Archive for November, 2009

Kira Poutasen lukuvinkki

Thursday, November 5th, 2009

Maria Gripe: Pörriäinen lentää hämärissä
Tammi 1989. Suom. Eila Kivikk’aho.

Sain kirjan Pörriäinen lentää hämärissä syntymäpäivälahjaksi, kun täytin 12 vuotta yli 20 vuotta sitten. Silti muistan elävästi tunteet, jotka se minussa herätti. Kirja oli kiehtova, salaperäinen ja samalla kiinni ihan tavallisessa elämässä. Minusta tuntui, että halusin itsekin astua kirjan maailmaan, luoda jotain samanlaista, kirjoittaa…

Pörriäinen lentää hämärissä on salapoliisitarina. Sen päähenkilöinä seikkailevat kolme nuorta, Jonas ja Annika Berglund ja heidän ystävänsä David Stenfäldt. He tutustuvat sattumalta 1700-luvulta peräisin olevaan kirjeenvaihtoon Emilie Selanderin ja tämän ystävättären Magdalena Wiikin sekä Magdalenan veljen - Emilien rakastetun - Andreas Wiikin kesken. Kirjeet johdattavat nuoret erikoisen, kolmetuhatta vuotta vanhan egyptiläisen patsaan jäljille. Kirjeiden mukaan patsas voisi edelleen olla Ruotsissa, Ringarydin kylässä, jossa nuoret asuvat. Mutta missä päin pientä kylää patsas oikein on?

Tarina on rakennettu taitavasti ja se pitää lukijan otteessaan lähes taianomaisesti jännittävillä salaisuuksillaan. Mitä ovat Jonaksen nauhurilta kuuluvat aavemaiset kuiskaukset? Kuka on se vanha nainen joka tahtoo pelata puhelimitse sakkia Davidin kanssa? Mistä hän arvaa soittaa tyhjään taloon juuri silloin kun David, Jonas ja Annika ovat siellä? Onko tämä kaikki vain sattumaa? Ja mikä onkaan hämärässä lentävän pörriäisen salainen viesti?

Harva kirja jättää mieleen niin pysyvän merkin kuin Pörriäinen. Olen usein muistellut kirjan tunnelmaa ja sitä, miten se imaisi minut aikoinaan täysin mukaansa. Huomaan, että tavoittelen nykyään omissakin kirjoissani ainakin jollakin tavoin samanlaista tyyliä, jossa salaperäisyys ja selittämättömät tapahtumat sekoittuvat jokapäiväisen arjen kuvaukseen. Minusta on edelleen hauska kuvitella, että elämä voi olla täynnä salaisuuksia, joita emme koskaan voi täysin ymmärtää.

Kun olin lukenut Pörriäisen 12-vuotiaana, aloin pian itsekin kirjoittaa omaa salapoliisiseikkailuani. Muistan, miten jännittävää ja hauskaa se oli – melkein yhtä jännittävää ja hauskaa kuin kirjan lukeminen. Pörriäinen synnytti minussa uskon siihen, että mikä tahansa voisi olla mahdollista.

Suosittelen siis Pörriäinen lentää hämärissä -kirjaa kaikille, mutta erityisesti 10–13-vuotiaille tytöille ja pojille. Uskon, että se jättää sinunkin mieleesi kiehtovan salaperäisen muiston ja kenties innon keksiä myös ihan omia salapoliisitarinoita.

Kerronnan kätketyt kasvot -kurssin satoa

Monday, November 2nd, 2009

Ville-Juhani Sutisen ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Historian tuulet

In emme ite odat rooppa taso…” opettajan yksitoikkoinen ääni sekoittui korvissani äänteiden hyöyksi ja lopulta upposi aivoihin, jotka eivät pystyneet kääntämään sitä omalle kielelleni. Tunnettu tosiasiahan se oli, se etten puhunut samaa kieltä opettajien kanssa. Onneksi minulla oli muita taitoja, jotka korvasivat surkean tulkkaustaitoni.

Osasin esimerkiksi tehokkaasti painaa yksittäisen äänen päässäni taustahälinään ja nyt testasin taitojani opettaja-raukkaan. Heh, tehtävä onnistui, totta kai.

Opettajan pöydällä  kenollaan oleva kynäpurkki kiinnitti huomioni. Purkki oli täynnä värikyniä, mitähän opettaja niillä teki, väritti värityskirjaa? Minun piti tukahduttaa hihitykseni, kun näin mielessäni kuvan hapsottavahiuksisesta miesopettajasta silmälasit nenällään kaivamassa päiväkoti-ikäisille tarkoitettua värityskirjaa työpöydänlaatikostaan heti kun viimeinen oppilas sulki oven perässään.

”Öhöm.”

Huomasin, että  jos tuijotin kyniä ja kallistin päätäni, niin kynät näkyivät kahtena. Jos lisäksi heilutin päätäni edestakaisin nopeasti, sininen ja punainen sekoittuivat violetiksi.

”Kröhöm. Sinua näyttää väsyttävän, rakas Doris. Ymmärrän tilanteesi täysin, mutta voisitko silti ottaa kirjasi esiin?”En nähnyt enää kyniä, vaan huomasin katsovani suoraan opettajan kiiltävään vyönsolkeen. Ops, yleensä kyllä huomasin opettajan ennen kuin hän pääsi noin lähelle. Eivätkä opettajat yleensä tulleet noin lähelle. Yleensä he eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. No, ehkä silmäni olivat menneet kieroon kyniä katsellessani.

Eikun hetkinen, olipa päivä kulunut nopeasti. Tämähän taisi olla jo historian tunti. Ja lehtori Paasi. Kuka oli koskaan sanonut että oli hienoa kun opettaja oli isovanhempien perhetuttu? Tämä vanha herra, hänellä oli aivan väärä käsitys minusta, mutta en vain koskaan saanut häntä muuttamaan sitä, vaikka kuinka yritin. Ja se nimi oli DORA senkin mäntti.

”Tiedän kyllä että sinä osaat nämä asiat niin hyvin että kirja tuntuu aivan tylsältä”, opettaja selitti teennäisesti ja kumartui sitten salaliittolaisen tavoin puoleeni, ”mutta muut, he taitavat olla sinulle kateellisia kun eivät ota sinua mukaan puuhiinsa. Voisit edes yrittää näyttää siltä ettet osaisi jo kirjaa kannesta kanteen ja ottaa sen nyt esiin. Muut saattaisivat silloin hyväksyä myös sinun viisautesi silloin”

Mistä Paasi keksi nuo hölmöt selitykset joka tilanteeseen? Miksi ukko ei suostunut vain mutisemaan ”toivotonta tapausta” niin kuin muut ja jättämään minua rauhaan? Ja mitä hän luuli tietävänsä minusta ja muista, siitä kuinka muut…? Painuisi kuuseen.

”Rakas Dolores, otahan nyt järki käteen. Minä tiedän kuinka suloinen tyttö sinä olet, anna muidenkin nähdä se sinussa.”

Loin opettajaan tyhjän silmäyksen ja hän hymyili ylpeän näköisenä. Istuin vielä hetken pulpetin kantta tuijotellen, mutta sitten kaivoin historian kirjat laukustani. Eihän melkein eläkeikäistä Paatta pitänyt rasittaa liiaksi.

Historian tuulet. Kirjan nimi hyppäsi silmilleni pulpetiltani. Mietin miltä se tuoksuisi – historian tuuli. Suurilta palatseilta, kivisiltä linnoilta ja mysteerisiltä pyramideilta. Aavikon hiekalta, papyruskääröiltä ja intiaanien mokkasiinien nahalta. Leidien puuterilta ja miekan kiillotusaineelta. Niin, ehkä. Ainakin se haisisi tuhat vuotta vanhoilta käymälöiltä ja kuningas Arthurin kainalohieltä. Hautakammioilta ja mullalta, maatuvalta ruumiilta ja homeelta…

Heh, tämähän oli melkein yhtä hauskaa kuin eilinen kylpyni tulimeressä fysiikan tuntien aikaan. Haistoin historiallisen mullan melkein nenässäni, kuten olin eilen aistinut liekkien kutittelun.

”Voi Doris, ihanaa että sinä aina jäät keskustelemaan tunnin aiheista näin kahden keskenkin.”

Ai, tunti oli jo päässyt loppumaan, olin jäänyt luokkaan yksin tuon Paaden ukon kanssa. Keräsin kirjani ja nostin laukun olalleni. Astuessani ovesta vilkaisin vielä taakseni. Opettaja kohautteli olkiaan ymmärtäväisen näköisenä ja kumartui sitten kaivelemaan jotain laatikostaan silmälasit nenälle valuen. Muut käytävällä istuvat oppilaat katsoivat minua jonkun takia oudosti, kun kävelin kohti aulaa hihitellen yksikseni, värityskirja mielessäni.

Nimimerkki: SANNI SAHI

—————————–

Säärikarvan elämästä

Aivoista lähteneet sähköiset viestit kulkivat ympäri ruumista havahduttaen sen. Tunsin taas kuinka emäntäruumiini heräsi uuteen aamuun. Uni oli kestänyt viime yönä normaalia pidempään. Peite siirtyi ja kohtasin taas valon. Emäntäruumiini nousi, käytti liikuntalihaksia kaksikymmentä sekuntia liikkumiseen ja pysähtyi paikoilleen pystyasentoon. Hyvän olon tunne tuntui koko ruumiissa kofeiinipitoisen juoman tuoksun saapuessa sieraimiin. Toinen hyvänolon tunne vastasi ruumiin, kun huulet lähettivät useita hermoviestejä aivoihin testoteronipitoisemman ruumiin koskettaessa niitä. Emäntäruumiini siirtyi taas ja asettui puolilevollissen asentoon, puolimukavalle alustalle. Kuuma kofeiinipitoinen neste saapui suun kautta virkistäen aivoja ja koko ruumista. Kurkku tuotti ääntä. Aivot käskivät sitä lähettämään viestejä toiselle ruumiille. Korvat ottivat viestejä vastaan toiselta ruumiilta. Silmät ahmivat informaatiota emäntäruumini eteen asetellusta litteästä ja ohuesta, mustavalkoisesta tiedonlähteestä. Kädet toivat proteiineja ja hiilihydraatteja suun luo ja suu söi ne ruumiiseen. Energiaa vapautui. Minä vain olin ja nautin rauhasta.

Sitten emäntäruumiini nousi ja lähti liikkumaan. Kahdenkymmenenseitsemän sekunnin kuluttua liikkeen pysähtyminen. Kädet siirsivät peitteitä pois ruumiin yltä kunnes alastomuus oli täydellinen. Sitten tapahtui liikkuminen kidutuksen paikan luo. Sitten lämmin vesi valui ympäri ruumista. Sitten kädet pesivät hiuksista pois lian ja rasvan. SItten alkoi kidutus: Kädet levittivät pienenpieniä ilmakuplia sisältävää ainetta säären päälle, myös minun päälle. Sen jälkeen sssssaapui terävä ja kova esine ja se vei  minusta osan pois.
Olisin itkenyt, jos voisin itkeä. Itkisin niin usea aamu sen tapahtuessa, jos vain voisin. Miksi minä en saa olla täydellisessä muodossani olemassa? Miksi minua kidutetaan? Miksi minun pitää olla aina piilossa? Miksi minun ei edes anneta kuolla kokonaan?

Mutta onneksi ehkä jonain päivänä saan lopullisesti lähteä kuumuuden saapuessa vahamaisessa muodossaan.

VERTTI SALMELA

—————————–

Metsätie

Laskeuduin varovasti bussista ja suuntasin tottuneesti kohti metsätietä, se ei ehkä ollut nopein, mutta taatusti kaunein matka kotiin. Kuulin miten iltatuuli helisytti lehtiä ympärilläni, ikään kuin taustamusiikiksi matkalleni. Rakastin sitä illan myöhäistä hetkeä kun kaikkialla oli pimeää, ja asiat kykenee näkemään niin kuin haluaa. Jostain syystä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää. Pelkäävätkö he itseään ja omia ajatuksiaan? Pimeässä täytyy tuntea itsensä, osata nähdä asiat erilailla.

Siinä pimeydessä on jotain äärettömän kiinnostavaa. Näen sen ikään kuin valona sisäänpäin. Vaikka vanhempani usein vastustelevat liikkumistani yksin myöhään, pidän kiinni tahdostani. Mikään ei saa minua pysymään poissa öisen taivaan alta, ei edes arvaamaton diabetes.

Olen aina ollut huono syömään säännöllisesti, ja vielä huonompi nykyään kun se olisi velvollisuus. Saatan usein jäädä ulos kävelemään tajuamatta aikaa tai paikkaa, ja silloin oloni saattaa heiketä milloin tahansa.

Pimeä metsäinen tie sai mahanpohjani kutisemaan. Sellaista pientä  väreilevää, jännityksellistä innostuneisuutta, mikä saa hetken tuntumaan tärkeämmältä. Katsoin puiden latvojen yli tähtiin. Niitä syttyi silmieni eteen kokoajan enemmän, toiset pienempiä, toiset suurempia.

Jostain polun edestäpäin kuului varovaisia askeleita. Ne olivat epävarmoja ja haparoivia, ja kuin ylpeilläkseni astuin joka askelman varmemmin ja sirommin. Näin polun vierellä varpuja ja pensaita jotka nukkuivat. Vaikka oli pimeää, näin selvästi miten ne hengittivät syvään kuin unessa. Nähdessäni katulamppujen valon siintävän edessäpäin, hidastin askeleitani, yritin jatkaa sitä satumaista matkaa edes hetken verran.

Eteeni kaartui kotitalo. Kutsuva valo paistoi asuntomme ikkunasta, pyytäen minua kotiin vaikka mieli olisi jäänyt pihalle. Tunsin miten minua heikotti. Verensokerit olivat luultavasti taas liian alhaalla. Ohitin huppupäisen nuoren. Hän laahusti katsoen minua tiukasti. Luultavasti joku humalainen idiootti, ajattelin ja käänsin katseeni nopeasti pois. Kaivoin taskustani minigrip-pussillisen siripirejä, lähes pelkkää sokeria sisältäviä makeisia jotka nostivat verensokeria. Vihasin niiden makua, mutta laitoin yhden suuhuni ja odotin että oloni paranisi.

Naapurilla oli selkeästi bileet. Hän oli samassa koulussa, mutta ei pahemmin liikkunut samoissa piireissä. Tulin kyllä hänen kanssaan juttuun, mutta hänen perjantai-illan sekoilunsa puolituttujensa kanssa lähinnä säälitti minua. Tervehdin häntä kuitenkin vilkuttamalla, katsoin vielä kerran taivaalle ja huomasin suuren tähden jossain aivan yläpuolellani. Avasin rappukäytävän oven ja hypähtelin rappuset ylös, olo tuntui jo huomattavasti paremmalta.

RONJA LEVOLA

—————————–

Muutoksen tuulet

Nimeni on Ninyaq.

Sukuni on Kylmät, eli vaelluspaikkoihini kuuluvat jotkin meret ja jäätiköt. Olen aina ollut erilainen. Minun pitäisi olla tunteeton, ilkeä ja äkkinäinen kuten muut sukuuni kuuluvat. En ole ikinä osannut täyttää mitään näistä ominaisuuksista, näistä velvollisuuksista. Vaikka olenkin kylmä, sydämeltäni olen lämmin. Unelmoin kukkakedoista, palmurannoista ja aurinkoisista päivistä. Unelmani ovat minulta kuitenkin kielletyt. Jos vaeltaisin niiden luo, tappaisin kukat, jäädyttäisin veden ja kylmettäisin helteen. Tahdon tehdä muut onnellisiksi, en pilata heidän onneaan.

Minne tahansa menenkin, ihmiset eivät pidä minusta. He nostavat kauluksiaan ylemmäs ja kietovat kätensä ympärilleen. He kiroavat huonoa säätä ja kylmää tuulta. Se surettaa minua, ja kun lähden pois, kuulen heidän hengähtävän helpotuksesta.

Nykyään sukuuni kuuluvia on vähemmän kuin ennen. Lämpimien suku kasvaa, Kylmien pienenee. En tiedä mistä se johtuu, mutta Vanhat arvelevat auringon muuttavan paikkaansa. Sen loiste häikäisee meitä ja tappaa jälkeläisemme. He ovat varmaankin oikeassa. On muutoksen aika. Merivirrat, meidän ystävämme, muuttavat paikkaansa tai lakkaavat kokonaan olemasta. Jäätiköt sulavat. Pilvet kerääntyvät taivaalle ja ilmassa on vaikeampaa lentää. Sitä on vaikeaa hengittää, se maistuu pahalta. Jotain isoa on tulossa. En tiedä mitä, mutta vaistoan sen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kuten ihmiset sanovat. En kyllä ymmärrä sanontaa, en ole koskaan kuullut sen nimisistä tuulista.

Olen kuullut huhuja. Jos uskaltaudun hieman lämpimämpiin paikkoihin, joissa kasvaa puita, lehdet kuiskivat minulle outoja asioita. Kuiskaukset kertovat ajoista, jolloin Kylmiä ei enää ole ja maailma kuuluu Lämpimille. Joskus, hiljaisten hetkieni aikana, se tuntuu muutokselta parempaan. Kuka meitä kaipaisi? Mutta kun pääsen taas lentämään, kun saan nostattaa aaltoja, lennättää lunta ja vavisuttaa lehtiä, tiedän, että se ei ole niin. Maailmassa vallitsee tasapaino kaikessa; paha ja hyvä, valo ja pimeä, Kylmät tuulet ja Lämpimät tuulet. Ilman toista ei toisesta voi nauttia.

Ilmassa on myös uutisia, uutisia pohjoisesta. En tiedä onko niihin uskomista, sillä niiden mukaan siellä kaivataan Kylmiä tuulia. Talvet ovat liian lämpimiä, lumen sijasta tulee vettä. Olen miettinyt, että voisin vaeltaa sinne ottamaan asiasta selvän. Olisi ihanaa, jos kerrankin tuntisin itseni tervetulleeksi kuin Lämmin kesätuuli Kylmien pakkasten jälkeen.

MARI HAIKONEN

—————————–

Minuun sytytettiin tuli kun syksy alkoi hämärtyä ja taipua talveksi. Se oli samaan aikaan kun eräässä vaaleansiniseksi rapatussa talossa eräs korkokenkäinen nainen lähti kolmannesta kerroksesta ja toinen, pitkäkyntinen, jäi asuntoonsa raapimaan seiniä, ja lattioita tuolin jaloilla. Pitkäkyntinen nainen sytytti minut ja minä valaisin hänen huoneensa. Pitkän aikaa me olimme niin, molemmat tyytyväisinä kuin symbioosissa, hän sai valonsa ja minä sain hänen huomionsa. Vähitellen kuitenkin lankani lyheni lyhenemistään ja talvipäivänseisauksena havahduimme, että se oli palanut loppuun. Pitkäkyntinen nainen yritti raapia steariiniin vallihaudan sydämeni ympärille, että sillä olisi taas tilaa, mutta se ei auttanut, ja lopulta hän heitti minut pois. Minuun ei saanut enää tulta, ei valoa.

ANNIINA NIRHAMO

—————————–

Luinen

Liikkeet ovat varovaisia, ja minä tiedän miksi. Siksi että minä olen hauras, rautalangan varassa pystyssä. ”Saksalaista perää se on, tietääkö joku minkä eläimen?” kysyy nainen nostaen hiukan mustasta jalustastani. Niin, minä olen kissan luuranko. Mutta tämä ei ole Spoon river, enkä minä ole koskaan ollut kissa. Kissa oli joku muu ja minun elämäni on koulun biologian varasto, jonka oven yläpuolella lukee vielä Luonnonhistoria. Minä olen sileää pintaa, pienimpiä kylkiluita. ”Kuka osaa sanoa miten tällainen tehdään?” Minä tiedän sen. Teoriassa, niin kuin jokainen tietää teoriassa miten on syntynyt. Kappaleet leikataan ja niistä keitetään ylimääräinen kudos pois. Jäljelle jää vain puhtaita luita, niin kuin äskeiseen selostukseen jäi kaikki tieto, eikä ollenkaan sitä rumuutta. Sillä kyllä siinä on rumuutta, minä voin kertoa sen, sillä minä elän biologian varastossa, mutten ole biologi. Siinä on tietty ero.

Varovasti tunnen niskassani lämpimän kosketuksen, sormet siirtyvät nikamalta toiselle. Ne etsivät pientä koukkua. Jos minä hengittäisin, pidättäisin tässä kohtaa henkeä, sillä opettaja liu’uttaa kalloani varovaisesti taaksepäin. Se lähtee irti helposti, eihän se ole edes oikeasti missään kiinni. Ja se on kevyt, minä tiedän, minä huomaan sen oppilaiden käsistä kun kalloani kierrätetään luokassa. Joku nostaa kalloni silmiensä tasalle.  Katsoo suoraan silmäkuoppiini ja minä haluaisin tietää näkyykö siellä jotain. Antaa viivytellen pois, seuraavalle, joka antaa seuraavalle. ”Mä en koske siihen, älä!” Ja se lause on isku, josta putoaminen alkaa. Minä tipun kivilattialle, kissan kallo tippuu kivilattialle ja ääni on niin kuin soittajan kuolemaan katkeava iltasoitto kellotornista. Pienen pienet valkoiset kaiut helisevät pulpettien metallijalkojen lomassa, minä vaikenen kaikissa niissä.

Opettaja kokoaa luunpalaset lattialta, varoen kävelee takaisin varastoon. Hän avaa vetolaatikon, johon tyttölyseon aikaan 30-luvulla on huolellisesti tekstattu ”Alempien luokkien tarpeisto”. Minä näen sen sumeasti, sillä kaikki ympäriltäni on hajonnut, olen pahoillani etten osaa kertoa tätä paremmin. Hän varistaa kätensä kevyesti ja kaikki hänen käsistään putoaa laatikkoon. Siellä on ennestään linnun siruja, onttoja luita jotka ovat joskus lentäneet. Minä vaikenen lopulta sekoittuessani niihin, jakaessani viimein särkyneen lentotaidon.

—————————–

Parta

Pimeässä vastaan tulee sivutien risteyksen liikennemerkki: ”Lapanen!” ja poika ratissa nostaa kätensä riemastuneena tervehtimään sitä. ”Ei saatana”, ulvahtaa se naurusta sitten itselleen ja lyö kätensä naamalleen. Miespoikamiespoika ehkä vielä poika. Katson epäuskoisena vierestä sen peiliin kiinnittämiä karvanoppia, wunderbaumia ja mietin onko se tosissaan vääntäessään rahisevaa bassoaan kovemmalle. Herääkö se yöllä koskaan pelkoon, minä ainakin herään, ajatellessani että maailmassa on ihmisiä joiden leuasta ja poskista työntyy koko ajan hitaasti karvaa. Tajuan peitto korvillani niitä ihmisiä olevan paljon, kaivaudun syvemmälle ja mietin pulisonkeja. Kiinnostuneena, analyyttisenä, siirtyen sitten hitaasti vahattuihin viiksiin, leukapartaan, kummisedän sänkeen millä se minun pienenä ollessani raapi poskeani. Rakennan parroista itselleni pesän ja nukahdan viimein. Aamulla laskostan ne haukotellen tyynyn alle, viikonloppuna työnnän valkopesun. Niin niistä tulee arkisia, työläitä silitettäviä. Seuraavan kerran kun minut haetaan yöllä ajelulle, nappaan muutaman autoon mukaan lämmikkeeksi. Kun pimeät yöt joskus loppuvat niin kesäteatteriin istuinalustaksi.

VILHELMIINA PALONEN

Biisin sanoituskurssin satoa

Monday, November 2nd, 2009

Karoliina Suoniemen ja Sami Anttilan ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Luonasi

Tapanani oli kävellä yksin kivun kanssa
se oli vain yksi ansa
johon aina lankesin

Kipuna saavuit elämääni
hohkasit kylmää ilmaa
silti kosketit vain pintaa
vaikka enemmän halusin

Mulla on kylmä ja oon yksin
vaikka enemmän haluan
Mitä enemmän täällä kärsin
sitä enemmän tajuan

Sä oot poissa ikuisesti, silti luonani sä oot
Syvällä sydämessä sä mut kokoat kun hajoon
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Sä oot kanssani vaikka sitä halua et

Tapanasi oli sanoa hyviä asioita
sanojasi noita
joita ymmärtänyt en

Hiljaisena tulin elämääsi
hiljaisuutena katosin
Ei rakkaudella ole hintaa
korkealle kapusin

Korkeammalle kuin luulin
tuli mukana kyyneleet
En tahdo uskoa, oon poissa
mutta toiveitas kuuntelen

Mä oon poissa ikuisesti, silti luonasi mä oon
Syvällä sydämessäs mä sut kokoan kun hajoot
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Mä oon kanssasi, vaikka sitä halua et

Hajoan, vajoan kiinni tähän maisemaan
Kiinnityn, unohdun kiinni kuvitelmaan

Mä oon poissa ikuisesti, silti luonasi mä oon
Syvällä sydämessäs mä sut kokoan kun hajoot
palasiin kipeisiin, teräviin ja koskettaviin
Mä oon kanssasi, vaikka sitä halua et

Meri Haapa