Archive for March, 2009

Harri István Mäen lukuvinkki

Tuesday, March 24th, 2009


Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille

suomentanut Pekka Markkula

John Books Oy, 1981

 

 

– No niin, tämä on teidän ensimmäinen päivänne uudella, tuntemattomalla planeetalla, jatkoi Eddien uusi ääni. – Muistakaapa siis pukeutua lämpimästi ja älkääkä sitten leikkikö ilkeitten mulkosilmäisten hirviöitten kanssa.

Douglas Adamsin (1952–2001) hulvattoman sci-fiburleskin löysin 1981 Tampereen Akateemisen hyllyltä ja se teki vaikutuksen jo kannellaan, jossa olla möllötti kaksi jättikokoista limaa erittävää etanaa Valkoisen talon edessä. Aivan ufokansi, ajattelin ja tartuin pokkarin takakansitekstiin ahmien: Älä hätäile! Maapallo tuhotaan tänään.

Särmää! Otin kirjan ja istahdin hyllyjen väliin lattialle lukemaan löytöäni. Nauraessa kulahti fysiikan kaksoistunti sekä osa matikan tuntia (kätevää). Ostin kirjan muitta mutkitta enkä ole (onneksi) vieläkään toipunut lukukokemuksesta. Todisteena Adamsin vasaraniskusta hyllystäni löytyy lukemattomia versioita romaanista eri kielillä, eri versioina. Myönnän: olen höpönä Linnunradan käsikirja liftareille opukseen.

Kirjasta tuli teini-iästä lähtien vakiomatkalukemistoni, lopulta se oli eräänlainen talismaani. Tai turvalelu. En ole matkustanut Israeliin tai Turkuun, en edes lähipizzeriaan ilman, että olkalaukussani taivaltaisi Linnunradan käsikirja liftareille. Näinkin voi käydä. Kirjasta tulee matkakaverisi, mutta kukapa ei haluaisi lähteä liftari Ford Prefectin seurassa tutustumaan Linnunratamme ihmeisiin, vaikka kotiplaneettasi räjäyttäisi Hyperavaruuden suunnittelutoimiston hölmö ja läpeensä kehnoja runoja kirjoittava vogoni?

– Sa roikotat mua tuskassain kuin taudinlyömä kurttumöykkiäinen / Sulle tahdon antaa lempeni ma palavaisen ja ostaa kioskilta kerrospurilaisen.

Tähän suureen runouteen ei ole mitään lisättävää. Sääli niitä liftarirukkia, jotka vogonit pakottavat runokuuntelutuoleihin. Reilu ilveily jatkuu seikkailun vuoristoratamutkissa holtittoman riemullisesti. Ja millaisia olentoja vogonit ovatkaan!

Jos haluat saada kyydin vogoneilta unohda koko juttu. He ovat yksi Linnunradan epämiellyttävimmistä roduista - eivät suoranaisesti ilkeitä, mutta äreitä, pikkutarkkoja, tunkeilevia ja paatuneita. He eivät tekisi elettäkään pelastaakseen isoäitinsä traalilaisen sontiaismolottajapedon kynsistä ennen, kuin ovat saaneet asianmukaiset allekirjoitetut määräykset kolmena kappaleena, jotka on lähetetty hyväksyttäväksi, palautettu, lähetetty tarkastettavaksi, lausuntokierrokselle, hukattu, löydetty, alistettu kansanäänestykseen ja kompostoitu lopuksi kolmen kuukauden ajan ja käytetty uusiovessapaperin valmistukseen.

1989 seisoin ensimmäisellä interrail-matkallani Tukholman salmiakkikuvioisella Sergel Torgilla. Ihmisiä vilisi. Kaikilla oli kiirus. Minulla ei. Ilmassa leijui seikkailun tuntu. Yhdessä nurkkauksessa musisoi hengellisiä höpinöitä iäkäs fru Tant hammondilla kuin planeettamme pauhaisi viimeistä päiväänsä. Oli siis matkaajan hyvä hetki istahtaa alas, laskea pieni reppu selästä ja napata luettavaksi umpimähkään huolellisesti muovitetusta mielikirjastani joku aukeama.

Maan asukkaat, pyydämme hetken hiljaisuutta. Täällä puhuu Hyperavaruuden suunnittelutoimiston edustaja. Linnunradan parannusohjelman mukaisesti on tehtävänämme rakentaa aurinkokuntanne halki avaruuden pikatie. Valitettavasti planeettanne on raivattava rakennustöiden tieltä. Toimitus kestää hieman alle kaksi minuuttia. Kiitos.

Seuraavan kerran avasin käsikirjan illalla Helsingöriin suuntaavan junan ravintolavaunussa.

– Aiotko ottaa tuon robotin matkaan? Ford kysyi ja katsoi inhoten Marvinia, joka kyhjötti omituisessa mykkyrässä nurkassa pienen palmun alla.

– Ai jaa, tarkoitat vainoharhaista androidiamme? hän vastasi. – Jep, otetaan mukaan.

– Mutta mitä ihmeen hyötyä sinulle on maanisdepressiivisestä robotista?

– Ja sinä kuvittelet, että sinulla on ongelmia, Marvin sanoi synkkänä kuin ruumista puhutteleva hautajaisvieras. – Mitä sinä tekisit jos sinä olisit maanisdepressiivinen robotti?

Erittäin hyvä kysymys!

Marvin on maailmankaikkeuden järkevin ja masentunein olento, mekaaninen murjotuskone, jonka seuraa aina ajoittain hirveästi kaipaa (ja ajoittain ei). Käsikirjan kaikilla poskettomilla olennoilla on uteliaisuus ymmärtää itseään ja saada vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen. Ja kuten kaikki maailmankirjallisuuden huiput, antaa Douglas Adamskin oman selityksensä supertietokone Syvä Mietteen äänellä:

– Hyvä on, Syvä Miete sanoi. – Vastaus suureen kysymykseen…

– Niin…!

– Elämästä, Kaikkeudesta ja Kaikesta… Syvä Miete lausui.

– Niin…!

– On… Syvä Miete piti pienen tauon.

– Niin…

– On…

– Niin… !!!…?

– Neljäkymmentäkaksi, Syvä Miete sanoi äärettömän juhlallisesti ja peruuttamattomasti.

Enkä enää muista, koska tolkuton hörötykseni päättyi, ei ehkä koskaan. Miksi ylipäätään lopettaa? Syvän Mietteen vastauksen tulkinta on lukijalle avain tai koodi upouuteen elämänpiiriin.

Liftaaja: nosta sähköinen peukalo ylös, tunge olkalaukkuusi Linnunradan käsikirja liftareille sekä pyyhe (tulet huomaamaan, että se on tuiki tarpeellinen) ja tee matka maailman ääriin! Voi olla, ettet enää kaipaa takaisin Maapallollemme…

 

HANAT AUKI! -kurssin satoa

Thursday, March 12th, 2009

Anja Erämajan ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

Katselin kaunista asiaa kädessäni. Se oli kevyt ja nojaili ohuin, hennoin käsin lämpöistä kämmentäni vasten. Se oli valkea ja tuntui hieman märältä. Hetken se istui kädelläni, mutta koska sillä oli kiire, se alkoi kadota hiljaa. Pyysin ja anelin sitä jäämään luokseni, mutta se vain hitaasti haaleni. Se oli niin pieni, kaunis, valkoinen ja kylmä. Se ei puhunut minun kieltäni. Se oli aivan muualta. Se oli yksi niistä pienistä valkeista keijuista, jotka istuvat pilvellä ja lentävät alas. En käsittänyt, miksi sen piti mennä, joten aloin itkeä. Olisin halunnut tutustua siihen paremmin. Se oli niin sievä. Nyt se oli kadonnut kokonaan. Kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Pelkäsin tappaneeni pienen keijukaisen. Samassa tunsin, kuinka joku kiersi lämpimät kätensä ympärilleni ja halasi minua. Painauduin häntä vasten ja suojasin sitä kättä, jolla keiju oli istunut. “Älä sure. Katso! Näetkö nuo kaikki valkeat keijut? Ne tanssivat iloisesti alas pumpilisten pilvien päältä. Niitä on miljoonia ja jokainen on aivan oma yksilönsä. Aivan erilainen kuin toinen. Jokainen on omanlaatuinen. Ei ole kahta samaa” kaunis ääni takanani sanoi ja piteli minua syleilyssään. Katselin ympärilleni ja näin monien keijujen tanssahtelevan ilmojen halki. Ne laskeutuivat maahan ja käpertyivät yhdessä nukkumaan. “Joku näkee vain lumihiutaleita, mutta toiset näkevät valkeita tyttöjä. Se mitä näkee on itsestä kiinni ja siitä mitä haluaa nähdä”, hento ääni totesi. Olin hiljaa, enkä enää itkenyt meneen ystäväni vuoksi.

Nimimerkki: Linnea

—————–

IHME

Tämä päivä on ihme,
vaikka en näe sitä.
En jaksa nähdä ihmeitä,
vaikka niitä on ympärilläni,
satoja, tuhansia, miljoonia.
Tänään olen sokea niille,
ehkä huomenna tajuan,
minä olen ihme.

Nimimerkki: Comanche

—————–

NYT

Pää lyö tyhjää.
Tänään.

Pää on täynnä.
Ristiriitaisuus.

Aamulla heräsin kymmeneltä
isän ärsyttävän töttörötykseen.
Vaikka olin liimannut illalla oveen lapun:
pyysin antamaan minun nukkua kolmen viikon univelkani pois.

Nyt tuntuu kiireiseltä,
että asiat kaatuvat päälle.

Kiire. Kiire. Kiire!
En ehdi nukkua.

Pitää mennä.
On kiire.

En tiedä kuinka pärjään.
En tiedä ehdinkö tehdä kaiken.

Ei ehdi tehdä kaikkea.
Tekisi mieli lomailla.
Antaa vain ajan virrata.

Tehdä jotain hyödytöntä.
Olla vain ja olla.

Ei tarvitsisi tehdä töitä,
ja katsella kauppatätien vihaisia katseita työstäni.

En halua ajatella mitä kauppatädit ajattelevat minusta.
Kai se on jotain ilkeää.
Mutta sitä en tiedä.

Tänään päättyy viidentoista minuutin päästä.
Silloin on huominen.

Keskiyö.
Yö.
Nukkuu.
Huominen on NYT.
Huominen koitti.
Huominen on nyt tänään.

Pitää mennä.
On kiire nukkumaan.

Nimimerkki: Comanche

—————–

KESKUSTELU RUMPUKAPULOITTEN KANSSA

“Rumpukapulat”, huudahdin aamulla. “Nyt soittamaan!”
“Ei!”, rumpukapulat ulvahtivat väsähtäneesti. “Emme jaksa. Soitimme eilenkin niin monta tuntia!”
Huokaisin syvään ja murahdin :
“Jos haluatte tulla hyviksi rumpukapuloiksi teidän pitää harjoitella!”
“Selvän teki. Eikun rumpujen taakse ja soittamaan”, rumpukapulat mutisivat ja pompahtivat erittäin vaisusti ylös.
Hetken soitettuamme kapulat kysyivät : “Eikös tuohon kohtaan kannattaisi tulla filli?”
“Hmm.? Ehkäpä kannattaisi”, mietin. “Kokeillaanpas. Ehkä sen pitäisi olla pitempi.”
“Niin ja nopeampi”, kommentoivat kapulat monien yritysteni jälkeen.
“Niin ja sen jälkeen pitäisi tulla tauko. Ehkä semmoinen kokotauko”, he lisäsivät.
“Tämä virveli ei nyt kyllä toimi tässä. Ehkä pitäisi kokeilla hiilikuituvirveliä”, sanoin. “Käyn vaihtamassa siihen.”
“Ok. Eli lepotauko!”, huudahtivat kapulat.
“Eikä ole!” huudahdin. “Sillä nyt mä olen valmis!
“Ooo.”, sanoivat rumpukapulat.
“Tuo ei nyt mene aivan oikeaan tahtiin”, tokaisin. “Kokeilen metronomin kanssa.”
“Soitetaanko jotain kappaletta?” kysyivät kapulat. “Tämä läksyjen soittaminen alkaa jo pikku hiljaa kyllästyttää.”
“Niin muuten alkaa. Mitäs soitetaan?” kysäisin.
“Soitetaanko A.L.:llää vai S.u.D.:ia?” kapulat ehdottivat.
“Soitetaan vaikka A.L.:llää?” kysyin. “Mikä kappale?”
” SYÖMÄÄN!” kuului keittiöstä.

Nimimerkki: Eleonora

—————–

Pianon ääni kiertää huonetta
Kaunis ääni laulaa laulua viattomuudesta
Helmikaulakoru hohtaa

Pöydällä purppuraisten hyasinttien takana
Värikäs lastenkirja barbapapoista
Ja kauniin kirkkaita väriliituja

Sinisestä ikkunasta
Myrskynharmaat pilvet kurkistavat
Niiden taakse kuu katoaa

Lasin takana syöksähtelevät sateenkaarikalat
Sädehtien timanttipilven lailla
Sademetsästä pala

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–

TIETOKONETUOLI

Kuulen omituisen, ynähtävän äänen kun kirjoittelen tietokonehuoneessa yksinäni. Ja sen jälkeen:
“Et viitsisi yhtään leveämmin siinä istua.”
Katselen hämmästyneenä ympärilleni, kun tuoli yskäisee.
“Ai, tuoli. Sinäkö puhut myös nykyään?”
“No enhän minä jaksa koko elämääni vain itsekseni ajatella. Sitä paitsi sinun jos kenen kanssa minä haluaisin puhua.”
“Jaa, minun vai? Miksi niin?”
“Olen yli kaksikymmentä vuotta vanha, minut on verhoiltu neljästi, olen sinun perheesi lisäksi ollut tallattavana kuudessa huoneessa, aina tietokoneen edessä, missä te sohvaperunat niin mielellänne aikaanne vietätte, mutta ikinä en sinun kaltaistasi ole kohdannut. Mikä sinua oikein vaivaa? Eikö sinulla ole mitään muuta tekemistä kuin istua siinä?”
“Miten niin? Älä puhu minulle tuolla sävyllä. Siskoni on varmasti yhtä paljon tietokoneella. Sitä paitsi, minulla on tärkeitä juttuja.”
“Jaa, niin kuin mitä? Siinä naputtelet. Toistaiseksi et mitään ole saanut aikaiseksi.”
“Niinhän sinä luulet, siellä alhaalla! Mutta minulla on paljon tekemistä täällä. Etkä sinä vain näe.”
“Enkä tahtoisikaan!”
“Mitä kummaa sitten oikein valitat?”
“Ei minua kiinnosta, mitä sinä sillä naputtimellasi teet. Mutta ennen kävit sentään muuallakin. Tämänkin päivän olet vain istunut siinä, toistanut ja toistanut niitä kamaluuksia joita musiikkikappaleiksi kutsut, lueskellut jotakin, ja nyt taas kirjoitat. Miksi niin? Pari viikkoa sitten kävit sentään iltaisin kävelyillä. Etkä sinä ennen ole maanantaisin minua kuluttanut keskellä päivää. Mahdatko lintsata koulusta?”
“En! Minulla on hiihtoloma!”
“Vai niin? Mutta se ei selitä, miksi olet nykyään luonani iltaisinkin.”
“Se johtuu siitä, että nilkkani niksahti. En ole voinut käydä lenkillä viikkoon. Mutta ajattelin kokeilla jo huomenna, miltä tuntuisi taas juosta.”
“Siinäkö kaikki? Ovatko asiat pian niin kuin ne olivat ennen?”
“Ovat, ovat, Ei tässä tämän suurempaa kriisiä ollut.”
“No huh, mikä helpotus. Oletko silti varma, että kaikki on kunnossa? Et ole riidellyt ystäviesi kanssa? ONKO sinulla edes ystäviä? Miksi et ollut perjantai-iltana täällä?”
“Rauhoitu! Olen kunnossa. En ole riidellyt kenenkään kanssa, ja viime perjantaina olin ystäväni luona yökylässä.”
“Jaa. No, ainakin sinulla on selitys joka sotkuun.”
“Ei tässä mitään sotkua ole!”
“Puhu omasta puolestasi.”
“Mitä tarkoitat? Tunnut olleen todella huolissasi minusta. Miksiköhän näin?”
“Vai huolissani!”
“Niin. Sanoit itsekin olevasi helpottunut, kun kaikki on hyvin.”
“Oletpas sinä nenäkäs kakara. Minä en ole mikään Kiinan tusinatuote. Tulen Kanadan parhaimmasta tehtaasta! Minäkö olisin huolissani sinusta, ihmispennusta?”
“Ihmiset sinutkin rakensivat. Ja maksoivat.”
“Pyh! Sinun kanssasi en kyllä puhu enää koskaan.”
“No älä.”
Hetken hiljaisuus.
“Mutta pidäkin huoli, ettet säikäytä minua enää tuolla tavoin.”
En voi olla virnuilematta. Kukapa olisi arvannut? Tuolikin pitää minusta.

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–

1.2.09
Toivonpa, että heräisin kunnolla. Saattaisin vaikka ymmärtää tehtävän. Mitä kummaa minun pitäisi kirjoittaa tästä päivästä, kun mitään ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan? Haluaisin nukkua tämän päivän ohi, mutta tiedän, etten nukahtaisi vaikka yrittäisin. Olen jo tehnyt kaiken mitä viikonloppuna piti; harjannut kanin karvat, tehnyt läksyt ja putsannut suodattimen. Ja noistakin ahdistuin jo torstaina. Eilen en ollut lenkillä pitkään. Oli yli kymmenen astetta pakkasta, sormeni olivat jäätyä. Yleensä lenkillä, kun kävelen kolmen kilometrin pituisen Pahankalmeentien ympäri, olen onnellisimmillani: ei häliseviä ihmisiä ympärillä, ei mitään velvoitteita, ei kanin potkimia puruja maassa tai hurisevaa, energiaasyövää tietokonetta vieressä. Vain minä, luminen tie, kirpeä pakkasilma, pimeys ja mp3-soittimen pyörittävä musiikki. Britney Spears ja lumisade sopivat yllättävän hyvin yhteen, samoin kuin pimeys, kylmyys ja Kat Deluna. Koko tämänkin päivän odotan vain sitä, että pääsen lenkille; ja jos äiti yrittää mukaan, niin varokoon. Minä en tarvitse mukaani keski-ikäistä kunnonkohottajaa marisemaan hitaasta vauhdista tai liian vähästä vaatetuksesta. Tänään on vain pari astetta pakkasta, ihanteellinen lenkki-ilma. Kymmenisen senttiä valkoista, hohtavaa lunta takaa sen, etten tarvitse lamppuakaan.

Olin juuri pääsemässä hyvälle tuulelle, unelmoidessani iltalenkistä, kun kaksitoistavuotias pikkusiskoni paukahti huoneeseen. Hän halusi päästä hetkeksi tietokoneelle. Niin varmaan, hyvä vitsi. Jos hän olisi koneella, ja jos hänellä olisi juuri tärkeä toimeksianto kesken, minä en pääsisi koneelle moneen tuntiin. Kielsin, ja hän alkoi raivota ja kitistä. Hänellä ei ole mitään järkevää syytä siihen. Hän suuttuu aina, jos ei saa mitä tahtoo. Huvittavaa on, mieleeni tulee, se, että jos hän olisi ollut tietokoneella ja minä olisin tullut pyytämään samaa, hän olisi raivostunut silloinkin. Vaikka olisin vain pyytänyt. Minä pysyn aina kylmänrauhallisena, ja se jos mikä saa hänet suuttumaan vain lisää. Sanokaa minun sanoneen, se likka kuolee nuorena. Tuo ei voi tehdä hyvää verenpaineelle.

Yritän lukea tehtävän ohjeet uudestaan, mutten ymmärrä. Kelpaako tämä sitten? Lasketaanko tämä tehtävän suorittamiseksi, olenhan vain pähkäillyt miten se kyseinen tehtävä tehdään? Käskettiin kirjoittaa tästä päivästä. No, tämä tehtävähän on selvästi tämän päivän suurin haaste, joten mikäpäs tässä. Yleensä ymmärrän ohjeet aina. AINA. Jos en tajua heti, niin mietin superaivoillani kunnes keksin. Paras ystäväni kutsuu minua yli-ihmiseksi. Siksi, että tajuan aina ohjeet, ja myös muistan ne, ja tiedän myös, kuinka seurata niitä. Mutta nyt en ymmärrä. Kirjoittaminen on aina ollut jotain, missä voin olla välittämättä ohjeista. Antaa tulla vain. Juuri sitä mitä ajattelen. Ajattelemisessa olen nimittäin hyvä. Kukaan ei ajattele niin paljon kuin minä. Jos niin luulee, niin vaihdan mielelläni hetkeksi päitä hänen kanssaan. Katsotaan, kuinka nopeasti räjähtää. Itsellänikin liippaa aina välillä hyvin läheltä. Kaikki hulluimmat unelmani, jyrkimmät mielipiteeni, kunnianhimoisimmat suunnitelmani ja tämänhetkiset narinani risteilevät päässäni niin että ei ihme jos joskus en ymmärrä ohjeita. Harvalla on näin hullut unelmat (ja koska tiedän miltä niiden kanssa elely tuntuu, niin totisesti säälin kohtalotovereitani), vielä en ole tavannut ketään jolla olisi näin jyrkät mielipiteet (paitsi ehkä isäni, mutta se nyt on pääteltävissä), tuskin kukaan on niin itsetietoinen että tekisi näin kunnianhimoisia suunnitelmia (minäkö itsetietoinen? Eeeeei), mutta onneksi en negatiivisuuteni ja pessimistisyyteni kanssa ole yksin, ja moni muu narisee rinnallani. Kuten voi huomata, minun elämäni se vasta hauskaa on.

Vielä viimeisen kerran yritän saada ohjeista selvää. Viimeisen kerran päättelen olevani aivan pihalla. Viimeisen kerran mietittyäni huomaan, että olisi pitänyt laittaa lämmittelykin mukaan, kun minä heitin sen roskikseen sitä mukaa kun kirjoitin. Viimeisen kerran huokaan syvään, katson hetken taivaisiin ja totean, että aivan sama.

Nimimerkki: Alpdrucken

—————–

Mistä alkaisin? -kurssin satoa

Monday, March 9th, 2009

Merja Virolaisen ohjaaman rakkausruno-kurssin osallistujien tekstejä.

—————————–

KIELOJEN KYYNELVIRTA

Katsokaa tuota lainehtivaa kyynelvirtaa!
Kielot sen ympärillä kasvavat
Kiedot myrkkyä sisällesi
Kauniina niin kuin aina

Kielojen keskeltä kohoaa henki
sieluamme tuijottaa vihaisena

Pisara poskelta lattialle
nauravalta punapäältä
hän on aina yksi meistä

Maistuu mustikalle
jos sitä haukata uskaltaa
jos siitä hengissä selviää
Haukkuva kirkuja ei pure
mutta hengistä emme tiedä

Kotona kielonkukkien
kukaan uskalla huutaa
lentäen

Nimimerkki: Miseria

—————————–

KAUKANA

Katsomalla et näe häntä
sulje silmät, heti lähempänä

Niin lähellä häntä että voisi koskettaa,
niin kaukana sielultaan ettei hän huomaa

Huudan hänen peräänsä
ettei hän lentäisi pois
Huudan hänen peräänsä
ettei hän jättäisi minua jälkeensä

Jos rakastaa, ei voi unohtaa
hän unohti
Hän jätti minut tähän,
tässä minä kivenä odotan häntä
Juuri tällä kivisellä asfaltilla
jatkuvasti tallotuksi

Odotan edelleen

En huuda enään, ei hän kuule
En huuda enään, ei hän tunne,
kuinka kivinen sydämeni hänet haluaa!

Huutaisin hänen peräänsä
että hän huomaisi minut
jos voisin, syntyisin jälleen ihmiseksi
jotta voisin tehdä sen,
minkä ihmisenä olisin halunnut

Koskettaa,
saada hänet vavahtamaan
ja minuun katsomaan

Koskettaa
saada hänet rakastumaan
ja minulle auringoksi

Se hymy joka välittyi silmistäsi
sitä nyt kaipaan
Kivenä en sinua enään
koskaan nähdä saa

Nimimerkki: Miseria

—————————–

METSÄN TYTTÄRET

Pimeyden keskellä loistaa,
lähellä rosoista pintaa.
Kun useimmat mäen päältä katsovat
he luulevat tietävänsä kaiken minusta

Hymyni sokaisee muut varjoonsa
Mutta varjo
se löytyy myös minusta

Metsän reunassa, puron varressa
aivan missä vain
näen hahmon hymyilevän, hahmon surevan
hahmon vaalean, hahmon mustanpuhuvan
ja tiedän, he molemmat seuraavat
sinuna sinua aina

Surusi hukuttaa minut nauruunsa
mutta onni
se löytyy myös sinusta

Puiden oksista, lehdistä,surusta
neuloit ympärillesi muurin
Olit ennen niin kovin kaunis
jäljellä kauneudestasi ovat kasvosi
sisältä sielustasi ei löydy kuin tyhjää,
pelkkää pimeää

Auringon säteistä, vesi pisaroista
kudoit sielullesi onnellisuuden
Yrität parhaasi pelastaaksesi hänet,
täyttää hänen sielunsa rakkaudella
pienellä toivolla

Kun muuri sortuu
on otettava lisää laastia
paikattava ajan tekemät rakoset

On pyydettävä apua,
jonkun on sekoitettava laastia
sillä aikaa, kuin parannat itseäsi

Hän on valmiina auttamaan sinua,
hän seisoo aina rinnallasi
Hän haluaa nousta kanssasi lentoon,
leijailla yhdessä onneen

Hän on valmiina nostamaan sinut
kun tunnet pudonneesi
Hän haluaa nostaa sinut kanssaan lentoon,
leijailla kanssasi onneen

Katson kaukaa teitä kahta,
pimeyden ja rakkauden lasta,
kunnes katoan varjoihin

Tunnen pelastuksen lähenevän
isoilla harppauksilla luoksenne
ehkä on koittanut teidän aikanne
nousta siivillemme

Nimimerkki: Miseria

—————————–

Aamu ja veranta.
Tuoksuu musiikilta.
Villapaitani soi liian kovalla
ja suklaassani on aamukastetta.

Ilmassa leijuu musiikkia
ja haistan omenapuun.
Omenapuu naukaisee ja
huomaan, että
musiikki maistuu hassulta.

Nimimerkki: Murina

—————————–

PALJASTAMINEN

vittu
se pimu on mahtava,

isot daisarit,
piukka peppu

ja se rakastaa mun kynttilää

vittu
mä,
koulun kovin jätkä,
makein nahkarotsi niskas
nappasin planeetan kuumimman kissan.
paljastamalla kynttiläni

vittu
se oli hirvee virhe
vittu
miks mä tein sen

vittu
miks paljastin itteni
vittu
miks näytin kynttiläni
vittu
menetin miehisyyteni

vittu
mä olin ihan ku akat
´´rakkaudest tekee mitä vaan´´
vittu
ei nahkarotsiäijät oo niinku huorii,
vittu
niil on kova kuori ja sitä kovempi sydän
mut meil on kova kuori ja lämmin sydän

vittu
jätin sen daisarikissan
vittu
en tee enää sitä samaa virhettä

vittu
en näytä enää kynttilääni
en ennen ku löydän rakkauden
vittu
molemminpuoleisen rakkauden

Nimimerkki: Skude

—————————–

YSTÄVÄNPÄIVÄHALI

Se vain tuli jostain
kuin lännen tuuli
heviletti porautui takaraivooni

Silmä vaeltaa aivoissa
hänen silmä, minun aivoissa,
mietin vain häntä,
häntä,
hänen silmiä,
hänen naurua,
hänen hymyä,
Häntä

Kunnes
kainalo pyysi halia
halia,
jota oli odottanut puoli vuotta.
Kuu tuoksui miehelle

Kainalo tajusi
heviletti ei ollut enää takaraivossa
Kainalo tajusi
silmä ei enää vaeltanut aivoissa
Kainalo tajusi
Unelmoija oli tippunut rakkaudesta

Nimimerkki: Skude

—————————–

MINÄ JA SINÄ, UP THE IRONS!

Minä rakastuin häneen

hänen hevilettiinsä

Hän rakastui minuun
en tiedä miksi
Töllötin häntä alaviistoon
pyöräänsä nojaillen
linja-autosta
sydän silmäkulmassani

Hän töllötti minua yläviistoon
pyöräänsä nojaillen
linja-autoon

outo katse silmäkulmassaan

Olin pelkuri, kun kerroin näppäillen
Olin hullu, kun kerroin
Olin täynnä rakkautta, kun kerroin

Olin rakastunut, kun tulkitsin väärin
Olin poissa, kun tajusin

“No siis tarkotan sitä että ihan hauska kuulla että joku ajattelee tuolleensa mutta että sori mutta sä ihan mukavalle tyypille vaikutat ja tälleensä mutta minä en oo vaan silleensä kiinnostunu”

Olin kiven alla
sisimmässäni
Olin valehtelija
kun en näyttänyt mitä sisin tunsi

En tiennyt noustakko linja-autoon ja antaa kortin tiltata
En tiennyt polkeako pyörällä ilman polkimia

En tiennyt ennen kuin hän sanoi jotain elämästä

Päätin nousta linja-autoon
mutta
kortti ei tiltannutkaan

Nimimerkki: Skude

—————————–

OLETKOS KUULLUT PAIKASTA?

Oletkos kuullut paikasta,
Jossa juna leijailee raiteilla?
Jossa elefantti juo maitoa,
Ja ihmiset hirnuvat iloisina?

Oletkos kuullut paikasta,
Jossa lentokone hykertelee ilmassa?
Jossa hevonen liitelee laitumella,
Ja vanhus kehrää onnellisena?

Oletkos kuullut paikasta,
Jossa hiutale jutustelee hangessa?
Jossa koira käy kylässä kissalla,
Ja ihmiset hyppelevät juhlissa?

Nimimerkki: Ennimo

—————————–

KULTAHIPPU JA MUSTA AUKKO

Olen vain tällainen surkimus
jossain kaukaisessa galaksissa
miten voisin edes kuvitella
että kukaan tahtoisi rakastua
pieneen vihreään mieheen.

Etenkään sinä
Venuksen asukki kultatukka
Afroditen sisar
nouseva aurinko
minä olen hullu
kuinka kukaan uskaltaisi rakastaa
tätä pientä vihreää miestä.

Olet minulle kuuma hehku
ihanainen aurinkoni
katson kuin kuuta nousevaa
ihoasi valossa hohtavaa
jota niin tahtoisin koskettaa

Jos saisin edes vähän hipaista
kultaista ulpukkatukkaasi
edes hiukan kurkistaa
tyhjiin sinisiin silmiisi
mutta tuskin suot edes katsettasi minuun
lohduttomaan vihreään mieheen.

Jaksan silti yrittää
palvoa kuin linnunrataa
oi sinua tähtityttöni.

Minä olen Marsista
sinä olet Venuksesta
sinä kultahippu
minä musta aukko
olet oma kallein aarteeni.

Nimimerkki: Ennimo

Mika Wickströmin lukuvinkki

Monday, March 2nd, 2009

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
Tammi, 2007

Ozin hienon romaanin keskiössä on poika, joka varttuu 40–50-luvun Jerusalemissa. Elämä ”Rauhan kaupungissa” ei ole aina yhtä juhlaa, ja elämänkohtalot ovat karujakin, mutta kirjailijan sanoista ja lauseista huokuu lämpö kuvattaviaan kohtaan. Erityisen koskettava on pojan suhde äitiinsä. Ensin äiti sairastuu, sitten nukkuu pois, eikä poika miehen vaatteissakaan lakkaa kysymästä: miksi hän hylkäsi minut?

Amoz Oz yhdistää taitavasti fiktiota ja faktaa. Kirjaa voikin lukea monella eri tavalla. Sitä voi lukea kuin mitä tahansa romaania tuntematta Ozia, tuntematta kirjailijan muuta tuotantoakaan – mutta sitä voi lukea myös yksityisen ihmisen sukuhistoriana tai elämäkertana. Jälkimmäiseen lukutapaan liittyy kuitenkin vaaroja, joista muistutetaan heti romaanin alkupuolella. ”Mikä kertomuksistani on omaelämäkerrallista ja mikä paljastuksia?”, päähenkilö kysyy ja vastaa: ”Kaikki kirjoittamani kirjat ovat omaelämäkerrallisia, mutta mikään niistä ei sisällä omaelämäkerrallisia paljastuksia. Lukija, jonkalaista kutsun huonoksi lukijaksi, haluaa aina tietää, mitä todella tapahtui.”

Amos Oz on loistava tarinankertoja. Hän on viettänyt kirjan päähenkilön tavoin koko elämänsä kirjojen parissa – ja sen huomaa. Romaania lukee kuin mitään romaania ei olisi varta vasten kirjoitettukaan. On vain kiehtovia elämäntarinoita yhden sukukronikan verran. Ja sellaisiahan kuka tahansa meistä haluaa lukea!