Archive for January, 2010

Timo Harju: Mitä se sanataide oikein on?

Tuesday, January 12th, 2010

En osaa vastata tähän usein esitettävään kysymykseen kuin pitkällä harhailevalla selityksellä, joka pitää sisällään runsaasti käsiliikkeitä. Sanataide on häiritsevän määrittelemätöntä, hyvällä tavalla. Sanataide ei ole mitä vaan miten.

Ahaa, mitäs tuo sitten tarkoittaa? No ehkä sitä, että sanataide on tekemistä. Tekemistä sanoilla. Juoksemista yömaahan. Niin ja tietenkin tarkoitan myös sitä, että sanataide on kivaa. Väitän, että sanataideopetuksessa kieleen ei pitäisi suhtautua välineenä, jota sitten opitaan käyttämään tehokkaasti, taitavasti ja hyvännäköisesti. Melkein kaikkien ihmisten elämässä on liikaa voittamista, liikaa häviämistä, liikaa yksinäistä pätemistä. Liian usein kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja yrittää välittää toiselle yksiselitteisen (ja kauniin ja hauskan) viestin ja samalla kätkeä oman kömpelyytensä. Liian usein kirjoittaminen on toisten ihmisten pelkäämistä. Eipä ihme, että niin moni vaikenee. Minun mielestäni sanataideryhmissä kieltä voidaan lähestyä lahjana. Meille on annettu tämä hetki. Meille on annettu epäilemättä mittaamattomat ja varsinkin kummalliset ilmaisemisen mahdollisuudet. Jokainen tekee tällä hetkellä juuri sen, minkä nyt tekee. Outojen, monitaiteellisten virikkeiden avulla ohjaaja voi kätilöidä kokemuksen siitä, ettei ole mielekästä lähteä arvottamaan tekstejä, varsinkaan toisiaan vasten. Että on hauskaa kirjoittaa vaan, tietämättä mihin se vie. Kielellä toista voi koskettaa ja kieli voi olla tila jossa kohdataan. Että ei tarvitse pelätä. Tämä on tärkeä opetus muillekin kuin vain kirjoittajiksi aikoville. Sanataideopetus on itsetuntokasvatusta. Oikeastaan se ei ole mitään muuta kuin itsetuntokasvatusta.

Mutta eivätkö ihmiset kuitenkin halua harrastaa sanataidetta kirjoittaakseen taiteellisesti? Ihan niitä novelleja ja runoja ja näytelmiä? Ja varmaan aika moni tulee sanataideryhmään oppiakseen kirjoittamaan paremmin? No okei, no hyvä on, enhän minä tuota tietenkään halua kieltää. Jotenkin vain ajattelen, että se vuosikausia pitkä kirjoittajan tie, lukeminen ja harjoittelu ja herkistyminen omalle äänelle, on jokaisen oma asia. Sanataiteen opetuksessa ei kuitenkaan ole kyse tien kulkemisesta vaan lähdöistä ja ulko-ovista. Mahdollisesti eväsleivistäkin. Haluaisin myös laajentaa kirjoittajien käsityksiä mahdollisista suunnista. Yritän vinkata, että myös näin ja näin ja näinkin voi kirjoittaa. Minusta on tärkeää, että jo aikoja sitten kirjoittajan tielleen lähtenyt voi aina päättää olla tienhaarassa ja valita uuden suunnan. Aivan yhtä tärkeää on, jos hän valitsee saman oman suuntansa yhä uudestaan. Ja varsinkin minusta on tärkeää, että sanataideryhmissä pitkään kirjoittamiseen sitoutuneet ja vasta-aloittaneet ja satunnaiset hauskanpitäjät voisivat kaikki olla yhteisellä lähtöviivalla ja siten erilaisuudellaan opettaa ja ilostuttaa toisiaan.

Minua kiinnostavat sanataideohjaajana pienet asiat. Minänen ja sinänen. Kehollisuus ja monitaiteellisuus on minulle tärkeää myös.

Uskoakseni monella sanataideohjaajalla korostuvat minun opetustani enemmän keskustelu ja ehkä jonkinlainen tietoisuus erilaisista kielistä (mainokset, asiatekstit, rakkaudentunnustukset…). Ounastelen, että minun vetämissäni jutuissa tiedostetaan ja perustellaan keskimääräistä vähemmän ja paljastetaan itseämme toisillemme keskimääräistä enemmän, esimerkiksi hyppimällä yhdessä. (Ja näin myös sulkasadon verkkokurssilla.) Saamme toisiltamme impulsseja eri puolille mieltä ja kehoa ja sielua. Ja sitten on sanoja. En minä tiedä, mistä ne tulevat. Ne ovat kauheita ja ihania.

- Timo Harju

Vakoile ja paljastu -kurssin satoa

Thursday, January 7th, 2010

Timo Harjun ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tilojen kauneimmat salaisuudet

Asuntoesittely
kirjoituspöytä
kerros nolla:
Yllättävän kodikas,
tilava ja avara.
Säännöllinen kulmikas,
täydellinen harmonia.

- Riikka Simpura

—————————–

Takaapäin näki vain hieman resuisen miehen hahmon, joka käytti kävelykeppiä apuna nilkuttaessaan torin poikki. Vasemmassa kädessään hänellä oli kaupan muovipussi, sisältäen viikonlopun ruokaostokset. Painava pussi ei ainakaan helpottanut etenemistä, kulku oli epätasaista, epävarmaa, hidasta. Kun vanha mies oli melkein ylittänyt tuon suuren aukean, ohi kulkenut taksikuski tervehti häntä, liekö olivat vanhoja tuttuja. Mies vastasi, heilauttaen hieman päätään.

”Mikä idiootti”, mutisi tämä itsekseen, yritti silti saada kasvoilleen kohteliaan hymyn. Sen luominen näytti olevan hankalaa, ilmeisesti hän ei ollut iloinen kovin usein tai ei vain kokenut tarvetta kohottaa suupieliään pienesti ylöspäin. Sänkistä leukaa kutitti, joten hän pysähtyi raapimaan kömpelösti sitä kävelykeppikädellään. Siinä ajassa taksikuski ehti kadota kauas, ja mies huokaisi helpotuksesta: ei tarvinnut alkaa vaihtelemaan kuulumisia.

Matka eteni hitaasti mutta varmasti, kadut mutkineen ja kuoppineen menivät ohi. Muutama ylämäkikin osui matkalle, mutta onneksi ne eivät olleet kovin jyrkkiä eivätkä isoja, eli eivät hankaloittaneet merkittävästi kulkua. Pian mies olikin jo sen ruman kerrostalon pihassa, jossa sattui asumaan. Ensimmäiseenkin kerrokseen, jossa hänen asuntonsa sijaitsi, oli tosin muutama rappunen, ja niistä pääseminen oli aikamoinen urakka kipeän jalan kanssa, puhumattakaan ylimääräisestä painolastista. Lopulta sekin onnistui, ja sitten vain omalle ovelle, avain lukkoon ja kääntö, vihdoinkin kotona.

Mies vilkaisi kelloa, alkoi olla jo kiire, se oli jo varttia vaille yhdeksän. Niin nopeasti kuin kykeni hän laittoi ostoksensa (valmisruokia – ei hänellä ollut aikaa kokkailuille) jääkaappiin, ja nilkutti pieneen olohuoneeseensa.

Lääkäri oli kyllä kieltänyt kaikenmoiset harrasteet jalan kanssa, ei urheilua eikä typeriä ”vanhemmille ihmisille sopimattomia toimintoja”, mutta mies ei välittänyt. Hän napsautti pienen nurkassa olevan television auki, laittoi ääntä kovemmalle, käänsi oikean kanavan. Juuri sopivasti, se ohjelma mitä hän oli koko edellisen viikon odottanut alkoi. Ilmainen tanssikurssi, eikä tarvinnut edes kotoa poistua! Mikä onni.

Musiikki alkoi virrata, ja mies unohti kaiken turhan. Entisen vaimon, typerät naapurit, metelöivät koirat, rikkinäiset sukat. Hän antoi liikkeen vallata, tanssahteli ympäriinsä. Ei jaksanut välittää jalan kivusta, vaan iloitsi ja nauroi, vapautui hetkeksi. Innostui jopa laulamaan hieman tutuksi tulleiden kappaleiden mukana. Oli vaikeaa keskittyä itse opetukseen, tylsään puhumiseen, mallista katsomiseen, ja usein hän vain antoi olla. Sanat muodostivat silloin rytmin, sen mukaan hän tanssi, kunnes tuli taas musiikkia, kuplivaa ja jännittävää ja mielekästä, jonka mukaan saattoi taas uudella riemulla entistä innokkaammin hieman hypähdelläkin.

Liian pian ohjelma loppui. Mies sulki television, hieman häpeissään kuten aina, miten hän nyt tuollaista meni tekemään? Hymy pyyhkiytyi kasvoilta ja elämänilo ja nauru silmistä, oli vain taas jalkansa loukannut kärttyinen mies, ilman intohimoja ja salaisia haaveita tanssijan ammatista.

- Suvi

——————————————————

Jokainen noista tyhjistä tuoleista muistuttaa hänestä,
joka ei enää koskaan tule niissä istumaan
ja pöydän alusta huutaa hiljaisuudellaan jaloista
jotka vielä hetki sitten heiluttivat siellä varpaitaan
ja lähtivät tietämättä
etteivät koskaan tulisi enää palaamaan

Pihakeinu, joka on jo viety pois,
tilallaan ammottava aukko.
Sekin kuiskii hänen nimeään
palatessaan talvikätköstään:
tässäkään hän ei enää ole.

Ja kaikki nuo tyhjät pihat, kadut, talot
vaikuttavat liian avarilta.
Sillä ne muistuttavat hänestä
ja mustasta aukosta jonka hän jälkeensä jätti,
vieden liian monia muistoja mukanaan,
varastaen naurunsa meiltä
imien kaiken muun pois paitsi kaipuun.

Ryömin sänkyni alle,
mutta vielä senkin ahtaudessa muistan
unohtavani vielä niin paljon sellaista
minkä tilalle ei enää ole mahdollista saada mitään.

- Suvi

—————————–

Seison rauhaisasti jääkaapin alahyllyllä ruokaöljyn, ketsupin, sinapin, kaljatölkin, soijan, puolityhjän salaattikulhon, pellavasiemenöljyn sekä salaattikastikkeen kanssa. Olen aavistuksen näreissäni huonosta paikasta, tuntuu inhottavalta, kun yläpuolella oli niin paljon porukkaa. Olisivat edes antaneet aitiopaikan kaapin ovesta… Muuta valittamista ei tosin ole. Tämän perheen jääkaappi on sopivan vilpoisa eikä liian täyteen ahdettu, eivätkä he unohda ovea melkein koskaan auki. Olen myös helpotuksekseni kuullut, että kyseinen perhe kierrättää. Kun maitoni loppuu, pääsen vain uudestaan kauppaan joko maitopurkkina tai pahvipakettina, sen sijaan että joutuisin kaatopaikalle.

Keittiöstä kuuluu askelia, jotka pysähtyvät jääkaapin kohdalle. Eipä aikaakaan, kun ovi kiskaistaan auki ja valot syttyivät. En vieläkään käsitä, miksi valot syttyvät vain, kun jääkaappi avataan. Mitä järkeä siinä on?

Vielä vähemmän järkeä on kyllä siinä, miltä jääkaapin edessä seisovalla perheen vanhemmalla tytöllä on naamassaan. Hänen silmiensä ympärykset on maalattu aivan mustiksi, tosin seassa on myös aavistus tummanviolettia ja viininpunaista. Tytön kasvot ovat kaiken lisäksi luonnottoman kalpeat ja huulet aivan mustat. Parkaisen mielessäni kauhusta. Tiedän tasan tarkkaan, millaisia tuon näköiset ihmiset ovat! Olin kerran aiemmin piimätölkin muodossa erään melko samannäköisen naisen luona ja hän käytti epämääräisiä aineita. Miksi? Miksi tuo niin viattomalta tuntunut tyttö sortui sellaiseen?

Tajuan, että hän katsoo minua. Kaikista sisäisistä aneluista ja uhkailuistani huolimatta hän ojentaa kätensä minua kohti. Tytön kynnet ovat lakattu mustiksi, mutta sitä hän tekee yhtenään. En koskaan arvannut, että se olisi alkusoittoa tälle.

Tytön ote on samanlainen kuin aina ennenkin; niin löysä ja huolimaton, että pelkään putoavani millä hetkellä hyvänsä. Hän ei kohota minua suoraan huulilleen, mistä olen kiitollinen. Minuun jäisi kuitenkin mustat jäljet siitä. Hän kaataa maitoa muovimukiin, jonka pohjalla on ruskea jauhetta. Olen varma, ettei se ole kaakaojauhetta. En tiedä paljoakaan ihmisten kielletyistä aineista, mutta eivätkö jotkut olleet jauheen muodossa? Kehtaakin sotkea minut hämäriin puuhiinsa!

Tunnen olevani puolillani jääkaapin oven läjähdettyä kiinni. Jos voisin vapista, tekisin sen ehdottomasti. Ihmiset ovat yleensä arvaamattomia tuossa tilassa. Hän olisi voinut yhtäkkiä heittää minut seinään!

Mietin pimeässä, keneltä tyttö on mahtanut saada huumeita. Hänen vanhempansa eivät varmasti ole sekaantuneet siihen mitenkään, niin mukavia ihmisiä tuntuvat olevan. Keitä muita täällä on käynyt? Muiden perheiden teini-ikäisten tyttöjen luona ramppaa yleensä yhtenään kikattavia ystävälaumoja. Tämä tyttö sen sijaan tuntuu aina pysyttelevän hiljaa kotona. Epäilyttävää.

Yhtäkkiä mieleeni putkahtaa yksi vieras. Hän on äänestä päätellen suunnilleen tytön ikäinen poika. Hän käy melko harvoin. Aina silloin tällöin kylässä ollessaan poika selittää jostain ongelmista koulussa ja kotona ja tyttö yrittää kömpelösti sanoa jotain sympaattista ja lohduttavaa. Toisinaan hän pitää pojalle saarnan “itsetuhoisista aikeista” mitä lie ovatkaan… Niinpä tietysti! Se on varmasti heidän koodikieltään. Olen ylpeä itsestäni, kun pystyn päättelemään niin paljon niin pienessä ajassa.

Suunnilleen tunnin päästä kuulen tytön vanhempien ja pikkusiskon tulevan kotiin. Äiti availee toisinaan jääkaappia ja laittaa äänistä päätellen jotain pataa. Sitten hän käskee vanhemman tytön kattamaan pöytää.

Jos minulla olisi suu, se loksahtaisi auki. Tytön kasvoissa ei ole enää jälkeäkään äskeisistä tököteistä. Tottakai hän salaa kaiken vanhemmiltaan, mikäkin petturi. Minua hän ei huijaa. Yritän viestittää paheksuntaani parhaani mukaan, mutta tyttö ei ole moksiskaan nostaessaan minut heidän ruokapöytäänsä. Luon sääliviä katseita tytön mukaviin vanhempiin ja hänen iloiseen pikkusiskoonsa, joka on liian pieni ylettyäkseen ottamaan mitään jääkaapista. Raukkaparat eivät tiedä mihin ovat sotkeutuneet. Olen aivan varma teoriastani. Tai siis, eihän kukaan mistään muustakaan syystä voi näyttää noin synkältä?

- Jansku

—————————–

“Nyt!”, ajattelin, “Sieltä se taas tulee”. Tunsin perimmäisten viettieni ottavan kehoni valtaan: kaikki liian ruumiillinen ja maallinen irtaantui sisälläni. Hetkessä kaikki tuntemukseni tanssahtelivat lempeänä tuulahduksena silmieni edessä ja sokaisivat minua. Kiusoiteltuaan minua tarpeeksi tuulahdus syöksähti takaisin sisääni valtavana, lämpimänä humahduksena. Silmänräpäyksessä olin yhtä keveää kevättuulta, joka etsi sijaansa kirpeän nipistelevässä pakkasessa. Sisälläni raivasivat muurinmurtajien lailla tietään kumeat adrenaliinisykähdykset leutojen ja suloisen hellien, mutta silti niin voimakkaiden tunneaaltojen säestämänä. Tiesin, että tämä suuri, mutta silti niin säälittävän olemattoman alueen, ihmisen, hetkelliseksi nautinnoksi suotu eden, omasi hieman rahvaamman tulkintatavan mukaan nimen ihastus.

Kurkistin varovasti yön kirkkaaksi jähmettämän kinoksen takaa.

Hän oli pukeutunut tänään taivaankantta sumentavia hiutaleitakin vaaleampaan villapipoon, ruudulliseen kangastakkiin ja kinuskin värisiin vuorellisiin tennareihin. Käsiä lämmittivät pulleat, kotikutoiset lapaset. Näin, että hän oli iloinen. Hän oli aina iloinen, mutta nyt hänen riemunsa säteili vaivattomasti jopa seuraavaan kadunkulmaan saakka. Hänen pirteän hypähtelevä askeleensa pyyhkäisi mielestäni tulevan koulupäivän murheet yhdellä huomaamattomalla sipaisulla.

Tämä oli se hetki viikossa, joka sai kaiken edellisen kerran jälkeen tapahtuneen lipumaan huomaamatta taka-alalle. Ehkä hän tiesi minusta, ehkä ei. Hellin mielessäni kuvitelmaa, jossa hän tiesi suurimmat salaisuuteni samalla tavalla kun minä uppouduin haaveissani hänen sielunsa kätköihin. Tiesin hänen läsnäolonsa vaikutusvoimasta. Tiesin, kuinka hän saattoi säteilyllään ja silmiensä suomalla kirkkaalla toivolla houkutella ihmisiä luokseen. Hän ei käyttänyt sitä hyväkseen, ei tietenkään! Joskus hän vain saattoi muistaa lahjakkuutensa liian myöhään ja joutui kiirehtimään, jottei herättäisi liikaa huomiota. Tiesin, että hän salaa auttoi vanhempiaan. Kulutti joskus tunteja äänettömästi maanitellen ohikulkijoita sisään kahvioon. Ihmisparat eivät tienneet, mikä heihin iski ja astuivat pahaa aavistamatta kynnyksen yli vastustamattoman vetovoiman vietteleminä. Kyllä, olin huomannut, että hän poti siitä huonoa omaatuntoa, mutta se ei ollut mitään verrattuna mielihyvään, jota vanhempien onni häneen valoi.

Joskus toivoin, että tälläinen lahja olisi suotu hänen sijastaan minulle. Tosin en olisi ansainnut sitä. Käyttäisin sitä häpeilemättä hyväkseni saadakseni osani tuon luonnottoman olennon huomiosta. Oli kuin häneen olisi keskittynyt koko maailmankaikkeuden ylijäämäinen elinvoima. Ehkä hän oli se, joka hyötykäytti kaikkien masentuneiden virumaan jättämän aurinkoisuuden.

Vaikka kuinka toivoisin, olisin hänelle iäti vain se mukava tyttö kahviota vastapäätä. Minulla ei ollut voimia taikoa muiden mielihaluja omieni mukaan.

Hänen loitotessaan toivoni hiipui. Ehdin varastaa vielä lyhyen vilkaisun ennen kuin seuraava kadunkulma ahmaisi viimeisimmätkin laineet kultaisista suortuvista. Hiljalleen elintoimintoni palasivat. Kuumottavat aallot laimenivat ja sydämeni vaimeni tasaiseen horrokseen.

Nimerkki: wq

—————————–

Eihän ystävistä paljonkaan ole hyötyä, varsinaisesti. Minulla oli kouluaikanakin vain muutamia ystäviä. Sen jälkeen, kun ne eivät enää kuuluneet pakolliseen varustukseen, jäivät ne jotenkin pois. Vähän kuin päähänpinttymät ja pahat tavat unohtuvat muutosten edessä. Ja muutenkin, aikuisempana alettiin puhua normirajat ylittävästä sielunveljeydestä , sellaisiin henkilökohtaisuuksiin mennessä oli minulle hyvä sauma jättäytyä pois jaloista.

Koulussa useimmat lavasteistani (joiksi ystävät käytännössä osoittautuivat) olivat aina hiukan minua vanhempia tai nuorempia, koska eri-ikäisten joukossa minulla oli puolellani eksotiikkani. Niin kauan, kun minut pidettiin säälistä tai näön vuoksi, olin turvassa. Samanikäisten joukossa kilpailu oli niin kovaa, että se ei minulle sopinut.

Olen tavannut kolmenlaisia ystäviä: niitä, jotka ovat niin hyvää pataa että, ja kuitenkin tasaisin väliajoin muistuttavat, että tekevät vain vapaaehtoistyötä. Että viime kädessä kyse on heidän jalomielisyydestään.

Ja heitä, joiden ainoa minuus perustuu heidän omaan nimeensä liitettynä ja-sanalla ystävänsä nimeen. Ja kyse on vain siitä, kumman nimi sanotaan ensin. Ja vähän siitä, kumman kotona leikitään useammin. Eikä vähiten siitä, kumman käsi on käsikädessä mentäessä päällä ja kumman joutuu kannattelemaan. Ja tietysti ovat he, jotka elävät ystävällään. Joille ei mitään parempaa ole koskaan sattunutkaan, kuin että joku suostuu kertomaan heille, mitä seuraavaksi, ja ottaa siitä vielä vastuun. Heidän hartain toiveensa on kuulla oma nimensä ja-sanalla johonkuhun liitettynä. Tietysti heidän nimensä on vasta toisena, mutta sitä he tuskin huomaavat.

Eli minä lähes jo kuolin ajatellen, että siitä, että olen jonkun ystävä, ei ole minulle mitään hyötyä, mutta silloin minullakin on puolestaan oltava oma ystävä. Että symbioosisuhteita ei ole olemassakaan, pelkkiä monimutkaisia loisimisverkostoja.

Ehkä siksi hämmästyin, kun näin sen tytön ensimmäistä kertaa. Hyvänen aika, kuinka ihminen voikaan haluta näyttää tavalliselta siinä kuinka hän ei kuitenkaan halua sitä olla. Ei oikeasti. Lopultahan kyse on kuitenkin vain loissuhteista. Mutta tyttö oli niin sokea. Hänelle jokin, mikä oli vain tuntematonta (siinä kaikki; sen ei olisi pitänyt kiehtoa häntä mistään muusta syystä), oli kuitenkin elämän ainoa päämäärä. Pelkkä rohkeus ei olisi riittänyt saamaan häntä rakentamaan koko elämäänsä niin epävarman päälle. Ei, hänen oli oltava tyhmä myös.

Asun yhdessä niistä lukemattomista asuinalueista, jossa voi omasta ikkunastaan vilkaistessaan katsella naapurin huoneistoon. Ja sehän on kuin katsoisi saippuasarjaa; ihmisiä tuijottamassa ikkunoistaan pimeyteen, ravaamassa ympyrää matollaan, huutamassa ja raivoamassa toisilleen. Mutta kerran oli vastapäisen kodin huonejärjestystä vaihdettu, ja suoraan keittiönikkunani alle oli muuttanut se tyttö.

Hänellä oli valot päällä lähes koko ajan. Radio soi yhtä mittaa, öisin hiljaisemmalla, perjantai-iltaisin jumputtaen kovaa, aivan kuin se olisi hakenut suojaväriä. Mutta aina se oli päällä.

Hän harrasti varjokuvia. Iltaisin hän heijasti seinään eläinhahmoja, aina kaksittain, niin, että molemmille käsille oli töitä. Hahmojen suut aukeutuilivat vuorotellen, ja joskus ne saattoivat vain nyökytellä pitkiä aikoja. Joskus ne menivät aivan kiinni toisiinsa, niin että tyttö kietoi käsivartensakin yhteen.

Katselin tyttöä, kun hän lähti kouluun. Hän käveli käsivarret ulkona kyljistä, liioitellen omaa kokoaan. Minulla sattui joskus olemaan keskustaan asiaan niin, että kävelin hänen perässään, törmäsin häneen joskus sattumalta iltapäivälläkin. Mutta pian en voinut enää syyttää sattumaa, vaan tyttö oli yksinkertaisesti alkanut kiinnostaa minua niin paljon, etten enää voinut olla julkisilla paikoilla varovasti tiirailematta häntä. En olekaan ikinä kuulunut niihin, jotka voivat kävellä sivuilleen vilkuilematta. Minua kiinnostaa aina, keitä tuttuja ympärillä liikkuu, enkä halua tulla yllätetyksi. Panin merkille, kuinka hän kantoi ajatuksiaan. Aamuisin ajatukset olivat aina juuri siinä missä hänkin, tökkivät ja supattelivat. Hän yritti turhaan hätistää niitä. Koulun jälkeen hän raahasi ajatuksia kaukana jäljessään ja mukana tempoivat pelkät vellovat tunnetilat. Ajatukset jäivät niin kauas taakse, etteivät ne varmasti ehtisi hätiin, kun hän päättäisi tehdä jotakin tyhmää. Mutta vain harvoin, hyvin harvoin hänen ajatuksensa olivat tuolla nuorille niin tyypillisellä tavalla kaukana edessään. Vain hyvin harvoin hän juoksenteli, odotti tai hymyili niin, että hampaat näkyvät.

En uskalla ajatellakaan, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi alkanut puolivahingossa kiinnostua. Jos en olisi tajunnut tulla hätiin.

Tyttö puhui kännykkään, jonka näyttö oli pimeänä. Hän saattoi sanoa ”hei” kadulla jollekulle, joka ei aluksi huomannut ja kääntyi vasta tytön sivuttuaan. ”Joku”ksi tämä siis halusi jäädäkin. Hän saattoi kiiruhtaa jonkun vierelle kuin ohittaakseen ja sitten jäädä siihen rinnalle, sovittaen tahtinsa samanlaiseksi. Niin, että tarpeeksi kaukaa saattoi luulla heidän olevan ystäviä. Kerran hän seisoi ruuhka-aikana yleisessä, monta koppia sisältävässä vessassa ylimääräinen päällystakki kädessään monta tuntia ja nautti silminnähden aina, kun joku kysyi, onko hän jonossa. Hän vastasi aina samalla tavalla: ”Odotan ystävää.” Ja ihmiset tulivat ja menivät, kukaan ei nähnyt häntä toiste. Paitsi minä.

Eräänä perjantaina hän jopa varasi kymmenen hengen pöydän ravintolasta ja aina, kun joku tuli kysymään pöytää ja sai vastauksen, ettei vapaita pöytiä ollut, otti tyttö hänet pöytäänsä.

Ja kaiken aikaa minä hengitin tuhruisiin ikkunalaseihin höyryä. Olin vain utelias, ihailin ympäristöäni, etsiskelin jotakuta, notkuin ja yritin näyttää siltä kuin ei mitään niinä hetkinä kun jotain kaikista eniten. Tiesin nimittäin, että vain minä saattaisin pelastaa hänet. Hänelle ei nimittäin riittänyt enää mikään muu, kuin todellinen ystävä.

Iskin eräänä aamuna, kun hänellä oli taas ajatuksia. Hän oli menossa kouluun. Kiiruhdin hänen rinnalleen, ja sovitin askeleitani hänen omiinsa. Minun olivat vähän liian pitkät, ja olin juuri lyhentelemässä niitä, kun huomasin, ettei se ollutkaan enää tarpeen. Tyttö oli pidentänyt omiaan. Hän ei sanonut mitään. Enkä minäkään sitten. Tulimme kauppakeskuksen kohdalle ja mitään sanomatta kaarsin liukuovista sisään. Tyttö antoi ohjastaa itsensä mukana. Oven vieressä oli yleisiä vessoja. Tyrkkäsin hänelle takkini, sulkeuduin koppiin ja jäin odottamaan. Parin minuutin kuluttua eräs rouva tuli kysymään, ja kuulin voitonriemun hänen äänessään sanojen ”Odotan ystävää” aikana. Kolistelin ulos, hymähdin rouvalle ja kun pesin käsiäni, tyttö hymyili minulle peilin kautta.

Nimimerkki: Klari

—————————–

-Voi ei, eiks sillä oo omaa elämää, ku ei anna mun koskaan nukkua rauhassa?? No niin, nyt mä ojennan hieman niskaa ku se rapsuttaa siitä, oi nyt maha alko kehräämään.. Ja nyt sen käsi siirtyy mahaan, hui kutittaa, ja siitä mä tuun pahalle tuulelle! Pakko alkaa raapia ja potkia, kivaa! -Vihdoin se lähti, nukkumaan aah..!

Päivä eteni etenemistään ja tuli ilta. Siri oli aikeissa mennä suihkuun.

-Mitä ihmettä? Eiks toi laita ovee kiinni, mähän oon ihan sen silmien eessä, eiks se nää mua? Kääk!.. tai no toisaalta, eihän tos oo mitään vikaa, oikeestaan aika hyvän näkönen, eikä se tajuu yhtään et mä katon sitä! Hah hah!!

- Hei, älä vielä lähde! Mau, mauuuu…!! No mee sitten.. mut mä oon taas oottamas sua tääl.. grauuuu!

Parin minuutin päästä Siri palasi suihkusta. Miiru jo odotteli lattialla.

-No niin, tästä se taas alkaa.. Ou, onpa hän kaunis.. :) Oho oho oho, mitä hän tuolla pyyhkeellään harjaa pyllyään? No joo, mäkin haluun tommosen! Mut onhan toi tavallaan aika, öhöm, hienon näköistä..

-Ei vaatteita päälle kuuletko! Miauu, miauuuuu, mau, mau! Mikset sä tottele mua? Ja taas sä lähdet, varmaan niitä Salattuja elämiä kahtomaan, ei siinäkään kyllä oo mitää järkee, minä nukun mieluummin!

- Anni

—————————–

Vakoilu 4:

Koneen lämmittämä ilma sekoittuu muualle huoneeseeni ja vetäessäni henkeä, osa siitä matkaa hieman tukkoiseen nenääni, sekä kuivahkoon suuhuni. Se kuivattaa entistä enemmän suutani samalla, kun kulkeutuu alaspäin, kurkkuun. Sen mukana saatan vielä tuntea kaikkia tuntemuksiani äskeisestä ”tarinastani”, jota tein. Se on myös hieman tyhjää, sillä huoneeni on ollut tyhjillään sen ajan, kun olin koulussa.

Puhallan ilman ulos. Jännitys on lauennut, ilmavirta vie sen mukanaan huoneeseeni, jossa se haihtuu lopulta olemattomiin. Oloni on rennompi, ehkä lisäksi hiukan väsyneempi, sillä ilma vei mukanaan myös hieman ulkoilun kautta saamaani energiaani.

- Jasmi

—————————–

Kirppisjulkkis
Pvm: 4.11.08

Päivän saalis: vaaleanpunainen iltapuku (Chanel), solmuvärjätty huivi (Gucci) sekä valkoiset balleriinat pienillä koroilla (Inspire).
Yhteensä: 3 euroa

Tätä päivää oli odotettu pitkään, nimittäin UFF:in europäiviä! Lähdin matkaan niin aikaisin, että jouduin odottamaan liikkeen ulkopuolella vartin verran ennen kuin se avattiin. Niin innoissani olin! En kuitenkaan rynninyt sisään barbaarimaisesti, vaan kävelin muiden jonottajien jälkeen ruskeiden saappaitteni korot kopisten. Ne olivat loistava löytö, vaikka olivatkin aika hintavat kirpputorikamaksi.

Kotona puin ylleni uuden iltapukuni sekä ne viime vuonna ostetut Pradan korkokengät. Pitäähän olla tarkkana vaatteitteni merkeistä ja laadusta, vaikka metsästänkin ne käytettyinä.

Assistenttini auttoi minua laittamaan tuuheat, korpinmustat hiukseni sivistyneelle nutturalle. Lisäksi hän sipaisi vähän väriä kalpeille poskipäilleni ja loihti pitkistä ripsistäni vielä pitemmät. Huuleni saivat ylleen kirkuvan punaisen hunnun, joka korosti eilen valkaistuja hampaitani.

Ulkona odotti tuttu limusiini, joka vei minut sen iltaiseen musiikkigaalaan. Paljon kuvia räpsiviä paparazzeja sekä vihelteleviä miehiä. Minua ahdisti hiukan jo siinä vaiheessa. Entä jos jonain päivänä joku kaivaisi esiin suurimman salaisuuteni..?

Paljon muita tähtiä, jotka kyselivät hienostuneeseen tapaansa mekostani. ”Aitoa Chanelia se on”, vastasin hymyillen ja sain tyytyväisiä nyökkäyksiä osakseni. He kertoivat ultrakalliista puvuistaan, joita sovittamaan he ovat matkustaneet ympäri maailmaa. Jäin hiljaiseksi seinäruusuksi, mutta hymyilin silti. Minun vaatteillani on pidempi tarina kuin yksi ainoa ilta arvostelujen kohteena.

Juttelin Paris Hiltonin kanssa. Tyhmä kuin saapas, on arvioni. Kimitti koko illan sitä, miksi ihmeessä lähti Eurooppaan shoppailemaan vaatteita, vaikkeivät ne olekaan mistään kotoisin.

Voi kun minulla olisi yhtä laiha varsi kuin Keira Knightleylla… Hän väläytti minulle kauniin hymynsä ja olin loppu illan siksi yhtä hymyä itsekin, salaa. Enhän voi paljastaa, että minullakin on idoleita. ”Sehän on ihan… normaali ihminen!” toteaisi Paris siinä tilanteessa inhoten.

Päiväkirjani, olet ainoa, joka tietää oudoista mieltymyksistäni ja kirpputorisaaleistani. Kaiken mustikkapiirakkahimostani siihen yhteen kuolettavaan tapaturmaan asti (se oli oikeasti vahinko). Pelkään yötä päivää, että hävitän sinut, kultaseni. Siksi sinun paikkasi on juuri siellä, mustassa laukussani. Anna anteeksi se, ettei laukku ole minkään merkkinen, vaikka ansaitsisit kalleimman merkin koko maailmasta.

Mutta joskus vaatimaton ulkokuori on paras puolustus.

Nimimerkki: Zhar