysti siellä on myös laituri, johon pysähtyy joka aamu ”postipaatti”, ja kerran viikossa kauppalaiva. Laiturissa keikkuu myös muutama vanha kalastusvene; Salamapaatti, Erakko ja Linda. Laituri on maalattu siniseksi. Muiden tietämättä saarella on myös kaksi outoa majaa, toinen kalliolla ja toinen metsässä.Saareen liittyy legenda, jota yksi saaren asukkaista, vanha merimies herra Johansson, kertoo. Legenda kertoo, että ennen vanhaan, kun merirosvoja eli vielä maan päällä, saari oli heidän asuinsijansa. Saarelle on kuulemma haudattu merirosvojen aarteita. Kukaan saarelaisista, herra Johanssonin lisäksi, ei usko legendaan.Saarella asuu outo, majakasta huolehtiva herra Johansson vaimoineen, ystävällinen kahvilanpitäjä rouva Lempiälä, humoristinen herra Huntunen ja hänen vaimonsa hieman äksyilevä rouva Huntunen, yksinäinen erakko herra Uusjoki, ja saaren nuorimmat, 37- ja 38-vuotiaat Mari ja Timo Toivola.

Yksi kolmesta päähenkilöstäni on Mari ja Timo Toivolan sukulainen, ja hän lähtee heidän luokseen viettämään kesää. Toisen päähenkilöni perhe on vuokrannut toisen saaren vuokramökeistä, ja kolmas menee asumaan Huntusille, hänelle täysin vieraille ihmisille koko kesäksi.

Nimimerkki: Ali5a

—————————–

Katselin ikkunasta vilahtavia maisemia. Tännekkö minä joutuisin? Maaseudulle keskelle ei mitään?Auto hidasti vihdoin vauhtiaan, ja pysähtyi sitten. Nousin autosta ja annoin katseeni kiertää pihapiirissä.Täälläkö tätini asui? Edessäni oli iso talo, aivan kuin kartano, ja ympärilläni oli peltoa silmän kantamattomiin, paitsi takanani lähti polku metsään, joka synkkeni eteenpäin mentäessä. Talo näytti kuolettavan tylsältä. Mitä minä täällä tekisin? Kaikki kaverit jäivät kaupunkiin. Taksikuski nosti tavarani takakontista, ja laski ne viereeni maahan. “Minä tästä lähdenkin”, hän mutisi pelokkaasti, nousi kiireesti takaisin autoon, ja lähti. Mikäköhän miehellä oli, kun noin kiire sattui yhtäkkiä tulemaan? No, ei mahda mitään.

Huokaisin syvään, ja lähdin kantamusteni kanssa nousemaan jykeviä portaita pitkin ylös. Ne kiemurtelivat, ja kaartuivat loppua kohden. Ylös päästessäni laskin laukkuni maahan ja kuuntelin. Linnut lauloivat iloisesti, ja pellolta jostain kuului lehmien vaimeaa ulinaa. Kukat, joita oli istutettu pihan reunuksille, tuoksuivat voimakkaasti. Talo oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että se olisi erittäin hohdokas palatsi, mutta tämä talo oli joistain kohdista rikki, ja sitä peitti haalistunut harmahtava maali. Aurinko paahtoi selkääni täydellä teholla, eikä sateesta ollut tietoakaan. Vain yksi ainut kiinnostava asia kiehtoi minua. Miksi talo näytti niin elottomalta?

Veera Ruti

—————————–

1) Linh Hoa (Vietnamia, suom. Kevätkukka) tunnetaan myös nimellä henkikaupunki.

2) Kaupunki sijaitsee jossakin päin Kiinan ja Vietnamin rajaa, aika lähellä pientä vuoristoa.

3) Kaupungissa asuu ihmisiä ikään kuin salassa, pääasiassa he ovat maan nykyisen vallankaappauksen tehneen diktaattorin vihollisia, jotka haluavat palauttaa vallan myös kaupungissa asuvalle keisarinpojalle. Siellä on myös erilaisia henkiä. Asukkaita kerätään myös muualta koulutettaviksi erilaisiin töihin.

4) Talot ovat valkoisia ja japanilaistyylisiä. paikan laitamilla virtaa joki. Kaupungissa sekoittuvat niin tiheästi asuttu alue kuin maaseutu. Keskellä Kaupunkia on valtava temppeli ja sen puutarha. Rakennusten suhteen säännöt ovat tiukat. kaupunkialueella niitä saa maalata vain valkoisiksi ja punaisiksi, eikä niissä voi olla kuin yksi asuin/kauppakerros ja ullakko.

5) Ilma Linh Hoassa on suhteellisen raikas. Saasteita ei vielä ole keksittykkään, ja vähäisten puumääriensä vuoksi siitepölyallergikot voivat huokaista helpotuksesta. Muutkaan pölyt eivät haittaa, sillä kaupungin tiet lakaistaan päivittäin. Joitain asukkaita voivat tosin haitata lukemattomattomat pajat ja ruokakojut, joiden tuoksu ei ole kaikkien mieleen. Sieltä saa esim. Nuudeleita ja kasviskeittoja.

6) Vilkkain alue koko kaupungissa on temppeli, eikä sinne ole muilla kuin temppelin omilla asukkailla asiaa. Linh Hoa on hyvin suuri kaupunki, mutta kuitenkin vain keskivertovilkas. Kauppiaat voivat mainostaa tuotteitaan, ja muutkin kodissa tehtävät työt voivat kuulua ulkopuolelle. Pääasiassa siellä voi kuulla vain normaaleja kaupunkiääniä.

7) Oudoin paikka tavallisille asukkaille on Temppeli ja sen neuvosto, joka päättää Kuapungin asioista. neuvoston jäsenten kasvoja ei ole koskaan nähty. Kaupunki itsessään on monille ulkopuolisille maailmassa täysin tietämättömissä.

8) Muurilla toimii vartija, joka saa kutsun aina jos muurille tulee joku. Jos tulijan voi päästää sisään, ja avaavat resuisen näköisestä muurista portin, jota ei voi kuitenkaan nähdä ilmaan levitetyn savun vuoksi. Savun läpi näkee vain, jos on vartijan mukana kantama lyhty. Ainoastaa sen valo läpäisee savun. Läpikulun jälkeen portti menee automaattisesti kiinni.

9) Kaupunkiin on mitä luultavimmin onnistunut livahtaa joku ulkopuolinen, eivätkä tarinan päähenkilöt voi jättää asiaa sikseen, kun kyseessä on asukkaisen turvallisuus hallitsijaa vastaan. Niimpä he jäljittävät tunkeilijaa koulutusmatkallaan ja pääsevät hänen jäljilleen aivan vierailupaikan tuntumassa.

Nimimerkki: Ve

—————————–

Saaren arvoitus

Kesälomaa oli jäljellä enää kaksi viikkoa ja nyt se oli parhaimmillaan, niinpä Minervan ja Jonnan perheet lähtivät viettämään viimeistä helleaaltoa Lehmussaareen jossa oli Jonnan äidin lapsuus koti.

Oli hauska näky kun samalta kadulta kaksi perhettä pakkasivat autoaan täyteen tavaroista joita saattoi tarvita viiden päivän lomalle saaristoon, oli uimarenkaita, ruoka koreja täynnä erilaisia grilliherkkuja, oli makuupusseja, teltta, vilttejä ja auringonvarjo sekä kasa päiten hellevaatteita sullottuihin laukkuihin ja kasseihin.

Ja sitten koitti lähdön hetki ja edessä oli kahden tunnin automatka rannikolle ja siitä veneellä puolituntia Lehmussaareen. Jo puoli tuntia matkan teosta oli autoissa tukahduttavan kuuma ja ärtyinen tunnelma, Minerva tappeli pikkuveljensä Pyryn kanssa kuka saisi nukkua teltassa ja Jonna taas oli kiukkuinen isälleen koska oli jättänyt hänen rantapallonsa kotiin. Piti pysähtyä huoltoasemalla puolessa matkassa ja siellä viivyttiin aikataulusta poiketen liian kauan ja kaikki myöhästyivät yleisveneestä joka veisi heidät Lehmussaareen.

Kun Harjuksen ja Korhosen perheet nousivat autoista siinä mistä olisi yleisveneen olisi pitänyt lähteä heille kerrottiinkin, että se oli lähtenyt viisi minuuttia sitten Lehmussaareen. Mutta kun Minervan isä kyseli kalastajilta voisiko joku viedä heidät Lehmussaareen, yksi mies sanoi, että voisi viedä heidät sinne kun oli jo muutenkin menossa sinne päin. Niin lähdettiin matkaan.

Minerva ja Jonna päättivät mennä veneen kokkaan ottamaan aurinkoa kun oli jo niin kuuma. Seurue oli jo melkein Lehmussaaren edustalla ja yhtäkkiä Jonna kuiskasi Minervalle:

”Kato tonne, siellä on joku valkonen,  joka kelluu kaislikossa, mikä se on?”

”En tiiä, mutta, hei oota se on se ponttoni joka merkihtee kala verkot!” Vastasi Minerva Jonnalle, joka ihmetteli verkon paikkaa:

”Miten se täällä voi olla? ei kukaan järkevä tyyppi lähe kalaan näin kauas ja se pariskunta joka täällä vielä asuu niin ei kuulemma kalasta”

”Hei kato mitä siinä lukee, onko siinä nimikirjaimet?” Kysyi Minerva joka oli tarkastellut ponttonia pienillä kiikareilla jotka oli tonkinut repustaan.

”Anna ne kiikarit hetkeks mulle nii katon”, sanoi Jonna ja jatkoi saatuaan kiikarit ja katottuaan niillä ponttonia lähemmin, ”Siinähän on nimikirjaimet K. K. ja kolmen vuoden takainen kalastuslupa lappunen”, Jonna totesi.

Ja sitten hänen äitinsä tuli tarjoamaan tytöille juomista ja juttu jäi siihen.

Kun sitten vene saapui lehmussaaren rantaan pystytettyyn vanhaan, laiturin rämään Jonnan äiti Tuija Korhonen hypähti laiturille ja pysähtyi haistelemaan raikasta meri ilmaa ja ihailemaan kaunista koti saartaan joka oli pysynyt lähes kaksikymmentä vuotta samanlaisena siitä kun hän oli viimeksi päässyt käymään saarella, alkoi sitten nostella kasseja veneestä ja auttaa muita sieltä pois. Tytöt auttoivat kantamuksissa ja pian seurue oli asettunut aloilleen.

Minerva ja Jonna päättivät lähteä myöhemmin tutustumaan saareen ja samalla selvittämään miksi ponttini oli saaren rannassa, mukanaan heillä oli pieni selkäreppu josta löytyi kiikarit, kamera, pieni ensiapupakkaus kaiken varalta ja vesipullo, kännykkä, linkkuveitsi sekä pyyhe jos jompikumpi sattuisi kaatumaan rannalla ja hänen vaatteensa kastuisivat. Tytöt löysivätkin Koillis-rannalta etsimänsä ponttonin ja kahlasivat kaislikkoon jossa verkot olivat.

Jonna otti kuvia verkosta kun Minerva nosteli sitä ja tutki sen saalista, siitä löytyi kuolleita kaloja ja rojuja joita oli ajautunut siihen. Kun tarvittavat tutkimukset verkon äärellä oli tehty he jatkoivat matkaa rantaa pitkin ja metsään.

”Mennään tuota polkua, ehkä se johdattaa meidät rannalle takaisin” Sanoi Jonna kun kumppanukset eivät olleet varmoja suunnasta.

”Joo mennään vaan, mutta varo koska minua epäilyttää joku en vain tiedä mikä, on vaan semmoinen tunne että kohta tapahtuu jotain merkittävää.” Minerva sanoi varovasti ja olikin oikeassa. Kohta he tulivatkin rantaan jossa oli iso kallio jonne tytöt päättivät kiivetä katsomaan hetken päästä laskevan auringon punaiseksi maalaamaa taivaan rantaa. Kun kumpikin oli päässyt kallion laelle he mykistyivät nähdessään edessään aukenevan maiseman, ja se toden totta oli kaunis. Jonna oli jo toipunut ihastuksesta ja antoi  katseensa kiertää ympäriinsä, yhtäkkiä hän äkkäsi jotain…

”Katso”, onnistui Jonna vain sanomaan pelokkaana ja tönäisi heikosti Minervaa katsomaan haluamaansa suuntaan. Kallion alla oli pieni mökki joka oli hyvin vanhan ja heiveröisen näköinen mutta nätti ja idyllinen. Mökin vieressä oli pieni kasvimaa jossa kasvoi vähän mitäkin, porkkanoita, perunoita ja kaalia, pihasta löytyi myös pieni omena puu jossa oli jo muutama omenan raakile. Mökin piha oli hyvin hoidettu ja kaunis, mutta se oli jotenkin outo ja sekös Minervaa kiinnostikin.

”Mennään lähemmäs ja katsotaan sitä hiukan tarkemmin”, vastasi Minerva innostusta puhkuen ja lähti laskeutumaan varovasti mutta varmasti alas kalliolta.

”Odota, se voi olla vaarallista… entä jos tarkkaillaan täältä kalliolta”

”Höpsis, tule jo minua kiehtoo se mitä tuolla mökissä on!” Huusi Minerva jo alempana.

” No hyvä on, minä tulen, mutta odota, en halua jäädä tänne yksin” Jonna sanoi hädissään. Yhdessä tytöt laskeutuivat kalliolta alas ja jäivät tarkastelemaan tilanteen kulkua. Sitten he uskaltautuivat kurkistamaan sameasta ikkunasta sisään ja he näkivät siistin huoneen jossa oli tilkkutäkkiin verhottu sänky, pieni liesi, kirjahylly joka pursusi kaiken kokoisia ja värisiä kirjoja sekaisin, ruokapöytä jonka päällä oli kaksi kynttilää ja kukkamaljakko josta kukat villisti pursuilivat yli, lipasto jonka päällä oli vanhoja kuvia kehyksissä ja pieni tulisija.

”Mennään sisään”, kuiskasi Minerva Jonnan korvaan ja keskeytti tytön mietteet siihen koska Jonna säikähti pahan kerran.

”Ei varmaan mennä!” Sanoi Jonna hiukan tavallista kovemmin, mutta jatkoi kun näki Minervan ilmeen, ” Tai no jos on pakko”, hän antautui.

”Tule”, sanoi Minerva innoissaan ja lähi hiipimään kohti ovea. Hän raotti varovasti sitä ja veti sitten Jonnan perässään mökin salaisuuksiin. Jonna katseli ensin ympärilleen kun Minerva jo alkoi käännellä tavaroita ja laittaa niitä sitten sitä mukaa paikoilleen. Pian Jonnakin innostui kaivelemaan tavaroita, mutta jäi katsomaan yhtä lipaston päällä olevista kuvista.

”Tule katsomaan tätä kuvaa”, sanoi Jonna ja jatkoi kun Minerva oli hänen vieressään, ”Tässä kuvassa seisoo Kalastaja Kalle joka asui tällä saarella jo silloin kun äiti oli pieni, hän kertoi juttuja siitä kun oli ollut merellä ja myrsky oli heittänyt ihmisiä laivan kannelta, ihme pelastuksia hukkumaisillaan oleville ihmisille ja muitakin mereen liittyen. Kalastaja Kalle asusteli saaressa koko ikänsä ja Kalasteli kaloja sekä itselleen että kolmelle muulle perheelle jotka silloin asui saaresa pientä raha määrää vastaan. Hänet ilmoitettiin hukkuneeksi päivälleen kolme vuotta sitten. Mutta miten täällä voi olla niin kuin joku asuisi täällä ja hänellä on Kalastaja Kallen kuvia lipaston päällä… outoa sanon minä”

”Niin on, katsotaan mitä lipastossa on”, sanoi Minerva viimein ajatuksissaan ja avasi lipaston. Siellä oli kaikenlaista romua vuosien varrelta, mutta vanhojen paperien alta pilkisti jotain. Jonna siirsi papereita ja löysi pienen nahkapussin jossa oli avain ja pieni paperin pala joka oli käännetty rullalle.

”Mikä tämä on?” Jonna kysyi.

”En tiedä, aavaa se niin ehkä se selviää”, sanoi Minerva.

”Okei”, Jonna sanoi jännittyneenä ja avasi paperikäärön varovasti ja jatkoi saatuaan sen auki, ”Tässä on vain saaren kartta ja sen alla on jotain suhruista kirjoitusta, en saa selvää tästä.”

”Aijaa.. no anna kun minäkin katson.”, sanoi Minerva harmistuneena ja otti paperin.

Minerva tarkasteli karttaa kauan mutta Jonna keskeytti hänet yhtäkkiä:

”Kuuletko tuon äänen? Aivan niin kuin joku tulisi veneellä rantaa kohti, ääni tulee koko ajan lähemmäs.”

”Joo nyt kuulen…joku on tulossa, laita se pussi reppuun ja ala tulla!” Minerva kauhistui ja lähti ovelle.

”Odota!” Huusi Jonna ja huomasi lipaston nurkassa ruskean kirjenipun ja tunki sen nahkapussin seuraksi reppuun.

”Tule, ei ole aikaa leikkiä!”

”Tulen, tulen, mutta tämä ei mene kiinni! Tule auttamaan” Jonna Huusi hädissään. Yhdessä tytöt saivat lipaston laatikon kiinni ja juoksivat niin lujaa kuin pääsivät kalliolle jossa he odottelivat tuliaa.

”Nyt se tulee, ole aivan hiljaa ja ota kamera ja kuvaa tulijaa ja anna sieltä repusta kiikarit, että kuka se on.” Kuiskasi Minerva. Jonna totteli ja toden totta he saivat kuvatuksi, että kuka siinä mökissä asui, muuta eivät ehtineet katsoa tarkemmin kuvia.

”Nyt se meni niin voidaan mekin lähteä jo pois, aurinko on laskenut jo aikoja sitten.” Jonna ilmoitti.

”No voidaan me mennä, ollaanhan me jo saatu aika paljon tässä päivässä selville.” Vastasi Minerva. Matkalla tytöt juttelivat niitä näitä ja kun he olivat mökkinsä pihalla, Minervan äiti tuli hakemaan heidät vielä syömään ilta palaa ja vei sitten tytöt telttaan jossa he nukkuisivat. Teltassa Jonna kaivoi repun pohjalta kirjeet ja nahka pussin.

”Avataan kirjeet ja luetaan ne”, sanoi Minerva joka jo haukotteli unisena, mutta pysyisi vielä pitkään hereillä. Jonna avasi ensimmäisen kuoren ja alkoi lukea hiljaa ääneen, jotta Minervakin kuulisi: ” Hyvä Benny, olen iloinen, että tulet minulle työtehtäviin ja ensimmäinen keikka olisi ylihuomenna ja reitti kartta on tässä kirjeessä. Toimitat vesi teitse kokaiini lastin  Hangosta Uuteenkaupunkiin. Lasti on tuotu edellisenä yönä Virosta ja kun menet Hangon satama alueelle ja kysyt miestä nimeltä Valdemir Korovski (Hän on venäläis-virolainen) niin hän antaa tarvittavat ohjeet. Palkkiosta saat puolet Hangossa ja loput sitten Uudessakaupungissa. Terveisin: Jerry Cutatin”

” Oliko se noin lyhyt” Sanoi Minerva sitten.

” Joo, siihen se loppuu, mutta oliko Kalastaja Kalle vaihtanut nimensä Bennyksi ja mennyt huume kuriiriksi Jerry Cutantinolle, eikös se tyyppi johda alamailmaa täällä Suomessa?” Jonna ihmetteli.

”Joo kai, mutta miksi?”

”En tiedä… mutta olisiko aika jatkaa seuraavaan kirjeeseen? Niitä on vielä pitkä liuta jäljellä.” Jonna sanoi ja odotti, että Minerva nyökkäsi ja aukaisi seuraavan kirjeen. Jonna luki kaikki kirjeet ja Minerva kuunteli, niissä oli sitä samaa kuin ensimmäisessäkin.

Aamulla tytöt heräsivät unisena ja menivät suoraan uimaan herätäkseen.

”Mennään näyttämään nämä poliisille”, sanoi Minerva ja osoitti kirjeitä kun he istuivat teltassaan.

”Miten? Vasta kolmen päivän päästä tulee yleisvene sitä paitsi meillä ei ole riittävästi todisteita siitä, että Kalastaja Kalle on rikollinen.” Sanoi Jonna

”No soudetaan lähi saarelle ja soitetaan sieltä poliisit avuksi tutkintoihin.” Mietti Minerva.

”Olet nero! Mutta tutkitaanko ensin sitä pussia, kun ei eilen illalla jaksettu?”

”Joo…näytähän sitä”, sanoi Minerva ja jatkoi kun oli tutkinut karttaa, ”Katso sinä kun olet parempi suunnistamaan ja tunnetkin paikat ehkä parmmin.”

”Joo, anna se vaan tänne”, alkoi Jonna jo innostua ja jatkoi hetken päästä osoitellen karttaa, ” Hymmm…. Näetko tuon pisteen? Se meinaa kiveä. Eikös se ollut siellä metsässä kun olimme tulossa tänne illalla. Ja outoa, se on keskellä suota”, Tulkitsi Jonna.

”No lähdetäänkö me suunnistamaan?” Kysyi Minerva. Ja niin parvaljakko suuntasi kohti metsää. Vähän ajan päästä he olivat suon reunassa ihmettelivät, että miten pääsisivät kivelle kuivana.

”Yhdesti partiokisoissa oli sellainen tehtävä että piti mennä kuralätäkön päätä kastumatta ja apuvälineninä oli narua ja tukkeja… jos sitä soveltaisi hiukan suon yli saattaisi päästä… mutta on siinä riskinsä”, Jonna ajatteli ääneen.

”Riski on otettava”, sanoi Minerva ja otti linkku veitset taskustaan ,”Milloin aloitetaan?”

”Vaikka heti” sanoi Jonna innoissaan haasteesta. He katkoivat paksuja oksia ja laittoivat ne pieneksi sillan pätkäksi suon reunaan. Kun tytöt olivat tehneet siltaa noin yksi ja puoli metriä heidän voimansa loppuivat ja he ajattelivat, että jos viimeisen kepin siirtäisi aina ensimmäiseksi silta riittäisi loppuun asti. Ja sillä keinolla he pääsivät kiven luo.

”Mikähän tuo laatikko on?” Kysyi Jonna kun he olivat kierrelleet katsomassa kiveä.

”Katsotaan”, sanoi Minerva ja yritti aukaista laatikkoa, muuta ei saanut sitä auki, ” Ei aukea”

”Kokeile tällä, jos se avain sopisi siihen” sanoi Jonna ja antoi avaimen Minervalle ja toden totta vaina sopi laatikkoon ja se aukeni, sisällä oli kaiken laista rojua ja kun sitä hiukan kaiveli tuli vastaan valepohja jonka alle oli pakattu todella paljon raha nippuja.

”Nyt kyllä lähdetään minua alkaa epäilyttää, ja mennään sen poliisin puheille.” Sanoi Minerva. Tytöt laittoivat kaiken paikoilleen ja lähtivät. Myöhemmin päivällä heillä oli hetki lähteä naapuri saarelle poliisin pakeille.

Anna Komulainen

—————————–