Archive for February, 2010

Timo Harjun lukuvinkki

Friday, February 26th, 2010

Jorma Eronen: Uigur

Rytmi runossa on ihmeellinen asia. Se voi ympäröidä lukijan, tehdä runosta tilan, jossa oikeasti saa elää. Rytmi voi myös koskettaa, ihan ruumiillisesti, jollain oudolla mutta todella kehomielikuvituksen tasolla. Rytmin myötä runossa ei äkkiä olekaan enää kyse kuvien tarkkailusta ulkoapäin vaan sanoista, joiden merkitykset koskettavat, hellästi ehkä tai julmasti mutta ainakin kokonaisvaltaisesti.

Jorma Erosen runokokoelma Uigur on rytmisesti ihan loistava kirja. Esimerkiksi käy kokoelman nimiruno. Se alkaa nimiä listaten, tunnustelevasti, sitten rytmi tempaisee, yhä uudestaan, vääjäämättä väkivaltaisesti riuhtaisee mukaansa:

räme hetteikkö hete, suonnimet ovat ugrien nimiä,
suossa reki, kaksituhatta vuotta vanha, haapio,
yhdestä puusta, haapapuusta, koverrettu, raudalla,
tylysti, kömpelösti purevalla raudalla kaiverrettu
ja virta virrat kolhivat pyörteet virrassa vuossa
pitkäjousisten soreiden jousien soreita vartaloita suojaavat
maavallit turvehaudat siellä siellä turpeessa reenjalas
pakoa osoittamassa suon sydäntä
kivivaaran keskusta sydäntä sydänmaata

Varsinkin teoksen alkupuolella rytmi on suorastaan pakottavaa, yhdessä sanojen kanssa se kertoo luonnonvoimista, jotka ovat ihmistä niin paljon vanhempia ja vahvempia. Pakkanen on epäinhimillistä. Siinä ei ihminen kauan säily hengissä. Tällaiset luonnonvoimat Eronen päästää runoissa irti. Toisaalta hän antaa tilaa myös pienille ihmisenkokoisille kokemuksille, usein humoristisesti. Nauru on suoja, jossa inhimillisyys on mahdollista. Ja Eronen on herkkä mielikuvitukselle, jonka voimalla ihminenkin voi laajentua huimiin etäisyyksiin ajassa ja paikassa, niin hyvässä kuin pahassa. Kirjaan mahtuu huimaavan erikokoisia kokemuksia. Rytmi tekee ne mahdollisiksi myös lukijalle. Kirja alkaa matkoista suomalaisugrilaisia kansoja ympäröivään luontoon ja mytologioihin mutta syvenee koskemaan myös yhden ihmisen henkilökohtaista menneisyyttä, uutta elämää lapsissa, kotiviinin valmistusta ja vaikka mitä. Ja varsinkin rakkautta.

Usein Eronen kirjoittaa myös hetkiin pysähtelevää, hidasta ja kuuntelevaa rytmiä. Sen kautta runoihin tulee herkkää arkea, jota on mahdollista elää päivästä päivään. Siksi suurilla sanoilla puhuttu rakkaus ei ole kulunutta vaan koettua. Ja koettavaa. Ei ole mikään pieni juttu tämä.

Kuljen kuuta kohden. Väikkyvät järvet. Silmiesi ranta.
Kiven mikrokosmos. Olen pisaroiva pisara sammalihollasi.
Juon valolta tihkuvaa aurinkoasi. Kuu kulkee kuin tuuli, tulva.
Katso. Noin pitkälti olet jo kulkenut. Vedet, pihkaa. Läikkyvät.
Asetu lepäämään syvänteeseen. Laskeudu, kivi kiveltä. Hengähdä.
Juo jälleen. Käy sisään. Unen tupaan. Nuku vähän. Astu ulos.

Nämä runot ovat kiihkeitä, lievästi sanottuna. Ne ovat jäätä ja tulta. Lievästi sanottuna. Silti runoissa sykkii nöyryys. ”minut on voittava lasten rakkaus.” Tämä koskettaa minua, paljon.

Uigur on mahtava. Silti minulle ei ollut mitenkään selvää, että käyttäisin tilaisuuteni vinkata kirjaa juuri siihen. Kirjastossa on paljon muitakin mielettömän hienoja runoteoksia. Miksi siis Uigur? Kirja ilmestyi vuonna 1978. Se on käsittääkseni Jorma Erosen ainoa kokoelma. (Lisäksi hän on kääntänyt hurjan kokoelman intiaanirunoutta teokseksi Juoksu yömaahan, joka ilmestyi samoihin aikoihin Uigurin kanssa.) Jostain tuntemattomasta syystä Eronen ei ole kirjoittanut enempää. Kovin moni ei hänen runouttaan enää tunne. Pääsin itse kirjan jäljille runouslehti Tuli&Savussa ilmestyneestä Jonimatti Joutsijärven artikkelista, joka käsitteli unohdettuja runokirjoja. Olen siitä kiitollinen. Kirja on ollut minulla lainassa Turun kaupunginkirjastosta niin usein, etteivät täällä muut ole sitä juuri voineet lukea. Ehkä olisi aika antaa hyvän kiertää. Minusta on tärkeää, että kirjat saisivat mahdollisuuden olla jotain mahdollisimman pysyvää. Matkakumppaneita, ei kulutustuotteita. On pöhköä ja julmaakin, että kirjoja myydään nyt, ehkä vuoden ajan, ja sitten unohdetaan. Ihmiset tarvitsevat kirjoja mutta myös kirjat tarvitsevat ihmisiä. Siksi halusin kertoa Uigurista.

Timo Harju