HANAT AUKI! -kurssin satoa

Anja Erämajan ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Katselin kaunista asiaa kädessäni. Se oli kevyt ja nojaili ohuin, hennoin käsin lämpöistä kämmentäni vasten. Se oli valkea ja tuntui hieman märältä. Hetken se istui kädelläni, mutta koska sillä oli kiire, se alkoi kadota hiljaa. Pyysin ja anelin sitä jäämään luokseni, mutta se vain hitaasti haaleni. Se oli niin pieni, kaunis, valkoinen ja kylmä. Se ei puhunut minun kieltäni. Se oli aivan muualta. Se oli yksi niistä pienistä valkeista keijuista, jotka istuvat pilvellä ja lentävät alas. En käsittänyt, miksi sen piti mennä, joten aloin itkeä. Olisin halunnut tutustua siihen paremmin. Se oli niin sievä. Nyt se oli kadonnut kokonaan. Kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Pelkäsin tappaneeni pienen keijukaisen. Samassa tunsin, kuinka joku kiersi lämpimät kätensä ympärilleni ja halasi minua. Painauduin häntä vasten ja suojasin sitä kättä, jolla keiju oli istunut. “Älä sure. Katso! Näetkö nuo kaikki valkeat keijut? Ne tanssivat iloisesti alas pumpilisten pilvien päältä. Niitä on miljoonia ja jokainen on aivan oma yksilönsä. Aivan erilainen kuin toinen. Jokainen on omanlaatuinen. Ei ole kahta samaa” kaunis ääni takanani sanoi ja piteli minua syleilyssään. Katselin ympärilleni ja näin monien keijujen tanssahtelevan ilmojen halki. Ne laskeutuivat maahan ja käpertyivät yhdessä nukkumaan. “Joku näkee vain lumihiutaleita, mutta toiset näkevät valkeita tyttöjä. Se mitä näkee on itsestä kiinni ja siitä mitä haluaa nähdä”, hento ääni totesi. Olin hiljaa, enkä enää itkenyt meneen ystäväni vuoksi.

Nimimerkki: Linnea

—————–

IHME

Tämä päivä on ihme,
vaikka en näe sitä.
En jaksa nähdä ihmeitä,
vaikka niitä on ympärilläni,
satoja, tuhansia, miljoonia.
Tänään olen sokea niille,
ehkä huomenna tajuan,
minä olen ihme.

Nimimerkki: Comanche

—————–

NYT

Pää lyö tyhjää.
Tänään.

Pää on täynnä.
Ristiriitaisuus.

Aamulla heräsin kymmeneltä
isän ärsyttävän töttörötykseen.
Vaikka olin liimannut illalla oveen lapun:
pyysin antamaan minun nukkua kolmen viikon univelkani pois.

Nyt tuntuu kiireiseltä,
että asiat kaatuvat päälle.

Kiire. Kiire. Kiire!
En ehdi nukkua.

Pitää mennä.
On kiire.

En tiedä kuinka pärjään.
En tiedä ehdinkö tehdä kaiken.

Ei ehdi tehdä kaikkea.
Tekisi mieli lomailla.
Antaa vain ajan virrata.

Tehdä jotain hyödytöntä.
Olla vain ja olla.

Ei tarvitsisi tehdä töitä,
ja katsella kauppatätien vihaisia katseita työstäni.

En halua ajatella mitä kauppatädit ajattelevat minusta.
Kai se on jotain ilkeää.
Mutta sitä en tiedä.

Tänään päättyy viidentoista minuutin päästä.
Silloin on huominen.

Keskiyö.
Yö.
Nukkuu.
Huominen on NYT.
Huominen koitti.
Huominen on nyt tänään.

Pitää mennä.
On kiire nukkumaan.

Nimimerkki: Comanche

—————–

KESKUSTELU RUMPUKAPULOITTEN KANSSA

“Rumpukapulat”, huudahdin aamulla. “Nyt soittamaan!”
“Ei!”, rumpukapulat ulvahtivat väsähtäneesti. “Emme jaksa. Soitimme eilenkin niin monta tuntia!”
Huokaisin syvään ja murahdin :
“Jos haluatte tulla hyviksi rumpukapuloiksi teidän pitää harjoitella!”
“Selvän teki. Eikun rumpujen taakse ja soittamaan”, rumpukapulat mutisivat ja pompahtivat erittäin vaisusti ylös.
Hetken soitettuamme kapulat kysyivät : “Eikös tuohon kohtaan kannattaisi tulla filli?”
“Hmm.? Ehkäpä kannattaisi”, mietin. “Kokeillaanpas. Ehkä sen pitäisi olla pitempi.”
“Niin ja nopeampi”, kommentoivat kapulat monien yritysteni jälkeen.
“Niin ja sen jälkeen pitäisi tulla tauko. Ehkä semmoinen kokotauko”, he lisäsivät.
“Tämä virveli ei nyt kyllä toimi tässä. Ehkä pitäisi kokeilla hiilikuituvirveliä”, sanoin. “Käyn vaihtamassa siihen.”
“Ok. Eli lepotauko!”, huudahtivat kapulat.
“Eikä ole!” huudahdin. “Sillä nyt mä olen valmis!
“Ooo.”, sanoivat rumpukapulat.
“Tuo ei nyt mene aivan oikeaan tahtiin”, tokaisin. “Kokeilen metronomin kanssa.”
“Soitetaanko jotain kappaletta?” kysyivät kapulat. “Tämä läksyjen soittaminen alkaa jo pikku hiljaa kyllästyttää.”
“Niin muuten alkaa. Mitäs soitetaan?” kysäisin.
“Soitetaanko A.L.:llää vai S.u.D.:ia?” kapulat ehdottivat.
“Soitetaan vaikka A.L.:llää?” kysyin. “Mikä kappale?”
” SYÖMÄÄN!” kuului keittiöstä.

Nimimerkki: Eleonora

—————–

Pianon ääni kiertää huonetta
Kaunis ääni laulaa laulua viattomuudesta
Helmikaulakoru hohtaa

Pöydällä purppuraisten hyasinttien takana
Värikäs lastenkirja barbapapoista
Ja kauniin kirkkaita väriliituja

Sinisestä ikkunasta
Myrskynharmaat pilvet kurkistavat
Niiden taakse kuu katoaa

Lasin takana syöksähtelevät sateenkaarikalat
Sädehtien timanttipilven lailla
Sademetsästä pala

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–

TIETOKONETUOLI

Kuulen omituisen, ynähtävän äänen kun kirjoittelen tietokonehuoneessa yksinäni. Ja sen jälkeen:
“Et viitsisi yhtään leveämmin siinä istua.”
Katselen hämmästyneenä ympärilleni, kun tuoli yskäisee.
“Ai, tuoli. Sinäkö puhut myös nykyään?”
“No enhän minä jaksa koko elämääni vain itsekseni ajatella. Sitä paitsi sinun jos kenen kanssa minä haluaisin puhua.”
“Jaa, minun vai? Miksi niin?”
“Olen yli kaksikymmentä vuotta vanha, minut on verhoiltu neljästi, olen sinun perheesi lisäksi ollut tallattavana kuudessa huoneessa, aina tietokoneen edessä, missä te sohvaperunat niin mielellänne aikaanne vietätte, mutta ikinä en sinun kaltaistasi ole kohdannut. Mikä sinua oikein vaivaa? Eikö sinulla ole mitään muuta tekemistä kuin istua siinä?”
“Miten niin? Älä puhu minulle tuolla sävyllä. Siskoni on varmasti yhtä paljon tietokoneella. Sitä paitsi, minulla on tärkeitä juttuja.”
“Jaa, niin kuin mitä? Siinä naputtelet. Toistaiseksi et mitään ole saanut aikaiseksi.”
“Niinhän sinä luulet, siellä alhaalla! Mutta minulla on paljon tekemistä täällä. Etkä sinä vain näe.”
“Enkä tahtoisikaan!”
“Mitä kummaa sitten oikein valitat?”
“Ei minua kiinnosta, mitä sinä sillä naputtimellasi teet. Mutta ennen kävit sentään muuallakin. Tämänkin päivän olet vain istunut siinä, toistanut ja toistanut niitä kamaluuksia joita musiikkikappaleiksi kutsut, lueskellut jotakin, ja nyt taas kirjoitat. Miksi niin? Pari viikkoa sitten kävit sentään iltaisin kävelyillä. Etkä sinä ennen ole maanantaisin minua kuluttanut keskellä päivää. Mahdatko lintsata koulusta?”
“En! Minulla on hiihtoloma!”
“Vai niin? Mutta se ei selitä, miksi olet nykyään luonani iltaisinkin.”
“Se johtuu siitä, että nilkkani niksahti. En ole voinut käydä lenkillä viikkoon. Mutta ajattelin kokeilla jo huomenna, miltä tuntuisi taas juosta.”
“Siinäkö kaikki? Ovatko asiat pian niin kuin ne olivat ennen?”
“Ovat, ovat, Ei tässä tämän suurempaa kriisiä ollut.”
“No huh, mikä helpotus. Oletko silti varma, että kaikki on kunnossa? Et ole riidellyt ystäviesi kanssa? ONKO sinulla edes ystäviä? Miksi et ollut perjantai-iltana täällä?”
“Rauhoitu! Olen kunnossa. En ole riidellyt kenenkään kanssa, ja viime perjantaina olin ystäväni luona yökylässä.”
“Jaa. No, ainakin sinulla on selitys joka sotkuun.”
“Ei tässä mitään sotkua ole!”
“Puhu omasta puolestasi.”
“Mitä tarkoitat? Tunnut olleen todella huolissasi minusta. Miksiköhän näin?”
“Vai huolissani!”
“Niin. Sanoit itsekin olevasi helpottunut, kun kaikki on hyvin.”
“Oletpas sinä nenäkäs kakara. Minä en ole mikään Kiinan tusinatuote. Tulen Kanadan parhaimmasta tehtaasta! Minäkö olisin huolissani sinusta, ihmispennusta?”
“Ihmiset sinutkin rakensivat. Ja maksoivat.”
“Pyh! Sinun kanssasi en kyllä puhu enää koskaan.”
“No älä.”
Hetken hiljaisuus.
“Mutta pidäkin huoli, ettet säikäytä minua enää tuolla tavoin.”
En voi olla virnuilematta. Kukapa olisi arvannut? Tuolikin pitää minusta.

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–

1.2.09
Toivonpa, että heräisin kunnolla. Saattaisin vaikka ymmärtää tehtävän. Mitä kummaa minun pitäisi kirjoittaa tästä päivästä, kun mitään ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan? Haluaisin nukkua tämän päivän ohi, mutta tiedän, etten nukahtaisi vaikka yrittäisin. Olen jo tehnyt kaiken mitä viikonloppuna piti; harjannut kanin karvat, tehnyt läksyt ja putsannut suodattimen. Ja noistakin ahdistuin jo torstaina. Eilen en ollut lenkillä pitkään. Oli yli kymmenen astetta pakkasta, sormeni olivat jäätyä. Yleensä lenkillä, kun kävelen kolmen kilometrin pituisen Pahankalmeentien ympäri, olen onnellisimmillani: ei häliseviä ihmisiä ympärillä, ei mitään velvoitteita, ei kanin potkimia puruja maassa tai hurisevaa, energiaasyövää tietokonetta vieressä. Vain minä, luminen tie, kirpeä pakkasilma, pimeys ja mp3-soittimen pyörittävä musiikki. Britney Spears ja lumisade sopivat yllättävän hyvin yhteen, samoin kuin pimeys, kylmyys ja Kat Deluna. Koko tämänkin päivän odotan vain sitä, että pääsen lenkille; ja jos äiti yrittää mukaan, niin varokoon. Minä en tarvitse mukaani keski-ikäistä kunnonkohottajaa marisemaan hitaasta vauhdista tai liian vähästä vaatetuksesta. Tänään on vain pari astetta pakkasta, ihanteellinen lenkki-ilma. Kymmenisen senttiä valkoista, hohtavaa lunta takaa sen, etten tarvitse lamppuakaan.

Olin juuri pääsemässä hyvälle tuulelle, unelmoidessani iltalenkistä, kun kaksitoistavuotias pikkusiskoni paukahti huoneeseen. Hän halusi päästä hetkeksi tietokoneelle. Niin varmaan, hyvä vitsi. Jos hän olisi koneella, ja jos hänellä olisi juuri tärkeä toimeksianto kesken, minä en pääsisi koneelle moneen tuntiin. Kielsin, ja hän alkoi raivota ja kitistä. Hänellä ei ole mitään järkevää syytä siihen. Hän suuttuu aina, jos ei saa mitä tahtoo. Huvittavaa on, mieleeni tulee, se, että jos hän olisi ollut tietokoneella ja minä olisin tullut pyytämään samaa, hän olisi raivostunut silloinkin. Vaikka olisin vain pyytänyt. Minä pysyn aina kylmänrauhallisena, ja se jos mikä saa hänet suuttumaan vain lisää. Sanokaa minun sanoneen, se likka kuolee nuorena. Tuo ei voi tehdä hyvää verenpaineelle.

Yritän lukea tehtävän ohjeet uudestaan, mutten ymmärrä. Kelpaako tämä sitten? Lasketaanko tämä tehtävän suorittamiseksi, olenhan vain pähkäillyt miten se kyseinen tehtävä tehdään? Käskettiin kirjoittaa tästä päivästä. No, tämä tehtävähän on selvästi tämän päivän suurin haaste, joten mikäpäs tässä. Yleensä ymmärrän ohjeet aina. AINA. Jos en tajua heti, niin mietin superaivoillani kunnes keksin. Paras ystäväni kutsuu minua yli-ihmiseksi. Siksi, että tajuan aina ohjeet, ja myös muistan ne, ja tiedän myös, kuinka seurata niitä. Mutta nyt en ymmärrä. Kirjoittaminen on aina ollut jotain, missä voin olla välittämättä ohjeista. Antaa tulla vain. Juuri sitä mitä ajattelen. Ajattelemisessa olen nimittäin hyvä. Kukaan ei ajattele niin paljon kuin minä. Jos niin luulee, niin vaihdan mielelläni hetkeksi päitä hänen kanssaan. Katsotaan, kuinka nopeasti räjähtää. Itsellänikin liippaa aina välillä hyvin läheltä. Kaikki hulluimmat unelmani, jyrkimmät mielipiteeni, kunnianhimoisimmat suunnitelmani ja tämänhetkiset narinani risteilevät päässäni niin että ei ihme jos joskus en ymmärrä ohjeita. Harvalla on näin hullut unelmat (ja koska tiedän miltä niiden kanssa elely tuntuu, niin totisesti säälin kohtalotovereitani), vielä en ole tavannut ketään jolla olisi näin jyrkät mielipiteet (paitsi ehkä isäni, mutta se nyt on pääteltävissä), tuskin kukaan on niin itsetietoinen että tekisi näin kunnianhimoisia suunnitelmia (minäkö itsetietoinen? Eeeeei), mutta onneksi en negatiivisuuteni ja pessimistisyyteni kanssa ole yksin, ja moni muu narisee rinnallani. Kuten voi huomata, minun elämäni se vasta hauskaa on.

Vielä viimeisen kerran yritän saada ohjeista selvää. Viimeisen kerran päättelen olevani aivan pihalla. Viimeisen kerran mietittyäni huomaan, että olisi pitänyt laittaa lämmittelykin mukaan, kun minä heitin sen roskikseen sitä mukaa kun kirjoitin. Viimeisen kerran huokaan syvään, katson hetken taivaisiin ja totean, että aivan sama.

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–