Archive for March, 2010

Tein laulun perhosesta -kurssin satoa

Wednesday, March 10th, 2010

Johanna Venhon ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.
—————————–

Sä olit joskus pieni tyttö ja me leikittiin hiekkalaatikolla. Halusit välttämättä punaisen auton ja siispä mulle jäi sininen. En silloin koskaan aatellut, että me isoja joskus oltais, mutta nyt on vuodet vauhdilla ohi vierineet. Se hiekkalaatikko on tyhjä nyt, täynnä toisia lapsia. Me ollaan koulussa, vaan ei kohta enää. Sä olet miltei aikuinen nyt, ja me molemmat vasta lapsia. Sulla on tummat meikit ja synkät ajatukset. Minä kirkkaissa vaatteissani nyökyttelen ja esitän aina ymmärtäväni, vaan eihän sua voi täysin ymmärtää. Sä olet niin erilainen ja oon sulle tavallaan kateellinen. Vaan ajallaan mä huomaan, me silti yhteen kuulutaan. Me ollaan niin nuoria ja lähes aikuisia. Eikä maailma vielä tähän lopu, on paljon kohdattavaa. Me löydetään seikkailuja erikseen ja yhdessä. Muistetaan, kuinka joskus rakennettiin ikioma maa hiekasta. Eikä se valu hukkaan.

Nimimerkki: Sudensielu

————————

PAIKKANI ON TÄSSÄ

Siipipuoli kärpänen istuu lautasen reunalla, tahtoisi jo saada osansa. Milloin oikein tulee vuoro? Vai tuleeko ollenkaan? Minä en osaa vastata: odotan Pizza & Kebabin ulkopuolella, jono on hidas ja kilometrin pituinen. Mietin, miksei ystäväni tiedä, saako ruokaa vai ei. Tuonne me kaikki olemme menossa, viereinen ravintola on tyhjä.

Nimimerkki: Sirinä

————————

Postimies

Kalpeakasvoinen mies hapuilee avaimiaan kotiovella. Kädet käyvät vinhaan taskujen syvyyksiä, takin liepeiden salattuja kammioita. Miestä tutkii kymmenet nälkäiset silmäparit toisen kerroksen likaisista ikkunoista. Epätoivo repii ja kalvaa ahnaasti sisintä. Pisarat nousevat kaljun pinnalle kuin vuorovesi rantakallion harjalle. Valuvat punaisille kasvoille. Kirvelee silmiä. Mies tuskastuu. Silmät imevät hänestä elinvoimaa. Hän tietää jo seuraavan talonhallituksen kokouksen puheenaiheen. Onhan hän sentään puheenjohtaja. Vaan ei kauaa. Avaimet ovat häipyneet. Vaimo tulee töistä illemmalla. Rahaa ei ole tarpeeksi baariin. Ja naapurit vihaavat. Silmät nauravat miehelle. Hänen tuskalleen koska se ei kosketa heitä. Ei liikuta ei. Eipä tarvitse totakaan saatanan ketjupolttajaa kauaa kattella. En omista yhtäkään noista silmäpareista. Enkä tunne koko miestä Minä ainoastaa ruokin heidän postilaatikoitaan. Minä tulen kaistaleena valoa ovesi alta, siitä raosta, jota olet sukillasi yrittänyt peittää. Kilisytän koristekristalleja kutittelen kankaita, satiiniverhoja. Minä tulen. Kuulet sen portaista. Minä tulen ja kehotan sinua nostamaan peittoa korviin.

Nimimerkki: Tomiau

————————

On kuljettu lävitse ahtaan tunnelin, kohdattu sen pimeys, tultu valoon. On haukattu happea, jälkeen tuon tukehtumisen tunteen, melkein jo luulin, etten palaa enää, palaa elävien kirjoihin.

Nimimerkki: Laura

————————

Minun taloni

Minun taloni on suuri
kalliolla
taivasalla
meren päällä
maan alla

Kellari sikin sokin
pölyttyneitä päiväkirjan sivuja
sokkeloisia kujia
joihin kukaan ei haluaisi eksyä
julisteita
Hanoita ja Bon Jovia
nimmareita, Reckless Lovea
rumpukapuloita ja synkkiä kuvia

Keskellä taloa maalaiskeittiö
valkosipulia ja vaaleat kaapit
oliiviöljyä ja oliivia
viiniä ja sisäfileetä

Olohuoneessa suuri sohva
piano ja triangeli
salin pöytä ja tulisija
jossa voimme lämmittää käsiämme

kolme makuuhuonetta jos kyllästyn mieheeni
yksi vieraille ja yksi itselleni
valkokangas ja valokuvia
elämäni teatteria

Yläkerta on aurinko ja nauru
Keskipisteenä suklaapehmiskone
prinsessalakanat ja suuret vaatekaapit
kattoikkunasta tuikkivat tähdet
Joka yö kun niitä katsomme

Joka kerroksesta
Johtaa salakäytävä
kellariin
josta muihin kerroksiin
käytävät kynttilän liekeillä
esi-isien muotokuvia
Sähkökitaran sointia

Minun on pilvilinnani
pohjamutani
laiskanlinnani
elämänsuolani
- elämäntuojani.

Nimimerkki: Ennimo

————————

Eräs talo

se on keskellä kaikkia.
talo.
talo täynnä odotusta, verannalla jo
tuntuu mahanpohjassa.
kun pieni vaahtera pihassa koskettaa vienosti puuseinää.

talo on orava,
pieni.
(eihän se muuten mahtuisi keskelle kaikkea)
talo hymyilee leveän ujosti, kääntää kasvonsa kohti keltaista.
monet kävelevät talon ohi sunnuntaiaamuisin ajatellen: “juku, asuisinpa tuolla”
oven avatessa talo tuoksuu rakkauden postulaatioilta, aamun ensimmäisiltä tunneilta,
kaikelta hyvältä ja suloisen sokealta.
eikä siellä lue missään: asiaton oleskelu kielletty.
muy bien amigo!

talo hymisee tyytyväisenä kun takkaan sytytetään tuli ja lämpö polttelee kurkussa
tai kun seinistä kimpoaa superbassopallo ja seinät hytkyvät
fiilistellen.

teekuppi hyrisee ja puhelee orionista-
keittiön tuoksu on kirsikoita,
syksyn ensimmäisiä.

rationaalisesti romanttiset rantautumiset ovat tuttuja talolle.
makuuhuoneen ovi vähän turhankin raollaan,
sisään siitä! tule jo, tule tule!

eutanasia huutaa olohuoneessa,
draamakyyneleitä valuen.
pilaillenko vain?
ja vaikka kiellettiin,
piilottaa likaiset bokserinsa maton alle.

talo on nymfi,
kaipuu,
aito hymy,
salaisia sanoja,
kosketus,
kissa,
vailla koiran uskollisuutta.
talo on äidin syli,
koti.

talo on keskellä kaikkia.

Nimimerkki: Jojo

————————

Älä jätä kenkiä eteiseen

Lattioita tässä kuuraan.
Vieraita en ehdi vastaanottaa.
Vieraita jotka kuitenkin tulevat
hipihiljaa ja koputtamatta.

Jos tulet tänne
luuta lentää nurkkaan, lupaan
mutta älä jätä kenkiä eteiseen!
Jos tulet, tule kokonaan.

Pieni puutalo
narisee varisee
jalkojesi juureen.
Maistuupa paperilta.

Nimimerkki: Sirinä

————————

Talossani

I

Ilmaan imeytynyt suola
on lahottanut luuni
kun merituuli huokaa,
minä vapisen.

Kulmista köytetty maahan,
etten hyppäisi kotini kielekkeeltä:
lentäisin maistamaan merta.

II

Katso kristalli-ikkunoita,
käännä kättäni, avaa nariseva oveni
kutita, kutita!

Paisko ovia puolestani,
pudota sydämeni parvekkeelta
anna omasi minulle
– minä suojaan sen.

III

Jykevä rakkauteni on saarella
sen suuret lankut ja veistetty katto,
olen katsonut kultaani kaipaus savuisessa nielussani
sylkenyt ilmaan salamerkkejä.

Köydet repeilevät, meri huutaa

kallistunut olevaisuuteni kaatuu
– ympärilläni sataa,
kellun sateessa.
Vapaana uin kohti saarta,
sitä kalastajanmökkiä
ja minä kuulen
kuinka se vihdoinkin hymyilee.

Nimimerkki: Sateesta

————————

Sinä

Aurinko on polttanut hiuksesi harmaaksi tuhkaksi.
Suolavesi on uurtanut kuolleita jokia kasvoihisi.

olet itkenyt verkkokalvosi vereslihalle,
kasannut kyyneleet varastoon silmiesi alle.

Hauraat luusi tärisevät
et jaksaisi enää seisoa.
Mutta et luovuta,
tänään on elämä.

Posteljooni hymyili sinulle.

Hiljaa, mielessäsi leijuu sininen ajatus:
mikään päivä ei ole loputon
katsoa nyt taivaalle
ymmärtää lintujen lento.

Nimimerkki: Roosa

————————

Talo

Vihreät tapetit ovat käärineet värinää väliinsä.
Kissamainen katse taittuu niiden läpi terävänä,
tuuli heijaa minua
edestakaisin.
Pumpulisena pölypilvenä lepään vanhan hetekan
takana ja polttava halu
Vangita
Raapii höttöiseen kudokseeni käytäväänsä.
En kuule pihaustakaan,
Sellainen hajottaisi koko rakennelman.
Makuuhuoneen seinät narisevat, ja seinäpaperi huitoo hädissään:

Auttakaa, kohta jotain jo Putoaa.

Nimimerkki: cvalda

————————

sanoit nesteen virtaavan suonissasi niin kovaa
ettet kuullut ajatuksiasi
ja mustan veren valtaavan sinut
pahalla voimallaan

halusit sen pois itsestäsi, mutta

mikä meni vikaan?

se veri mikä ranteistasi tuli
se oli punaista

Nimimerkki: Suvi

————————

Puen ylleni villatakin, joka tuoksuu hunajalta. Hengitän syvään vaaleaa aamua ja kosteita sateenpisaroita. Jalkani tallaavat yli kuluneitten punaisten ruohonkorsien, yli kukkaniittyjen ja vihreiden marmoristen talojen. Kivet kutittavat jalkapohjaani, kun saavun meren rantaan. Silitän veden pintaa, se lepää oranssinvärisenä. Tuuli seikkailee veden pinnalla, se koskettaa sitä tehden siihen pieniä kuvioita. Vesi tuoksuu ihanalta, kuin vasta kukkaanpuhjenneelta ruusulta. Aurinko tervehtii minua valollaan, mutta valo tuntuu jotenkin kylmemmältä kuin ennen. Valo on kuin rikkimennyt suudelma, jonka takia sydämeni palaa loppuun. Minä pyydän, älä riisu sydäntäni, vaan päästä se varovasti irti, anna sen sekoittua rantahiekkaan ja anna ajan kuluttaa se pois. Ympärilläni lentää sinisiä, kiiltäviä perhosia. Ne hymyilevät minulle katkeransuloisesti.

Nimimerkki: Emilia

————————

Rangaistus

Raotan silmiäni unesta. Huomaan makaavani ilman paitaa kylmällä pinnalla. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Kaikkialla on pimeää. Nähtävästi siiven tyngät ovat edelleen selässäni, tunnen sulkien hipovan selkääni. Yhtäkkiä lapaluitani viiltää kipu.

Hätkähdän, kipu yltyy sietämättömäksi. Puristan käteni nyrkkiin purren huultani. Siiven tyngät alkavat kasvaa ja terävät reunat repivät ihoni rikki. Huudan kivusta. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Siivet raapivat ihoani. Suolaiset kyyneleet valuvat suuhuni saaden sen kuivaksi. Hengitän raskaasti, yrittäen saada sen tasoittumaan.

Pian tunnen niiden taas kasvavan, mustat, terävät ja veren tahrimat sulat hipaisevat kylminä olkapäätäni saaden jo valmiiksi tärisevän kehoni kananlihalle. Puristan silmäni kiinni ja huudan kaatuen maahan. “Auttakaa..joku..kuka tahansa..” Hengittäminen raastaa kehoani, yritän saada tarpeeksi happea nyyhkäyksieni välistä. Siivet ovat eivät kasva enää, silti sietämätön kipu viiltää niissä. Liikautan niitä varovasti, yksi piikeistä raapaisee olkapäätäni. Nostan tärisevät käteni koskettaakseni niitä, sulat ovat kylmät ja sileät, mustat ja vieraat, vihaan niitä. Vedän siivet käsien avulla suppuun, painan pääni polviin ja itken. “Ottakaa ne pois, ottakaa ne pois! En halua niitä!” Kuulen itseni huutavan. Tuntuu kuin ääni tulisi jostain hyvin kaukaa. Yhtäkkiä tunnen jonkun koskettavan hellästi siipeäni. Nostan varovasti kasvoni. Kirkas valo sokaisee minua, siristän silmiäni. “Älä pelkää, en anna niiden tuhota sinua,” lempeä ääni sanoo ja nostaa leukani. “Ne sattuvat vain aluksi, pian et edes huomakaan niitä.”

“En halua elää niiden kanssa, ne painavat ja raapivat minua. Minua pelottaa, pyydän..ota ne pois..” “Älä pelkää, en voi ottaa niitä pois, se on sinun rangaistuksesi.” Sanat viiltävät sydäntäni, en halua kuulla, en ole tehnyt mtiään väärää..”Opit kyllä elämään rangaistuksesi kanssa, niinkuin kaikkien muidenkin täytyy.” ääni sanoi ja kirkkaus alkoi hälvetä. “Ei, ei älä mene! Älä jätä minua!” huudan, mutta valo oli jo poissa. Puren huultani, kyyneleet eivät olleet kaukana turvonneissa silmissäni. Vedän jalat koukkuun ja painoin pään polviin, minua paleli, kumma kyllä itku paransi tuskaani.

Vähitellen..ikuisesti..rangaistuksenani..

Nimimerkki: Papou-fruit

————————

Maailma

Kuolemanväsymys,
mielen tylsyys
ja kadonnut rauha

Lakannut kiinnostus,
välinpitämättömyyden muuri
ja tuijotettavana oma napa

Turvattomuus,
kalvava pelko
ja ahdasmielisyyden kaista

Ne tulevat yhdeksi ja se on tämä maailma
Kylmä tuli käristää jokaista sisästä
Kuiva sade tippuu taivaalta
mutta ei se erotu poskilla kyynelten joukosta

Nimimerkki: Sanni

————————

LUMESTA

Talvella maailma on kuin värityskirjan tyhjä sivu. Kesän väriloisto on niin erilainen kuin talvi hillityssä puvussaan! Ihmiset ja muuttolinnut pakenevat lämpimään, harmaavarpusten jäädessä pohjoiseen. Ja pääskysten palatessa he ovat yhtä harmaita kuin ennenkin.

Nimimerkki: Pitsi

————————

Olen talo kukkulalla
metsän siimeksessä

ei ole ovikelloa
eikä polkua
viitoitettua

sinun täytyy itse
uskaltaa minulle
puhua

Puutarhassa eivät
kuki kukat

mutta uskallahan
astua sisälle

siellä olet
uteliaampi uuteen

Kaikki he eksyvät

löytävät meille

Tarjotaan kakkua
ja kahvia

päiväykset
saattaa olla viikon
vanhoja

takassa palaa tuli
ja pääasia

olen
lämminhenkinen

Eikä nyt suinkaan
unohdeta:

on talossa vintti
pimeänä

Mira Orko

————————

Hiekkaisen tien varrella, tummien puiden varjossa, kylpee auringon valossa, vanha talo.

Siinä ei ole mikään kohdallaan.

Kulmat ei ole suoria.

Kaarteet eivät ole kaarevia.

Ja silti kaikki on ihan kohdallaan.

Ikkunat on maalattu sinisiksi ja vihreiksi.

Ne taittavat valon avaraan eteisen maisemaan.

Missä tavarat on siististi paikoillaan.

Ulko-ovi on auki ja eteinen lämmin ja valoisa.

Sen pidemmälle ei kuitenkaan pääse kuin muutama.

Seuraavat ovet on tiukasti lukossa.

Eteiseenkin kuitenkin kuulee basson jyskytyksen.

Se tärisyttää seiniä, tuntuu luuytimessä.

Sisempien seinien välistä kaikuu sellon riipaisevaa ääntä.

Sydäntä repivää ja rakastettavaa.

Talo on siinä.

Varmaan kauan.

Se ei karkaa.

Ei näytä, että pelkää.

Se seisoo varmana jalustallaan.

Kukaan kun ei huomaa…

Halkeamia perustuksissa…

Ja niitä takapihan ikkunoita,

Jotka ovat rikkoutuneet.

Mutta haittaako se,

Niistähän pääsee vain auringon valo sisään.

Nimimerkki: Jäätelöpallo

————————

PROOSAN TAIAT JA TAIDOT II -kurssin satoa

Wednesday, March 3rd, 2010

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Ruskeatukkainen mies pitelee käsissään konseptia. Silmät tarkastelevat suttuista käsialaa. Mies rykäisee, kohottaa katseensa naiseen, joka suorii farkkuhamettaan.
“Mistä ihmeestä se näitä aiheita repii?” mies kysyy. Naisen korkeakorkoinen saapas lyö tahtia puista pöydänjalkaa vasten.
“Eiköhän tuo ole jo tarpeeksi huolestuttavaa”, nainen huomauttaa hymyillen teennäisesti, katse miehen käsissä, joihin on sivelty itseruskettavaa.
Mies irroittaa konseptista ja työntää sen naista kohti pöydän sileää pintaa vasten.
“Hyvä mielikuvitus ainakin, sen olen pannut merkille silloinkin kun se istuu täällä perjantaisin.” Mies vastaa naisen vaativaan katseeseen ilmeettömästi, kuten aina ennenkin. Se ärsyttää naista, joka koskettelee hermostuneen oloisena vihkisormustaan.
“Tuo kuvaus on inhottava ja loukkaava. Kyllä siitä nyt arvaa ketä sillä tarkoitetaan!”
“Niin, sinua?”

Ikkunaan pöllyää kovaa lunta. Kuin taivas olisi miettinyt sataako vai eikö sataa harmaan pintansa yläpuolella.
“Mutta eikös se tehtävänanto selvästi..”
“Tämä kielenkäyttökin on..”
“Päähenkilön suuhun sopivaa. Jos satuit lukemaan yhtään sitä kuvausta hahmosta niin huomasit sen”, mies korotti ääntään hiljentääkseen naisen kimakaksi muuttuneen äänen. Naisen kasvoille piirtyi ryppyjä, joita vuodet toivat väistämättä mukanaan. Hän avasi sinistä neuletakkia, sillä työhuone tuntui tuskastuttavan kuumalta ja vielä kaiken sen lisäksi oli vielä tuo mies, joka vähät välitti siitä mitä oppilaat kirjoittivat. Aivan kuin minkä tahansa voisi tehdä taiteen nimissä!
“Suosittelin hänelle lukiota”, mies täytti kaksi sekunttia kestäneen hiljaisuuden, jonka rikkoi vain ikkunaa vasten paiskautuva tuuli.
“Lukiota? Jos se käy samalla tavoin koulussa kuin nyt, eihän siitä tule yhtikäs mitään. Sitä paitsi, sille pitäisi puhua tästä. Ei tuo ainakaan normaalia ole!” nainen sanoo, nousee ylös ja kävelee ikkunalle. Korot kopisevat kiiltävän harmaata lattiaa vasten. Kädet eksyvät ikkunalaudalle.
Mies katsoo naisen epäergonomista asentoa, naputtaa kynää pöytää vasten ja pudistaa päätään turhautuneena.
“Oili, et sä voi väittää ettet sä itsekin joskus käyttäisi mielikuvitusta.
Tämähän on neroa, kun pääsee sisälle koko tekstiin.”
“Sun mielestä siinä ei siis ole mitään vikaa?”
“Ei”, vastaa mies jämäkästi ja kääntää katseen naisen vaaleansinisiin silmiin. Nainen katsoo miestä ja kerää ajatuksiaan, ennen kuin ristii kätensä rinnalleen. Miehen suunpieleen muotoutuu huvittunut hymy ja otsan rypyt silenevät.

“Kyllä musta siinä on jotakin vikaa. Kuraattori on varmasti samaa mieltä asiasta!” Nainen puhuu kimakalla äänellä, kävelee ovelle ja rämplää hetken lukkoa saadakseen oven auki.
Ovi painuu kiinni ja mies huoneessa pudistaa päätään.
“Tuskinpa.”

- christineH

—————————–

Voimakkaat konsonantit

Biologian opettajani ääntelee, laulaa, matkii vaikka hirveä, lyö vetovoiman alta

Muistan, kun Jutan äkkipikaiset vastaukset höyrystivät ilman ja saivat muut oppilaat lysähtämään tuoleihinsa. Katkeruus tuoksui ilmassa ja sanoinkuvaamattoman ahdistavat pisteliäät tikut raapivat selkää. Se ei estänyt tytön kättä, jota tuntui vetävän magneetti kohtisuorasti kattoon. Mietin, olisiko Jutta samalla kurssilla.

Ihminen on kuin puu, opettajamme Suorsa oli tokaissut ensimmäisellä biologian tunnillaan. Hänen ulkonäkönsä petti uusia oppilaita niin negatiivisesti kuin positiivisesti; toiset olettivat hänen rauhallisen katseensa ja untuvavillatakin antavan merkkiä hiljaisesta ja myöntyvästä opettajasta. Suurehko maha ilmaisi syvää sohvaperunan ja keltaisen jaffan ystävää. ”Se on raskaana”, Jutta arveli ensivaikutelman saattelemana ja istuimme eturivistöön. Mitä itse huomasin heti ensimmäisten 75 minuutin jälkeen oli, että Suorsa uskalsi pistää kaiken massansa peliin, kun oli tarve ja selitti kärsivällisesti, yrittäen todella saada oppimaan.

Käsittelimme raskautta, mutta emme hänen, vaan yleisesti ihmisbilsan kurssilla. Naisen ja miehen näkökulmasta syventyen erään perheen koettelemuksiin äidin raskauden alusta synnytykseen asti. Suorsa lupasi tuoda paikalle vanha kunnon VHS;n, minkä hän oli äänittänyt vuosia sitten, mutta nenäliinat meidän piti itse tuoda.

Kotipihamme kirsikkapuun juurien kasvu on kuin ihmisen kehitystä, raskasta ja hidasta, kirjoitin vihkooni. On hivuttauduttava milli milliltä, saavutettava sentti, sentit, saada ravinteista ja vedestä se voima nousta selviytyäkseen sen pinnan alle, josta sitten koputtelee, kunnes multakerros antaa periksi, jolloin pienet hileet pöllähtävät ilmaan. On aika nousta.

Sama pätee ihmisiin. Ilman laskimoita sydän ei sykkisi, koska veri ei pystyisi palaamaan sydämeen valtimoista lähdettyään. Ihmisen keho on eräänlainen temppeli, jonka osat toimivat yhteistyössä ja jos yksikin osa vaurioituu, on pakostakin jonkun muututtava tasapainon säilyttämiseksi. Ilman ravinteita sydän ei sykkisi; siksi on monenlaisia puheliaita, mausteisia, liukkaita, suolaisia, hidasälyisiä ja makeita hedelmiä. Toiset hedelmät ovat taas toisia hiljaisempia, mauttomampia, vastahakoisempia ja kirpeämpiä, mutta itse olen huomannut näiden ihmisen olevan kultaakin arvokkaampia, koska asiahan on niin, että ulkonäkö ei kerro kaikkea. Katsahtaessani kelloon minun teki mieli huudahtaa. Ruokalan ovet heilahtivat viimeisen oppilaan myötä. Olin myöhässä.

Se, miksi valitsin Suorsan vetämän kolmannen kurssin ensimmäisten pakollisten biologiakurssien jälkeen ihmetytti minua vieläkin. Lukion aloittaessani en olisi ajatellutkaan kiinnostuvani niin tästä aineesta. Astuessani luokkaan Jutan katse ohjasi minut paikalleni ja hymähdin itsekseni sitä sattumaa, kuinka olimme taas samalla kurssilla. Tytön ilmeen kiertäessä luokan ympäri selasin tyhjää vihkoani ja mietin riittäisikö se kurssin loppuun, koska viime kurssilla isosta vihosta ei jäänyt muistoksi, kuin kannet; repaleiset, omenamehulta tuoksuvat.

”Millainen puu sä olisit?” Jutta kysyi ilkikurinen hymyn tutkiessa silmiäni. ”Omena, päärynä, sitruuna, mandariini, appelsiini vai…?” ”Vesimeloni”, huudahdin, enkä odottanut kysymyksen loppuun. Höh, se on viljelykasvi, ei puu”, Jutta tokaisi kulmat kurtussa ja naurahti sitten. Ismo yskäisi takana ja hivuttautui lähemmäs kuunnellen Jutan uusinta päähänpistoa. Päämme muodostivat hataran kolmion jättäen muut ulkopuolelle ja ilman tihentyessä huoneessa, missä ei ollut tuuletettu tunteihin, tyttö puhui.

Suorsan astuessa kevyesti mokkajalkineissaan, kokoa 48, luokassa hiljennyttiin muutamaa etupenkissä istuvaa poikaa lukuun ottamatta. Kolmikon supistessa Suorsa avasi salkkunsa ja tervehti. Suorsan tunnit olivat juuri niitä, jotka eivät tuntuneet perjantai-iltapäivällä, kuin kuumilla kiviltä kävelemiseltä; toisin kuin edellisen jakson historian kurssilla. Ensimmäisestä lauseesta lähtien selvisi, että emme olleet valinneet helpointa kurssia, mutta haasteitahan sinne oli menty hankkimaan.

**

”Piirtäkää samalla oikein jättisolmuke, koska mä olen huomannut, ettei semmoset pikkutöhryt jää kenenkään mieleen.”

Luokka K4 veti perjantain viimeisiä paria kymmentä minuuttia aiheenaan hermosolut, viimeisenä aiheenamme synapsit eli välittäjäaineet, mitkä päättivät loppupeleissä, oliko impulssin matkan loputtava vai jatkuttava. Jopa Jutta myönsi väsähtäneensä edellisellä matikantunnilla, mutta Suorsan vetäessä rooliaan eli Sanna-synapsin kulkua elimistön pikkuvarpaista hikiselle otsanliepeelle ajatuksien lennolle ei jäänyt sijaa, jos halusi tajuta jotakin vielä kotona kerratessaan tunnilla vihkoon kirjoitettuja asioita. Marin protestoidessa kärsivillä katseillaan, että hän halusi kotiin, Suorsa napautti piirtoheittimen päälle ja osoitti yläreunaa.

Olimme juuri psykologian tunnilla puhuneet elekielestä ja tutkiessani Suorsan olemusta en voinut olla huomaamatta sitä pelottomuutta ja sinnikkyyttä – mutta samalla väsyneisyyttä pilkettä vasemmasta silmäkulmasta. Pelkäsin aina itse olla luokan edessä ja katsellessani miehen huoletonta olemusta ihmettelin, miten hän pystyi siihen.

”Kuulkaas jampat ja jampattaret”, Suorsa aloitti ja hipoi sormenpäitään hitaasti. “Tämä on nyt niin tärppi kokeessa, että kaikkien kannattaisi kuunnella.” Puhuessaan Suorsa korotti usein ääntään ja tuntui kuin leikkivän tulisilla konsonanteilla ja laulavan tarpeen tullen hiljaisilla, mutta voimakkailla vokaaleilla; muodostaen kirjaimista hienostuneita lauseita, jotka menivät yleensä puolelta luokalta ohi. Tuntui usein, että Suorsan hienostuneet sanat rönsyilivät jo katosta alas haluten pakoon narisevien oppilaiden kenkien mukana.

En ollut koskaan aiemmin haistanut niin makean tuoksua, kuin sinäisenä perjantaina. Oletukseni etukolmikon karkkipusseista osui oikeaan ja Jutan haukotellessa, Suorsa katsahti minuun nopeasti ja tuntui, kuin odottavan vastaustani - vaikka olin aivan pihalla. “Siis ponjaatteko te? Kun hermosolu lähtee, noh odottakaas”, mies tokaisi ja näytti mietteliäältä. Edessä istuvan venytellessä käsivarsiaan, Suorsa sujautti itsensä kahden pulpettirivistön välistä ja otti kahdesta vanhasta, lyijykynillä koristelluista pulpeteista kiinni ja valmistautui painonnostajan asentoon. “Nämä ovat hermoimpulsseja, mitkä haluavat päästä läpi, mutta arvatkaas mikä estää niiden kulun”, Suorsa kysyi ja vihreät sävyt hänen villapaidastaan huokuivat joulun tuloa. Suorsa otti tiukan otteen ja veti pulpetit itseensä kiinni. “Synapsit”, joku vastasi ja Suorsa nyökkäsi. “Ja katsokaas, ne eivät liiku, eivät vaikka kuinka yrittäisi.”

Suorsan liikehdintä omaksui hermosolun tuskan, koska sen meno estettiin. Oikean jalan yrittäessä puikkelehtia vapauteen vasemmat varpaat näyttivät liimautuneen maahan, kädet vasaroituneen puun pintaan ja selkä roikkuvan narulla katosta. Sätkynuken näköinen Suorsa liikehti hitain ja raskain liikkein hetken paikoillaan ja ilma tuntui kadonneen ympäriltämme; kuin olisimme olleet avaruudessa. Miehen silmäluomet sulkivat esiripun surullisina.

Joku liikahti. Nostaessani hiljakseen kättä Suorsa katsahti minua ja hänen silmänsä hymyilivät vuoroni tulleen. “Kaiken perustana ovat stimuloivat synapsit, mitkä estävät hermoimpulssin kulun vapauttamalla gaba-nimistä välittäjäainetta.” Sekunnin hiljaisuuden jälkeen Suorsa naurahti myöntymisen merkiksi ja napautti offline-nappulaa. Siirryttyään taulun eteen hän käännähti ja lausahti ironisesti: ”Voi itku te olette hyviä”. Jutan alkaessa survoa biologian kirjoja muiden tapaan laukkuun Suorsa kirjoitti viimeisen lauseen taululle. ”Mitäs se kello näyttää. Loukkaantuisitteko te, jos nyt…?”

Pilkulliset verhot lepattivat tuulessa ja väsähtivät paikoilleen, kun ikkuna suljettiin sinäisenä perjantaina, kello puoli neljältä. Koulun käytävillä harhaili enää satunnaisia oppilaita ja K4:n oven suljettuaan valtakunnan peri siivooja. Jutta huikkasi luokan ulkopuolella lähtevänsä heti, jotta ehtisi aikaisempaan bussiin. Hän harmitteli, ettemme voineet vaihtaa kuulumisia enemmän. ”Mikäs kiire sulla sitten on?” ihmettelin.

”Kauppaan”, Jutta naurahti kaivellen taskujaan ja lähti raviaskelein kohti ulko-ovea. Pieni reikä hänen vasemmassa housunlahkeessa herätti huomioni. Jutta katsahti taakseen ja näytti keskisormea, kun huudahdin: ”Ai loppuuko Valintatalosta kohta vesimelonit vai?”

Noora Nieminen

—————————–