Archive for April, 2009

Proosan taiat ja taidot -kurssin satoa

Friday, April 24th, 2009

Hannu Simpuran ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.
—————————–

Hyvää yötä

Minua kutsutaan Wolffiksi ja tahtoisin kertoa teille jotain itsestäni. Kerron tarinan eräästä aivan tavallisesta illastani, kun tarkoituksenani oli mennä nukkumaan. Muistelisin, että ikää minulle oli kertynyt kuusi tai seitsemän vuotta tämän tapahtuessa. Toimitin iltapuuhani aivan tavalliseen tapaan, kävin suihkussa, söin iltapalaa, pesin hampaat ja puin yöpuvun päälle. Lopulta, kaiken tehtyäni, menin hetkeksi huoneeseeni ennen kuin piti alkaa nukkumaan. Huoneeseeni mennessäni satuin kuitenkin huomaamaan ulkovaatteeni naulakossa ja nappasin mukaani pipon, lapaset, villasukat sekä säärystimet. Vein vaatteet huoneeseeni ja menin olohuoneeseen toivottamaan äidilleni hyvät yöt ja antamaan hyvänyön suukon ja halin, minkä jälkeen menin takaisin omaan huoneeseeni. Nukkumaan en kuitenkaan vielä mennyt. Hiljaa laitoin säärystimet ja villasukat jalkoihini, painoin pipon päähäni, vedin lapaset käsiini ja hiivin sitten hiljaa takaisin äitini luokse olohuoneeseen. ”Äiti, en saa unta, tukehdun kuumuuteen”, totesin hiljaa hymyillen, kun äiti kääntyi katsomaan minuun. Hetken pysyin aivan vakavana, mutta lopulta äitini alkaessa nauraa, en minäkään pystynyt enää pidättelemään omaa nauruani. Lopulta kuitenkin riisuin ylimääräiset ulkovaatteet päältäni ja kömmin kiltisti sänkyyni nukkumaan. Tämä on varhaisin ja varmaankin myös hauskin vaatekokemukseni, jonka muistan.

Nimimerkki: Wolffi

—————————–

Opettele liikkumaan kuin miesopettaja!

Tässä kaksi harjoitusta, joita varten on tehty tarkkaa tutkimustyötä alakouluopettajien parissa. Kunnia kyseisistä toimintatavoista kuuluu kokonaan erään kuudennen luokan valvojalle. Kurssia varten on ehkä hyvä varata mukaan matemaattinen astelevy.

Harjoitus 1: kävely

Kädet siirretään suoraan kulmaan sivuille roikkumaan, ja pää nostetaan pystyyn. Yläkroppaa taivutetaan kohti eteen suoristettua jalkaa, ja jalkoja heilutellaan koko ajan hyvin rivakasti.

Harjoitus 2: istuminen

Valitaan mahdollisimman epäergonominen ja korkea jakkara, jonka jalat kiertää tukirengas. Tämän jälkeen harjoitellaan selän suoristamista ja vatsan työntämistä ulos, jotta päästäisiin autenttiseen lopputulokseen. Jakkaralle istuttua jalat työnnetään 45 asteen kulmaan sisäänpäin, ja varpaat lasketaan tukivanteen päälle. Kantapäitä ravistellaan hillittömästi, eikä selkää saa köyristää. Kädet lasketaan reisien päälle.

Nimimerkki: Valtzug

—————————–

Rakkaalle Freijalle!

Voi Freija, Freija, mitä menit kysymään. Miten olenkaan aliarvioinut sinut, ja kenties muutkin. Miten olenkaan ollut niin ajattelematon, etten ole kertonut sinulle aiemmin. Miten olen unohtanut, että sinä tietysti huomaat, miten Pariisi ei ikinä näe parhaita puoliani? Ovatkohan muutkin huomanneet? Varmasti. Voi, voi. Kai se on nyt sillä lailla, että minun on kerrottava se koko tulenlieskaepisodi. Kenties alusta lähtien.

Kai muistat sen, kun lähdin seitsemän vuotta sitten yhteisestä opinahjostamme kiertävän sirkuksen matkaan? Silloin, kun jätin opintoni kesken sen typerän trapetsitaiteilijan takia? Kun matkasin hänen mukanaan ympäri Eurooppaa päätyen Hollantiin? Kun satoi kaatamalla, ja sinä olit juuri saanut töitä teatterilta? Joka tapauksessa. Satuin silloin elämäni upeimpaan työpaikkaan, kuten hyvin tiedät, siihen suureen, kiertelevään esityskokonaisuuteen, jossa sain tilaisuuden esitellä taitojani. Pääsin mukaan tuliohjelmanumeroon ja jäin sille tielle, kuten sanotaan. Euroopan kauneimpaan, ja henkeäsalpaavimpaan työpaikkaan.

No, mutta, muistat varmaan, kun hohkasin tirehtöörinvaihdoksesta? Siitä, kun legendaarinen Mr Lepovsky, päätti jättäytyä kiertolaiselämästämme ja lähteä Karibialle purjehtimaan. Se oli ehkä kolme vuotta sitten. Hänen tilalleenhan palkattiin se nuori, vain muutaman vuoden minua vanhempi, ja viehättävällä tavalla kokematon, nuorukainen, jolla oli lähes valkoiset hiukset. Ne muistuttivat minua kuolleiden voikukkien höytyvistä, joita leijaili aina joskus koulumme rautaovilla. Muistat varmaan, miten rikkaasti kuvailin häntä ja hänen tuikkivia ja läikähteleviä, revontulen vihreitä silmiään? Se oli hieman yliampuvaa näin jälkikäteen ajatellen. Olin vain niin hullaantunut siitä, että Meidän sirkuksellemme otettiin nuori tirehtööri, vaikka nykyisinhän tirehtöörien tehtävät ovat kovin erilaiset kuin vielä 50 vuotta sitten. Muustakin.

Ikävä kyllä ne pehmeät elkeet, jotka olivat täysin ristiriidassa hänen karun, pohjoisen (hän on Islannista) ulkomuotonsa kanssa, polttivat minuun pysyvät jäljet. Hän osallistui esityksiini sytyttämällä minut tuleen, niin kirjaimellisesti kuin henkisestikin, ja minä jotenkin kadotin itseni ja löysin sen hänestä. Olin siihen mennessä kasvattanut läpipääsemättömän kuoren, jonka sisällä olin päättänyt, ettei mikään tulisi minun ja paloni väliin, mutta jotain tapahtui.

Niinpä siitä alkoi tämä tapahtumasarja, josta kyselit. Olin vasta alkanut havaita hänessä lupaavia merkkejä, kun sain kirjeen, jossa minua pyydettiin osallistumaan uuden, maailman suurimman sirkuksen, järjestämiin kilpailuihin. Ne oli määrä pitää Pariisissa, ja niiden palkinnoksi luvattiin paikka tämän uuden sirkuksen esityksissä. Ei tarvitsisi enää matkustaa ja saisi kohtuuttomasti rahaa. Ajatus houkutteli, mutta en pystynyt luopumaan tirehtööristäni. En vain pystynyt, vaikka kuinka haukuin itseäni tästä trapetsitaiteilijailmiön uusinnasta. Tuskissani kehitin finaaliesityksen keskikohtaan marginaalin, jossa tuliset poini kimpoavat kädestäni verhojen väliin . Tarkoituksena oli, että kumpikaan verho ei syty, mutta että näyttää siltä, että teen virheen.

Tällä tavoin olen keplotellut nyt kolmet kisat, koska ensimmäisten jälkeen tirehtöörini matkusti Pariisiin Budapestista vain lohduttaakseen minua. Hänen kasvoillaan oli peitelty ilon ilme, ja siitä tiesin, ettei hän halunnut luopua minusta. Ehkä minä olinkin tällä kertaa trapetsitaiteilija, koska tirehtöörini seurasi perässäni. Niin tai näin, olemme salailleet siitä lähtien, kulkeneet vaivihkaa toisen luota toisen luo. Olen osallistunut kilpailuihin ja epäonnistunut tarkoituksella vain, jotta kukaan ei saisi tietää, että olen kiintynyt Euroopan toisiksi parhaaseen sirkukseen, ja sen tirehtööriin niin, etten pysty vaihtamaan elämäni mahdollisuuteen, työpaikkaan, joka olisi täydellinen. Niinpä notkun nyt tirehtöörin vaunussa ja kirjoitan sinulle, oi Freija, että kaikki johtuu höpsöstä ja nöyryyttävästä tunteesta, joka polttaa minua niin, etten voi lopettaa tätä reissaamista.

Mutta, tuletko taas Barcelonaan festivaaleille? Haluaisin nähdä sinut ja pahoitella tätä kaikkea, etten ole kertonut. Olen ollut huono ystävä, toivottoman huono.

Rakkain, rakkain terveisin, tulennielemä ystäväsi

Susanna Peltonen

—————————–

Vaatemuisto

Kaupunki sykkii. Värivalot paistavat silmiin. Tuhannet sävyt, pienet keskustelunpätkät, ihmisten katseet ja heidän elämäntarinansa, jotka solmiutuvat hetkeksi yhteen ja eroavat taas moneksi eri tarinaksi, saavat kaupungin läpi kävelemisen tuntumaan seikkailulta. Tämä päivä jää yhdeksi muitten joukossa, eikä sitä muuta minun onneni. Onni on horjuvainen, ikuisesti tavoiteltavissa. Aika opettaa, ettei onni kestä kuin hetken. Tässä hetkessä piilee koko ikuisuus. Tämän hetken saan olla kaunis ja täynnä rakkautta, vaikka tuuli sotkee hiukseni. En pelkää enää katsettasi. En pelkää omaa heijastustani näyteikkunassa, tyttöä hameessa ja ulkohousuissa, silmät onnesta palavana.

Nimimerkki: Su

—————————–

Moka

Se oli hänelle täysin samanlainen perjantaiaamu, kuin mikä tahansa muu. Hän nousi ylös kello kuusi, käveli kylpyhuoneeseen, pesi kasvonsa, katsoi peilistä uurteisia kasvojaan ja pani jälleen merkille, mitä aika oli niille tehnyt. Hän veti aamutakin yöpaitansa päälle, työnsi jalkansa kuhmuraisiin, tummanvihreisiin saappaisiin ja avasi oven hengittääkseen raikasta kevätilmaa ja hakeakseen postin. Vanhan miehen mielessä pyöri (niin häpeällistä kuin se hänestä olikin) edellisen viikon tapahtumat ja erityisesti eräs henkilö, joka oli palannut hänen elämäänsä. Nimittäin sen huhtikuisen viikon tiistaina, oli muuttoauto saapunut Vihtatielle ja tuonut mukanaan jotain, mikä oli kääntänyt Juhani Kokon tylsän elämän kertaheitolla ylösalaisin. Ja jälleen hän mietti, voiko olla mahdollista, että oma nuoruudenrakkaus muuttaa eläkeikäisenä naapuriin. Ja pahus sentään, nuoruudenrakkaus, jota ei ole vielä 70 ikävuoden jälkeen ole pystynyt unohtamaan. Ja ne aurinkoiset päivät, jotka olivat vasta muutama kuukausi sitten palanneet Juhanin mieleen.

Muutama lintu kaarteli kirkkaalla taivaankannella. Ilma oli lämmin ja koulujen kesälomat lähellä.. Poika ja tyttö istuivat pyöriensä selässä jutellen vilkkaasti. He nauroivat. Pian tyttö heilautti kättään ja ajoi pois. Poika lähti polkemaan omaan suuntaansa hymyillen yhä leveästi.

Mutta siitä oli kymmeniä vuosia. Oli mahdotonta ajatella, että Saara yhä muistaisi. Mutta hänen katseensa oli kuitenkin viipynyt Juhanissa hetken pidempään.

Kevätjuhlapäivä. Saara oli tavattoman kaunis pitkässä valkoisessa mekossaan. Hän hymyili Juhanille ujosti. Juhani vastasi hymyyn. Todistukset annettiin. Toivotettiin hyvää kesää. Juhani ja Saara lähtivät yhtä matkaa kotiin, olivathan he naapuruksia. Aurinko paahtoi kuumasti. Juhanilla oli paljon sanottavaa. Oikeat sanat eivät kuitenkaan löytyneet. Sinä iltana Saara lähetti viestin. Juhanin sisällä kupli onni.

Mutta se ei ollut kestänyt. Juhani oli pettänyt Saaran luottamuksen. Saara oli kostanut. Katkeruus oli jäänyt muuriksi heidän välilleen. Juhani ei pyytänyt anteeksi, vaikka olisi halunnut. Eikä pyytänyt Saarakaan.

Se oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa. Juhani olisi halunnut juosta Saaran perään, pyytä anteeksi ja kertoa miten paljon Saara hänelle merkitsi. Saaran silmissä oli kyyneliä. Hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Heidän katseensa kohtasivat. Juhani laski katseensa. Kun hän nosti sen, Saara oli juossut pois.

Mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Vai oliko? Juhani sai hullun idean. Ja kun sellaisen sai, ei sitä voinut olla toteuttamatta. Juhani veti postit laatikosta ja kipitti sisälle minkä jaloistaan pääsi. Hän hapuili tärisevillä käsillään kirjepaperia.

Hei Saara

Mitä seuraavaksi? Miten hän voisi sanoa sen kaiken?

Juhani ei nukkunut koko yönä. Hän mietti, mitä Saara ajattelisi hänen kirjeestään. Mitä tapahtuisi seuraavaksi?

Aamu kuitenkin tuli, vaikka yö kuluikin hitaammin kuin mikään Juhanin elämän aiemmista. Hän suoritti tavalliset aamuaskareensa. Kun hän oli hakemassa postia, hän tapasi tiellä vanhan naapurinrouvan, jonka kanssa hänellä oli usein kinaa. Rouva katsoi häntä ja hymyili sitten kaikkitietävän ilkeästi.
“On sitä ruvettu tunteilemaan vielä tuossa iässä”, hän sanoi ja taapersi käkättäen pois. Juhania kammotti. Olisiko tuo vanha rupisammakko saanut tietää Saaran kirjeestä? Sillä jos oli… Ei, sitä häpeää Juhani ei kestäisi. Nimittäin alue, jolla Juhani asui tunnettiin Vanhusten alueena. Sinne oli muodostunut tiukka yhteisö, joka koostui lähinnä vanhoista, juoruavista mummeleista. Ja jos kadulla tapahtui jotain poikkeavaa, ei ollut epäilystäkään, ettei tämä yhteisö saisi tietää siitä. Ja mikä pahinta, äskeinen rupisammakko oli Yhteisön Päänoita, kuten Juhani häntä kutsui. Eli jos hän tiesi kirjeestä, viimeistään huomenna siitä tietäisivät kaikki mummot ja vaarit 500 metrin säteellä. Juhania huimasi. Täytyi ottaa porraskaiteesta kiinni. Juhani kompuroi portaat ylös kohti omaa asuntoansa, mutta pysähtyi kuin seinään nähdessään Saaran seisomassa kotinsa oven edessä.
“Hei”, Saara sanoi ujosti.
“He-hei”, Juhani änkytti takaisin.
” Se kirje…se oli kauneinta mitä olen ikinä kuullut.”
“Mu-mutta…”
“Hyss..”

Ja sinä päivänä syntyi Vihtatien kohupari. Juhani mietti vieläkin, oliko Saaran takaisin saaminen sen arvoista (vaikka tietysti hän tiesi että oli), että jaksoi kuunnella, kuinka naapurin rouva Hattula toisteli käkättäen: “En tiedä kuinka tämän sanoisin, mutta kadun kaikkea mitä tein kanssasi väärin. En ole ikinä uskaltanut sanoa, mutta rakastan sinua vieläkin “….Hähhhäähhää! Sinä se osaat sanoa asiat kauniisti.”
Mutta silloin Juhani puri hammasta ja kuvitteli, kuinka muuttaisi rouva Hattulan rupisammakoksi.

Nimimerkki: Su

—————————–

Vaatemuisto

Minä morsiusneitona. Minä. Morsiusneitona. Suloinen ajatus suli korvaani kuin voi kuumalle pannulle, sen täydellisen makuinen kaiku. Kuin hunajaa. Me sovimme yhteen kuin Romeo ja Julia, kuin Scarlett O’Hara ja Rhett Butler. Yksinkertainen laskutoimitus, kaksi plus kaksi. Äidin lempeä, lämmin ote, puristavakin, ohjasi minut hiljaiseen pikkuputiikkiin. Kello kilahti ilottomasti jossain yläpuolellamme astuessamme kankaita pursuavaan pimeähköön kauppaan.    Tuijotin kauppiasta henkeä pidätellen. Hänen kasvonsa, taltalla puuhun kaiverretut kasvonpiirteensä, syvälle juurtuneet ryppynsä.

”Vai pitäisi sinulle morsiuspuku löytää?” miehen ääni, hiekkapaperinkarhea, möreä. Hänen ajan kuluttamat silmänsä hymyilivät. Hän tarjosi vain mitäänsanomattomia, tylsiä mekkoja, värien sekamelskaa. Tavallisia. Keskinkertaisuuksia. Seikkailin korkeiden, juhlavaatteilla peitettyjen hyllykköjen väleissä, kunnes tielleni osui jotain odottamatonta.    Silloin minä rakastuin elämäni ensimmäisen kerran.

Sillä kauniilla, vaaleanpunaisilla ruusun terälehdillä koristetulla sekunnilla sydämeni pehmeni. Aivoni jäätyivät, paloivat, kumpaakin, en tiedä. En saanut sanaa suustani, en saanut edes henkeä; keuhkoni puristuivat ruttuun pieneksi sieväksi palloksi rintaani. Nyrkinkokoinen elin – isä erehtyi kerran nimeämään sen sydämeksi - takoi epämääräisesti kurkkuani kuin väkipakolla vaatisi ulospääsyä. Pienet, suuren kävyn mittaiset kämmeneni hikosivat ja puristuivat nyrkkiin Silmissä sumeni, näkökenttä heitti kuin humalaisella. Tältä siis tuntui rakastua, huomasin ajattelevani sumeasti ihailuni lomasta.  Ensirakkauteni kohde hohti kauniimpana kuin yksikään missi. Siellä se minua odotti, suorastaan huusi sovittamaan askeleet nopeammiksi, kimmelsi kuin kuudellatoista karaatilla varustettu sormus. Kenties se oli ommeltu vain minua varten, ehkä jo ennen syntymääni? Raukkaparka kököttänyt tylyn valkoisessa henkarissa jo monen monta pitkää vuotta, odottaen minua saapuvaksi, silmäillyt vaivihkaa ikkunaan kuitenkin aina pettyen uudelleen. Nyt tekisin historiaa, kunniaa meille molemmille. Hakisin sen viimein pois.  Näin jo itseni se päällä tätini häissä, keskellä tanssilavaa. Minä ja mekko. Kaikkien katseet vain meissä, loistaisimme säihkyvämmin kuin itse morsian. Mekon helma hulmuaisi ilmassa pyörteillen kuin hidastetussa elokuvakohtauksessa, joka ikisen henki salpautuneena. Minä ja mekko.  ”Mitäs pidät siitä mekosta, Milla-kulta?” äidin ääni kuului jostain kaukaa, valovuosien takaa, pitkän tunnelin toiselta puolen. Tuskin kuulin häntä, hänen heleää sointuaan. Näin vain rakkauteni, minun unelmieni mekon. Sen päällys, räiskyvän pinkkiä kahisevaa kangasta, kymmenittäin ja taas kymmenittäin pursuavia kerroksia. Rakkaani hihansuissa ja hameenhelmassa lepäsi samettiruusukkeita, kuin sokerilla kuorrutettuja mansikoita. Rinnuksilla komeili valtavan pinkki rusetti, samoin ristiselän tienoilla. Mekko oli kuin kermakakku, sen ruusukkeet kuin vaaleanpunaiset marengit.

”Haluan tämän, äiti.”  Ääneni oli vain etäisesti tuttu, haaveellinen, laskelmoiva. Tuo mekko tekisi minusta prinsessan, ihan oikean prinsessan. Roskakoppaan kaikki halvat ja epätoivoiset prinsessaleikit, Ruususen ja Lumikin kopioinnit, nyt minusta tulisi oikea, aineellinen, elollinen prinsessa. Näin naapurien lasten ihastelevat, kateudesta vihreät kasvot, kun he näkisivät minut tämä ylläni. Ehkä jostain ilmestyisi niin ikään pilvilinna suihkulähteineen ja torneineen, jos vain saisin tämän mekon. Kenties jopa itse prinssi sisältyisi mekkoon kiinnitetyn lappusen hintaan, kuka tiesi?  Kauppias naurahti pienesti, tottuneesti. Äidin korkokengistä aiheutuva kopse lähestyi minua, hän ojensi pitkän siron kätensä tarttuakseen hintalappuun, huokaisi.

”Onhan se toisaalta aika hintava, mutta jos aiot käyttää sitä tulevaisuudessakin, niin  kyllä me voimme sen ottaa.”  Sovituskopissa odottamattomat, epämiellyttävät mielikuvat lävistivät mieleni, sen jälkeen hiljaisena leviävä ymmärrys ja lopuksi outo, epämääräinen kuvotus mekkoa kohtaan. Näin edessäni itseni tuo unelmien mekko ylläni, mutta sen jälkeen kuvaan ponnahtivat myös naapurin tytöt, kuiskutellen, tirskuen. Mekkoani osoitellen. Heidän varsillaan riippui yksinkertaisemmat, hillitymmät vaatteet, sen kaltaiset joita rekisteröin vanhemmilla serkuillani, isosiskoillani. ”Tuohan on pikkulasten mekko”, ne kikattivat, tyrmäsivät. Pikkulasten.

Kyllä se nipisti, jättää niin kaunis mekko käyttämättä. Mutta siihen se jäi silti makaamaan, viattomana. Hyljättynä, maahan paiskattuna, erotettuna. Ei-haluttuna. Ja vaikka se lojuikin hengittämättä, melkein kuulin sen kuiskuttelun, tuskin ympäröivistä äänistä erotettavan sihinän, rukouspyynnön. ”Ota minut”, se manipuloi, yritti. ”Ota minut.”  Turha yritys. Minähän en sinua halua, katsoin sitä silmät palaen ja pikkuruiset suupielet vinhasti elehtien. En halua. Näytin sille kieltä. Se ymmärsi minua, vaikeni, luovutti epätoivoisissa kutsuissaan. Minä en repisi päälleni niin naurettavaa, suorastaan nolostuttavaa pinkkiä röyhelömekkoa, joka muistutti niin – niin – lapsellista. Minusta tulisi nyt varttunut, barbileikeistä uloskasvanut nuori tyttö, itsenäinen. Tyttö, joka ei tarvitse äitiä solmimaan kengännauhojaan. Minusta tulisi nyt koivun verso joka on auennut nupulleen, tammenterho joka kyllin kypsänä kykenee jättämään oksan, putoamaan puusta. Minä, ekaluokkalainen, seitsemän pitkää, venyvää vuotta elänyt aikaihminen. Iso. Seitsenvuotiaat eivät käyttäneet sellaisia pukuja, ehei. Maistelin suussani sanaa iso, se maistui hyvältä, kirsikkatikkukaramellilta.

”Eikö se ollutkaan kiva?” äiti ihmetteli silmät epäuskosta pullistuneina laahustaessani kädet tyhjinä ulos sovituskopin peilimaailmasta. Kyllä sitä rakkaudeksi kutsutaan, tosin meidän tarinamme ei loppunut niin sulosointuisesti kuin se alkoi.  ”Ei”, sanoa töksäytin punaiset suupielet alaspäin vääristyneinä. Isä tapasi sanoa, että minun suutani voisi verrata pieneen ruusunnuppuun, vasta puhjenneeseen. Lempeä kämmen, jonka liitin oitis äitiin, taputti ymmärtäväisenä päälakeani ja tarrasi käteeni. Äiti kiitti vuolaasti kauppiasta ja veti minut mukanaan väenpaljouteen kauppakadulle. Ennen kuin ihmismassa hukutti meidät jalkoihinsa, ehdin nähdä mekkokauppiaan vinkkaavan minulle silmää selittämätön ilme iäkkäissä kasvoissaan.

Nimimerkki: Sonia

—————————–

Ensimmäinen vaatemuistoni

Niin. Kuinka pienenä rakastinkaan piiloutua kuistille ja sovitella äitini vaatteita. Vedin raskaat takit päälleni ja sujautin mustat korkokengät jalkoihini. Kiedoin kaikki äidin värikkäät silkkihuivit kaulaani, pujotin kultasormukset sormiini ja asetin 70-luvun retrolasit nenälleni. Kampasin hiukseni huolellisesti ja työnsin niihin värikkäitä pinnejä. Ja ne helmet. Upeat, luonnonvalkoiset helmet, jotka otin ilman lupaa äitini korulaatikosta. Ilman niitä ja karmiininpunaista huulipunaa asuani ei voinut sanoa täydelliseksi.

Nimimerkki: nädd

—————————–

Moka

”Eiherrajumala, herrajumala, herrajumala”, hänen päässään takoi ja nopeasti silmälasejaan korjaten koitti parhaansa mukaan uppoutua sanomalehtipalstojen valituksiin. Siinä oli koira käynyt kuseksimassa muiden pihoilla, siinä taas terveydenhoitopalvelut eivät tyydyttäneet, eivät sitten tippaakaan. Itsekseen tuhahdellen – kahvikuppi läikkyi voihan nyt hemmetti – Gregory, pitkästi kolmillakymmenillään elelevä historianopettaja piti avuttomasti kiinni päämäärästään olla ajattelematta.

Sillä ajattelu johtaisi vääjäämättä muisteluun ja muistelu taas, noh, muistamiseen. Ja muistaminen oli tällä hetkellä viimeinen asia, mitä Gregory halusi.

Gregory pyyhkäisi pöytään hiljalleen imeytyvän kahvitahran puolihuolimattomasti paidanhihaansa, harmaaseen villapaitaan värjäytyi ikävä läikkä. Gregoryyn itseenkin sopi hyvin edellä mainittu kuvaus. Harmaa. Ja ajoittain läikkäinen. Sillä eihän mies aina niin tavattoman tylsä ollut. Joskus hän saattoi juoda kahvinsa mustana, ihan vain tuodakseen hieman jännitystä elämäänsä!

Jännitystä toi myös se fakta, että Gregory oli rakastunut. Kollegaansa, erittäin hemaisevaan neiti Pumpkiniin, joka opetti liikuntaa ja istui ruokailussa usein samaan pöytään. Neiti Pumpkinin hiukset muistuttivat aina jollain oudolla tavalla vakosamettia, ja hänen ihonsa oli kuin kuulas ja punakka omena. Nauru niin kirpeä kuin tuota omenaa olisi haukannut.

Mutta koska harmaa-Gregory ei ollut missään tilanteessa sinut tunteidensa kanssa, ei hän ollut nytkään. Vauvana hän ei ollut itkenyt ei sitten millään. Olla möllötteli vain viltin päällä, joskus saattoi hieman tuhista kun käsi vääntyi vaikeaan asentoon. Lapsena häntä ei pahemmin naurattanut. Kun muut juoksivat hippaa ja piilosta pihapiirissä, hän oli ja pysyi samassa piilopaikassa pihakoivun latvassa, joskus saattoi painaa hampaansa vasten kovaa puuta ihan vain koska se tuntui mukavalta. Nuoruus oli mennyt ohi ilman raivoamista. Hän ei oikein ymmärtänyt miksi muut vihasivat yhteiskuntaa ja vanhempiaan, kun ruokaa kerran oli ja suihkussa sai käydä. Ja nyt aikuisena tilanne pysyi samana. Gregory ei itkenyt, ei nauranut eikä suuttunutkaan. Mutta vahinko oli käynyt ja hän oli rakastunut.

Niin kuin ei tuntenut kovin rajusti, ei hän myöskään keskustellut. Siitä johtuen oli miehen vaikea hahmottaa miten nyky-yhteiskunnassa tulisi toimia vastaavanlaisessa tilanteessa. Tulisiko istua hiljaa neiti Pumpkinia vastapäätä, hymähtää välillä jollekin kommentille ja pureskella menemään porkkanaraastetta. Vai tulisiko kiivetä pöydälle, tarttua toista kädestä ja julistaa tunteensa suurieleisesti ja kuuluvasti koko ruokaseurueen kuullen.

Onneksi on olemassa kultainen keskitie, joka sopi paremmin kuin hyvin harmaaseen tottuneelle Gregorylle. Kultainen keskitie istuisi hymähdellen neiti Pumpkinin seurassa, ehkä jopa hymyilisi välillä, ja kun pääsisi kotiin, julistaisi tunteensa yksinkertaisesti ja yksityisesti.

Niinpä Gregory päätti ottaa ilon irti tämän päivän tekniikasta. Hän kaivoi esille supermegahuippu-matkapuhelimensa (kyllä vain, Gregory tiesi mikä nykyään oli must, in ja muodissa!) ja näpytteli varsin huolella tekstiviestin. Se ei sanonut paljoa, mutta aivan tarpeeksi. Kierteli ja kaarteli, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Painettuaan näppäintä lähetä Gregoryn sydän hyppäsi pari tahtia yli tai sitten jumputti muutaman kerran liikaa. Ei, ei, ei tässä näin voinut käydä! Miten ihmeessä tämän päivän tekniikka saattoi erehtyä näin perinpohjaisesti? Miten tämän päivän tekniikan avulla saattoikaan lähettää rakkaudentunnustuksensa väärään numeroon? Miten saattoikaan lähettää rakkaudentunnustuksensa parhaalle oppilaalleen, pelkkiä kiitettäviä kaikki numerot.

Ei auttanut muu kuin tuntea vahvasti, mitä hän ei normaalisti koskaan tehnyt. Gregory antoi paniikin velloa ylitseen tasan minuutin ennen kuin palasi takaisin tavalliseen. Pian vain anteeksi-väärä-numero-viesti perään, ja ehkä jälleen maanantaina kehtaisi astua luokan eteen.

Nimimerkki: Maybe

—————————–

Luokanvalvojamme kävely- ja istumatyyli

Kielten opettaja Raisa liikuskeli ennen sangen viehättävästi. Ruskeat kiharat pomppien ja kultainen valo silmissään hehkuen hän tanssahteli kauniissa koulussamme. Useina päivinä hän kiiruhti pitkin kelta-valkoista käytävää, jota koristaa kuukausittain vaihtuvat ahkerien oppilaiden taiteelliset ja hengelliset tuotteet. Hymy huulilla karehtien, nauru silmissä tuikkien, hän askelsi pitkästi ja keveästi yli likaläikkien, joita oppilaiden kengät vielä niinä menneinä kultaisina päivinä kantoivat syksyisestä maasta. Hänen täytyy olla tanssija taustaltaan, niin sulavasti ja pehmeästi hän pyörähteli luokassa etsiessään lisätehtäviä tiedonhaluisille oppilaille. Ihailevat ja hiukan kadehtivatkin katseet seurasivat häntä, missä tahansa hän liikkuikin. Luokan ikkunan takaa aurinko loi säteitään häneen, valaisi hänen kasvonsa ja heitti varjon liitutaululle; kuin keijukaiskuningatar liihottaa kansansa joukossa, saaden jokaisen tuntemaan itsensä arvostetuksi, samoin hän leijaili oppilaiden välissä tarkastaen tehtäviä ja antaen kullanarvoisia neuvoja jokaiselle niitä kaipaavalle. Oppilaat kuuntelivat hän äänensä heleää sointia haltioissaan ja tekivät ahkerasti töitä miellyttääkseen tuota kaunista olentoa, joka uhrasi aikaansa heidän valistamiseen.

Muutos pantiin merkille jo muutamassa kuunkierrossa. Raisan ennen niin kepeät askeleet törmäävät nyt maahan raskaasti ja tömähtäen, kuin haluten satuttaa tuota vankkaa lattiaa, joka on uskollisesti tukenut oppilaiden ja opettajien askeleita monta vuosikymmentä. Muut opettajat eivät myöskään enää saa nauttia hänen seurastaan välituntisin, sillä hän alkoi pysymään luokkahuoneessaan. Siellä hän istuu suurimman osan pitkistä ja antoisista koulupäivistä. Nimenomaan, istuu. Ei enää hiljaisia kahahduksia hänen pyyhältäessään oppilaiden ohitse läksyjä tarkistamassa, ei iloisia piruetteja liitutaulun edessä. Raisa vaan istuu pehmeässä tuolissaan ja tyydyttää sieltä käsin oppilaiden tiedonjanoa. Hänen kaunis luonteensa on toki säilynyt ennallaan, yhä kuulemme hänen suloista nauruaan ja kaunista ääntään.

Kaikki tarkkanäköiset ihmettelivät tätä outoa muutosta hänen liikuntatyylissään. Huhut kiersivät villeinä oppilaiden joukossa, jokaisella oli oma mielipiteensä asiaan. Mutta noin kuukausi sitten Raisa kertoi suurenmoisen uutisen, totuuden asiasta, tyrehdyttäen juorut, joista kaikki eivät olleen mitenkään imartelevia. Raisa ja hänen elämänrakkautensa, tuore aviomiehensä, ovat saamassa elämän kauneimman ja ihmeellisimmän lahjan, itse elämän! Ilahduimme asiasta ja olemme onnellisia heidän puolestaan, mutta siihen sisältyy myös surua: emme saa viettää viimeistä ylä-aste vuottamme hänen seurassaan. Kesällä hän jää äitiyslomalle, sijainen tulee pitämään ruotsintuntimme ja täyttämään Raisan luokanvalvojan jalot tehtävät. Raisa ei pääse luokkaretkellemme, jota olemme yhdessä ahkerasti suunnitelleet ja valmistelleet. Mutta me kaikki ymmärrämme sen ja iloitsemme parhaamme mukaan hänen elämänsä tärkeimmistä hetkistä.

Mari Haikonen

—————————–

Haaste ja mahdoton sellainen

Hän seisoo keskellä avointa tilaa, tiirailee ympärilleen väistäen samalla uteliaiden katseita. On kuuma, ainakin hänellä: ilmavirta ei ylety heiluttamaan hänen harvoja hiustupsujaan eikä puulattian viileys kykene lävistämään sinisiä villasukkia. Hän on kiusallisen tietoinen punoittavista kasvoistaan, yrittää keskittyä taivasten tarkkailuun. Tottahan toki katse olisi helppo kiinnittää kengänkärkiin, se nyt vain ei ole sopivaa. Aikuiset miehet eivät tuijottele häpeissään lattiaa. Viidenkympin rajapyykin ylittäneillä on tarpeeksi voimaa seisoa selkä suorassa, suodattaa nauruntyrskähdykset ja jatkuvan kuiskuttelu pois kuulopiiristä.

”Ja k-kuten olin sanote… eikun sanomassa, kirjan todennäköi – köh! –todennäköinen a-arvostus perustuu yleensä kahteen s-s-seikkaan…”
Miehen ääni tärisee, sitä se ei ole tehnyt koskaan ennen vastaavissa tilanteissa. Ehkä ne eivät ole olleet näin tärkeitä. Hän hengittää pari kertaa syvään ja yrittää uudestaan, mutta tällä kertaa sanat juoksevat kuulijoiden luokse yhtenä purona, niitä eivät erota välimerkit eivätkä tauot, ja hän on varma, että kukaan ei ymmärrä sanaakaan.

Hän uskaltautuu kurkistamaan naiseen, joka istuu häntä vastapäätä, kuulijajoukon eturivissä, mutta silti turvalliset kymmenen metriä erossa hänestä. Tämä katsoo häntä kiinnostuneena, ikään kuin haastaen (osaatko, pystytkö, uskallatko). Muut hänen ympärillään näyttävät lähinnä tylsistyneiltä. Mies hieraisee ohimojaan nopeasti, palaa sitten sormeilemaan paidasta irtoamassa olevaa langanpätkää. Hän kieputtaa sen sormensa ympärille ja nielaisee niin kuuluvasti, että eräs takarivin naisista nostaa hämmästyneenä katseensa kännykästään.

Sisäänhengitys, ja sitten ulos. Sisään ja ulos. Hän pystyy tähän. Jos hän haluaa vielä joskus toteuttaa unelmansa, hänen on pystyttävä tähän. Kaikki ei saa kaatua nyt, kun hän on tehnyt töitä vuosikausia saavuttaakseen juuri tämän hetken. Hänellä ei ole oikeutta tehdä virheitä, on keskityttävä olennaiseen.

”Jos joku tästä aiheesta tietää, niin se olen kyllä minä”, mies ajattelee ja hengittää vielä kerran syvään. Hän yskähtää, ääni kaikuu kuivassa kurkussa ja kuulostaa pelkältä rahinalta. Joku vilkaisee kelloaan, mies miettii, onko ollut hiljaa minuutteja vai sekunteja. Hän päättää kohdata haastavailmeisen naisen katseen ja hakea sieltä taistelutahtoa.

Vielä yksi yskäisy, kasvojen punoitus on jo hiukan lieventynyt, rauhoittuminen taitaa onnistua. Yksi, kaksi ja kolme:

”Ja n-nämä seikathan ovat varmasti kaikkien tiedossa. Öh. S-sinä siinä, siinä toisessa rivissä, k-kyllä. Os… osaatko sinä kertoa, mikä, tai siis mitkä, seikat ovat ky-ky-kyseessä?”

Hän on taas punastunut, tämä ei vain toimi. Mies pelkää, että nainen ei vastaa; että kukaan ei vastaa; että koko luento on katastrofi ja laajenee kovaa vauhtia kohti maailmanloppua. Mitä ihmettä hän tekee, jos hiljaisuus jää jälleen kerran roikkumaan ilmaan?

Hänen puhuttelemansa ujonnäköinen nuori tyttö kuitenkin kohentaa silmälasiensa asentoa ja avaa suunsa vastatakseen. Ei näytä edes yllättyneeltä. Yksi hengenveto sujuu jo mieheltä helpommin. Toivottavasti tyttö änkyttää hänen laillaan, hän ajattelee ja melkein unohtaa kuunnella vastausta.

Eikä tuntia ole kulunut kuin kymmenen minuuttia.

Nimimerkki: Kukkamultatyttö

—————————–

Vaatemuisto

Se kiertyy kotioven edustalta, rönsyävillä ruohotuppailla reunustettuna, aivan silmien edessä. Se kyyhöttää suojassa, hiekkapäällysteisenä, harmaana, tylsänä, kuosissa, joka  kantaa mitäänmerkitsemättömyyden kirousta. Vaikka ihmiset unohtavat, sekoittavat muistikuvia, turtuvat siihen, että kaikki lopulta pyyhkiytyy pois, ettei mikään edes uskottele itseään lopulliseksi. Vaikka ihmiset kaipaavat selkiytymistä muistoilleen, vaikka he mielellään kelaisivat parempaan menneisyyteen, vaikka heitä tuskastuttavat ajan haalistuttamat muistikuvansa, kukaan ei koskaan kysy menneistä tapahtumista pihatieltä. Kukaan ei koskaan edes tule ajatelleeksi, miten rajattoman kokemuksen se hankkii vain kyhjöttämällä paikallaan. Se tunnustelee ihmisten askelpituutta, painoa, oppii erottamaan alkukesän paljain jaloin, kylmyyden ja soran kovakouraisuuden vuoksi hammasta purren epäröidyt askeleet. Se tunsi pienen ihmislapsen aivan ensimmäiset, haparoivat, sorapintaa kevyellä kosketuksellaan hyväilevät askeleet niissä nahkakengissä, jotka voi tavoittaa enää vain valokuva-albumia katselemalla. Vain se tietää perheen kuopuksen kumisaappaiden muljahtelusta silloin, kun hän unohtaa laittaa villasukan kenkään. Se  erottaa perheen lapsien lenkkareiden lipsahtelun silloin, kun he eivät äidin jatkuvista huomautuksista huolimatta sitoneet kengännauhojaan kunnolla. Se huomaa heti, jos nuoret lainaavat vanhempiensa juhlakenkiä ja sipsuttelevat niillä harjoitellen luontevuutta. Se tietää äidin kiireisistä, horjahtelevista, korkojen pistävistä painalluksista, milloin juhlistetaan hänen ensimmäistä  työpäiväänsä, milloin tärkeänä ja siistinä pyyhällyksessä tuntuu vielä uutuudenviehätystä. Se huomaa isän tavan potkiskella soraansa, pöyhiä ja rapsutella sitä, ja silloin, kun isässä kuplii tavallistakin enemmän ärtymystä ja hän kaivertaa kuluneilla kengänkärjillään kuoppia pihatiehen, ottaa se oikeudekseen sujauttaa pienen, hiertävän kiven isän kenkään osoittaakseen ärtymystään.

Se rakastaa sadetta, kun lapset hyppivät sen lätäköissä, loiskuttavat viileää vettä ja kiljahtelevat, kun sade pääsee sisään heidän kaula-aukoistaan nihkeälle takin sisäpinnalle. Silloin se myötäelää lasten iloja, hyrisee heidän tunteistaan ja kaipaa ilmituloa.

Mutta talvea se vihaa. Se tuntee roudan säikeet itsessään. Se tuskin huomaa ihmisten topattua myllerrystä tunnottoman kylmyyden, lumen eristyspeitteen ja jään lipevän salakavaluuden lävitse. Se  kyhjöttää liian yksin. Yleensä sitä ja elämää, ihmisiä erottaa vain mahdottomuus, nyt välissä ilkkuu lisäksi kylmyys.

Niinä talvina, kun lunta sataa yksinkertaisesti liikaa, niin paljon, että perhe unohtaa, missä tie tekee taiteellisia mutkiaan ja tyytyy tallomaan polkuja ovelta suoraan portille, se tuntee yhä vahvemmin itsesäälin ja sen, miten paljon se voisi kertoa maailmasta, jos joku ymmärtäisi kysyä.

Nimimerkki: Klari

—————————–

Moka

Kello on puoli kaksitoista, lounasaika. Suuret visiot saavat väistyä puoleksi tunniksi välttämättömien motiivien täyttämiseksi. Mainostoimiston väki asettuu kahteen jonoon kuin päiväkotilapset, ruoan saa sentään säännöstellä itse. Raidallisessa neuleessaan ja lenkkitossuissaan mies vaikuttaa rennolta. Keskustellessaan kollegansa kanssa hän elehtii voimakkaasti kämmenet ylöspäin ja naureskelee pää taakse nykien. Näennäisessä huolettomuudessa on kuitenkin jotain laskelmoitua, hän puhuu kovempaa kuin olisi luontevaa ja hänen olkapäänsä valahtavat alas, jos hän ei kiinnitä niihin huomiota. Ehkä hän kaipaa vielä harjoitusta.

Miehen pää pyörii ympyrää, hän vilkaisee taakseen, kurkottaa kaulansa pitkäksi nähdäkseen ruokalinjaston yli ja käy silmillään läpi pöydät. Katse pysähtyy hetkeksi, sitä tuskin edes huomaa, ja pää nytkähtää luonnolliseen asentoonsa. Hän on löytänyt etsimänsä. Olkapäät vetäytyvät taakse, ryhti kohenee. Pieni naurahdus, kädet tarttuvat tarjottimeen.

Kirkkaanpunaisesta jakusta ei voi erehtyä. Nainen istuu salin takaosassa selin linjastoon, hän on saanut jo ruokansa. Nainen on ehkä nelissäkymmenissä, hieman nuorempi kuin mies. Paljon muuta ei mies tiedäkään. Lapsia naisella ei ole, se kävi ilmi ainoassa keskustelussa, jonka he ovat käyneet. Mies tosin ei puhunut mitään, firman muut osakkaat kylläkin. Hymähtelyasteelle taantuminen uusien ihmisten seurassa ei ole tavatonta miehelle, mutta aina se ei harmita yhtä paljon kuin silloin.

Mies on punajakkuisen naisen ystävättären takana. Ei hän tunne tätä ystävätärtäkään, eikä se seikka harmita miestä tippaakaan. Liian äänekäs, liian tekopirteä. Mies latoo tarjottimelleen ruokailuvälineet ja salaatin, lämmin ruoka on väliaikaisesti loppu. Mies kiroaa mielessään. Hän tahtoisi kovasti kääntää päänsä vastakkaiseen suuntaan.

Ystävätär hermostuu odottamiseen ensimmäisenä ja poistuu jonosta huomauttaakseen ruoan loppumisesta kokkia. Tarjotin jää linjastolle. Leivät ovat linjaston päässä, ja kärsimättömimmät loikkivat jonon perältä leipäkorille saadakseen jotain tekemistä käsilleen. Mies, vaikka moisesta hätäilystä ärsyyntyykin, jättää hänkin tarjottimensa hetkeksi vartioimatta. Hän käy sieppaamassa kouraansa sämpylän ja palaa jonoon. Hän ottaa tarjottimelta veitsen ja alkaa halkaista sämpylää kahtia.

Miehen sydänalassa tuntuu ikävä humahdus, kun hän tajuaa. Veitsi tippuu tarjottimelle, hän astuu taemmas oman tarjottimensa vierelle. Ystävätär saapuu takaisin ja on hihityksestään päätellen huomannut miehen erehdyksen. Mies oli leipien luota tullessaan luullut ystävättären tarjotinta omakseen ja tarttunut tämän veitseen.

Mies ei katso ystävättäreen päinkään, hän teeskentelee ettei mitään tapahtunut. Naisen hihitys tyrehtyy, hän vilkaisee miestä vielä kerran, ja kun mies itsepintaisesti on huomioimatta koko tapahtumaa, antaa ystävätärkin periksi. Lämmin ruoka saapuu vihdoin.

Mies on hiljaa ja odottaa vuoroaan. Hän on unohtanut olkapäänsä, hän keskittyy tuijottamaan ruokalistaa, vaikkei näekään kirjoitusta. Puheensorina alkaa uudelleen, ehkei se koskaan tauonnutkaan.

Ystävätär poistuu ruokajonosta ja suunnistaa salin takaosaan. Mies ei vilkaisekaan sinne päin, mutta arvaa, minne ystävätär istuu. Mies harppoo vastakkaiselle puolen salia ja istuu selin linjastoon. Hän kuulee yhä korvissaan ystävättären hihityksen, mutta ei osaa sanoa, onko se todellista. Miehen niska muistuttaa väriltään naisen jakkua.

Nimimerkki: Irvistys

—————————–

Opettajakuvaus

Lyhyytensä takia hän vaappuu kävellessään kuin koripallon niellyt ankka. Jokaisen askeleen jälkeen vaikuttaa siltä, kuin hänen pitäisi pysähtyä lepäämään. Seinästä pitää ottaa tukea portaita noustessa. Säälittävää. Ja hänen pitäisi olla mallina oppilaille? Kulahtaneet kengät näyttävät olevan valmiita halkeamaan jokaisella vaivalla otetulla, laahustavalla askeleella. Näiden laahaavien askeleiden takia hän onkin saanut lempinimen ”Norppa”.

Antti Somero

—————————–

Opettajakuvaus

Ei Fonttis oikeesti istu luokassa. Se röhnöttää auringonottotuolissa, katse autuaasti taivaissa, jalat ojentuneena pitkälle eteen. Kädet roikkuu sivuilla epämääräisesti, kuin meditaatioasennossa. Sieltä se sitten selittää argymontasiionia, siis argumentationia. Ranskaks. Samalla äijä pyörittelee niskaansa, venyttelee koko luokan edessä. Eksentrinen ihminen, Fonttis siis.

Ella Saxen

—————————–

Opettajakuvaus

Törmi valuu eteenpäin kaksi metriä minun edelläni. Valuu. Tuijotan niskan poimuuntuvaa nahkaa. Siinä kasvaa piikikästä sänkeä. Otan tarjottimen. Törmi ottaa tarjottimen. Hengittää vaikeasti ja on kauttaaltaan hikinen. Hiki välkkyy pieninä pisaroina kauluksen yläpuolella. Korvalehden syrjällä. Kämmenessä joka nyt kiertyy kauhan ympärille. Me molemmat otamme jauhelihakeittoa.  Törmi täyttää lasin kevytmaidolla. Kolme porrasta. Törmin ruho heilahtelee puolelta toiselle. Liike on irvokas ja hidastettu. Törmi pitää huulia raollaan. Niiden välissä sylki liikkuu hengityksen mukana. Olen niin lähellä että kuulen. Salaattipöytä ja leipäkorit. Törmi pysähtyy. Kääntää päätään nopeammin kuin uskoisi. Silmät säpsähtelevät. Väistelevät otsalta putoilevaa hikivirtaa. Törmi katsoo minua. Sanoo tahtovansa poissaoloselvitykseni. Viime tunnilta. Nyökkään. Törmi nyökkää. Sitten jatkaa eteenpäin. Kiireettä.

Nimimerkki: Enni
—————————–

Opettajakuvaus

Sari, uskonnon opettaja, kävelee ohitse. Oikea käsi pitelee kirjoja, toinen roikkuu vapaana, liikkuu kävelyn tahdissa. Näyttää oudolta… Ylävartalo pysyy paikallaan, käsi vain liikkuu. Vastakkaiseen suuntaan sen puolen jalan kanssa. Näyttää kankealta… Vaan tiedän, hän ei ole kankea. Musta vyö karatesta, hän ei voi olla kankea. Seisoo ja kävelee suorana, polvet joustavat hiukan. Suoraan, horjumatta, hän kävelee käytävän toiseen päähän.

Isoja askelia. Ei kovin naisellista… Muistan, hän on ollut hoikempia, kauniimpi. Ei sillä väliä. Pitkiä, nopeita askelia, ja kengät narisevat. Ovatko ne hänen tyylisensä? Hän oli ennen siro. Maihinnousukengät, ruskeat ja narisevat, eivät ole sirot. Narina, se ärsyttää. Harmittaa minua. Tasaisen kävelyn tahdittaa ”nirsk nirsk”.

HÄN KATSOO NOJATUOLEILLA ISTUVIA OPISKELIJOITA. KASVOILLA SEESTEINEN, KILTTI ILME. HÄN SAATTAA PYSÄHTYÄ, JUTELLA. HÄN ON MUKAVA. SITTEN HÄN JATKAA KÄVELYÄ, PITKIÄ ASKELIA JA VASEN KÄSI HEILUEN, YLÄVARTALO PAIKALLAAN. HÄN KATOAA LUOKKAAN. SEURAAMME, ISTUMME. NARINAN MYÖTÄ HÄN SULKEE OVEN, NOJAA PÖYTÄÄN SÄÄRET RISTISSÄ.

Kun hän seisoo, hänen ylävartalonsa liikkuu, jalat pysyvät paikallaan. Jalat yhdessä, toinen käsi taskussa, toinen osoittaa tyhjyyteen.  Hartiat liikkuvat. Hän tapaa seistä kädet taskuissa. Kyynärpäät taipuvat, taitavat olla ylinotkeat nivelet. Näyttää inhottavalta. Hän osoittaa sormellaan hymyillen kertoessaan. Joskus hän kävelee taululle, toinen käsi taskussa, toinen heiluu. Niin hän aina liikkuu.

Nimimerkki: Faline

—————————–

Moka

Pertti suuntasi katseensa taivaanrantaan, missä viimeiset auringonsäteet hiljalleen katosivat horisontin taakse. Huokaisten hän jatkoi matkaansa kapealla ja hänen tuurillansa myös petollisen jäisellä metsäpolulla. Väristykset kulkivat hänen selkäpiitään ilman yhtäkkiä pakastuessa. Seppo oli parin entisen koulu-kaverinsa kanssa päättänyt lähteä tälle pienellä ”vaellusretkelle” kun aurinko oli vasta ruvennut kipuamaan taivaankannelle, ja silloin ajatus olikin tuntunut huumaavalta, mutta nyt vain yhden pienen otsalampun valossa kylmästä hytisevä joukko alkoi vakavasti harkita päätöksensä järkevyyttä. Hitaasti he kuitenkin jatkoivat matkaa vuorotellen kaatuillen liukkaassa ja jyrkässä rinteessä.

Pertti ronskina suomalaisena oli onnistunut toistaiseksi kaatumaan vähemmän kuin muut, koska oli tottunut kulkemaan lumella ja jäällä. Hänen ystävänsä olivat kotoisin Israelista, Yhdysvalloista, Englannista ja Ranskasta joten heidän matkansa katkaisi aina välillä hiemankin jäinen kohta. Taas kerran kuului huuto ja otsalampun valo katosi. Joukon johtaja Avi oli onnistunut liukastumaan ja kieri nyt huimaa vauhtia rinnettä alas otsalamppu vilkkuen kuin viimeistä päivää. Lopulta Avi pysähtyi ja muut liukastelivat hänen luokseen, noin kymmenisen metriä rinnettä alaspäin. Pertti saapui paikalle ensimmäisenä ja auttoi raskaasti kiroilevan Avin jaloilleen. Pian joukko jatkoi horjuvaa matkaansa pimeyden halki. Pertti kulki jonon puolivälissä varmoin askelin tähyillen samalla pientäkin merkkiä lähestyvästä kylästä, johon seurue oli tähtäämässä. Yhtäkkiä mahdoton tapahtui. Polulla oli ilmiselvästi ollut mustaa jäätä, sillä yhtenä hetkenä Pertti oli tähyillyt metsän siimekseen ja toisena hän jo kieppui uhkaavaa vauhtia edessään kulkevaa Maxia kohti. Törmäystä ei voinut välttää ja kohta Pertti ja Max liukuivat yhtä matkaa alas rinnettä yhä kasvavalla vauhdilla. Pian rinnettä alas viuhuikin liuta huutavia eläkeläisiä jotka yrittivät saada epätoivoisesti vauhtiaan pysäytetyksi. Hetken huiman luisun jälkeen puu pysäytti matkalaiset ja pian maassa makasikin kasa hysteerisesti räkättäviä ukkoja.

Naiset olivat kulkeneet pari metriä Pertin jäljessä, joten olivat säästyneet tältä pieneltä tapaturmalta. Nyt he ryntäsivät uhkaavasti lipsuen selvittämään, oliko papparaisille käynyt pahasti. Kesti kyllä hetken aikaa kun joukko saatiin takaisin pystyyn ja matka jatkui. Pertti sai tämän pienen möhläyksensä pian anteeksi ja loppumatkan vitsailtiinkin siitä, että kenelläkös olikaan se paras tasapaino.

Nimimerkki: Wanderer

Nuortennovelli-kurssin satoa

Monday, April 20th, 2009

Salla Simukan ohjaaman novelli-kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

”Kulta, lohikäärmeitä ei ole olemassa.”

”Niinhän sinä luulet.”

Äiti huokaisi väsyneenä. Olimme käyneet taas saman vanhan väittelyn. Äiti sanoo aina että minun kuuluisi nuorena mieluummin uskoa enkeleihin, kuin lohikäärmeisiin tai keijuihin. No, vähän vaikea uskoa johonkin mitä ei ole nähnyt. Nyt varmasti herää kysymys, olenko muka nähnyt lohikäärmeitä. Ja vastaus on kyllä, kyllä olen nähnyt.

-Heippa Susku! Henna huikkasi ajaessaan omalle tielleen.

-Heippa. Nähdään huomenna. huikkasin takaisin. Jatkoin matkaani yksin. Ilma oli miellyttävä.

Vaikka aurinko ei paistanutkaan täydeltä terältä oli mukavan lämmin. Lounaistuuli heilutteli lempeästi hiuksiani. Tänään voisi poiketa metsän kautta kotiin.

-Moi Susanna. Käännyin ja meinasin kaatua hämmästyksestä. Tervehtijä oli Miika.

-Mo-moi. älähdin tönkösti. Poika hymyili ja ajoi pyörällä matkoihinsa. Uskomatonta..Siis Miika moikkasi mulle. Minulle, ei-kaunis- tai erikoiselle tytölle. Sydämeni löi tuhatta ja sataa ja kasvoja kuumotti. Voi kuinka typerältä varmaan kuulostin, ja näytin. Voi, kehtaisinko mennä edes huomenna kouluun, ehkä voisin sanoa että olen kipeä.. Ei, ei äiti menisi enää kuumemittari- lämmitetty-patterissa-harhaan.

Ennen kuin huomasinkaan, olin saapunut metsän reunaan. Hyppäsin pienen ojan yli ja lähdin tarpomaan eteenpäin. Metsän ilma oli raikas, pari kevätlintua lauloi puiden oksien suojassa.

Olin niin ajatuksissani, ette edes huomannut, että olin tullut jo melkein takapihalleni asti.

Juuri kun olin pyrähtämässä juoksuun ja hyppäämässä ojan yli, silmiini osui puunjuurella oleva möykky. Kävelin puun luokse. Sen edessä oli sileä, suuri muna. Nostin sen käsiini, se oli liian kevyt kiveksi mutta liian painava ja suuri linnunmunaksi. Muna oli turkoosin kirjava. Minkäköhän eläimen muna se oli? Päätin ottaa sen kotiin, ehkä jos sitä hautoi siitä  kuoriutuisi jokin lintu! Otin repun selästäni ja laitoin munan sinne.

Menin varovasti ojan yli ja siitä etupihalle.

Avatessani ovea, vasta leivotun pullan tuoksu tulvi nenääni, äiti oli leiponut tänään.

-Susku, sinäkö siellä? äiti huikkasi keittiöstä.

-Juu, moi! huusin takaisin riisuessani kenkiäni. Ensin minun täytyisi livahtaa yläkertaan viemään reppuni huoneeseeni. Kipusin portaat ylös, jätin repun huoneeseen ja tulin takaisin keittiöön.

-Mites päiväsi meni?  äiti kysyi.

-Ihan hyvin. vastasin ottaessani leikkuulaudalta uunituoreen pullan suuhuni.

-Mä meen tekemään läksyt.

-Juu, mee vain.

Juoksin portaat ylös omaan huoneeseen. Varmistin ettei äiti tulisi perässäni ja säntäsin repun luokse.

Avasin vetoketjun ja otin munan esiin. Se oli kaunis. Ja niin sileä. Mikäköhän se oli?

Muistin kuinka veljeni oli viime kesänä löytänyt linnumunan ja hautonut sitä lämpölampun alla kunnes se oli kuoriutunut. Ehkä se toimisi myös tämän suhteen. Lämpölamppu oli kylläkin autotallissa ja jos hakisin sen äiti ihmettelisi mihin tarvitsisin sitä. Ehkä pöytä lamppu kävisi. Se on myös aika kuuma. Nostin munan lampun alle, tuijotin sitä hetken aikaa, jos se vaikka kuoriutuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Kyllästyin ja rupesin tekemään läksyjä.

Krätss. Mitä ihmettä? Nostin katseeni historian kirjasta ja haukoin henkeä. Pöydällä olevaan munaan oli ilmestynyt särö. Nousin lattialta pöydän viereen. Muna heilui, ja rasahteli. Se kuoriutuu!

Siitä putkahtaa jo jalka! He-hetkinen..tuo ei ole linnun..En ehtinyt miettiä sitä kauempaa, kun jo koko muna oli rikki ja pöydällä makasi lisko! Suuni loksahti auki.

Lisko katsoi minua kirkailla sinisillä silmillään. Huomasin sen selässä jotain, joka sai minut haukkomaan lisää henkeä: siivet! Sehän oli lohikäärme! Uskomatonta..

Siivet olivat täysin normaalit, mutta niiden tyvessä oli pehmeää untuvaa.

Lohikäärme oli noin kymmenensentin mittainen, ja sillä oli pienen pienet sarvet ja sen kirkkaat silmät tarkkailivat minua. Iho oli suomuinen ja tummanvihertävä. Liikutin kättäni hitaasti koskeakseni siihen.

Pieni tulipallo sinkosi sen suusta kättäni kohti, vedin käteni pois viime hetkellä.

-Tuhma! Noin ei saa tehdä! Lohikäärme veti suippokorvansa luimuun anteeksipyytävästi.

Hymyilin ja rapsutin sen vatsaa. –Sinulla pitää olla nimi. Katselin ympärilleni etsien sopivaa nimi-ideaa. Sitten silmäni osuivat edelleen aukinaiseen historian kirjaan ja sieltä nimeen Julius Caesar.

-Nimesi olkoon Julius. Julius Caesarin mukaan. Eli Julkku. lausuin. Olin hyvin tyytyväinen itseeni, nimi oli täydellinen.

Päivät kuluivat, Julius oli kohta jo parin kuukauden ikäinen. Se oli kasvanut valtavasti.

En voinut pitää sitä enää vaatekomerossani. Suurin osa siipien tyvissä olevista untuvista oli kasvanut kauniiksi valkoisiksi suliksi. Sen väri oli haalistunut vaalean vihreäksi.

Julius oli jo yli pöydän korkuinen ja aina nälkäinen. Hampaat olivat parista millistä kasvaneet jopa kolmen sentin mittaisiksi.

Mutta edelleen samat pentumaiset silmät tapittivat anovasti, aina kun söin jotain.

-Ei, et saa keksiäni. En anna sinun lihoa, olet muutenkin jo liian iso. sanoin. Pettyneenä se panoi korvansa alas, mutta keksi sitten kynän pöydälläni. Se nappasi sen ja alkoi järsiä sitä.

-Ei! Tuhma Julius noin ei saa tehdä! toruin ja nappasin kynän pois. Se vinkaisi tuohtuneesti ja pieni liekki tuprahti sen suusta. Katsoin sitä säälien, -Sinulle pitää keksiä kyllä jokin toinen piilopaikka, sellainen jossa voit järsiä jotain.

Nousin ylös tuolilta ja menin ovelle. Hiivin porrastasanteelle, hienoa ketään ei näkynyt. Hain Juliuksen ja kannoin sen varovasti portaita alas ja takaovesta ulos. Että se osasikin olla painava!

Ulkona katselin ympärilleni. Metsä! Aivan, Julius voisi olla metsän reunassa, suuren tammen alla joka oli meidän pihaamme jotenka siellä ei kävisi kukaan. Talutin lohikäärmeen tammen luokse. Silittelin sen suomuista kylkeä ja siipiä.

Siitä on jo kaksi vuotta. Lohikäärmeeni on täyttänyt ajatukseni kaksi vuotta. Se on jo valtavan kokoinen. Ensin pelkäsin että joku näkisi sen. Kuitenkin sillä tuli uusia kykyjä esiin. Julius pystyi muuttumaan näkymättömäksi, etteivät muut kuin  minä nähneet sitä.

Perjantai koulu päivä meni onneksi nopeasti rennoilla tunneilla. Viimeisenä oli liikuntaa.

Tunnin jälkeen puin nopeasti vaatteet päälle ja lähdin säntäämään ulos pukkarin ovesta.

-Hei Suski, voitsä kulkee tänää? Henna huikkasi. Katsahdin häneen päin, näin että hänellä oli vasta alustoppi päällään, ja minulla oli kiire. En kuitenkaan viitsinyt kieltäytyä, joten jäin odottomaan.

Suuntasimme pyörätelineille, jossa Hennan jopo oli. –Etkö ole vieläkään saanut pyörää? hän kysyi minulta. Huoh, hän tiesi vastauksen varsin hyvin, –En halua tulla pyörällä kouluun, tykkään mieluummin kävellä. sanoin kyllästyneesti. Vihreät silmät katsoivat epäilevästi  tummiksi värjättyjen hiusten alta.

Hennan taluttaessa pyöräänsä hän jutteli iloisesti. –Arvaa mikä ois tosi siistii? Se jos ois oma lohikäärme!

Hah.

–Siis mieti nyt, sillä vois lentää ja se ois aivan ihana siipiä ja suomuja myöten.

-Sinulla ei ole kyllä aavistustakaan mitä toivot. sanoin naurahtaen. Tyttö näytti närkästyneeltä ja sanoi –Miten niin? Se olisi ihanaa.

-Sinulla on väärä käsitys ihanasta. Nyt hän näytti jo loukkaantuneelta.

-Mistä sinä niin päättelet. Puhut kuin sinulla olisi kokemusta.

Niinhän minulla onkin! Teki mieleni huutaa, mutta sen sijasta kohautin vain harteitani. Henna puuskahti.

-Moikka Suski. hän sanoi ja kääntyi omalle tielleen.

-Heippa. Nähdään huomenna. huikkasin takaisin.

-Moi Suski. tuttu ääni tervehti takanani. Käännähdin ja olin lentää selälleni. Tervehtijä oli Miika.

Lapsuuden ihastukseni, jonka kanssa olin päässyt samalle luokalle. Poskeni punehtuivat, hän kutsui minua lempinimellä. –Moi. sanoin rohkeasti. Hän hymyili lämpimästi ja ajoi ohitseni. Hän oli edelleen aika söpö. Sitten muistin, että minun täytyisi käydä katsomassa Juliusta.

Pyrähdin puoli juoksuun, vaikka jalat olivat aivan muusina sählyn pelaamisesta.

Kaarsin suoraan takapihalle ja sieltä puulle. –Julkku! kutsuin. Puun takaa kuului oksien rahinaa ja näin siipien  pitkät sulat. Kiersin sille puolelle jossa Julkku makasi uneliaana maassa. Polvistuin silittämään sen päätä. –Nukuitko sinä? kysyin lempeästi. Lohikäärme inahti suloisesti ja nousi ylös.

Se oli jo kymmenen kertaa minua suurempi. Katsoin pää ylöspäin kallellaan, kun se oikoi siipiään.

Osasikohan se lentää.. –Hei, Julius. sanoin. Lohikäärme käänsi päätään ja katsoi minua kysyvästi.

-Haluisitko sä vähän lentää? maanittelin. Se haukahti iloisesti. Nauroin, kapusin sen selkään.

-Lähdetäänkö? Julius haukahti taas ja heilautti siipiään. Horjahdin äkkinäistä liikettä. Jännityksen väreet kulkivat selkääni pitkin. Parilla siiven iskulla olimme jo korkealla puiden yläpuolella. Minä lensin, minä tosiaan lensin lohikäärmeellä! Nostin käteni ilmaan ja kiljuin riemusta. Viima ujelsi korvissani ja heilutti vaaleita hiuksiani. Mahtavaa! Nauroin ja kiljuin silkasta ilosta. –Nopeammin, korkeammalle! huusin. Julkkukin nauroi ja teki pari kieppiä ilmassa ja se jälkeen kiisi kohti maata.

Pian olimmekin laskeutuneet pienen mäen päälle. –Se oli hauskaa! huudahdin edelleen hengästyneenä. Julius hymyili, se ei ollut enää poikasen huvittava ja ilkikurinen virnistys, vaan aikuisen lempeä ja haikea hymy.

Iloinen tuuleni lopahti hieman kun tajusin, mitä rakas lemmikkini aikoi. –Ei…ei sinun ole..et saa. Ääneni murtui. Kyyneleet eivät olleet kaukana. –Älä..älä jätä minua, nyyhkytin. Suuret kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Julius painoi turpansa lohduttavasti poskeani vasten. Kiedoin käteni sen ympärille ja itkin, itkin vuolaasti katkeruuden kyyneliä. Lohikäärme veti päänsä pois ja katsoi minua surullisilla silmillä. Sillekin tulisi ikävä. –Ahhjj. se lohdutti. Ymmärsin että se halusi sanoa, että sen oli mentävä nyt, se oli jo tarpeeksi iso. –Tiedän, mutta mun tulee ikävä sua. Sä..en pystynyt nyyhkytykseltäni sanomaan sitä. –Sä oot mun paras ystävä.

Se kallisti päätään anteeksipyytävästi, ja lohdutti omalla haukahtelevalla kielellään. Sinun on ymärrettävä, minun täytyy mennä nyt. Älä ole surullinen, kaikkien on joskus valittava tiensä. Niin myös minun. Sinulla on hyviä ystäviä, perhe ja oma elämä elettävänä. Et voi elää sitä, jos minä jään. Enkä minä voi elää omaa elämääni.

-Mutta…

Älä itke, elämä on tärkeää, sitä ei saa haaskata. Jos jäisin, niin kaksi elämää menisi hukkaan.

Vaikka kuinka kauas lentäisin, tulet aina olemaan paras ystäväni. Ymmärräthän?

Purin hammasta, etten itkisi enää. Juliuksen sanat tekivät minut surulliseksi mutta silti rohkaisivat.

-Kyllä minä ymmärrän. kuiskasin. –Sinun on lähdettävä omiesi pariin. Vetäisin turvan syleilyyni.

Lohikäärme nytkähti, mutta sitten kietoi käpälänsä ja siipensä ympärilleni. –Rakastan sinua. kuiskasin sen korvaan. Höyhenet kutittivat korvaani. –En unohda sinua. Tunsin kuinka lohikärmeen suuri ja lämmin kyynel valui kasvojani pitkin. Päästin sen syleilystäni ja katsoin Juliusta, joka oli pienestä poikasesta kasvanut aikuiseksi lohikäärmeeksi. Se haukahti hyvästiksi ja kohosi siivilleen.

Katsoin taivaalle, kun se lensi pois

Uskoin unelmaan ja se toteutui. Olin onnellinen. Mutta unelma siivet selkään sai,  ja lensi pois. Katsoin haikeana sen perään, mutta en ollut surullinen, sillä sitä niin rakastin ,että annoin sille vapauden.

Nimimerkki: Omenasooda

—————————–

Se oli ihan normi päivä, keskipäivällä ylös ja röökille. Vierotusoireet alko olla kovat, ja lähdin ettimää jengiä jos joku ostais ´mulle kaljat ja hommais piriä. Sinä päivänä mun elämä muuttu. Mä en ollu koskaan ennen jääny kiinni. Soitin yhelle kaverille, joka hommais kamaa halvalla. Kuteita suurimmaks osaks, mut kyl se huumeitakin välitti. Taksa oli, että jos vaikka takki makso 300, niin likka velotti 100e. Menin baariin jonka nimi oli Godsmack ja löysin pari kaveria, joilla oli rahapula niinku mullakin. Me päätettiin ryöstää läheinen alko, koska se oli tähän aikaan suljettu. Sorkkarauta mukaan ja menoksi. Mä avasin oven ja ne meni tutkimaan kassaa samalla kun mä pengoin hyllyistä kossua. Me rikottii ikkuna ja hälytin laukes, tottakai me oltiin unohdettu se. Kytät tuli ja kaverit pääsi pakoon, mut mä en ehtinyt ulos asti. Mut sai kiinni tummahiuksinen, melko söpö jätkä, joka oli vahvuudesta päätellen käyny kuntosalilla jo muutaman vuoden. Pitkäkin se oli, ainakin 185cm, joka oli aika paljon verrattuna mun 160 cm:n pituuteen. Se vei mut kamarille ja kuulusteluissa sain selville sen nimen. Brandon Birmingham. Brandon oli mulle melko ystävällinen, vaikka olikin just pidättänyt mut. Se kysyi kysymyksensä asiallisesti (kielsin kaiken, vaikka se oliki saanu mut kiinni rysän päältä) eikä suuttunu vaikka ties mun valehtelevan. Se nauroi koko ajan. Pimee jätkä. Eikö se tajunnu et sen käytös oli loukkaavaa??!! Mä vietin vankilassa seuraavat 3 kuukautta, ja aina kun Brandon oli vuorossa nii se tuli juttelemaan mulle. Yhtenä päivänä se toi mulle kirjan ja mutis niin hiljaa että tuskin mäkään kuulin “tää on sulle. lue vaikka jotai nii saat ainaki vähä muutaki tekemistä ku kattoon tuijottelu”. Brandonin mentyä mä heitin sen kirjan seinään, ja sen välistä tippui joku lappu. Lapussa luki: “Mä olen tainnut rakastua suhun, eikös ole hullua? Joka tapauksessa mä haluan auttaa sut ulos sieltä.” Voit arvata, että mä olin kuin puulla päähän lyöty. Totta hitossa mä lähtisin, jos se auttais mua! Mut kuitenki mä mietin, miks se mua halus auttaa? Jos se auttais mut ulos täältä, nii eiks se sit ite joutuis kattelemaa maailmaa kaltereiden tältä puolelta? Olishan se kuitenki auttanu vankia pakenemaan. Seuraava vahdin vaihto olis parin tunnin päästä, ja silloin olis käytävä tyhjillään. Brandon luotti sen varaan. Yöllä se avas mun oven, päästi mut pois ja neuvo tien ulos. Viimeiset sanat jotka se mulle kuiskas oli: “tavataanko me vielä?”

Nimimerkki: tischa

—————————–

Notta Ristus

Lucian katseli noutopöydän antimia. Miten surkeaa, tarjolla oli vain pieniä leivoksia sekä voileipäkakkua. Niitäkin vain kahta eri lajiketta. Missä olivat kaviaari ja pienet, punaiset kirsikat? Mies noukki silti silkkikäsineellä verhotulla kädellään hopeiset ottimet ja asetteli lautaselle kauniisti pieniä alkupaloja.

”Mitä mieltä olette ruoasta, sir Hailey?” kysyi pieni silinteripäinen herra. Lucian tunnisti hänet sir Sigmundiksi, juhlien isännäksi. Hänellä oli uusi puku, mutta se ei auttanut millään unohtamaan miehen pienuutta. Hän oli Luciania peräti kaksi päätä lyhempi.

”Oikein herkullisia ja kauniita, erityisen mieltynyt olen katkarapuleivokseen”, Lucian vastasi pehmeällä äänellä, joka sointui miellyttävästi. Miehellä oli täydellinen brittiaksentti, joka sai hänet helposti sulautumaan Lontoon seurapiirien joukkoon. ”Teillä taitaa olla osananne kaupungin paras kokki, oletan.”

”Kyllä, vaimoni on tunnettu leivoksistaan”, sir Sigmund vastasi mielihyvää säteillen. Ja se näkyy myös rouvan linjoissa, Lucian lisäsi mielessään ja hymyili hillitysti. Illasta oli tulossa pitkästyttävä, mutta pitihän Lucianin pitää maineestaan huolta olemalla aktiivisesti mukana seurapiireissä.

”Piräthän sä sitä karttaa varmana oikeen päin?” Rebekka varmisti veljeltään, Terolta. He olivat pari tuntia sitten jo saapuneet lentokoneella Lontooseen, Suomesta asti.

”Joo joo, Repe. Älä jaksa siinä nalkuttaa”, Tero hymähti käännellen suurta A3 paperia ympäri ämpäri. Viimeisenä hän myöntäisi, ettei miehellä ollut harmainta aavistusta heidän nykyisestä olinpaikastaan.

”Se Leevin taloo oli aika hulppee”, Repe sopotti. He olivat äskettäin käyneet miehen talolla, mutta tämä ei ollut paikalla. Sisäkkö oli kuitenkin pienen uhkailun jälkeen lipsauttanut osoitteen, missä mies oli ajatellut loppuillan viettää. Heitä oli aneltu jäämään taloon.

”Sir Lusikka se oli täällä engelsmannien kielellä”, Tero korjasi. ” Notta Ristus sentäs. Sen talon piti olla tismalleen tässä kohren. Jos sä menisit kysymään tietä tuolta vanhalta rouvalta.”

”Selevä ku pläkki!” Repe totesi tomerasti ja lähti loikkimaan kohti vanhaa naisihmistä. ”Ekskusemua naikkonen! Tarttis tietä kysyä!”

”Excuse me?” nainen kääntyi ja katseli kauhuissaan häntä kohti lähestyvää punahiuksista sekopäätä. Siltä tyttö ainakin vaikutti. Ja ehdottoman siveettömältä. Hyvä jos mekko ylsi peittämään edes puolia reisistä. ”Would you like to repeat, please?”

”Mitää pliisuilua haluta. Me tahrotaan söör Lusikka!” Repe täräytti. Nainen katsoi häntä kauhun vallassa kykenemättä liikkumaan. Samassa Rebekan kännykkä pärähti soimaan ja ympäristöön kantautui vauvojen naurua. Se sai aina Repen hyvälle tuulelle, Teron vain ärsyyntymään. Nainen katsoi tilaisuutensa tulleen ja yritti liueta paikalta.

”Sä jäät kyllä tähän matami hyvä”, Repe pahoitteli pälättäen samalla kännykkäänsä. Samassa Tero ilmestyikin paikalle.

”Ömh, sorri madam. Min sister is… bad english, yuu nou?” hän sönkötti. ”Yuu nou veer is… Ristus… Söör Lus, ömh… Spoon?”

”Leevi Heilanen…” Repe yritti purskahtaen tahtomattaankin helisevään nauruun.

”Lassi… Lussi.. Lusikka…” Tero jatkoi urheasti. Rouvan silmät kirkastuivat yhtäkkiä hänen valaistuessaan.

”Sir Lucian Hailey!” hän huudahti ääneen. Repe ja Tero nyökyttelivät kiivaasti. ”He is right there! Follow me, please!”

Parivaljakko ei nähnyt muuta keinoa kuin seurata vanha rouvaa. Repe hihitteli naisen mummomaiselle vaatetukselle ja Tero tökkäisi häntä kyynärpäällä kylkeen. He näyttivät melko samanlaisilta, olivathan he kaksoset. Rebekka omasi kauniit, punaiset hiukset mitä hän piti korkealla poninhännällä. Tytöllä oli kermanvaalea iho ja pisamia nykerönenällään. Hänellä oli sievät kasvonpiirteet ja muikea hymy. Silmät olivat mustikansiniset. Harmikseen, ainakin omasta mielestään, Tero näytti kasvoistaan täysin identtiseltä sisarensa kanssa, naismaiselta siis. Hän oli vain tätä hieman pidempi ja vantterampi.

Vihdoin he saapuivat suuren rakennuksen eteen. Englantilaisrouva hymyili heille jatkaen sitten matkaansa tietä eteenpäin, pois kaksosten näkyvistä.

”Eikun menoksi veli hyvä!” Repe rohkaisi itsensä ja tarttui veljeään kädestä.

Lucian pyyhki silkkinenäliinalla suunpieliään. Hänen liikkeensä olivat sirot ja hallitut. Miehellä oli löysällä palmikolla pitkät, vaaleat hiuksensa. Hänen ihonsa oli virheetön ja se loisti kuin norsunluu. Huulet kapeat ja nenä suora, orvokinsinisissä silmissä välähti kylmyys. Mies muistutti enemmän enkeliä kuin ihmistä.

”Katastrofaalista. Keitä ne…ne siivottomat henkilöt oikein ovat? Näyttivät rahvailta.”

”Jo kaksi kallisarvoista Ming-vaasia on rikkoutunut. Kuulitko, miten he pääsivät ilman kutsuja sisään?”

Juorut. Ne kiersivät ympäri suurta salia. Lucian kuunteli niitä tyynesti, näyttämättä siltä että miestä oikeasti kiinnostaisi.

”Molemmat puhuvat jotain ihme solkotusta. Heidän hiuksensa leiskuvat yhtä punaisina kuin itse paholaisen kätyreillä!”

Lucianin mielenkiinto oli viimein herännyt. Punapäitä? Eivät he voineet olla sitten millään..? Hänhän oli juuri kieltänyt sisäkköään paljastamasta hänen olinpaikkaansa. Miehen ajatukset leijailivat saamatta kuitenkaan vastausta itsestään. Hänen oli pakko nostaa somaa takamustaan ja mennä itse katsomaan, mitä eteisessä oikein tapahtui.

Mies kuikuili samettiverhojen lomasta ja näki vilahduksen punaisesta hiuspehkosta. Ristus sentään! Keikkuvasta poninhännästä ei voinut erehtyä! Nopeasti Lucian vetäytyi takaisin, verhojen suojaan. He eivät saisi missään nimessä nähdä häntä. Nyt pitäisi keksiä suunnitelma ja nopeasti.

”May I have an invitation, please?” kysyi hienoon pukuun pukeutunut mies, puuterinharmaa peruukki päässään. Tero epäili häntä hovimestariksi.

”Det is inte invasion”, Tero selvensi hymyillen huomaamatta, että oli sekoittanut kaksi kieltä. ”Meikälääsiä on vain kaks, luullee et ollaan invaasio. Voi Ristus noita engelsmanneja!”

Hovimestari toisteli vielä hetken samaa löpinäänsä invaasiosta. Kohta Rebekka jo turhautui ja heivasi huteralla jalustalla seisovan maljakon maahan. Eihän tuollainen kukkavaasi voinut paljoa maksaa.

”Juokke Tero! Meirän tilasuus tais nyt tulla!” Repe kiljahti ja viiletti jo itse avonaisesta ovesta sisään. Hovimestari kuitenkin lähti sitkeänä perään ja Tero paiskasi sisarestaan mallia ottaen toisenkin vaasin miehen jalkoihin. Hovimestari jäi kauas taakse voivotellen ja peruukkiaan repien. Nyt heitä ei estäisi mikään!

”Velimies ka! Täällähän on rutosti murkinaa!” Repe hieroi kurnivaa massuaan ennen kuin hyökkäsi päivällispöydän antimien kimppuun kirjaimellisesti. Tero väläytti leveän hymyn ja yhtyi seuraan. Hiljaisessa salissa kaikui heidän mässäilynsä. Repe nosti katseensa ja huomasi ihmisten tuijottavan heitä kauhistuneina. Eräs nainen näytti pyörtyvän aivan näillä minuuteilla. Hänen viuhkakätensä lepatti kuin perhonen.

Juuri silloin Tero huomasi tutun hahmon vilahtavan salongin puolelle. Vai että tällaista peliä tänään sir Lussulta.

”Tule Repe, syörähän sen jäläkehen, kun Heilane on messissä!” mies huudahti napaten ahmivan sisaren mukaansa. Tytön suunpielistä tirskui epämääräistä nestettä. Hän pyyhkäisi sen nopeasti hihaansa ja alkoi nurista veljelleen heidän kadotessa salongin puolelle.

Lucian etsi kuumeisesti pakopaikkaa. Kaksoset olivat varmasti jo nähneet hänet. Toiletti! Se oli hänen ainoa toivonsa! Ripein askelin mies käveli kohti miestenhuonetta.

”Sir Lucian, minne olette menossa?” kuului sir Sigmundin ääni Lucianin takaa.

”Toil…Miestenhuoneeseen hieman kaunistautumaan”, Lucian vastasi ääni väristen ja kuikuillen tietä Sigmundin ohitse. Pienen miehen voisi tarpeen tullen itsekin siirtää.

”Näytätte kalvakalta, oletteko kenties syönyt jotain sopimatonta?” sir Sigmund tiedusteli.

”Näytän vai? Sitten minun täytyy todella kiiruhtaa toilettiin, suokaa anteeksi.” Lucian pujahti miehen ohitse ja huomasi vasta sitten kauhukseen virheensä. Hän oli sanonut kielletyn sanan! T-sanan! Ristus häntä armahtakoon! Eikun siis Kristus… Nuo kaksoset olivat pelkällä läsnäolollaan saaneet Lucianin täysin tolaltaan. Vaikeroiden mies kipitti vessan puolelle. Siellä hän saisi olla hetken rauhassa. Miehen peilikuva tosiaan näytti kalpealta ja hikikarpalot olivat ilmestyneet otsalle.

Ennen kuin Lucian sai suljettua oven, sen väliin ujuttautui rähjäinen saapas. Se näytti pelottavan tutulta. Kyllä, se oli Kuoma, suomalainen talvisaapasmerkki. Lucian voihkaisi, kun koko tyttö livahti toiletin puolelle suupielessään jotain rasvanomaisesti kiiltävää. Mikä nöyryytys.

”Notta Ristus”, Lucianilta päästi ja hän peitti suunsa, kuin sieltä olisi äsken pulpahtanut esiin sammakko.

”Terve vaan Lussutin! Tero, mösjöö Leevi Heilanen löyretty!” Repe komotti ovenraosta. Sitten hän kääntyi Lucianin puoleen. ”No sulloon ollu meitä ikävä hä?”

”Älä ny helevetti huura”, Lucian vaikeroi pidellen päätään. Hänen ohimosuonensa tykytti nopeammin kuin koskaan ennen. Lopulta mies luikahti pois ahtaasta huoneesta. Salongin naiset tuijottivat heitä viuhkojensa suojista juoruillen ja hihitellen. Lucian tunsi punehtuvansa. Nyt pitäisi käyttäytyä hienosti ja sulavasti. Naiset osoittelivat Repen lyhyttä hametta.

”Mitäs vikaa mun hamehessa mukamas oon?” Repe mietti nostaen hameensa helmaa yhä ylemmäs, ja Lucian tiesi, että hänen maineensa oli tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi. Hän oli ollut kahden miestenhuoneessa lyhythameisen… rahvaan kanssa, joka molotti veljineen Pohjanmaan murretta. Mikä pahinta, hän molotti samaa kieltä itsekin.

”Perkeleen kakarat, pilasitte meirän illan typerillä suomalaisella örvehellyksellänne!” Lucian lopulta kiehahti. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi miehen haukut, ei edes englantilaisille, vaikka hän paasasi pohjanmaaksi. Seurasi kielten naksutusta ja lisää supattelua siitä, miten sir Lucian oli lopullisesti näyttänyt huonommatkin puolensa. ”Yes, I’m from Finland!”

”Notta Ristus Leevi sun kanssaas!” Repe kipusi Lucianin taakse boolikulho käsissään. Hän kumosi viininpunaisen nesteen raivoavan miehen päälle. ”Viilenny ny miäshyvä!”

Lucianin valkoiset vaatteet olivat märät ja viininpunaiset. Mies katsoi hetken ajan vain suoraan eteensä. Tero ja Repe vilkaisivat toisiaan kummissaan. Mitä väärää he olivat muka tehneet?

Sitten salin joka kolkan täytti kuitenkin Lucianin raikuva nauru. Hän halasi ystäviään ja nosti Repen ilmaan niin, että hame nousi korviin asti.

”Lähretääs kotihin”, Lucian tokaisi ja otti käsikynkkäänsä molemmat sisarukset.

”Finland is pest… jagmean goodest kauntri ever!” Tero vielä huusi vielä jälkeensä. Hän oli ylpeä englannin kielen taidostaan.

”Sir Lucian, oletteko vastuussa noista huligaaneista?” kysyi paikalle ilmestynyt sir Sigmund katsellen paheksuvasti kolmikkoa.

”He ovat ehkä huligaaneja, mutta myös parhaita ystäviäni”, Lucian sanoi painokkaasti käyttäen taas ylevää brittiaksenttiaan. Hän kääntyi kaksosten puoleen. ”Moon niin liikuttunnu, notta ootta tullu hakemahan mua täältä iha itte.”

”Tais kolahuttaa raukka kaalinsa”, Repe supatti Terolle, joka nyökkäsi. Lucian oli silti yhtä aurinkoa.

Niin he astelivat ohi tuhoutuneen noutopöydän, kauhistelevien ihmisten sekä pyörtyneen hovimestarin ohitse.

”Oonny kuule tarkkana noitte sirpaleetten kanssa!” Repe muistutti, ja Lucian koppasi hänet syliinsä. Nauraen kolmikko hoippuroi viileän Lontoon yöilmaan jättäen jälkeensä täydellisen kaaoksen.

Notta Ristus noita pohojammaalaisia.

Nimimerkki: Zhar

—————————–

Isoveli

Minä uskon kohtaloon. Kohtalo uskoi minuun ja kuiskasi korvaani veljeni salaisuuden.

Vappu ja minä olimme suunnitelleet picniciä Ankkalammelle koko talven, ja nyt lumien lähdettyä ja ensimmäisten leskenlehtien puhjettua oli selvästi oikea aika. Koko edellisen päivän olimme leiponeet porkkanasämpylöitä ja sitruunamuffinsseja, ja äiti oli suostunut ostamaan uuden retkiviltinkin sen Ahvenanmaalle unohtuneen tilalle. Vappu olisi halunnut simaa, mutta minun mielestäni appelsiinimehu kelpasi oikein hyvin tällä kertaa. Eväskori, aurinkorasva ja pari englanninkielistä muotilehteä toivat kesän lähemmäs ja jos lämpötila olisi ollut muutaman asteen korkeampi, olisimme varmaan ottaneet bikinitkin mukaan.

Keskiviikkona nukahdin hymyillen ja näin unta merestä, jäätelöstä ja huvipuistoista. Torstaiaamuna satoi kaatamalla. Vappu mutristeli huuliaan ja nyrpisteli nenäänsä harmista ruotsin kaksoistuntien ajan, sitten sovimme menevämme viikonloppuna elokuviin ja päivä jatkui niin kuin muutkin torstait aina jatkuvat.

Iltapäivällä pyöräilin kotiinpäin Jopollani ja kiroilin rankasti, kun liukkaassa alamäessä pyörät lähtivät luisuun ja lensin mutaiseen ojaan. Naapurin räkänokat räkättivät läheisellä kalliolla kuin viimeistä päivää, ja minä uskoin ihan tosissani, että sen kurjemmaksi päivä ei voisi enää muuttua.

Kotona hiljaisuus ja sitruunamuffinssien tuoksu ottivat minut vastaan ja lampsin pesuhuoneeseen kiskoen samalla raskaita märkiä vaatteita päältäni. Pesupähkinäpussi ja muutama tippa appelsiiniöljyä lensivät pesukoneeseen vaatteiden seuraksi, koneen tasainen ääni sekoittui sateen ropiropiropinaan sen osuessa peltikattoon. Suihkun vesi höyrysi ja huurrutti peilit. (Äiti ei pitäisi keittiön lattian poikki kulkevista kuraisista jäljistä.) Pesin hiukset palashampoolla ja kiedoin pyyhkeen turbaaniksi pään päälle, istuin hetkeksi laattalattialle lootusasentoon ja olo alkoi hiljalleen kohentua.

Ei ollut kiire mihinkään, voisin pitkästä aikaa pukea pehmeän vaaleanpunaisen paitulini päälle, syödä pehmeitä muhkeita porkkanasämpylöitä niin monta kuin jaksaisin ja upota pehmeään ikivanhaan nojatuoliini kuuntelemaan Def Leppardia ja lukemaan kuin huomaamatta maantiedon kokeeseen, ihan ilman stressiä ja kiirettä. Sade ei hellittänyt vaan ropisi tyynnyttelevästi kattoon samalla kun kummissani ja ärtyen pengoin vaatekaappiani, jossa ei ollut paitulia, ei todellakaan, eikä se ollut pudonnut pöydän taakse tai sängyn alle ja pyykkikorikin oli aivan tyhjä enkä varmasti ollut laittanut sitä pesukoneeseen.

Ja äkkiä minulle tuli taas kylmä, kuin takatalvi olisi hyökännyt sisäelinteni kimppuun ja jähmettänyt ne aivan paikalleen.

Ensin ajatus hiipi tajuntaani kuin kissa, kierrellen ja vaanien. Se muutti muotoaan ja kasasi, yhdisteli, liimasi ja leikkasi pieniä tapahtumia, ilmeitä, sanoja ja hetkiä, kunnes äkkiä se iski kyntensä naamaani ja kaikki piirtyi mielessäni selkeäksi kuvaksi. Se oli yhtä aikaa kamalaa ja helpottavaa, kuin huomata syöneensä sadan gramman irtokarkkipussin sijasta sata grammaa unilääkkeitä ja sitten huonovointisena oksentaa kaikki ulos, ei kuollakaan vaikka ehti luulla niin jo hetken. Miten en ollut huomannut? Tiesin nyt missä paitulini oli, enää piti saada varmistus.

Ryntäsin portaat yläkertaan, ne narisivat vaikka olivat aivan uudet. Pitäisi tehdä valitus liikkeeseen. (Äiti ei varmasti pitäisi takkahuoneen lattialle tyhjennetystä pyykkikorista ja ympäriinsä heitellyistä vaatteista.) Avasin isoveljeni huoneen oven ja kaikki oli tavallista, kuten yleensä nuorten miehenalkujen huoneissa. Kitara ja mankka ja muutama koulukirja, lenkkarit sängyn päädyssä, seinällä kuvassa Bob Marley ja kannabislehti taustalla.

Sydameni löi tumtumtum ja kaikui varmasti kadun toiseen päähän niin kuin viiksekkäiden ammattikoululaisten tuunattujen autojen bassot. Avasin vaatekaapin hitaasti ja odotin luurankojen romahtavan niskaani. Tennissukkia, muutamat farkut, ruutupaitoja, huppareita, alusvaatteita. Henkarissa riippuivat rippipuvun takki ja suorat mustat housut. Aloin järjestelmällisesti etsiä vaatepinojen alta, t-paitojen väleistä ja huppareiden hihoista enkä juuri yllättynyt löytäessäni etsimäni.

Ylimmän hyllyn takimmaisessa kulmassa oli pehmeä vaaleanpunainen paitulini. Siellä oli myös muita vaatteita, joita en ollut koskaan nähnyt – kukkahame, lyhyt farkkuminihame, tunikoita, rintaliivit ja parit pitsiset hipsterit. Sieltä löysin kallista Eau de Toilettea for women ja kasan naistenlehtiä, joita äiti oli nuorempana tilannut kestotilauksena. Niitäkö veli oli iltaisin selannut salaa, meikkivinkkejä ja muotivirtauksia, kun olin tullut kysymään apua matikan läksyissä tai etsimään Lita Fordin levyä – minä luulin, minä luulin että…

Isoveli on aina ollut minun sankarini, joka jo hiekkalaatikolla oli selvästi muita fiksumpi. Hän se juuri keksi ovelimmat kepposet lapsia, mummoja ja kissoja kiusaaville isoille lapsille ja me nauroimme puumajassa kun isot tyhmät lapset menivät halpaan uudestaan ja uudestaan. Isoveljellä oli hassuja ideoita puutarhajuhliin ja syntymäpäiville ja aikuisetkin hämmästelivät hänen taitavuuttaan, kun hän imitoi näyttelijöitä ja poliitikkoja seitsemännen luokan kevätjuhlassa.

Yläasteen jälkeen kaikki oli muuttunut pikku hiljaa, mutta se tietenkin johtui lukion tuomista koulupaineista. Koulupaineita olivat myös pitkät hiljaiset hetket, jolloin veli oli uppoutunut ajatuksiinsa ja koulustressin vuoksi ei edes isoäidin syntymäpäiville ymmärrettävästikään jaksanut lähteä. Kavereita oli, mutta koulu oli otettava vakavasti ja siksi ei ehtinyt nauraa ja kertoa vitsejä samaan tahtiin kuin ennen. Myös huonommille vaikutteille koulussa altistui, hiustenvärjäämiselle ja rei’ille molemmissa korvissa! Kyllä kirjoitusten jälkeen jokaisesta pojasta mies kasvaa, vahva ja tunnollinen, pilkettä silmäkulmassa ja kaunis pikku blondi kainalossa. Lähdetäänkö kuule lätkämatsiin illalla? Jumalauta poika, lihapiirakkaa naaman, tosimies ei lattea juo! On se lukio rankkaa, toki, mutta miksi poika miksi olet noin kuoleman hiljaa? Mihin päin sinä muuten menet armeijaan?

Nostin paitulini ulos kaapista ja suljin oven. Työnsin nojatuolin takaisin paikoilleen ja rojahdin raskaasti istumaani, upposin pehmeyteen ja vajosin, vajosin alaspäin lattian alle ja kellarin alle ja maan alle ja maan polttavaan ytimeen, olemisen ja tarkoituksen ytimeen, jossa sulin laavamöykyksi ja minua huimasi. Tuoli imi minut kokonaan ja maailma oli täynnä vaaleanpunaista ja pehmeää ja naisten alusvaatteita ja kallista hajuvettä ja sade ropiropiropisi edelleen kattoon. Ihan vähän aikaa sitten luulin, että isoveljellä oli rakkaushuolia. Sitten pelkäsin hänen käyttävän huumeita, se olisi voinut olla syy poissaolevaan käytökseen. Tai masennus ehkä?

Naisellisuus ei tapa, se ei ole laitonta. Se on kaunista.

Syyllisyys on rumaa. Häpeä voi tappaa.

Heräsin omaan kiljaisuuni veljen kiskoessa minut ylös tuolista. Hän oli kalpea, melkein läpinäkyvä. Silmien alla oli mustat varjot.

”Mene nyt,” hän kuiskasi. ”Mene kiltti.”

Syyllisyys.

”Ei se haittaa.” En silti katsonut kohti, ulkona alkoi vihertää ja sade oli laantunut pieneksi tihkuksi.

”MENE!” veli huusi ja sulki silmänsä.

Häpeä.

Pyyhe hiuksistani oli valunut alas ja peilistä vilahti pörrötukka.

”Tiedätkö, olet silti minun sankarini, isoveli. Mikään ei muutu.” Ei vastausta. Nousin ja kävelin huoneeseeni, huomasin kurajälkien kadonneen keittiöstä ja vaatteiden palanneen pyykkikoriin. Suljin oven ja laitoin mankan soimaan, Def Leppard kuulosti vaisulta ja hukkui harmauteen.

Ulko-ovi kolahti ja pamahti kiinni. Veli ei tullut yöksi kotiin, eikä seuraavaksikaan.

Kaikki muffinssit oli syöty, kaikki sämpylät oli syöty ja äiti, isä sekä poliisit istuivat olohuoneessa. Minä seisoin ovensuussa, otin hermostuneita askeleita. Kaikki olivat hiljaa, kun puhelimeni soi. Vappu soitti, kysyi elokuvasta ja isoista vai pienistä popcorneista. Ja minä sanoin että kriisi, että ei nyt pysty ja juodaan sitten picnicillä niin paljon simaa kuin ikinä haluat.

”Poikanne siis karkasi…”

”En tiedä.”

”Siis eilen kello…”

”…onko meillä poika vai tyttö.”

”Onko syytä epäillä…”

”ON!” huusin.

”Miksi?” kysyi isä.

”Miten?” kysyi äiti.

Ja sitten minä puhuin kesäjuhlista ja kepposista ja rintaliiveistä ja muffinsseista ja sateesta ja kurajäljistä ja rintaliiveistä ja pelkäsin koko ajan, ja puhuin vielä häpeästä ja syyllisyydestä ja naiseudesta ja veljeydestä ja naisellisuudesta. Ja vielä vähän sateesta ja kohtalosta ja paitulista ja picnicistä, Vapusta ja kurajäljistä keittiön lattialla. Äiti itki, isä näytti sekä vihaiselta että pelokkaalta että järkyttyneeltä ja poliisit kirjasivat kaiken ylös.

Ja sitten alkoi jälleen se keväinen kohtalon ropiropiropina ja salama iski jossain kaukana.

Tajusin sen, tajusin kaiken, se oli tärkeämpää kuin oivaltaa bentseenirenkaan rakennekaava tai ovelinkaan Adrianen langan ratkaisu. Toivoin, etten olisi myöhässä. (Äiti äiti, älä itke, uskon kohtaloon, kohtalo ei ole kuolema.) Muistan, kuinka pienenä pelkäsin ukkosta ja jyrinää, mutta veljeni piti minua kädestä ja puhui hankaussähköstä ja sähköisen tilan jännitteen eron tasoittumisesta ja minä oli pieni ja lumoutunut siitä, että joku voi tietää niin paljon asioita. Istuimme kahdestaan majassa (vaikka äiti ei olisi ikinä antanut meidän olla ulkona myrskysäässä) ja katselimme violettia taivasta ja näin sen kaiken jylhän kauneuden pelon sumentamien silmieni läpi. Ei minua haitannut se, että isoveli käytti samanlaisia alusvaatteita kuin minä. En kestäisi, jos suvaitsemattomuuden kurimus olisi nielaissut veljeni. Kuka käskee hävetä sitä mitä on kaapissa ja mitä tulee ulos, kuka piirtää miehelle ja naiselle rajat? Kuka?

Jopo kulki lujaa ja olin kurassa ja läpimärkä, vaikken kaatunutkaan. Naapurin räkänokat räkättivät silti. Lapsuudenkodille oli monta kilometriä, mutten huomannut matkaa. Siellä seisoivat rivissä kuin rivisotilaat rivitalot A, B ja C ja pihalla oli hiekkalaatikko ja puussa edelleen se sama puumaja, vaikka keinun köydet olivatkin erilaiset kuin asuessani C-talossa. Kaikki näytti pikkuruiselta verrattuna siihen maailmaan jonka muistin lapsuudestani.

Kiipesin varovasti tikkaat ylös majaan ja hinasin itseni hartiavoimin ylös. Siinä isoveljeni, sankarini, makasi äänettömänä yrittäen sulautua lapsuuden lautaseinään ja minua itketti, sillä en tiennyt kuinka saada hänet ymmärtämään minun ymmärtävän ja hyväksyvän. Kaikesta huolimatta aurinko nousisi vielä idästä niin kuin kaikkina muinakin aamuina, ja äänettömästi istuin majan lautalattialle odottamaan.

Silja Uusikangas

—————————–

Novellin alku:

Sinä aamuna paahtoleipää syödessään ja keittiön ikkunasta kevään tuloa ihastellen, Henriikalla ei ollut aavistustakaan, millainen päivä olisi tulossa.

Novellin loppu:

Hän oli aina tiennyt, että hänen sydämestään oli puuttunut joku. Mutta ei puutu enää, sillä Taneli oli tullut ja täyttänyt sen tyhjän nurkkauksen.

Pyörätapahtumamme keskustan ympäri

- Tää on nii nolooooo! Eikö ookkin? Sanoin tukka tuulessa hulmuten.

- No niimpä, noloo, mut minkäs sille mahtaa, ku ollaan rakastuneita.

- Just niin.

- Mut kuvittele jos ne vaik näkee ikkunasta tai ne on ulkona! Noloo! Jatkoin ylittäessämme suojatietä.

- No sitten on mut eihän me enää peräännytä, eihän?

- No ei tietenkään. Kerrankos sitä vaa sekoillaan..

- Juuri niin Paula, elä hetkessä! Kaverini rohkaisi minua.

- Oliks se Lähteentie? Eli pitää kääntyä tuonne, eikö?

- Joo, Lähteentie. Sit tästä vaa suoraan. Sen pitäs olla kohta.. no nii tuolla on kulttuuritalo..ja tuossa, näitkö! Ihan

mahtavaa!!!!! Kaverini säteili ja hehkui innosta.

- Oliks se toi valkee talo? Pihassa oli kaks autoo.

- Joo, se talo. No tietty niillä on varaa kahteen autoon kun ne on nii rikkaita.

- No joo joo, älä ny elvistele siinä niitten rahoilla, ei se oo ees varmaa ootteko te yhes. Sanoin palauttaen hänet maan

pinnalle.

- No en en. Mut nyt sit Korkeakankaalle, siellähän se asuu?

- Juu, siellähän se. Tai siis korjaan, hän. Naurettiin kumpikin ja ohjattiin pyörämme risteyksien ja mutkien kautta

Korkeakankaalle.

- Heikintie.. ei oo se..mikä tie tuolla on.. mitä siinä kyltissä lukee?

- Jussintie, kaverini sanoi ja jatkoimme matkaa.

- Entäs tuo kyltti…HEI SE ON TUO! Ihanaa! Me löydettiin se, jipii!! Riehuin innosta.

- No nii, rauhotu jo. Varo siinä on jäätä. Kaverini varoitti ja käännyimme.

- Katotaan postilaatikot, lukeeks sen nimee missään niissä..

- Ei ainakaa missään noissa lukenu..

- No höh mentiinköhän me sen ohi jo? Totesin surullisena.

- No joo, älä sure Paula, ei aina voi voittaa.

Nimimerkki: Skude

Terhi Rannelan lukuvinkki

Monday, April 6th, 2009

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi, 2007

Hyvä kirja jättää lukijan mieleen muistijäljen.

Vaikka kuukausien kuluessa päähenkilön nimi unohtuu, eikä tarkkaa juontakaan enää muista, jokin jälki jää silti. Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat jätti minuun tällaisen merkin.

Oikeudenmukaisessa maailmassa romaanille olisi myönnetty jokin kirjallisuuspalkinto. Kirjoja ilmestyy kuitenkin niin paljon, että liian moni hyvä teos jää vähälle huomiolle. Toivottavasti joku löytää kirjan tämän vinkin kautta.

Kun luin kirjan takakansitekstin, en ollut vakuuttunut, on pakko myöntää. Lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Juhani, ihastuu nuoreen oppilaaseensa Marianneen. ”Tämän henkilön kanssa haluan olla samaa mieltä, silloinkin kun olen eri mieltä.” Eikö tämä tarina ole kerrottu jo monta kertaa? Mitä uutta kuluneesta asetelmasta voi enää saada irti?

Lukijan on joskus hyvä haastaa ennakkoluulonsa ja tarttua rohkeasti kirjaan. Oma asenne pitäisi uskaltaa haastaa useamminkin.

Siipien kantamat on tarina rakkaudesta ja kirjallisuudesta – yhdistelmä, joka toimii lähes aina. Päähenkilön sairastuminen syöpään nostaa tarinan vielä toiselle tasolle. Harva kirja onnistuu koskettamaan näin voimakkaasti. Pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kirjat, jotka ovat saaneet minut itkemään. Siipien kantamat on yksi niistä. Koiranomistajat murtuvat taatusti luvussa, jossa päähenkilö vie lemmikkinsä eläinlääkärille viimeistä piikkiä varten.

Kuolemaa on harvoin kuvattu näin koskettavasti ja voisiko sanoa – elävästi. Kunpa osaisin kirjoittaa yhtä hyvän kirjan.