Archive for December, 2009

Tarralappuja ja vessanseiniä -kurssin satoa

Monday, December 14th, 2009

Emma Puikkosen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Tähän selontekoon saisi paljon vahvemman tunnelman, jos voisin valehtelematta kertoa, että laskeutuessani alas bussista minua tervehti rankkasade. Linja-auto heitti kuraa päälleni kaasuttaessaan eteenpäin ja valkoiset housuni olivat pilalla.

Minut on kasvatettu rehelliseksi, joten joudun myöntämään, että totuus on hieman toisenlainen. Kyllä, noustessani bussista ilma oli hieman sumuinen ja kostea, mutta maailma ei kaatunut päälleni, ainakaan teknisesti. Tänään, ja itse asiassa jo monen päivän ajan on kuitenkin tuntunut siltä, että taivas putoaa niskaani.

Ei, en lähtenyt rauhalliselle kävelylle ylivilkkaiden koirieni kanssa valmistelemaan tätä tehtävää. Sen sijaan kerron uuvuttavasta matkastani linja-autopysäkiltä vanhaan valkoiseen puutaloon, matkaa huikeat 300m.

Sitä luulisi, että pitkän koulupäivän jälkeen on ihanaa rientää vapaalle. Totuus on, että mitä lähemmäs kotia tänään pääsin, sitä raskaammaksi askel kävi. Kuuden kouluaineen kirjat painoivat syntisesti laukussa, joka keikkui oikealla olkapäällä vaarassa tippua. Naapurin pihan kohdalla vilkuilin puiden taakse ja olisin melkein voinut vannoa nähneeni varjoissa hahmon. Murhaajaahan tähän mukavaan päivään kaivattiinkin. Kotipihalla vilkaisin tuskastuneena odottavan näköisiä tarhassa asustavia koiria ja painuin sisälle. Vihdoinkin neljän seinän sisällä ihmisiltä turvassa.

Ei ihan mun päivä tänään.

- Mira Orko

—————————–

Se tyttö kirosi hiljaa mielessään päiväänsä. Oli aivan hilkulla, etten lähettänyt sen päälle rankkasadetta, ukkosta tai muuta ikävää luonnonvoimaa. Katselin, kuinka se tarpoi kotiaan päin painava koululaukku olkapäällä keikkuen.

Naapuritalonsa kohdalla se vilkuili molemmille sivuilleen vainoharhaisesti. Tottahan se tiesi, ettei naapurissa nykyään asunut ketään – vanha mies oli siirretty ikäistensä joukkoon hoitokotiin jo aikaa sitten. Siltikin tuo masentunut neitokainen tiirasi epäuskoisena naapuripihan perälle ollen varma, että murhaaja oli aivan hänen kannoillaan. Voi noita lapsia, mikä mielikuvitus!

Sellaista tämä nykyajan nuoriso on. Tuollakin tytöllä odotti kaksi innokasta koiraa aitauksessa, mutta tämäpä käveli ohi, suoraan kotinsa etuovelle ja siitä sisään. Ja siellä se pysyikin pitkään synkissä mietteissään. On se sääli, että kerrankin kun oikein pyydetään laittamaan ympäristöä merkille, tämä ihminen ei hyödynnä tilaisuutta.

- Mira Orko

—————————–

Tässä minä olen. Olen ollut jo satoja vuosia. Yhteen aikaan olin pikkuinen polku, jota pitkin lapset juoksivat. Neulaset tallaantuivat pienten jalkojen alle ja vähitelleen maatuivat osaksi minua. Sitten minua pitkin ajoivat hevoskärryt. Kaviot kopsuttivat tamppaantunutta maata vasten ja lennättivät kiviä kärrynpyöriin. Talvella reen jalakset liukuivat jäisellä lumella ja hevosen höyryävä hengitys jäi jälkeen.

Nyt pakokaasu haisee koko ajan pinnassani ja kiireiset jalat juoksevat ylitseni. Rekat jyräävät minut lyttyyn ja hälinä saa ajatukseni katoamaan. Yölläkin autot suhahtelevat ylläni ja jättävät jälkeensä bensan katkun. Ryminä, ihmisten puheet kännyköihin, kolina, ihmisten huuto, jalkojen töminä, renkaiden kihinä ja kaikki muu. Sellaista kuulen aina ja ikuisesti.

Välillä toivon, että siirryttäisiin jo avaruusaikaan ja ihmiset liikkuisivat lentävillä pikku vempeleillä. Talvisin päälleni ei siroiteltaisi suolaa ja hiekkaa, joka jauhautuu ja kuluttaa minua. Minua ei syytettäisi, kun autot luisuvat tieltä, niinkuin pari päivää sitten viimeksi kävi. Mutta sitten tajuan, että jos autot eivät enää hurisisi ylitseni, minua ei tarvittaisi ja minut rikottaisiin, käännetäisii ympäri ja kuopattaisiin muuhun maahan. Sitä en tahdo, vaikka elämäni olisi kuinka kurjaa.

Taas, noin tuhannen kerran tänä päivänä auto huristaa ylläni ja kuluttaa pintaani. Se rämisee kovasti ja kääntyy sitten muualle. Pieni lapsi ylittää tien katsomatta ympärilleen ja on tietenkin vähällä jäädä auton alle. Lumipaakut lentävät renkaista. Aikuiset kiirehtivät lounastauolle töistään ja sitten takaisin kehittelemään avaruusajan ajoneuvoja. Jalkapallo vierii toiselta puoleltani toiselle ja sen perässä säntää lapsilauma. Pakettiauto jyrää ylitseni ja sen kyydissä oleva nuori mies heittää tupakkansa päälleni. Auts! Se polttaa ja sulattaa lumen. Koira nostaa jalkaansa lyhtypylvään juurella ja sen omistaja sylkäisee limaklimpin lumeen. Kaukolämpöputki sulattaa lumen päältäni vähän matkan päässä ja jälleen yksi auto ajaa ylläni. Vuodesta toiseen olen ollut tässä, yksinäinen katu-parka. Ihmisten kiireen ja melun keskellä nukahdan ikiuneen.

Nimimerkki: Tiuku

—————————–

Ennen mä olin se paikka, josta löydettiin kevään ensimmäiset leskenlehdet. Aurinko paistoi just sopivasti metsän reunaan ja ojaan, niin että ne keltaset kukat näki päivänvalonsa tosi varhain. Ja se oja olin mä. Mun reunoilla ne heräs talvihorroksestaan ilahduttaan ohikulkijoita ja mua. Mä rakastin niitä, ne kertoi todella, että kesä oli tulossa ja kylmä ja pimeä talvi oli ohi. Ne oli jo itse kuin pieniä aurinkoja. Ne kerto mulle unistaan, mitä ne oli nähny uinuessaan talven yli lumipeitteen alla. Kuinka ne odotti kesän pitkiä aurinkoisia päiviä, kuinka ne oli iloisia siitä, että oli avautunut juuri mun reunalla, nekin rakasti mua. Ne tervehti mun kanssa seuraavia kukkaan puhkeavia kasveja, valkovuokkoja, oravanmarjoja, metsämansikoita, apiloita ja kieloja. Mun puiden suojaan oravat tuli ukonilmaa ja tunki käpyjä turvaan mun oksien haaroihin ja koloihin. Ne pelokkaat ketut, jotka uskaltautu tai eksy niin lähelle asutusta, kun missä mä oon, piilotteli kivien takana ja sammalten pehmentämissä kuopissa. Pimeässä, turvassa, suurten kuusieni syleilyssä ne saattoivat etsiä tietä pois hurjien peltihevosten ja kovaäänisten ihmisten keskeltä. Olin niille turvapaikka.Jotkut oli ihan mukavia. Jotkut ihmiset huokaili niiden leskenlehtien perään ja otti niitä kotiin juurineen, ehkä kasvattaakseen niitä omassa pihassaan. Jotkut pienemmät ihmiset juoksi riemuissaan mun kuusten seassa, kun heinäkuun kuuma aurinko porotti taivaalla lämmittäen myös mua. Ne pienokaiset tuli myös turvaan mun luokse. Kerran sinne tuli pari tyttöä ja ne alko maanitella oravia puista. Jo muutaman viikon päästä tytöistä ja oravista tuli ystäviä. Mä tarjosin niille sen mahdollisuuden, kun puut ja pensaat peitti muut melut.

Nyt ne ei voi tehdä niin.

Mä haisen. Mua sattuu. Mua itkettää ja pillittäisin, kun viimestä päivää, jos voisin. Se alko yli vuos sitten, eikä oo laantunut. Mä en oo enää tumma, turvallinen, lämmin metsä, jossa kävellä rauhassa ja kiipeillä puissa. Mä oon iso, ruma, harmaa jättikokosilla punasilla kirjaimilla varustettu kauppakeskus. Mä oon yltä päältä harmaassa massassa, se on kovaa ja se sattuu. Enää mun reunoilta ei poimita juuri puhjenneita leskenlehtiä, vaan kiirehditään hakeen kynsilakkaa, maitojauhetta tai pähkinänsärkijöitä. Kaikki kauniit puut kaadettiin, sammalet ja maata ainakin kymmenen metrin syvyydeltä revittiin irti. Mut täytettiin kovilla, rososilla kivillä, isot ja painavat autot ajo mun yli joka päivä ja joka ilta. Viime vuonna ne räjäytteli. Musta tuntu sillon, että miten se pysty meneen enää pahemmaks, eihän mulla ollu enää mun oksia, ei käpyjä, ei niitä pieniä sinisiä marjoja, mutta sitten ku ne alko räjäyttään peruskalliota, mua uhannut pimeys muuttu kokopäiväseks.

Se kesti yli vuoden, että musta tuli tällanen. On niin epäreilua, että pahaa voi tehdä nopeesti, mutta hyvää hitaasti. Kesti monta kymmentä vuotta, monta ihanaa vuotta, että musta tuli se tuttu ja turvallinen. Ja siitä muutoksesta mä pidin. Tää muutos oli niin nopee, liikaa kerralla. Mut silti niin hitaasti. Hitaasti ne kaato mun puut ja ruoti ne siististi, kuin kala ennen kun se syödään. Hitaasti, ne kaivo sen ison kuopan maahan. Hitaasti ne valutti sen sementin mun ylle, polttavasti, kipeesti ja sen jälkeen ne tasotti sen mun päälle yhtä hitaasti isolla jyrällä. Hitaasti ne nakutteli muhun kiinni rautatankoja, laattoja, levyjä, lautoja, sähköjohtoja, lasia ja kaiken sen päälle tuli kaikkee tota, mut vielä enemmän. Alko haista likaselle, metallille, öljylle, saasteille enemmän kun ennen. Lintujen laulu ja talvella oksien pudottelemien lumitaakkojen äänet vaihtu katujyrien ja kaivurien jyrinään. Nyt ne on loppunut, mut tilalle tuli kalisevat ostoskärryt, pikkulasten riipivä parkuminen ja yötä päivää pörisevät autot.

Nyt muutos on valmis. Tää jättimarketti avattiin toissapäivänä ja varmaan just sen takia ihmisiä kulkee koko ajan yhtenä virtana. Mä en tiä tajuaako ne, mikä mä ennen olin. Onko noiden ihmisten joukossa niitä, jotka joskus kävi kauniina jo lämpimänä kevätpäivänä tiirailemassa etelästä palaavia lintuja tai juuri värinsä takaisin ruskeiksi muuttaneita jäniksiä? Miettiikö ne yhtään, minne niiden mukavuuden edestä pois raivatut yksinäiset hiiret, myyrät ja ne muutamat hirvet on joutunu? Jonnekin, minne ne ei kuulu. Jonnekin, mikä ei ole niille tuttu. Jonnekin, missä ne ei ole turvassa, niin kuin ne oli mun kuusien ja kumpujen suojassa. Välittääkö niistä kukaan?

On tosi myöhä. Ei näy tähtiä, koska koko päivän on satanu lunta ja taivas on ollu täynnä raskaita pilviä. Lunta tupruttaa yhä. Sitä on tullut koko päivän, välillä vähemmän, välillä paljon isoja pehmeitä hiutaleita, välillä pieniä pistäviä kiteitä. Lumi oli kaunista, se lämmitti joskus mun puita ja nukkuvia kasveja. Nyt ne jää kiinni autojen renkaisiin, sulaa kiinni ikkunoihin ja ajautuu sisälle kauppaan muuttuen siellä vesilammikoiksi. Ennen se sato mun päälle. Nyt kova harmaa kerros ja se kauppa on vain kiinteää kiveä, enkä mä enää voi tuntea lunta. Voin vain nähdä kuinka se kuitenkin laskeutuu mun ylle, niiden ihmisten ylle, jotka vielä kiiruhtaa viime hetken ostoksille.

Lumihiutaleet leijailee katuvalojen loisteessa. Kadulla astelevat äiti rattaiden kanssa ja innokas poika. Poika juoksee äitinsä ympärillä ja yrittää napata kielellään lumihiutaleita, jotka leijuu pojan kasvoille. Poika pomppii innoissaan vasta sataneesta lumesta ja haluan niin tuntea nuo keveät kengät, mutta en voi. Olen kiveä, samaa harmaata massaa, joksi musta tuntuu, että koko maailma on muuttumassa.

Mitä vuodet onkaan tehny mulle? Tai mitä ne ihmiset on tehny mulle, jotka päätti tän. Mitä mä tekisinkään jos voisin kääntää aikaa taaksepäin. Mun tekee mieli oksentaa ja mua itkettää. Kumpaankaan en pysty. Eikä tää tuu loppuun.

Joku on raskailla vihreillä roskiksilla. Pari variksia levittelee jätteitä pitkin parkkipaikkaa ja lumihankea. Melkein naurattaa. ”Äiti, kato! Äiti, kato!” Se pieni poika huutaa äidilleen sormi ojossa kohti revitteleviä variksia. ”Äiti, kato! Variksia! Kato mitä ne tekee”, poika hölisee ja keinahtelee paikalleen, kuin haluaisi mennä mukaan. Pojalta pääsee naurunpyrskähdys ja hän alkaa kikattaa. ”Äiti!” ”Joo, joo, mennään nyt.”

Poika kävelee äitinsä perään takaperin katse variksissa. Yksi tyhjä mehupurkki tipahtaa erään auton katolle. Poika nauraa taas. Eikä nauru loppunu, kun äiti ja poika katos markettiin.

Nimimerkki: Dime

—————————–