Archive for April, 2010

Tuija Lehtisen lukuvinkki

Thursday, April 8th, 2010

Anna-Liisa Haakana: Ykä Yksinäinen
WSOY — (kolmas painos 1980)

Mie olen Ykä, ikä viisitoista ja elossa, vaikka ihmisiä kuolee joka puolella. Mie en tarkoita pelkästään Afrikassa ja Kamputseassa ja muissa hädänalaisissa maissa, vaan tässä aivan lähellä. En mie aio heittäytyä itkemään, mutta äiti päästi itkun kun kuuli.

Anna-Liisa Haakanan nuortenromaanin Ykä asuu Lapissa, metsäseudun kylässä, jota tyhmempi ei heti kyläksi huomaa. Naapureihin on matkaa kilometrejä, eikä niissä ole samanikäisiä kavereita.  Pienenä poikana Ykä kulkee äidin matkassa kaivolla ja navetalla, ja isän mukana retkillä luonnossa ja kalastamassa. Yksinäisyyden Ykä alkaa tuntea siinä vaiheessa elämäänsä, kun äiti jää kainalokepeiksi ja isäkin alkaa kutistua suuresta tuntemattomasta vähän pienemmäksi tuntemattomaksi. Yksinäisyys tuntuu painona harteilla ja möykkynä mahassa, mielialan laskuna ja levottomuutena. Yleinen ja yhtäläinen hermostuminen toisiinsa alkaa kehittyä Ykän ja vanhempien kesken. Hän on äkkiä vanhempiensa puheissa iso mies, joka ei osaa eikä viitsi mitään.

Onneksi on isän mopo. Sen avulla Ykä alkaa laajentaa maailmankuvaansa. Yhdellä retkellä hän kohtaa tien varren jäkälikössä istuvan ikäisensä  pojan, Yksijalkaisen, jonka toinen jalka on poikki nivusista lähtien. Pikkuhiljaa pojat tutustuvat toisiinsa, huomaavat olevansa samalla aaltopituudella ja ystävystyvät. Ykä elää kiihkeää nuoruutta ensirakastumisineen ja kilvoitteluineen kaveripiirissä, Yksijalkainen on elämänsä loppusuoralla. Tieto siitä raapaisee Ykää syvältä sisimmästä, mutta Yksijalkainen ei kaipaa sääliä. Hän tahtoo elää ja kokea täysillä sen, minkä vielä ehtii.

Haakanan kirja kertoo lämpimästi ja välittävästi näiden kahden eri elämäntilanteessa olevan pojan ystävyyden tarinan. Miten tärkeää on vain olla läsnä joskus. Luonto on mukana koko ajan väkevästi, se kohisee ja pauhaa, elää lujaa niin kuin Ykä. Mutta Yksijalkaiselle kesän puhkeaminen kukkaan tietää voimien loppumista. Viimeisen yhteisen retkensä pojat tekevät juhannuksena, Ykä haluaa näyttää Yksijalkaiselle maisemia, joita rakastaa.

Pitelin venettä paikallaan nojaamalla selkääni puunrunkoon. Joka puolella joessa kasvoi rentukoita, vesi lipui niiden välissä ja pitkät vesiheinät heiluivat kuin hiukset. Liikuimme kukkameressä, kun lykin hiljalleen venettä eteenpäin.
- Onpa uhkeeta, sanoi Yksijalkainen, - onpa uhkeeta.
Rannoilla kasvoi kortetta ja kynttiläkuusia, horsmaa, mutta se ei kukkinut vielä. Kulleronkukkia näkyi, keltaista leinikkiä, koko maailma aurinkoa tulvillaan.
- Onpa uhkeeta, Yksijalkainen hoki hokemistaan.

Täyden kympin kirja. Vakava aihe, jota niin Yksijalkaisen kuin Ykän omintakeinen huumori keventää. Kuten vaikkapa kirjan lopussa Yksijalkaisen haudan äärellä:

Mie ajattelin - ja se pelotti minua - että Yksijalkainen näkee minut milloin vain ja missä vain, mutta mie en näe sitä enää koskaan.
Niin mie sanoin sille ikään kuin se olis ollut siinä ja tarkkaillut minua, että jätämmä nyt jäähyväiset. Sie pärjäät jo yksinkin, et tarvitse minua.
- Niin että nukuppa hyvin, minä sanoin puoliääneen.
- Kattele kauniita unia.