Archive for May, 2010

Punaiset hampaat -kurssin satoa

Friday, May 21st, 2010

Tiina Lehikoisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Hotelli Hurmio

”Tervetuloa Hurmioon. Odotin teitä myöhemmin, mutta käykää peremmälle. Odottakaa. Pyyhkikää kenkänne. Juuri noin. Ei, ei aivan noin. Eteismattoon ei saa jäädä rapaa. Aula on pidettävä siistinä seuraaville asiakkaille. Ensivaikutelman on oltava manifique.

Minä olen vastaanottovirkailijanne Eveliina Vartio. Hotellimme perinteisiin kuuluu asiakkaalle ilmainen esittelykierros. Seuratkaa minua, niin näytän teille huoneenne. Samalla voin valistaa teitä muutamista hotellissamme vallitsevista ehdottomista säännöistä, ettei mikään jäisi asiakkaallemme epäselväksi. Emme halua, että he joutuvat vaivaamaan päätään kammottavilla väärinkäsityksillä.

Nopeammin nyt! Tarkoitan sanoa, pääsisittekö liikkumaan hieman ripeämmin? Minulle ei ole suotu koko päivää palvelemiseenne, vaikka sitä haluaisinkin. Pieni kuntoilu on enemmän kuin hyväksi teidän ikäisillenne nuorille, ihastuttaville ihmisille. Täällä Hurmiossa ajattelemme vain asiakkaan parasta, kuten tiedätte.

Ruokailutiloihin ei nyt pääse tutustumaan. Teidän täytyy muistaa, että ruokala on auki ainoastaan aamukahdeksasta aamukymmeneen ja iltakuudesta iltakahdeksaan. Muulloin sinne ei ole mitään asiaa! Ei mitään, ymmärrättekö? Keittäjät ja tarjoilijat tarvitsevat omaa rauhaa, ja rauhanrikkojia rangaistaan. Hotellimme kiitettyä mainetta täytyy pitää yllä. Ei kuitenkaan kannata olla huolissaan. Asiakkailta odotetaan ainoastaan moitteetonta käytöstä, ja se ei varmasti ole liikaa vaadittu tuollaisilta kilteiltä, rusoposkisilta nuorukaisilta.

Virkistyspalvelumme löytyvät Hurmion ylimmästä kerroksesta. Haluaisin kuollakseni kertoa, että teillä on vapaa pääsy uima- ja saunatiloihin sekä kuntosalille, mutta se olisi valehtelua, enkä minä halua salata teiltä mitään. Hurmion kaikki hissit menivät kuin ihmeen kautta epäkuntoon juuri ennen kuin te saavuitte, ja portaita saa käyttää vain tulipalotilanteissa. Teillä on kuitenkin vielä niin paljon nähtävää ja kuultavaa ennen kuin teidät päästetään pois tästä unelmien tyyssijasta, että olen varma yhden pienen vastoinkäymisen olevan liian mitätön lannistamaan teitä.

Huoneenne sijaitsee kellarikerroksessa. Se on yhdenhengenhuone ja hotellimme sievimpiä. Oi, toki minä näen, että teitä on kolme. En minä sentään vähä-älyinen ole. Kaikki on tietenkin suunniteltu vain teidän parhaaksenne. Nykyajan nuoret saavat osakseen liian vähän toisten läheisyyttä. Vuoteen jakaminen vähintään kahden henkilön kesken kehittää nuoren itsetuntoa. Tässä huoneenne jo onkin. Astukaa sisään. Olkaa kuin kotonanne, sillä kotinne tämä on oleva koko vierailunne ajan.

Huoneessa saattaa olla hieman hämärää. Me nähkääs suojelemme asiakkaidemme silmiä. Sähkövalo tuhoaa verkkokalvot. Huoneen viileyttä ei kannata ihmetellä. Se on täysin tarkoituksellista. Ihmiset nukkuvat tutkitusti paremmin viileässä lämpötilassa. Me emme täällä Hurmiossa harrasta huoneiden lämmittämistä lainkaan. Huoneessa ei saa peseytyä. Vesi kuivattaa ihoa, mutta se on myös vuosisatojen ajan levittänyt paikasta toiseen tuhoisia tauteja. Kaappien ja laatikoiden avaaminen on kiellettyä, mutta muuten saatte olla huoneessa vapaasti.

Pelkäänpä, että kierrokseni hurmaavien asiakkaiden kanssa alkaa olla lopuillaan. Jos teillä on jotakin kysyttävää, ottakaa rohkeasti yhteyttä henkilökuntaan. Minun on varmuudenvuoksi lukittava ovenne yöksi. En halua, että te vahingossa nukutte liian lyhyet yöunet. Se on vaarallista kehittyville aivoille. Uskon, että viihdytte hotellissamme mainiosti. Yksikään asiakas ei ole koskaan poistunut tästä hotellista tyytymättömänä, ettekä poistu tekään. Täällä Hurmiossa ajattelemme vain asiakkaan parasta.”

Nimimerkki: Aralia

—————————–

Ja muista katsoa suoraan silmiin silloin kun

Aino piti keittiössä hääräämisestä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut aamu-uninen ihminen, vaan oli aina noussut kukonlaulun aikaan kahvinkeittoon muiden vielä nukkuessa. Nytkin kuului kun mies se tuolla vain korisi, ihme kun sai yöllä edes nukuttua tuommoisen örinän kanssa. Ainoa hymyilytti, kuten niin usein mieleen tullessa kaikki ne korvatulpat, joita näiden avioliittovuosien aikana oli tullut käytettyä. Enää hän ei moisiin vaivautunut, vuosien saatossa oli tullut kuuroksi tuollaisellekin metelille, vaikka aluksi oli tuntunut siltä, ettei nukkuisi enää yhtäkään yötä hyvin.

Aamu oli kaunis ja syksyisen rusottava, vaikka kevään puolella sitä oltiinkin. Maan ollessa huurteessa oli ja ruskean punaisten lehtien väristessä maassa oli kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että kesää kohti oltiin menossa. Melkein odotti lumihiutaleiden leijuvan maata kohti, muuttavan valkoiseksi tuon rusehtavan ruman nurmen. Ainon tuijotellessa ikkunasta kahvinkeitin päätti alkaa vinkua, niin hiljaa kuitenkin, ettei vanha nainen siihen huomiota kiinnittänyt – oli vuosien aikana kuulo muuttunut valikoivaksi muutakin kuin kuorsausta kohtaan.

Pelkoa pelkoa pelkoa. Joku tuolta tulee vielä ja sitten se on ohi jos ei ehdi ensin, ehdi ensin, ehdi ehdi ehdi. Ehdi mitä? Kiire, ei aikaa ajatella, on mentävä, juostava, kiirehdittävä. Kaapille, nyt nyt nyt, ääniä kuuluu ja näkyy ja tuntuu ja on, ei saa hidastella, ei saa olla, on mentävä mentävä mentävä juostava nyt.

Kun he muuttivat tähän taloon, Aino ja Mies, he olivat onnellisia. Oma pieni talo, keskellä luonnon idylliä! Kissakin näytti onnelliselta saadessaan juosta ympäri pihaa ilman rajoituksia, kun eihän sitä kaupunkialueella ollut uskaltanut vapaaksi juoksentelemaan päästää. Täällä ei ollut vaaraa auton alle jäämisestä, sillä niin korvessa he asuivat – hyvä niin, vanhat ihmiset, rauhaahan he kaipasivatkin. Harmi vain, että täällä, ulkona kaikesta, alkoi mieli vähän heitellä kepposiaan. Vanhojahan he olivat, kai se sillä selittyi, mutta tuntui että aina olivat tavarat hukassa. Aluksi se ei häirinnyt, mutta siinä vaiheessa kun yhtenä aamuna ei pihalla enää ollutkaan sitä ainoaa mustaherukkapensasta alkoi tuntua hieman kummalta. Eihän sellainen voinut mihinkään noin vain kadota.

Shh, shh, älä pidä meteliä mutta ole silti nopea, kaapin ovi auki. Juuri sen otat siitä, juuri sen, hyvä, älä edes katsele muuta, vain sen tarvitset. Älä jää ihmettelemään, mene mene mene, jos jäät siihen seisomaan se saa sinut kiinni ja olet ansassa, pakene pakene pakene nyt ennen kuin ennen kuin ennen kuin.

”Hei, ukko, tules tänne!” huikkasi Aino makuuhuoneen oven suusta. Kahvit oli keitetty (lopulta Ainokin oli huomannut yhä kovenevan ulinan ja läimäissyt sitä – ”hemmetin rakkine!”- kylkeen, ja kas, sitten se oli toiminut taas ääneti). Leipä oli myös jo pöydässä, oli siis Miehenkin aika nousta sängystä ylös ja aloittaa päivänsä. Kellokin näytti jo puolta yhdeksää, yleensä oli Mies omia aikojaan jo noussut sängystä ylös. Eilen tosin tuli valvottua vähän tavallista myöhempään, kortinpeluustahan he olivat menneet innostumaan vähän liikaa ja nukkumaanmeno venähti. Sen takia tuokin vielä tuolla rohisutti, ei toipunut tällaisesta yhtä hyvin kuin Aino. Sisäinen kello hänet herätti aina samaan aikaan, eikä se koskaan pettänyt. Ei, vaikka olisi kenties saanutkin nukkua pidempään – ei se paha asia tosin ollut, hyvää aikaa kannattanut uinumalla hukkaan heittää.

Vastaukseksi kuului vain örähdys – tämä ei tosin ollut sitä samaa örinää kuin hetki sitten. Mies oli hereillä ja uninen, ei siltä aamuisin koskaan oikein muuta vastausta saanut mumisemisen ja epämääräisen ääntelyn lisäksi. Aino suhtautui Miehen aamuiseen kärttyisyyteen tyynesti, vaikka välillä tämä oli kivahdellut (harvinaisen energisenä ollessaan) vähän ilkeänoloisestikin – tällöin Aino itse asiassa oli tavattoman hilpeä, sillä häntä ennemmin huvitti niin lapsellinen käytös, aikuiselta mieheltä, herran tähden.

Aamupalapöydässä kävi ilmi, että suola oli kadonnut taas. Ja sokeri. Viikko sitten ostettiin kaupasta uudet sirottimet molempia. Kumpikaan ei sanonut toiselleen mitään todettuaan niiden nyt todella olevan kadonneet. Välttelivät toistensa katseita. Aino mietti, että Mies varmaan oli ajatuksissaan kadottanut ne. Mies mietti, pitäisikö Aino viedä lääkäriin. Jos se on sitä dementiaa. Eihän hän Ainoa syyttänyt, eihän nainen sille mitään voinut jos ei pää enää kunnolla toiminut, kyllä Mies häntä silti rakasti. Pitäisi se nyt kuitenkin selvittää oliko asia niin, ettei tarvitsisi aina miettiä kaikkea tätä asioiden katoilua, arvella ties mitä hassuja. Miehen mielessä ajatus Ainon dementiasta oli vain vahvistunut tämän ollessa kumman vainoharhainen, sanonut, että ei tuo kissakaan takapihalla viihtynyt, vaikka luulisi ettei sitä sen rumuus häiritsisi. Ja että välillä tuntui kuin jotain pahaa olisi ollut läsnä, tai että joskus pelotti öisin kun rapisi niin paljon, kuin askeleet olisivat menneet. Mies pudisteli itsekseen päätään miettiessään taas, ja Aino vilkaisi häntä. Hetkeksi heidän silmänsä kohtasivat toiseensa, paljaina, rehellisinä, melkein kuin paljastaen niiden takana olevat ajatukset toiselle (melkeinhän he jo osasivatkin niitä lukea – olivat eläneet yhdessä niin kauan, ettei sellainen olisi heitä enää edes hämmästyttänyt). Nopeasti he siirsivät kuitenkin silmänsä, Aino jälleen pihalle, Mies kissaan joka kerjäsi silityksiä.

No mutta, miksi hidastelet, ei sinulla ole aikaa siihen! Nyt nyt nyt. Mene. Mutta ei, hetki, älä juokse, se on liian huomiota herättävää. Kävele. Rauhallisesti, noin. Pidä se selkäsi takana. Tarkkaile sitä mitä on takana, ettei vain sieltä tule mitään eikä ketään eikä kukaan pääse tuhoamaan. Ettei hän tule ja pilaa tätä ja ettei kaikki kaadu nyt ja - älä ajattele, mene mene mene, kävele, riennä, aikaa ei ole tuhottomasti, MENE.

Päivä oli jo noussut, ja Aino neuloi nojatuolissaan kissan kehrätessä lattialla hänen jalkansa vieressä. Ainon ajatukset harhailivat. Taas sitä oli käynyt. Tavaroita kadonnut, enemmänkin kuin ne sirottimet. Kaikki oli pahenemaan päin, ja ratkaisu pitäisi löytää. Vaikkei hänen, vanhan naisen, elämä paljoa painanutkaan, hän ei olisi tahtonut mitään tällaista viimeisille elinpäivilleen. Stressiä. Pelkoa. Eiväthän ne sirottimet oikeastaan merkinneet, mutta kaikki muu. Ei tuo jalkojen vieressä makaava Rontti ollut täällä kauaa asunut: sen edeltäjät Molla, Mauku ja Otto olivat kaikki kadonneet – täällä. Olivat eksyneet takapihalle hiirien perässä hieman liian pitkälle eikä niitä enää takaisin kuulunut vaikka huudeltiinkin. Oli tosin Molla tavallaan löytynytkin –  kissan kärsinyt häntä sen maagisen rajan kohdalta, jonka ylitse Aino ei muistanut koskaan menneensä eikä uskonut Miehenkään niin tehneen. Kiviä, rivissä, tummina ja kuluneina. Kertoivat, että tässä loppui tontti, vaikkei sillä luulisi täällä metsän keskellä olevan väliä – metsäähän sitä vain seurasi. Jostain syystä kumpikaan ei vain ollut kokenut tarvetta astua tuohon metsään. Kai se johtui sen synkkyydestä ja kauhtuneesta luotaantyöntävyydestä – kuin koko metsä olisi kuollut.

Katsetta ei pidä kääntää pois vaan on katsottava silmiin, silmiin, suoraan, ei hätäilyjä tai pelkoa, sen on tajuttava että tiedät ja että nyt se on ohi ja että tiedät mitä se suunnittelee ja että se oli tässä nyt ja että TIEDÄT joten katso suoraan täysin suoraan niin suoraan kuin voit ja hymyile sillä se kertoo voitostasi, noin juuri, hyvä tuo on hyvä, tuijota mutta älä liikaa vaan nopeasti katso ja sitten se on ohi ja muista katsoa silmiin niin syvälle ja niin suoraan että se tuntee sen katseen sisällään asti.

Iltapäivä oli jo lopuillaan, ja Aino oli keittiössä tekemässä iltaruokaa. Mies istuskeli pihalla, torkkumassa varmaankin, kuten hänen tapaistaan oli. Nukkuminen oli hänestä terveellinen ja hyvä harrastus, ainakin nuorena ja vanhalla iällä, ja miksei vaikka siinä välissäkin jos siltä tuntui.

Aino oli vanha nainen. Elänyt kauan, nähnyt paljon, tehnyt monia asioita. Nyt hän tekisi jotain, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Asteli komerolle ja otti sieltä kirveen. Käveli ulos. Tum tum, sanoivat jalat kun ne osuivat lattialautoihin. Tum tum, ne sanoivat kun hän kulki kohti ovea. Tömps, ovi aukesi. Tum ja raps, Aino astui pihalle ja oksan päälle. Mies käänsi katsettaan, oli istunut lukemassa kirjaa.

”Aino, mitä sinä-?” Mies älähti yllättyneenä, suu avonaisena ja silmät siristellen, kuin tämä ei voisi uskoa oman vaimonsa siinä olevan. Aino katsoi vakavana mieheen, suoraan silmiin, syvälle silmiin, iski kirveellä. Veri roiskui. Aino jätti kirveen kiinni mieheen, ei tarkistanut elikö tämä vai kuoliko. Käveli taloon sisälle, poikkelehti huoneissa. Tum tum, sanoivat jalat taas. Takaovesta pihalle. Sieltä rajan yli. Rajan yli metsään, sinne minne kissatkin menivät. Sinne minne pitikin mennä, minne olisi pitänyt alun alkujaankin mennä. Metsään turvaan joltain -

joka on siellä, kotona, paha joka vainoaa talossa, se mies ei ole terve, se mies aikoo tappaa sinut, sinun on paettava, tule mene metsään turvaan, mene tule tee mitä vain kunhan et jää sinne

tule tänne meidän kanssamme nyt.

Nimimerkki: Suvi 

—————————–

Todellista fantasiaa -kurssin satoa

Thursday, May 20th, 2010

Anu Holopaisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tumma hahmo kohosi hitaasti sängyltä. Musta, usvamainen, jotenkin katsetta hämärtävä viitta paljasti siirtyessään sängyllä makaavan naisen. Nainen näytti nukkuvan, hän jopa hymyili pienesti, kuin rauhallista ja miellyttävää unta näkevä voisi hymyillä. Hänen kalpeuttaan saattoi erehtyä luulemaan ikkunoista heijastuvan kuunvalon aiheuttamaksi harhaksi, mutta lähempää tarkasteltaessa pystyi huomaamaan hänen ihonsa olevan lumivalkoinen ja jääkylmä. Eikä se siltikään vetänyt vertoja mustaan viittaan pukeutuneen miehen iholle, joka suorastaan säteili valoa, niin valkea se oli. Ja kylmä hohkasi jo metrien päähän hänestä, jähmettäen ilman vesipisarat pieniksi jääkiteiksi ikkunoiden pinnalle.

Mies seisoi katselemassa naista hieman kyyryssä seisten. Hän näytti siltä kuin tuhannet maailman vuodet painaisivat hänen harteitaan. Hän kosketti kasvojaan, pyyhkien pois leualla olleen veripisaran. Se ei ollut hänen omaa vertaan, sillä hänen sydämensä oli pysähtynyt jo niin kauan sitten, ettei se enää muistanut kuinka lyödä. Veri ei virrannut hänen suonissaan, mutta silti hän eli. Jos sitä nyt elämiseksi saattoi sanoa. Kun nukkuu päivät ja valvoo yöt metsästäen uutta uhria punaisen kiihkon vallassa, voiko sitä kutsua elämäksi? Mies itse nimitti sitä ikuiseksi helvetiksi niinä lyhyinä järjellisyyden hetkinä, jotka vallitsivat hänen tyydytettyään himonsa. Kun järjetön verenhimo oli poissa, saattoi mies ajatella selkeästi ja tuntea muutakin kuin polttavaa, kurkkua kuristavaa janoa. Ja noina hetkinä hänen lyömätön sydämensä olikin pakahtua kaikista niistä tunteista, mitä kuviteltavissa on. Päällisin tunne oli kuitenkin katumus ja syvä häpeä siitä mikä hän oli, ja mitä hän oli tehnyt. Mies häpesi koko kammottavaa ja vääristynyttä elämäänsä. Sen lyhyen elämän aikana, jolloin hänen sydämensä vielä löi, hän oli ollut hyvä mies. Hän oli auttanut ihmisiä, pelastanut henkiä taitavilla parannustaidoillaan. Hän oli lääkinnyt sairaita, parantanut loukkaantuneita ja auttanut synnytyksissä. Hän oli luonut elämää. Nyt, menetettyään kaiken sen, hän tuhosi elämiä. Hän oli murhaaja. Ja hän inhosi itseään.

Mies pyyhkäisi taas kasvojaan, mutta nyt hän pyyhki pois poskellaan valuneen kyyneleen. Kumma kyllä, kyynel ei jäätynyt, vaan putosi hänen kädeltään maahan. Hänen surulliset silmänsä eivät siirtyneet pois naisen kasvoilta. Vaikka nainen oli kuollut onnellisena, mitään aavistamattomana, mies tunsi silti suurta tuskaa hänen puolestaan. Tuo lyhyt onnellinen hetki oli ainut mitä hän pystyi antamaan uhreilleen ennen viimeistä suudelmaa. Hän yritti saada heidät tuntemaan viimeisenä hetkenään itsensä maailman valtiaiksi. Ja siinä hän myös onnistui. Siltikään se ei lievittänyt hänen syyllisyyttään.

“Äiti?” kuului hento ääni ovelta.

Mies kääntyi salamannopeasti, mutta äänettömästi katsomaan. Ovella seisoi noin viisivuotias tyttölapsi yöpuvussaan, silmät vielä unen hämärtäminä. Hetken ajan miehen silmissä välähti palava himo ja jano, mutta aivan yhtä nopeasti se sammui. Silti hän oli ehtinyt astua jo askeleen tyttöä kohden. Hän oli saanut tarpeekseen jo sinä iltana. Oli hän tappanut lapsia aikaisemminkin, mutta tämä saisi jäädä eloon.

Tyttö katsoi miestä silmät suurina, nyt ilman pienintäkään unen häivettä. Niistä ei kuvastunut pelkoa, hän ei ymmärtänyt kuinka lähellä kuolemaa oli juuri käynyt. Miehestä hohkasi turvallisuus ja rakkaus, toisin kuin äidistä, joka makasi sängyllä. Yleensä äitikin hehkui omaa valoaan, mutta tänä yönä se oli jostakin syystä sammunut. Sillä hetkellä hän ei kuitenkaan välittänyt. Tämä mies nimittäin hehkui kauneinta valoa, mitä hän koskaan oli nähnyt. Vaikka hänen värinsä oli tumma, hänellä oli sellainen voimakas, sisäinen, aurinkoakin kirkkaampi valo, jollaista tyttö ei ennen ollut nähnyt.

Pelotta tyttö asteli kohti miestä, joka seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Hiljaa tyttö kohotti kätensä ja kosketti viittaa, joka miehen liikkumattomuudesta huolimatta leijui hänen ympärillään. Käsi ei tuntenut mitään vastusta, vaan katosi mustaan usvaan.

“Sinulla on kaunis valo,” tyttö kuiskasi katsoen miestä silmiin. Niissä risteilivät monenlaiset tunteet; hämmästys, ilo, haikeus ja suru.

“Kiitos sinulle,” mies kuiskasi aivan yhtä hiljaa. Hän sipaisi tytön vaaleita hiuksia ja vetäytyi kauemmas, kun tyttö värähti kylmästä. “Anteeksi. Olen todella pahoillani. Muuttaisin kaiken, jos voisin,” mies sanoi ja perääntyi ikkunoille. Hän aukaisi niistä toisen ja katosi mustaan yöhön äänettömästi.

Tyttö ymmärsi miehen sanat sydämessään ja antoi hänelle anteeksi. Hän nimittäin tunsi, että tuo mies tarvitsi hieman helpotusta syntitaakkaan, jota kantoi harteillaan. Vasta sitten hän siirsi huomionsa äitiinsä ja alkoi tarkastelemaan ongelmaa, jonka takia äidin valo oli poissa.

Nimimerkki: Mari

————————————–

Kotiin paluu

Muutama päivä sitten kävelin ystäni ja hänen koiriensa kanssa kohti kotia. Olin ollut hänen kanssaan lenkillä, keväisessä metsässä. Kävelimme kosteaa polkua. Polun varrella oli kosteita kasveja, jotka olivat vielä ruskeita. Hyppäsimme koirien kanssa puron yli, joka solisi mukavasti ja puron ympärillä oli mutaa, johon sotkimme kenkämme.

Jatkoimme matkaa. Näimme paljon vanhoja lahoja veneitä rannalla. Järvi oli vielä jäässä ja lokit lentivät sen yli. Kävelimme ja linnut lauloivat ja lensivät todella kostean pellon yli, jota ei oltu vielä kynnetty. Reittimme meni pellon vierestä, joten meidän piti mennä rämpimään sinne.

Kun olimme selvittäneet mutaisen ja märän pellon saavuimme paikkaan, jossa oli todella hyvin hoidettuja pieniä kuusia. Kuusia oli aika tiheästi ja muutama paju kurkisti niiden välistä. Kävelimme ja katsoimme koiria. Ne nauttivat siitä, kun saivat olla vapaana. Saavuimme pienelle metsätielle, jota verhoili havunneulat, jotka olivat pudonneet syksyllä. Kävelimme hetken ja näimme edessämme vanhan saunan, joka oli palanut muutama vuosi sitten. Entinen sauna sijaitsi aivan rannan tuntumassa.

Jatkoimme matkaa ja koirat viilettivät edellämme ylpeästi. Jaloissamme oli hienoa hiekkaa, sillä kävelimme rantahietikossa. Olimme tulleet temppuradalle. Temppurata oli muutama vuosi sitten rakennettu, mutta se oli jo hieman ränsistynyt. Katseemme kohottuin iki-vanhaan puuhuun, joka oli suojeltu. Tuijotimme sen paksuja vanhoja oksia, jotka olivat aivan kiemuraisia. Jatkoimme matkaa. Kävelimme suuressa männikössä, aivan rannan tuntumassa. Saavuimme valtatielle ja jatkoimme matkaa. Matkan varrella katsoimme vanhoja latoja, sekä ohitse kulkevia autoja. Matkan varrella oli monta, monenlaista latoa ja taloa. Loppu matka sujui todella hyvin hyvässä seurassa. Menimme ensin ystäväni luo ja päästimme taas koirat irti. Lopulta puikkelehdin tiheän sekametsän läpi, pientä polkua takaisin kotiini.

Nimimerkki: Jenna

———————————————-

Perustuu uutiseen Kari Tikkunen nimisestä miehestä, joka on salaa tappanut yhteensä seitsemän sutta. Tikkunen on kertonut ampuneensa sudet puolustautuakseen.

− Taas löytyi yksisarvinen kuolleena, Ben Peter sanoi ja hellitti joustaan.
− Sano tapettu yksisarvinen, James Hawke lisäsi ja laittoi nuolen takaisin viineen.
Miehet liikkuivat hieman vaivautuneesti aivan kuin pelkäisivät, että joku huomaisi heidät ja epäilisi heitä tuosta raa’asta teosta.
− Pitää kai kertoa kuninkaalle, Ben sanoi.
James nyökkäsi ja lähti kävelemään kotiin päin Benin seuratessa.
− Niin pitää. Tämä on jo kolmas kerta tällä viikolla.
− Jokohan kuningas aikoo tehdä jotain asian eteen? Ben mietti.
− Toivottavasti, James totesi, mutta ajatuksissaan ei ollut varma.
Jos hän itse olisi kuningas, hän olisi heti ensimmäisestä kerrasta lähtenyt etsimään syyllistä, mutta heidän kuninkaansa oli vain sanonut ”Harmillista” ja häätänyt miehet tiehensä.
Ben ja James saapuivat kylään. Heitä vastaan tuli heidän monia ystäviään, kuten Bros–kentauri, fauni nimeltään Corey ja ihminen Jago. Ben ja James jäivät hetkeksi juttelemaan Jagon kanssa.
− Voitko uskoa Jago? Taas on löytynyt tapettu yksisarvinen.
Jagon kulmat kohosivat.
− Niinkö?
Puhuessaan Jago näpelöi sormiaan ja katsoi alas vähän väliä.
− Minne sinä olet menossa? James kysyi.
− Kotiinhan päin minä. On paljon tehtävää.
Ben nyökkäsi hyväksyvästi.
− No, nähdään myöhemmin.
Miehet nyökäyttivät päätään ja jatkoivat matkaansa omiin suuntiinsa.
Päästyään kuninkaan puheille Ben ja James kertoivat hänelle yksisarvisen löytymisestä. James tunsi olevansa ruutitynnyri, jonka lähellä on tulta. Kun kuningas sanoi mielipiteensä asiasta, James tunsi, kun ruutitynnyri räjähti sellaisella voimalla, mikä olisi voinut kaataa koko linnan.
− Tuskin kukaan nyt yksisarvista olisi tappanut. Se on varmaan vain törmännyt johonkin terävään ja kuollut siihen. Ja kyllähän niitä yksisarvisia riittää.
Jos Ben ei olisi pitänyt Jamesin paidasta kiinni, tämä olisi rynnännyt kuninkaan kurkkuun kiinni vaikka muurin lävitse.
− Hyvä on. Jos kuningas katsoo parhaaksi, että vakavalle asialle ei tehdä mitään, niin me lähdemme.
Sen sanottuaan Ben kumarsi tönkösti ja lähti ovea kohti.

Seuraavan päivän aamuna vielä kun aurinkokin oli vasta nousemassa, James ja Ben menivät uudelle metsästysretkelle parempaa metsästysonnea toivoen. Sattumalta miehet saapuivat samaan paikkaan, mistä olivat löytäneet yksisarvisen. Nyt se oli kadonnut ja sen tilalle oli ilmestynyt punainen möhkäle. Ben käänteli sitä kengänkärjellään.
− Lihanpalanen yksisarvisesta. Toivottavasti illallinen edes maistui.
James laski päänsä alas ja huokaisi.
− Eläin-parka.
Silloin hänen silmiinsä pisti jotain metsään kuulumatonta. Se oli pala keihästä ja sen terä oli värjäytynyt yksisarvisen vereen.
− Katsos tätä, Ben, James kehotti.
Ben otti keihään pätkän käsiinsä.
− Yksisarvisen verta, Ben totesi kuivasti.
− Aivan, mutta katso, mikä tässä roikkuu.
Ben kieputti keihäässä olevaa narua sormissaan. Siinä roikkui kaksi höyhentä. Ben jähmettyi.
− Ja sinähän tiedät, kenen keihäässä on tuollainen nyöri.
− Jagon, Ben kuiskasi pikemminkin itselleen kuin Jamesille.
James nyökkäsi.
− Jagolla taitaa olla hieman selittämistä, James sanoi vakavana ja harmissaan.
Jago oli kyllä näyttänyt viime tapaamisella hieman hermostuneelta, mutta siitä huolimatta Jamesin oli vaikea uskoa, että tämä olisi tappanut yksisarvisia. Teosta sai elinkautisen, eikä miehet halunneet sellaista tuomiota mielellään hyvälle ystävälleen.
Ben ja James palasivat kylään ja suuntasivat Jagon talolle päin. Miehien saapuessa ovelle Ben koputti. Pian oven avasi Jagon vaimo Lucia.
− Päivää, Lucia. Onko Jago kotona? James kysyi.
Lucia avasi ovea enemmän.
− On hän. Tulkaa sisälle.
− Kiitos, Ben sanoi ja astui kynnyksen yli kopautettuaan ensin pahimmat liat kengistään.
Miehet seurasivat Luciaa Jagon luo. Lucia avasi oven, minkä James ja Ben tiesivät johtavan olohuoneeseen.
− Jago. Ben ja James tulivat.
Jago laittoi kirjan sivuun ja nousi.
− Kiitos, Lucia.
Kun Lucia lähti huoneesta, Jago alkoi perääntyä hieman, eikä luonut pitkää katsetta ystäviinsä.
− Mitä te haluatte?
James näytti Jagolle keihään päätä.
− Tämähän on sinun, eikö niin? Vain sinulla on keihäässä keijujen onnea tuottava nauha.
− Oletko varma? Jago kysyi ääni värähtäen, mikä sai kuitenkin Jamesin miettimään.
Ben puuttui keskusteluun.
− Missä sinun keihääsi on, Jago?
− Huoneessani.
− Näytä.
Jago perääntyi nopeammin.
− Miksi?
− Koska haluamme tietää, onko tämä sinun, James vastasi heristellen keihään pätkää, mutta Jago kääntyi.
− Ellet halua, että vartijat tulevat kysymään. Me ajattelemme vain parastasi, Jago. Joku toinen olisi hälyttänyt heti vartijat, Ben totesi, mutta viimeiset tavut tulivat suusta ilman ääntä, sillä Jago oli alkanut itkeä.
Jago rojahti istumaan tuolille ja itki vuolaasti. Hän painoi kätensä kasvoilleen ja niiskutti hiljaa.
− Jago? James kysyi hiljaa.
− Minä en tehnyt sitä tahallani, hän parkui.
James ja Ben istuutuivat läheisille tuoleille.
− Mitä tapahtui? Ben kysyi.
Jago yritti rauhoittua ja kertoi.
− Olin metsästämässä ruokaa, kun huomasin edessäni hienon yksisarvisen. Se oli valkoinen kuin synnittömän ihmisen sielu ja silmät kuin helmet. Silloin se huomasi minut keihäs koholla. Olin ajatuksissani jättänyt sen ylös. Se hyökkäsi minua kohti ja ennen kuin ehdin reagoimaan, se oli vierelläni ja yritti iskeä kavionsa minuun. Väistin sitä ja se hyökkäsi uudestaan. Vaistonomaisesti vein keihään eteeni.
Silloin Jagon kantti petti ja hän alkoi itkeä uudestaan entistä vuolaammin. Kuitenkin hän jatkoi.
− Muistan sen varmaan ikuisesti. Sen revähdysäänen ja hirnunnan, kun keihäs läpäisi hevosen nahan. Se hirnui tuskaansa. En voinut tai uskaltanut tehdä mitään. Keihääni katkesi. Hädissäni etsin toista päätä, kun kuulin oksan narahtavan ja jouduin lähtemään.
Jago alkoi taas itkeä, mutta rauhoittuneemmin.
− Koska tämä siis tapahtui? James kysyi.
− Edellisenä aamuna, kun aurinko oli vielä alhaalla.
− Entä ne kaksi muuta kuollutta? Ben kysyi.
Jago ponnahti pystyyn.
− Luuletteko, että olen tappanut kolme yksisarvista! Niitä kahta minä en ole tappanut! Surmasin sen yhden puolustaakseni itseäni mutta niiden toisten haavat viittasivat yksisarvisten keskinäiseen taisteluun.
− Mitkä haavat? James kysyi.
Jago käänsi katseensa Jamesiin.
− Ettekö nähneet? Ensimmäisen hevosen lavankulmassa oli pistävä jälki ja toisen kaulassa puremajälki ja jalka vääntynyt.
− Luulimme sitä pistojälkeä miekaksi tai keihääksi ja toinen oli puoliksi raato, kun löysimme sen.
Jago laski päänsä ja nyökkäsi. Kohta hän kuitenkin nosti sen ja venytti kaulansa.
− Aiotte varmaan nyt kertoa kuninkaalle.
James ja Ben olivat vaiti kummeksuvina.
− Miksi kertoisimme? Ben sai kysyttyä.
− Tehän ette usko minua, Jago totesi.
− Kuka niin on väittänyt?
Nyt oli Jagon vuoro kummeksua. Tilanteesta huolimatta se oli huvittavan näköistä, sillä Jagolla oli tummat ja paksut kulmakarvat.
− Uskotteko te minua? mies ihmetteli.
− Miksemme uskoisi? James kysyi.
Jago pyyhki silmänsä hihaan.
− Olenpa minä saanut hyvät ystävät, hän totesi uskomatta tapahtumaa.
Ben nousi tuolilta Jamesin vuorovaikutuksesta. James ojensi keihään Jagolle, joka otti sen hieman hämmentyneenä vastaan.
− Nähdään, Jago.
Jago jäi paikoilleen, kun James ja Ben häipyivät. Vaikka James ja Ben ymmärsivät Jagoa, hän itse tiesi, että hänen korvissaan soisi ikuisesti yksisarvisen viimeinen huuto.

Milla Savolainen

———————————————-

Ja äkkiä olimme keskellä seikkailua -kurssin satoa

Tuesday, May 18th, 2010

Markku Karpion ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tehtävä 1: Kirjoita lyhyehkö kuvaus paikasta, jonne haluat sijoittaa seikkailusi.

————

Tapahtumapaikkani on pienehkö saari nimeltään Lokkisaari, joka sijaitsee Saaristomerellä. Se ei kuulu Turun saaristoon eikä Ahvenanmaalle, ja lähimmälle saarelle on useita kymmeniä kilometrejä matkaa. Saari on saanut nimensä siellä ainaisesti kuuluvasta lokinrääkymisestä. Kesäisin sen yli lentää lukemattomia muita lintuja, joiden äänet kaikuvat rannoilla. Siellä tuoksuu meri, ja siellä tuulee paljon, aivan niin kuin saarilla yleensä. Saari on jaettu tavallaan kolmeen osaan. Suurin osa saaresta on tiheää lehtimetsää, jota ei ole tutkittu vuosiin, toinen osa on kalliota, jossa on useita syviä halkeamia, joihin ei kannata tippua. Viimeinen osa on pieni kylä, jossa on majakka. Kylässä on viisi pientä asuintaloa, joista neljässä asuu vanhoja ihmisiä, ja yhdessä nuorempi pariskunta, kaksi mökkiä, jotka ovat useimmiten tyhjinä, pieni kahvila, jota yksi saaren vanhemmista rouvista pitää ja kolme rantasaunaa. Tietysti siellä on myös laituri, johon pysähtyy joka aamu ”postipaatti”, ja kerran viikossa kauppalaiva. Laiturissa keikkuu myös muutama vanha kalastusvene; Salamapaatti, Erakko ja Linda. Laituri on maalattu siniseksi. Muiden tietämättä saarella on myös kaksi outoa majaa, toinen kalliolla ja toinen metsässä.Saareen liittyy legenda, jota yksi saaren asukkaista, vanha merimies herra Johansson, kertoo. Legenda kertoo, että ennen vanhaan, kun merirosvoja eli vielä maan päällä, saari oli heidän asuinsijansa. Saarelle on kuulemma haudattu merirosvojen aarteita. Kukaan saarelaisista, herra Johanssonin lisäksi, ei usko legendaan.Saarella asuu outo, majakasta huolehtiva herra Johansson vaimoineen, ystävällinen kahvilanpitäjä rouva Lempiälä, humoristinen herra Huntunen ja hänen vaimonsa hieman äksyilevä rouva Huntunen, yksinäinen erakko herra Uusjoki, ja saaren nuorimmat, 37- ja 38-vuotiaat Mari ja Timo Toivola.

Yksi kolmesta päähenkilöstäni on Mari ja Timo Toivolan sukulainen, ja hän lähtee heidän luokseen viettämään kesää. Toisen päähenkilöni perhe on vuokrannut toisen saaren vuokramökeistä, ja kolmas menee asumaan Huntusille, hänelle täysin vieraille ihmisille koko kesäksi.

Nimimerkki: Ali5a

—————————–

Katselin ikkunasta vilahtavia maisemia. Tännekkö minä joutuisin? Maaseudulle keskelle ei mitään?Auto hidasti vihdoin vauhtiaan, ja pysähtyi sitten. Nousin autosta ja annoin katseeni kiertää pihapiirissä.Täälläkö tätini asui? Edessäni oli iso talo, aivan kuin kartano, ja ympärilläni oli peltoa silmän kantamattomiin, paitsi takanani lähti polku metsään, joka synkkeni eteenpäin mentäessä. Talo näytti kuolettavan tylsältä. Mitä minä täällä tekisin? Kaikki kaverit jäivät kaupunkiin. Taksikuski nosti tavarani takakontista, ja laski ne viereeni maahan. “Minä tästä lähdenkin”, hän mutisi pelokkaasti, nousi kiireesti takaisin autoon, ja lähti. Mikäköhän miehellä oli, kun noin kiire sattui yhtäkkiä tulemaan? No, ei mahda mitään.

Huokaisin syvään, ja lähdin kantamusteni kanssa nousemaan jykeviä portaita pitkin ylös. Ne kiemurtelivat, ja kaartuivat loppua kohden. Ylös päästessäni laskin laukkuni maahan ja kuuntelin. Linnut lauloivat iloisesti, ja pellolta jostain kuului lehmien vaimeaa ulinaa. Kukat, joita oli istutettu pihan reunuksille, tuoksuivat voimakkaasti. Talo oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että se olisi erittäin hohdokas palatsi, mutta tämä talo oli joistain kohdista rikki, ja sitä peitti haalistunut harmahtava maali. Aurinko paahtoi selkääni täydellä teholla, eikä sateesta ollut tietoakaan. Vain yksi ainut kiinnostava asia kiehtoi minua. Miksi talo näytti niin elottomalta?

Veera Ruti

—————————–

1) Linh Hoa (Vietnamia, suom. Kevätkukka) tunnetaan myös nimellä henkikaupunki.

2) Kaupunki sijaitsee jossakin päin Kiinan ja Vietnamin rajaa, aika lähellä pientä vuoristoa.

3) Kaupungissa asuu ihmisiä ikään kuin salassa, pääasiassa he ovat maan nykyisen vallankaappauksen tehneen diktaattorin vihollisia, jotka haluavat palauttaa vallan myös kaupungissa asuvalle keisarinpojalle. Siellä on myös erilaisia henkiä. Asukkaita kerätään myös muualta koulutettaviksi erilaisiin töihin.

4) Talot ovat valkoisia ja japanilaistyylisiä. paikan laitamilla virtaa joki. Kaupungissa sekoittuvat niin tiheästi asuttu alue kuin maaseutu. Keskellä Kaupunkia on valtava temppeli ja sen puutarha. Rakennusten suhteen säännöt ovat tiukat. kaupunkialueella niitä saa maalata vain valkoisiksi ja punaisiksi, eikä niissä voi olla kuin yksi asuin/kauppakerros ja ullakko.

5) Ilma Linh Hoassa on suhteellisen raikas. Saasteita ei vielä ole keksittykkään, ja vähäisten puumääriensä vuoksi siitepölyallergikot voivat huokaista helpotuksesta. Muutkaan pölyt eivät haittaa, sillä kaupungin tiet lakaistaan päivittäin. Joitain asukkaita voivat tosin haitata lukemattomattomat pajat ja ruokakojut, joiden tuoksu ei ole kaikkien mieleen. Sieltä saa esim. Nuudeleita ja kasviskeittoja.

6) Vilkkain alue koko kaupungissa on temppeli, eikä sinne ole muilla kuin temppelin omilla asukkailla asiaa. Linh Hoa on hyvin suuri kaupunki, mutta kuitenkin vain keskivertovilkas. Kauppiaat voivat mainostaa tuotteitaan, ja muutkin kodissa tehtävät työt voivat kuulua ulkopuolelle. Pääasiassa siellä voi kuulla vain normaaleja kaupunkiääniä.

7) Oudoin paikka tavallisille asukkaille on Temppeli ja sen neuvosto, joka päättää Kuapungin asioista. neuvoston jäsenten kasvoja ei ole koskaan nähty. Kaupunki itsessään on monille ulkopuolisille maailmassa täysin tietämättömissä.

8) Muurilla toimii vartija, joka saa kutsun aina jos muurille tulee joku. Jos tulijan voi päästää sisään, ja avaavat resuisen näköisestä muurista portin, jota ei voi kuitenkaan nähdä ilmaan levitetyn savun vuoksi. Savun läpi näkee vain, jos on vartijan mukana kantama lyhty. Ainoastaa sen valo läpäisee savun. Läpikulun jälkeen portti menee automaattisesti kiinni.

9) Kaupunkiin on mitä luultavimmin onnistunut livahtaa joku ulkopuolinen, eivätkä tarinan päähenkilöt voi jättää asiaa sikseen, kun kyseessä on asukkaisen turvallisuus hallitsijaa vastaan. Niimpä he jäljittävät tunkeilijaa koulutusmatkallaan ja pääsevät hänen jäljilleen aivan vierailupaikan tuntumassa.

Nimimerkki: Ve

—————————–

Saaren arvoitus

Kesälomaa oli jäljellä enää kaksi viikkoa ja nyt se oli parhaimmillaan, niinpä Minervan ja Jonnan perheet lähtivät viettämään viimeistä helleaaltoa Lehmussaareen jossa oli Jonnan äidin lapsuus koti.

Oli hauska näky kun samalta kadulta kaksi perhettä pakkasivat autoaan täyteen tavaroista joita saattoi tarvita viiden päivän lomalle saaristoon, oli uimarenkaita, ruoka koreja täynnä erilaisia grilliherkkuja, oli makuupusseja, teltta, vilttejä ja auringonvarjo sekä kasa päiten hellevaatteita sullottuihin laukkuihin ja kasseihin.

Ja sitten koitti lähdön hetki ja edessä oli kahden tunnin automatka rannikolle ja siitä veneellä puolituntia Lehmussaareen. Jo puoli tuntia matkan teosta oli autoissa tukahduttavan kuuma ja ärtyinen tunnelma, Minerva tappeli pikkuveljensä Pyryn kanssa kuka saisi nukkua teltassa ja Jonna taas oli kiukkuinen isälleen koska oli jättänyt hänen rantapallonsa kotiin. Piti pysähtyä huoltoasemalla puolessa matkassa ja siellä viivyttiin aikataulusta poiketen liian kauan ja kaikki myöhästyivät yleisveneestä joka veisi heidät Lehmussaareen.

Kun Harjuksen ja Korhosen perheet nousivat autoista siinä mistä olisi yleisveneen olisi pitänyt lähteä heille kerrottiinkin, että se oli lähtenyt viisi minuuttia sitten Lehmussaareen. Mutta kun Minervan isä kyseli kalastajilta voisiko joku viedä heidät Lehmussaareen, yksi mies sanoi, että voisi viedä heidät sinne kun oli jo muutenkin menossa sinne päin. Niin lähdettiin matkaan.

Minerva ja Jonna päättivät mennä veneen kokkaan ottamaan aurinkoa kun oli jo niin kuuma. Seurue oli jo melkein Lehmussaaren edustalla ja yhtäkkiä Jonna kuiskasi Minervalle:

”Kato tonne, siellä on joku valkonen,  joka kelluu kaislikossa, mikä se on?”

”En tiiä, mutta, hei oota se on se ponttoni joka merkihtee kala verkot!” Vastasi Minerva Jonnalle, joka ihmetteli verkon paikkaa:

”Miten se täällä voi olla? ei kukaan järkevä tyyppi lähe kalaan näin kauas ja se pariskunta joka täällä vielä asuu niin ei kuulemma kalasta”

”Hei kato mitä siinä lukee, onko siinä nimikirjaimet?” Kysyi Minerva joka oli tarkastellut ponttonia pienillä kiikareilla jotka oli tonkinut repustaan.

”Anna ne kiikarit hetkeks mulle nii katon”, sanoi Jonna ja jatkoi saatuaan kiikarit ja katottuaan niillä ponttonia lähemmin, ”Siinähän on nimikirjaimet K. K. ja kolmen vuoden takainen kalastuslupa lappunen”, Jonna totesi.

Ja sitten hänen äitinsä tuli tarjoamaan tytöille juomista ja juttu jäi siihen.

Kun sitten vene saapui lehmussaaren rantaan pystytettyyn vanhaan, laiturin rämään Jonnan äiti Tuija Korhonen hypähti laiturille ja pysähtyi haistelemaan raikasta meri ilmaa ja ihailemaan kaunista koti saartaan joka oli pysynyt lähes kaksikymmentä vuotta samanlaisena siitä kun hän oli viimeksi päässyt käymään saarella, alkoi sitten nostella kasseja veneestä ja auttaa muita sieltä pois. Tytöt auttoivat kantamuksissa ja pian seurue oli asettunut aloilleen.

Minerva ja Jonna päättivät lähteä myöhemmin tutustumaan saareen ja samalla selvittämään miksi ponttini oli saaren rannassa, mukanaan heillä oli pieni selkäreppu josta löytyi kiikarit, kamera, pieni ensiapupakkaus kaiken varalta ja vesipullo, kännykkä, linkkuveitsi sekä pyyhe jos jompikumpi sattuisi kaatumaan rannalla ja hänen vaatteensa kastuisivat. Tytöt löysivätkin Koillis-rannalta etsimänsä ponttonin ja kahlasivat kaislikkoon jossa verkot olivat.

Jonna otti kuvia verkosta kun Minerva nosteli sitä ja tutki sen saalista, siitä löytyi kuolleita kaloja ja rojuja joita oli ajautunut siihen. Kun tarvittavat tutkimukset verkon äärellä oli tehty he jatkoivat matkaa rantaa pitkin ja metsään.

”Mennään tuota polkua, ehkä se johdattaa meidät rannalle takaisin” Sanoi Jonna kun kumppanukset eivät olleet varmoja suunnasta.

”Joo mennään vaan, mutta varo koska minua epäilyttää joku en vain tiedä mikä, on vaan semmoinen tunne että kohta tapahtuu jotain merkittävää.” Minerva sanoi varovasti ja olikin oikeassa. Kohta he tulivatkin rantaan jossa oli iso kallio jonne tytöt päättivät kiivetä katsomaan hetken päästä laskevan auringon punaiseksi maalaamaa taivaan rantaa. Kun kumpikin oli päässyt kallion laelle he mykistyivät nähdessään edessään aukenevan maiseman, ja se toden totta oli kaunis. Jonna oli jo toipunut ihastuksesta ja antoi  katseensa kiertää ympäriinsä, yhtäkkiä hän äkkäsi jotain…

”Katso”, onnistui Jonna vain sanomaan pelokkaana ja tönäisi heikosti Minervaa katsomaan haluamaansa suuntaan. Kallion alla oli pieni mökki joka oli hyvin vanhan ja heiveröisen näköinen mutta nätti ja idyllinen. Mökin vieressä oli pieni kasvimaa jossa kasvoi vähän mitäkin, porkkanoita, perunoita ja kaalia, pihasta löytyi myös pieni omena puu jossa oli jo muutama omenan raakile. Mökin piha oli hyvin hoidettu ja kaunis, mutta se oli jotenkin outo ja sekös Minervaa kiinnostikin.

”Mennään lähemmäs ja katsotaan sitä hiukan tarkemmin”, vastasi Minerva innostusta puhkuen ja lähti laskeutumaan varovasti mutta varmasti alas kalliolta.

”Odota, se voi olla vaarallista… entä jos tarkkaillaan täältä kalliolta”

”Höpsis, tule jo minua kiehtoo se mitä tuolla mökissä on!” Huusi Minerva jo alempana.

” No hyvä on, minä tulen, mutta odota, en halua jäädä tänne yksin” Jonna sanoi hädissään. Yhdessä tytöt laskeutuivat kalliolta alas ja jäivät tarkastelemaan tilanteen kulkua. Sitten he uskaltautuivat kurkistamaan sameasta ikkunasta sisään ja he näkivät siistin huoneen jossa oli tilkkutäkkiin verhottu sänky, pieni liesi, kirjahylly joka pursusi kaiken kokoisia ja värisiä kirjoja sekaisin, ruokapöytä jonka päällä oli kaksi kynttilää ja kukkamaljakko josta kukat villisti pursuilivat yli, lipasto jonka päällä oli vanhoja kuvia kehyksissä ja pieni tulisija.

”Mennään sisään”, kuiskasi Minerva Jonnan korvaan ja keskeytti tytön mietteet siihen koska Jonna säikähti pahan kerran.

”Ei varmaan mennä!” Sanoi Jonna hiukan tavallista kovemmin, mutta jatkoi kun näki Minervan ilmeen, ” Tai no jos on pakko”, hän antautui.

”Tule”, sanoi Minerva innoissaan ja lähi hiipimään kohti ovea. Hän raotti varovasti sitä ja veti sitten Jonnan perässään mökin salaisuuksiin. Jonna katseli ensin ympärilleen kun Minerva jo alkoi käännellä tavaroita ja laittaa niitä sitten sitä mukaa paikoilleen. Pian Jonnakin innostui kaivelemaan tavaroita, mutta jäi katsomaan yhtä lipaston päällä olevista kuvista.

”Tule katsomaan tätä kuvaa”, sanoi Jonna ja jatkoi kun Minerva oli hänen vieressään, ”Tässä kuvassa seisoo Kalastaja Kalle joka asui tällä saarella jo silloin kun äiti oli pieni, hän kertoi juttuja siitä kun oli ollut merellä ja myrsky oli heittänyt ihmisiä laivan kannelta, ihme pelastuksia hukkumaisillaan oleville ihmisille ja muitakin mereen liittyen. Kalastaja Kalle asusteli saaressa koko ikänsä ja Kalasteli kaloja sekä itselleen että kolmelle muulle perheelle jotka silloin asui saaresa pientä raha määrää vastaan. Hänet ilmoitettiin hukkuneeksi päivälleen kolme vuotta sitten. Mutta miten täällä voi olla niin kuin joku asuisi täällä ja hänellä on Kalastaja Kallen kuvia lipaston päällä… outoa sanon minä”

”Niin on, katsotaan mitä lipastossa on”, sanoi Minerva viimein ajatuksissaan ja avasi lipaston. Siellä oli kaikenlaista romua vuosien varrelta, mutta vanhojen paperien alta pilkisti jotain. Jonna siirsi papereita ja löysi pienen nahkapussin jossa oli avain ja pieni paperin pala joka oli käännetty rullalle.

”Mikä tämä on?” Jonna kysyi.

”En tiedä, aavaa se niin ehkä se selviää”, sanoi Minerva.

”Okei”, Jonna sanoi jännittyneenä ja avasi paperikäärön varovasti ja jatkoi saatuaan sen auki, ”Tässä on vain saaren kartta ja sen alla on jotain suhruista kirjoitusta, en saa selvää tästä.”

”Aijaa.. no anna kun minäkin katson.”, sanoi Minerva harmistuneena ja otti paperin.

Minerva tarkasteli karttaa kauan mutta Jonna keskeytti hänet yhtäkkiä:

”Kuuletko tuon äänen? Aivan niin kuin joku tulisi veneellä rantaa kohti, ääni tulee koko ajan lähemmäs.”

”Joo nyt kuulen…joku on tulossa, laita se pussi reppuun ja ala tulla!” Minerva kauhistui ja lähti ovelle.

”Odota!” Huusi Jonna ja huomasi lipaston nurkassa ruskean kirjenipun ja tunki sen nahkapussin seuraksi reppuun.

”Tule, ei ole aikaa leikkiä!”

”Tulen, tulen, mutta tämä ei mene kiinni! Tule auttamaan” Jonna Huusi hädissään. Yhdessä tytöt saivat lipaston laatikon kiinni ja juoksivat niin lujaa kuin pääsivät kalliolle jossa he odottelivat tuliaa.

”Nyt se tulee, ole aivan hiljaa ja ota kamera ja kuvaa tulijaa ja anna sieltä repusta kiikarit, että kuka se on.” Kuiskasi Minerva. Jonna totteli ja toden totta he saivat kuvatuksi, että kuka siinä mökissä asui, muuta eivät ehtineet katsoa tarkemmin kuvia.

”Nyt se meni niin voidaan mekin lähteä jo pois, aurinko on laskenut jo aikoja sitten.” Jonna ilmoitti.

”No voidaan me mennä, ollaanhan me jo saatu aika paljon tässä päivässä selville.” Vastasi Minerva. Matkalla tytöt juttelivat niitä näitä ja kun he olivat mökkinsä pihalla, Minervan äiti tuli hakemaan heidät vielä syömään ilta palaa ja vei sitten tytöt telttaan jossa he nukkuisivat. Teltassa Jonna kaivoi repun pohjalta kirjeet ja nahka pussin.

”Avataan kirjeet ja luetaan ne”, sanoi Minerva joka jo haukotteli unisena, mutta pysyisi vielä pitkään hereillä. Jonna avasi ensimmäisen kuoren ja alkoi lukea hiljaa ääneen, jotta Minervakin kuulisi: ” Hyvä Benny, olen iloinen, että tulet minulle työtehtäviin ja ensimmäinen keikka olisi ylihuomenna ja reitti kartta on tässä kirjeessä. Toimitat vesi teitse kokaiini lastin  Hangosta Uuteenkaupunkiin. Lasti on tuotu edellisenä yönä Virosta ja kun menet Hangon satama alueelle ja kysyt miestä nimeltä Valdemir Korovski (Hän on venäläis-virolainen) niin hän antaa tarvittavat ohjeet. Palkkiosta saat puolet Hangossa ja loput sitten Uudessakaupungissa. Terveisin: Jerry Cutatin”

” Oliko se noin lyhyt” Sanoi Minerva sitten.

” Joo, siihen se loppuu, mutta oliko Kalastaja Kalle vaihtanut nimensä Bennyksi ja mennyt huume kuriiriksi Jerry Cutantinolle, eikös se tyyppi johda alamailmaa täällä Suomessa?” Jonna ihmetteli.

”Joo kai, mutta miksi?”

”En tiedä… mutta olisiko aika jatkaa seuraavaan kirjeeseen? Niitä on vielä pitkä liuta jäljellä.” Jonna sanoi ja odotti, että Minerva nyökkäsi ja aukaisi seuraavan kirjeen. Jonna luki kaikki kirjeet ja Minerva kuunteli, niissä oli sitä samaa kuin ensimmäisessäkin.

Aamulla tytöt heräsivät unisena ja menivät suoraan uimaan herätäkseen.

”Mennään näyttämään nämä poliisille”, sanoi Minerva ja osoitti kirjeitä kun he istuivat teltassaan.

”Miten? Vasta kolmen päivän päästä tulee yleisvene sitä paitsi meillä ei ole riittävästi todisteita siitä, että Kalastaja Kalle on rikollinen.” Sanoi Jonna

”No soudetaan lähi saarelle ja soitetaan sieltä poliisit avuksi tutkintoihin.” Mietti Minerva.

”Olet nero! Mutta tutkitaanko ensin sitä pussia, kun ei eilen illalla jaksettu?”

”Joo…näytähän sitä”, sanoi Minerva ja jatkoi kun oli tutkinut karttaa, ”Katso sinä kun olet parempi suunnistamaan ja tunnetkin paikat ehkä parmmin.”

”Joo, anna se vaan tänne”, alkoi Jonna jo innostua ja jatkoi hetken päästä osoitellen karttaa, ” Hymmm…. Näetko tuon pisteen? Se meinaa kiveä. Eikös se ollut siellä metsässä kun olimme tulossa tänne illalla. Ja outoa, se on keskellä suota”, Tulkitsi Jonna.

”No lähdetäänkö me suunnistamaan?” Kysyi Minerva. Ja niin parvaljakko suuntasi kohti metsää. Vähän ajan päästä he olivat suon reunassa ihmettelivät, että miten pääsisivät kivelle kuivana.

”Yhdesti partiokisoissa oli sellainen tehtävä että piti mennä kuralätäkön päätä kastumatta ja apuvälineninä oli narua ja tukkeja… jos sitä soveltaisi hiukan suon yli saattaisi päästä… mutta on siinä riskinsä”, Jonna ajatteli ääneen.

”Riski on otettava”, sanoi Minerva ja otti linkku veitset taskustaan ,”Milloin aloitetaan?”

”Vaikka heti” sanoi Jonna innoissaan haasteesta. He katkoivat paksuja oksia ja laittoivat ne pieneksi sillan pätkäksi suon reunaan. Kun tytöt olivat tehneet siltaa noin yksi ja puoli metriä heidän voimansa loppuivat ja he ajattelivat, että jos viimeisen kepin siirtäisi aina ensimmäiseksi silta riittäisi loppuun asti. Ja sillä keinolla he pääsivät kiven luo.

”Mikähän tuo laatikko on?” Kysyi Jonna kun he olivat kierrelleet katsomassa kiveä.

”Katsotaan”, sanoi Minerva ja yritti aukaista laatikkoa, muuta ei saanut sitä auki, ” Ei aukea”

”Kokeile tällä, jos se avain sopisi siihen” sanoi Jonna ja antoi avaimen Minervalle ja toden totta vaina sopi laatikkoon ja se aukeni, sisällä oli kaiken laista rojua ja kun sitä hiukan kaiveli tuli vastaan valepohja jonka alle oli pakattu todella paljon raha nippuja.

”Nyt kyllä lähdetään minua alkaa epäilyttää, ja mennään sen poliisin puheille.” Sanoi Minerva. Tytöt laittoivat kaiken paikoilleen ja lähtivät. Myöhemmin päivällä heillä oli hetki lähteä naapuri saarelle poliisin pakeille.

Anna Komulainen

—————————–