PROOSAN TAIAT JA TAIDOT II -kurssin satoa

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Ruskeatukkainen mies pitelee käsissään konseptia. Silmät tarkastelevat suttuista käsialaa. Mies rykäisee, kohottaa katseensa naiseen, joka suorii farkkuhamettaan.
“Mistä ihmeestä se näitä aiheita repii?” mies kysyy. Naisen korkeakorkoinen saapas lyö tahtia puista pöydänjalkaa vasten.
“Eiköhän tuo ole jo tarpeeksi huolestuttavaa”, nainen huomauttaa hymyillen teennäisesti, katse miehen käsissä, joihin on sivelty itseruskettavaa.
Mies irroittaa konseptista ja työntää sen naista kohti pöydän sileää pintaa vasten.
“Hyvä mielikuvitus ainakin, sen olen pannut merkille silloinkin kun se istuu täällä perjantaisin.” Mies vastaa naisen vaativaan katseeseen ilmeettömästi, kuten aina ennenkin. Se ärsyttää naista, joka koskettelee hermostuneen oloisena vihkisormustaan.
“Tuo kuvaus on inhottava ja loukkaava. Kyllä siitä nyt arvaa ketä sillä tarkoitetaan!”
“Niin, sinua?”

Ikkunaan pöllyää kovaa lunta. Kuin taivas olisi miettinyt sataako vai eikö sataa harmaan pintansa yläpuolella.
“Mutta eikös se tehtävänanto selvästi..”
“Tämä kielenkäyttökin on..”
“Päähenkilön suuhun sopivaa. Jos satuit lukemaan yhtään sitä kuvausta hahmosta niin huomasit sen”, mies korotti ääntään hiljentääkseen naisen kimakaksi muuttuneen äänen. Naisen kasvoille piirtyi ryppyjä, joita vuodet toivat väistämättä mukanaan. Hän avasi sinistä neuletakkia, sillä työhuone tuntui tuskastuttavan kuumalta ja vielä kaiken sen lisäksi oli vielä tuo mies, joka vähät välitti siitä mitä oppilaat kirjoittivat. Aivan kuin minkä tahansa voisi tehdä taiteen nimissä!
“Suosittelin hänelle lukiota”, mies täytti kaksi sekunttia kestäneen hiljaisuuden, jonka rikkoi vain ikkunaa vasten paiskautuva tuuli.
“Lukiota? Jos se käy samalla tavoin koulussa kuin nyt, eihän siitä tule yhtikäs mitään. Sitä paitsi, sille pitäisi puhua tästä. Ei tuo ainakaan normaalia ole!” nainen sanoo, nousee ylös ja kävelee ikkunalle. Korot kopisevat kiiltävän harmaata lattiaa vasten. Kädet eksyvät ikkunalaudalle.
Mies katsoo naisen epäergonomista asentoa, naputtaa kynää pöytää vasten ja pudistaa päätään turhautuneena.
“Oili, et sä voi väittää ettet sä itsekin joskus käyttäisi mielikuvitusta.
Tämähän on neroa, kun pääsee sisälle koko tekstiin.”
“Sun mielestä siinä ei siis ole mitään vikaa?”
“Ei”, vastaa mies jämäkästi ja kääntää katseen naisen vaaleansinisiin silmiin. Nainen katsoo miestä ja kerää ajatuksiaan, ennen kuin ristii kätensä rinnalleen. Miehen suunpieleen muotoutuu huvittunut hymy ja otsan rypyt silenevät.

“Kyllä musta siinä on jotakin vikaa. Kuraattori on varmasti samaa mieltä asiasta!” Nainen puhuu kimakalla äänellä, kävelee ovelle ja rämplää hetken lukkoa saadakseen oven auki.
Ovi painuu kiinni ja mies huoneessa pudistaa päätään.
“Tuskinpa.”

- christineH

—————————–

Voimakkaat konsonantit

Biologian opettajani ääntelee, laulaa, matkii vaikka hirveä, lyö vetovoiman alta

Muistan, kun Jutan äkkipikaiset vastaukset höyrystivät ilman ja saivat muut oppilaat lysähtämään tuoleihinsa. Katkeruus tuoksui ilmassa ja sanoinkuvaamattoman ahdistavat pisteliäät tikut raapivat selkää. Se ei estänyt tytön kättä, jota tuntui vetävän magneetti kohtisuorasti kattoon. Mietin, olisiko Jutta samalla kurssilla.

Ihminen on kuin puu, opettajamme Suorsa oli tokaissut ensimmäisellä biologian tunnillaan. Hänen ulkonäkönsä petti uusia oppilaita niin negatiivisesti kuin positiivisesti; toiset olettivat hänen rauhallisen katseensa ja untuvavillatakin antavan merkkiä hiljaisesta ja myöntyvästä opettajasta. Suurehko maha ilmaisi syvää sohvaperunan ja keltaisen jaffan ystävää. ”Se on raskaana”, Jutta arveli ensivaikutelman saattelemana ja istuimme eturivistöön. Mitä itse huomasin heti ensimmäisten 75 minuutin jälkeen oli, että Suorsa uskalsi pistää kaiken massansa peliin, kun oli tarve ja selitti kärsivällisesti, yrittäen todella saada oppimaan.

Käsittelimme raskautta, mutta emme hänen, vaan yleisesti ihmisbilsan kurssilla. Naisen ja miehen näkökulmasta syventyen erään perheen koettelemuksiin äidin raskauden alusta synnytykseen asti. Suorsa lupasi tuoda paikalle vanha kunnon VHS;n, minkä hän oli äänittänyt vuosia sitten, mutta nenäliinat meidän piti itse tuoda.

Kotipihamme kirsikkapuun juurien kasvu on kuin ihmisen kehitystä, raskasta ja hidasta, kirjoitin vihkooni. On hivuttauduttava milli milliltä, saavutettava sentti, sentit, saada ravinteista ja vedestä se voima nousta selviytyäkseen sen pinnan alle, josta sitten koputtelee, kunnes multakerros antaa periksi, jolloin pienet hileet pöllähtävät ilmaan. On aika nousta.

Sama pätee ihmisiin. Ilman laskimoita sydän ei sykkisi, koska veri ei pystyisi palaamaan sydämeen valtimoista lähdettyään. Ihmisen keho on eräänlainen temppeli, jonka osat toimivat yhteistyössä ja jos yksikin osa vaurioituu, on pakostakin jonkun muututtava tasapainon säilyttämiseksi. Ilman ravinteita sydän ei sykkisi; siksi on monenlaisia puheliaita, mausteisia, liukkaita, suolaisia, hidasälyisiä ja makeita hedelmiä. Toiset hedelmät ovat taas toisia hiljaisempia, mauttomampia, vastahakoisempia ja kirpeämpiä, mutta itse olen huomannut näiden ihmisen olevan kultaakin arvokkaampia, koska asiahan on niin, että ulkonäkö ei kerro kaikkea. Katsahtaessani kelloon minun teki mieli huudahtaa. Ruokalan ovet heilahtivat viimeisen oppilaan myötä. Olin myöhässä.

Se, miksi valitsin Suorsan vetämän kolmannen kurssin ensimmäisten pakollisten biologiakurssien jälkeen ihmetytti minua vieläkin. Lukion aloittaessani en olisi ajatellutkaan kiinnostuvani niin tästä aineesta. Astuessani luokkaan Jutan katse ohjasi minut paikalleni ja hymähdin itsekseni sitä sattumaa, kuinka olimme taas samalla kurssilla. Tytön ilmeen kiertäessä luokan ympäri selasin tyhjää vihkoani ja mietin riittäisikö se kurssin loppuun, koska viime kurssilla isosta vihosta ei jäänyt muistoksi, kuin kannet; repaleiset, omenamehulta tuoksuvat.

”Millainen puu sä olisit?” Jutta kysyi ilkikurinen hymyn tutkiessa silmiäni. ”Omena, päärynä, sitruuna, mandariini, appelsiini vai…?” ”Vesimeloni”, huudahdin, enkä odottanut kysymyksen loppuun. Höh, se on viljelykasvi, ei puu”, Jutta tokaisi kulmat kurtussa ja naurahti sitten. Ismo yskäisi takana ja hivuttautui lähemmäs kuunnellen Jutan uusinta päähänpistoa. Päämme muodostivat hataran kolmion jättäen muut ulkopuolelle ja ilman tihentyessä huoneessa, missä ei ollut tuuletettu tunteihin, tyttö puhui.

Suorsan astuessa kevyesti mokkajalkineissaan, kokoa 48, luokassa hiljennyttiin muutamaa etupenkissä istuvaa poikaa lukuun ottamatta. Kolmikon supistessa Suorsa avasi salkkunsa ja tervehti. Suorsan tunnit olivat juuri niitä, jotka eivät tuntuneet perjantai-iltapäivällä, kuin kuumilla kiviltä kävelemiseltä; toisin kuin edellisen jakson historian kurssilla. Ensimmäisestä lauseesta lähtien selvisi, että emme olleet valinneet helpointa kurssia, mutta haasteitahan sinne oli menty hankkimaan.

**

”Piirtäkää samalla oikein jättisolmuke, koska mä olen huomannut, ettei semmoset pikkutöhryt jää kenenkään mieleen.”

Luokka K4 veti perjantain viimeisiä paria kymmentä minuuttia aiheenaan hermosolut, viimeisenä aiheenamme synapsit eli välittäjäaineet, mitkä päättivät loppupeleissä, oliko impulssin matkan loputtava vai jatkuttava. Jopa Jutta myönsi väsähtäneensä edellisellä matikantunnilla, mutta Suorsan vetäessä rooliaan eli Sanna-synapsin kulkua elimistön pikkuvarpaista hikiselle otsanliepeelle ajatuksien lennolle ei jäänyt sijaa, jos halusi tajuta jotakin vielä kotona kerratessaan tunnilla vihkoon kirjoitettuja asioita. Marin protestoidessa kärsivillä katseillaan, että hän halusi kotiin, Suorsa napautti piirtoheittimen päälle ja osoitti yläreunaa.

Olimme juuri psykologian tunnilla puhuneet elekielestä ja tutkiessani Suorsan olemusta en voinut olla huomaamatta sitä pelottomuutta ja sinnikkyyttä – mutta samalla väsyneisyyttä pilkettä vasemmasta silmäkulmasta. Pelkäsin aina itse olla luokan edessä ja katsellessani miehen huoletonta olemusta ihmettelin, miten hän pystyi siihen.

”Kuulkaas jampat ja jampattaret”, Suorsa aloitti ja hipoi sormenpäitään hitaasti. “Tämä on nyt niin tärppi kokeessa, että kaikkien kannattaisi kuunnella.” Puhuessaan Suorsa korotti usein ääntään ja tuntui kuin leikkivän tulisilla konsonanteilla ja laulavan tarpeen tullen hiljaisilla, mutta voimakkailla vokaaleilla; muodostaen kirjaimista hienostuneita lauseita, jotka menivät yleensä puolelta luokalta ohi. Tuntui usein, että Suorsan hienostuneet sanat rönsyilivät jo katosta alas haluten pakoon narisevien oppilaiden kenkien mukana.

En ollut koskaan aiemmin haistanut niin makean tuoksua, kuin sinäisenä perjantaina. Oletukseni etukolmikon karkkipusseista osui oikeaan ja Jutan haukotellessa, Suorsa katsahti minuun nopeasti ja tuntui, kuin odottavan vastaustani - vaikka olin aivan pihalla. “Siis ponjaatteko te? Kun hermosolu lähtee, noh odottakaas”, mies tokaisi ja näytti mietteliäältä. Edessä istuvan venytellessä käsivarsiaan, Suorsa sujautti itsensä kahden pulpettirivistön välistä ja otti kahdesta vanhasta, lyijykynillä koristelluista pulpeteista kiinni ja valmistautui painonnostajan asentoon. “Nämä ovat hermoimpulsseja, mitkä haluavat päästä läpi, mutta arvatkaas mikä estää niiden kulun”, Suorsa kysyi ja vihreät sävyt hänen villapaidastaan huokuivat joulun tuloa. Suorsa otti tiukan otteen ja veti pulpetit itseensä kiinni. “Synapsit”, joku vastasi ja Suorsa nyökkäsi. “Ja katsokaas, ne eivät liiku, eivät vaikka kuinka yrittäisi.”

Suorsan liikehdintä omaksui hermosolun tuskan, koska sen meno estettiin. Oikean jalan yrittäessä puikkelehtia vapauteen vasemmat varpaat näyttivät liimautuneen maahan, kädet vasaroituneen puun pintaan ja selkä roikkuvan narulla katosta. Sätkynuken näköinen Suorsa liikehti hitain ja raskain liikkein hetken paikoillaan ja ilma tuntui kadonneen ympäriltämme; kuin olisimme olleet avaruudessa. Miehen silmäluomet sulkivat esiripun surullisina.

Joku liikahti. Nostaessani hiljakseen kättä Suorsa katsahti minua ja hänen silmänsä hymyilivät vuoroni tulleen. “Kaiken perustana ovat stimuloivat synapsit, mitkä estävät hermoimpulssin kulun vapauttamalla gaba-nimistä välittäjäainetta.” Sekunnin hiljaisuuden jälkeen Suorsa naurahti myöntymisen merkiksi ja napautti offline-nappulaa. Siirryttyään taulun eteen hän käännähti ja lausahti ironisesti: ”Voi itku te olette hyviä”. Jutan alkaessa survoa biologian kirjoja muiden tapaan laukkuun Suorsa kirjoitti viimeisen lauseen taululle. ”Mitäs se kello näyttää. Loukkaantuisitteko te, jos nyt…?”

Pilkulliset verhot lepattivat tuulessa ja väsähtivät paikoilleen, kun ikkuna suljettiin sinäisenä perjantaina, kello puoli neljältä. Koulun käytävillä harhaili enää satunnaisia oppilaita ja K4:n oven suljettuaan valtakunnan peri siivooja. Jutta huikkasi luokan ulkopuolella lähtevänsä heti, jotta ehtisi aikaisempaan bussiin. Hän harmitteli, ettemme voineet vaihtaa kuulumisia enemmän. ”Mikäs kiire sulla sitten on?” ihmettelin.

”Kauppaan”, Jutta naurahti kaivellen taskujaan ja lähti raviaskelein kohti ulko-ovea. Pieni reikä hänen vasemmassa housunlahkeessa herätti huomioni. Jutta katsahti taakseen ja näytti keskisormea, kun huudahdin: ”Ai loppuuko Valintatalosta kohta vesimelonit vai?”

Noora Nieminen

—————————–