Archive for December, 2008

Ja äkkiä olimme keskellä seikkailua -kurssin satoa

Monday, December 8th, 2008

Markku Karpion ohjaaman kurssin osallistujien tekstejä.

- - - - - - - -

KUMMITUSTALO

Lehdet leijailivat alas puista ja laskeutuivat viileälle asfaltille. Ne ratisivat hiljaa ohikulkijoiden kengänpohjissa. Pian tuuli taas tarttui niihin ja lennätti niitä kauemmas. Yksi lehdistä eksyi toisen tuulen matkaan ja lennähti talon portaille. Siihen se jäi elottomana tietämättään takanaan lepäävästä vaarasta.

“Hei katsokaa kuinka kaunis lehti!” Ellen huokaisi ja yritti saada puolelleen aikaa. Hän ei halunnut sisään vaarallisen näköiseen taloon. Lilian ja Maaria pitivät kuitenkin puolensa. He kiskoivat koko porukan ylös portaita. Ellen oli ainoa, jota piti houkutella sisään. Hän pelkäsi kauhutaloja enemmän kuin mitään muuta. Ellen takertui kiinni puiseen kaiteeseen, kunnes kynsin ja hampain hänet revittiin siitä irti. Oli halloween-ilta. Ulkona tuuli vaimeasti, joten ajatus lämpimästä talosta houkutti kaikkia muita, paitsi Elleniä.

Viimein viisikko oli sisällä hämärässä talossa. Se oli vanha ja haisi homeelle. Puinen lattia natisi heidän jaloissaan, muuten oli hiljaista. He katselivat vieressä kohoavia tummia seiniä. Niitä valaisivat vanhat kynttilälamput. Liekit olivat pienet ja heikot. Talossa oli niin kostea ja mädäntynyt ilma, että oli ihme, jos ne olisivat palaneet vielä kauan. Tytöt seisoivat ovella hiljaa. Lilian tunsi Ellenin hengityksen värisevän. Lilian oli itsekin hieman kauhuissaan. Josefiin joka puristi lujasti Maarian kättä, notkahti. Hänen polvensa tärisivät. Se saattoi johtua kylmästä illasta, tai sitten karmivasta talosta. Veran askeleet narisevalla lattialankulla rikkoivat hiljaisuuden. Yksissä tuumin kaikki neljä pakottivat Ellenin sisään, vaikka tämä pyristeli vastaan. Kaverukset kävelivät hiekkaisilla kengillään punaisen maton yli. Jostain kuului hiljaista kiljuntaa. Samassa heidän eteensä loikkasi suuri ja karvainen susinukke. Se murisi ja kauhoi ilmaa. Samassa sen silmissä välähti. Nukke ampaisi vauhtiin ja loikkasi viisikon yli korkealta. Se tömähti matolle Ellenin taakse. Ellen pomppasi kauhuissaan kauemmas murisevasta sudesta. Se asteli lähemmäs häntä silmät kiiluen. Tytöt painautuivat toisiaan vasten ja perääntyivät, kunnes seinä tuli vastaan. Susi oli jo niin lähellä, että sen viikset hipoivat Ellenin kasvoja. Se kohottautui takatassuilleen ja koukkasi Ellenin kainaloonsa. Muut neljä tyttöä hätkähtivät taemmas kauhuissaan. Ellen kiljui ja repi sudelta karvoja. Hän hakkasi sen selkää, muttei saanut mitään aikaiseksi. Josefiin loikkasi suden perään sen käännyttyä poispäin. Hän koetti kiskoa Elleniä irti suden otteesta, mutta susi ärähti ja tönäisi Josefiinin kaemmas. Tämä törmäsi seinään ja tuupertui lattialle. Vera ja Lilian kipaisivat maassa makaavan Josefiinin tueksi. Maaria puolestaan lähti juoksemaan suden ja Ellenin perään. Susi loikkasi ulos suuresta ovesta ja pamautti sen kiinni Maarian nenän edestä. Kaksi suurta vartijanukkea asettui muuriksi oven eteen. Ne estivät Maarian pääsyn ovesta. Maaria palasi Josefiinin luo, joka oli jo tulossa tajuihinsa. “Josse! Ooksä kunnossa?” Maaria kysyi huiolissaan. Josefiin nyökkäsi ja nousi jaloilleen tukeutuen Veran käteen. “Miten ikinä saamme heidät kiinni. Sillä karvaisella otuksella on paljon pidemmät jalat”, Vera sanoi pettyneenä. “Meidän täytyy päästä ulos täältä ja kertoa jollekin”, Lilian totesi ja juoksi ovelle. Hän painoi paksun kahvan alas, mutta mitään ei tapahtunut. Ovi pysyi visusti kiinni. “Mitäs nyt tehdään?” Josse kysyi. Vera kohautti hartioitaan. Kaverukset pohtivat tilannetta hetken. “Soitetaan vanhemmille!” Lilian huudahti viimein. “Nerokasta, Franklin”, Maaria totesi. Lilian huokaisi. Maarialla oli tapana hokea joitain loppuun kulutettuja lauseita, jotka hän oli oppinut esimerkiksi TV-ohjelmista. Jokainen kaivoi kännykän taskustaan. “Kuka soittaa ensin?” Josse kysyi. Lilian nyökkäsi kännykkäänsä päin ja etsi äitinsä numeron. Hän asetti kuulokkeen korvalleen, mutta kuuli vain pelkkää piippausta. Lilian yritti soittaa isälleen, mutta puhelu meni vastaajaan. Koska tämäkään yritys ei tuottanut tulosta, oli Maarian vuoro. Hänkään ei saanut keneenkään yhteyttä.

Vera soitti äidilleen, joka seisoi jossain päin huvipuistoa. Kaikkien onneksi äiti vastasi: “Heipä hei, kultanuppero!” Vera inhosi sitä kun hänen äitinsä kutsui häntä nupperoksi, mutta siinä tilanteessa asialla ei ollut kovasti väliä. “Täälä kummittelee! Äiti täällä kummitustalossa on susi ja se elää!” Vera karjui puhelimeen. Toisessa päässä hänen äitinsä piteli korvia. “Jaa, no mitäs minun muka pitäisi tehdä?” hän kysyi. “Ihan oikeasti äiti täällä on semmoinen suuri susinukke ja se sieppasi Ellenin. Sitten se lähti juoksemaan pois. Ovet ovat lukossa ja me olemme jumissa tässä talossa” Vera sopersi. Martta -hänen äitinsä- kauhistui. Vera ei koskaan valehdellut, etenkään omalle äidilleen. Joten Martta uskoi. “Minä kerron henkilökunnalle”, hän sanoi ja pyyhkäisi lähimmän info-tiskin luo pidellen puhelinta kädessään. “Auttakaa, lapset ovat jumissa kummitustalossa ja suuri susinukke heräsi eloon. Se sieppasi yhden lapsista!” Martta selosti hieman kovempaa kuin tarkoitus oli. “Juu, selvä. Hyvää halloweenia teillekin. Oliko vielä muuta?” tiskin takana istuva mies kysyi. “Te ette nyt ymmärrä. Lapset ovat OIKEASTI talossa!” Martta selitti. “Ei, TE ette ymmärrä. Kauhutalo purettiin jo vuosi sitten. Eivät lapsenne voi olla sielä”, mies selosti ja pakkasi tavaroitaan. “Sensijaan teidän olisi syytä lähteä täältä. Puisto suljetaan. En jaksa ainoatakaan pidempää päivää enää, joten hei hei! Sano terveisiä lapsille!” mies sanoi ja lähti kävelemään portteja kohti. Martta katsoi hänen perääänsä hämmästyneenä ja painoi taas luurin korvaansa. Vera odotteli yhä langan päässä. Martta selitti, mitä info-pisteen mies oli sanonut, kunnes yhteys puhelimien välillä äkkiä katkesi. Tuli hiljaista hetkeksi. Kaikki katsoivat Veraa. Tämä kertasi tapahtumat kavereilleen. Koko joukko mykistyi. Tuli kuoleman hiljaista. Sitten jokin heidän takanaan aloitti puheen: “Jäätte tänne vangiksi ikuisiksi ajoiksi, ellette ole ulkona ennen keskiyötä. Ovi aukeaa, kun te kaikki viisi seisotte sen edessä ja pidätte yhdessä kiinni kahvasta. Jos ette saa sitä auki, te kuolette tänne ja kirkuva ystävänne muutetaan nukeksi. Itseasiassa hän taitaa olla jo nukke. Käydään katsomassa.” Kaikki käännähtivät ympäri ja katsoivat takanaan puhuvaa ääntä. Lilian polvistui puhujan tasolle. Se oli nimittäin pieni ja karvainen kettu. Sen punaruskea karva oli hieman takkuinen ja huonosti hoidettu. “Voitsä auttaa meitä siinä?” Lilian kysyi. Puhuva kettu ei ihmetyttänyt enää ketään. Niin paljon kummallisempaakin oli tapahtunut viimeisen puolen tunnin aikana. “Kyllä, jos te vain haluatte apua. Puisto on muuten suljettu jo”, kettu sanoi. Lilian silitti sen pörröistä päättä. “Puhutko sä varmasti totta?” Vera kysyi hieman epäillen ketun sanoja. “No ei tarvitse uskoa”, se sanoi ja käännähti ympäri. Lilian nappasi siitä kiinni ennen kuin se ehti juosta tiehensä. “Miksi haluat auttaa meitä?” Lilian kysyi ja piteli ketusta kiinni. “Koska olen itse ollut samassa jamassa”, se selosti. Nelikko uskoi kettua, ja he lähtivät yksissä tuumin ketun perään. Se loikkasi kulman taakse. Kaveruksen juoksivat sen perään. Heidän edessään avautui jättimäinen takkatila. “Mutta ei Elleniä tänne viety”, Josse pani vastaan. “Ehkei, mutta täältä pääsee hänen luokseen. Osaattehan te kaikki uida?” kettu kysyi. “Joo”, Vera sanoi ihmeissään ja tuli ketun viereen takan luo. “Sepä hyvä”, kettu sanoi ja peruutti. Se otti vauhtia ja juoksi suoraan Veraa kohti. Se loikkasi aivan Veran takana ja törmäsi päin tyttöä. Törmäyksen iskusta Vera lennähti suoraan tuhkaiseen takkaan. “VERA!” Josse kirkaisi ja juoksi takalle. “Menetkö sinä oma-aloitteisesti vai pitääkö sinuakin tuupata?” kettu kysyi. Josse ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti ja niin kettu tuuppasi hänetkin takkaan. Maaria ja Lilian katsoivat toisiaan kauhuissaan. He nappasivat toisistaan kiinni ja hyppäsivät yhdessä tuhkaan. Kettu seurasi heidän perässään.

Pitkän ja märän pudotuksen jälkeen kaverukset tömähtivät lujasti maahan. Josse kohottautui ensimmäisenä jaloilleen huomatessaan makaavansa Veran päällä. Vera kierähti selälleen ja katsoi ylös sinne mistä he olivat tulleet. Nyt he makasivat kivisessä ja turpeisessa holvissa. Katto oli vettä, ja vaikkei sitä ja holvia erottanutkaan mikään lasi, vesi pysyi tiiviisti aloillaan. Kaikki huohottivat hetken. Viimein kettukin tömähti jaloilleen holvin turvelattialle. Ihme ja kumma: vaikka he olivat uineet veden läpi, kukaan ei ollut kastunut. “Selvä, kaikki ovat täällä. Jatketaan!” kettu huikkasi ja juoksi kaverusten ohi näyttämään tietä. Muut seurasivat perässä, kunnes kettu pysähtyi suuren oven eteen. “Minä en jaksa avata sitä yksin. Auttaisitteko?” se kysyi. Maaria tarttui kahvaan ja alkoi kiskoa ovea auki. Se ei kuitenkaan auennut, joten tarvittiin muidenkin apua. Kettu teki oman osansa kiskomalla Lilianin löysästä hupparista. Samassa ovi lennähti auki. Kaverukset kaatuivat oven voimasta ja makasivat hetken aikaa turpeessa, yhdessä kasassa. Kettu, jonka häntä oli jäänyt Lilianin alle, inahti ja nousi ylös kaverusten tiiraillessa pimeään käytävään. Oven takaa oli näet paljastunut luola. Kettu nappasi lyhdyn nurkasta ja kantoi sen hampaissaan Jossen luo. Tämä tarttui lyhtyyn reippaasti ja lähti kävelemään joukkion edellä. Muut seurasivat kuuliaisesti hänen vanavedessään. Kun luolallla ei tuntunut olevan loppua ollenkaan, alkoi joukkiota jo hieman hermostuttaa. Koko heidän matkansa ajan talossa oli haissut, mutta mitä pidemmälle luolassa he pääsivät, haju tuntui vain voimistuvan. Jostakin ponnahti jatkuvasti esiin uusia nukkeja. Vera, joka oli hieman hermoheikko säikkyi muutamia. “Jos Ellen olisi täällä, hän loikkaisi pystyyn jokaisen kohdalla”, Lilian sanoi kävellessään kalpean Veran vierellä. “Mutta Ellenhän ON täällä”, kettu sanoi ja loikki Lilianin viereltä joukon kärkeen. “Nyt hiljaa”, se sähähti ja hiippaili yhä syvemmälle mustaan onkaloon. Samassa lyhdyn valo ylettyi luolan perälle. Kaikki neljä näkivät pitkähiuksisen nuken, joka makasi velttona lattialla, lasittuneet silmät auki. Josse ja Maaria säntäsivät ensimmäisinä nuken luo. He nimittäin tunnistivat hahmon Elleniksi. Tajutessaan sen, myös Lilian ja Vera juoksivat sinne. Maaria nosti Ellenin ylös. Kaverukset pistivät yhtä aikaa juoksuksi. Heidän oli hidastettava, kun suuri nukke loikkasi heidän eteensä. Se hapuili Elleniä Maarian sylistä. Josse tarttui ystäväänsä ja kuljetti tämän vikkelästi nuken ohi. Harhautus onnistui ja kaikki pääsivät livistämään. Nukke toisensa jälkeen loikkasi heidän eteensä ja koetti estää pääsyn takaisin. Hetken kuluttua kukaan ei enää päässyt liikkumaan, kun joukkion saartoi lauma villliintyneitä nukkeja. “EI! Me myöhästyimme!” kettu huudahti. “Kello lyö kaksitoista!” Kaikki kuuntelivat hiljaa, kun jostain kuului kaappikellon kaksitoista lyöntiä. Lilian alkoi kiljua kurkku suorana kauhusta. Hän kiljui jä sätki. “Lili! LILI! KAIKKI HYVIN!” hän kuuli jonkun huutavan. Samassa lämpimät kädet tarttuivat kiinni häneen ja ravistelivat häntä. “LILIAN HERÄÄÄ!!!” joku karjui. Lilian avasi silmänsä ja näki kaikki neljä ystäväänsä ympärillään. “Mitä tapahtui?” hän kysyi. “Sinä näit painajaista”, Ellen myhäili ja istahti patjalle. “Etkö muista? Olimme meillä yötä”, Josse selosti. “Oliko se kamala uni?” Maaria kysyi. “Montako lasta sinun piti tänään pelastaa?” hän kiusoitteli Liliania aina tämän tyhmistä unista, joissa pitää pelastaa köyhiä lapsia, kun tämä itse uneksi vain hevosista. “Miksi sinä huusit yhtäkkiä?” Vera kysyi. “Äh, en jaksa selittää se oli niin kauhea uni”, Lilian huokaisi ja viskaisi peiton yltään. Hänen oli kuuma. “No, oli uni mikä tahansa, sen voi aina unohtaa. Tänään meillä on hauskaa. Ei mietitä enää unia. Meidänhän piti lähteä yhdessä huvipuistoon” Josse virkkoi pirteänä…

Nimimerkki: Lini

- - - - - - - -

METSÄN SALAISUUS

“Kerrankin rauhaa…” Janette ajatteli ja istui sohvalle. Hän oli koko viikon lukenut kokeisiin, pakertanut läksyjen parissa ja vahtinut pikkusiskoaan. Hänen opettajansa oli varmaan tärahtänyt, kun hän ilmoitti, että vahän ennen joululomaa pidettäisiin kova koe- ja läksyviikko. Nyt hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa olivat tutuilla yötä ja hän saisi kerrankin vain istua rauhassa ja uppoutua paksuun fantasiaromaaniin.

Kova koputus rikkoi hiljaisuuden. Janette voihkaisi ja löntysti ovelle. Matilda seisoi oven takana “Lähdetään Donnan kanssa ulos!” hän sanoi ja yritti selvästi kuulostaa pirteältä. “Tiedätkö paljonko kello on?” Janette kysyi ja yritti hillitä äänensävynsä. “Ole kiltti!!! Äiti pakotti mut Donnan kanssa ulos Paholaisten metsään ja nyt on Halloween! Sä tiedät kuinka taikauskoinen mä oon!” . “Mutta kello on YHDEKSÄN!” Janette ei todellakaan halunnut tuhlata iltaa löntystelemällä metsässä. “Älä nyt viitsi! se voisi olla meidän vika yhteinen seikkailu! Eikä liikunta tekisi sulle pahaa…” Janeten silmat kapenivat viiruiksi. Hän inhosi sitä, kun Matilda yritti treenata häntä parempaan kuntoon. Hän huokaisi väsyneenä ja puki takin, lapaset ja lenkkitossut päälleen. “Okei, mutta lyhyt lenkki vaan.”

Tytöt seisoivat pimeän metsän edessä. Sieltä kuului rasahtelua, kitinää ja murinaa. Tummat puiden latvat näyttivät hipovan kuuta. “Kuule, ehkä ei kannattaisikaan mennä…” “Älä viitsi Janette! Pakkohan meidän on mennä tai äiti suuttuu ihan hirveesti. Ja Donnalla on vessahätä vai mitä Donna!” (Haukahdus) “Mä kyllä luulen, ettei Donnakaan halua mennä tonne…” Donna ratkaisi asian saman tien ja ryntäsi metsään. “Donna? DONNA!!! HETI TAKAISIN!!!” Matilda juoksi metsän laitaan, mutta koira oli jo kadonnut oksien taakse. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä “Donna? Mihin se meni? Apua! Nyt se kyllä kuolee! DONNA! MISSÄ SE ON?!” “Jäitä hattuun Matida! Se varmaan näki vain oravan ja tulee kohta takaisin.” Matildan nyyhkytys lakkasi ja hän katsoi vihaisesti Janettea. “Tuolla”, hän viittasi kädellään pelottavaan metsään, “ei ole söpöjä pikku oravia! Siellä on korkeintaan hulluja karhuja, jotka repivät söpön pikku staffin suikaleiksi.” Janette vilkaisi metsään ja hänen oli pakko myöntää olevansa samaa mieltä. Hän kuitenkin tiesi miten tärkeä koira oli Matildalle, joten hänen oli tehtävä mitä täytyy. “Lähdetään etsimään sitä”, hän sanoi. Eihän siellä mitään yliluonnollista voinut olla. Kummituksia, haltijoita, demoneja, lohikäärmeitä ja metsänhenkiähän oli vain kirjoissa. Yhdessä tytöt astuivat metsään.

Metsässä liikkuminen oli vaikeampaa kuin kumpikaan tytöistä oli osannut kuvitella. Maasto oli epätasainen ja joka paikassa oli kumpuja, mäkiä ja muurahaiskekoja. Ajan haalistamat ja halkeilleet puunrungot olivat kasvaneet hyvin tiheään, ja niiden täysin lehdettömät oksat näyttivät noidankynsiltä, jotka yrittävät tarttua paidasta kiinni. Jotkut puista olivat todella kärsineen näköisiä, sillä ne olivat lahonneet lähes täysin ontoiksi. Matkaa hankaloitti myös se, että oli niin pimeää, että tytöt näkivät vain metrin verran eteensä. He molemmat huutelivat Donnaa, vaikka Janette tiesi sen hyödyttömäksi. Puurivistöjen vuoksi heidän äänensä eivät kantaneet kovinkaan kauas. ‘Missä Donna onkin, se ei varmasti kuule mitään.` Janette huomasi ajattelevansa. Nyt hän ainakin tiesi, miksi Matilda aina valitteli hänen negatiivisesta asenteestaan.

Yhtäkkiä molemmat kompastuivat johonkin suureen, joka makasi maassa. He lensivät naama edellä neulaskasaan, jonka he huomasivat kauhukseen olevan muurahaispesä. Molemmat alkoivat kiljua ja ravistella muurahaisia pois vaatteistaan ja hiuksistaan. Kun he olivat saaneet (mielestään) kaikki muurahaiset pois, he kääntyivät katsomaan mihin olivat kompastuneet. Maassa makasi kaatunut, paksu puunrunko. “Taasko?!” Janette kiljaisi kyllästyneenä. “Tää on varmaan kolmas kerta, kun me kompastutaan puuhun!” “Neljäs”, Matilda korjasi. “Sen lisäksi me ollaan astuttu kuralätäkköön, eksytty pensaasen, juostu pakoon kantoa, potkittu kiveä ja kävelty suoraan päin vielä pystyssä olevaa puuta!” “No, onhan täällä aika pimeää…”. “AIKA PIMEÄÄ!? Täällähän ei näe mitään!” “Ei sun silti tarvitse mulle suuttua!”

Tyttöjen kinastelu keskeytyi, kun he huomasivat, että jokin maassa liikkui. Tai tarkemmin sanoen mateli. Ja sihisi samalla. Hitaasti tytöt alkoivat perääntyä kauemmas kyystä, kunnes he molemmat yhtäkkiä putosivat jyrkänteeltä.

“Ei se niin paha ollut”, Matilda sanoi. “Ehkä kun sä putosit suoraan mun päälle…” Janette mutisi ja yritti kömpiä pystyyn. “Lisäksi me pudottiin varmaan kolme metriä.” Silloin Janette alkoi haukkoa henkeään. “Mitä?” Matilda kysyi ja Janette osoitti hänen selkänsä taakse. Matilda kääntyi ja hänkin alkoi haukkoa henkeään. Pensaikosta heitä tarkkailivat keltaiset, kiiluvat ja vihaisen näköiset silmät, jotka olivat niin matalalla, etteivät ne voineet olla ihmisen. Samalla alkoi kuulua hiljaista valitusta, joka voimistui voimistumistaan. Tytöt eivät ymmärtäneet, mitä kieltä valittaja puhui. Heidän ympärillään kuului räsähtelyä ja askelia. Tytöt tarttuivat toisiaan kädestä. Molemmat tärisivät pelosta. Silloin he vilkaisivat pensaikkoon. Silmät olivat kadonneet. Valituskin lakkasi. He lähtivät kävelemään poispäin pensaasta. “Ehkä tämä oli huono ajatus…” “EI JANETTE! Donna on täällä! Se pitää löytää, ennen kuin tuo otus ehtii!” Janette huokaisi. “Uskallatko varmasti?” “No jos sinä katsot taaksepäin ja minä eteen?” “Miks mun pitää aina katsoa taakse?” Janette nurisi. “Koska mä en tahdo.” “No, sitten katsotaan molemmat e-…” Hän ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun he molemmat putosivat kuoppaan. “Mhe mholemhat thaidettiin unoshta kathoo eteen”, Janette sanoi ja yski samalla neulasia ja lehtiä pois suustaan. “Ei, kyllä mä katoin, eikä siinä kyllä ollut mitään kuoppaa! Me pudottiin maan läpi tai jotain”, Matilda väitti ja haroi neulasia pois hiuksistaan. Janette tuhahti: “Joo, se varmaan olikin joku ansa keskellä metsää…” Yhtäkkiä alkoi kuulua jyrinää. “Voi ei! Ukkonen. Nyt etsitään se Donna ja häivytään”, Janette sanoi. “Mitä pahaa pikku kaatosateessa on? Se tuo mukavaa dramatiikkaa”, Matilda sanoi. “Se sun ´Pikku dramatiikkas´ voi tappaa meidät! Jos ei tullut mieleen, me ollaan keskellä korkeapuista metsää, eikä ole ´pikku kaatosadetta´ ilman salamoita.” Syntyi hetken hiljaisuus. “Ai joo…”

Yhtäkkiä molemmat jähmettyivät paikoilleen. He molemmat haistoivat sen. Tuoksu oli aivan uskomattoman ihana. Siinä oli hiukan vaniliaa, tilkka appelsiinia, hitunen jotain parffyymimäistä, mukavasti jotain marjaista ja reilusti joitain ihania yrttejä. Nämä kaikki ainekset sekoittuivat sekalaiseksi hurmaavaksi kokonaisuudeksi. Sanaakaan sanomatta tytöt alkoivat kävellä sen suuntaan.

He päätyivät lammen rantaan. Lampi oli mahdollisimman syvällä metsän siimeksessä, eikä taivaasta näkynyt kuin pieniä paloja. Täysikuu heijastui lammen peilimäiseen pintaan, mutta syvemmällä näkyi selvää liikettä. Janette tunsi haluavansa vain vajota tuonne syvyyksiin ja unohtaa kaiken. Hän halusi unohtaa, että Matilda jättäisi hänet pian, niinkuin kaikki muutkin hänen ystävänsä. Hän halusi unohtaa sen, että hänen pikkusiskonsakin jätti hänet jo viikon ikäisenä. Matilda halusi vapautua siitä tunteesta, ettei Janette kertonut hänelle kaikkea. Molemmat upottivat jalkansa veteen… ja vielä toinen jalka. Kohta he molemmat saisivat jäädä järveen ikuisiki ajoiksi…

Äänekäs haukkuminen rikkoi hiljaisuuden. Molemmat tytöt havahtuivat horroksestaan. “DONNA?!” Matilda huusi. “Ei Donna” Janette sanoi “vaan tuo”. Matilda katsoi Janeten osoittamaan suuntaan ja lamaantui kauhusta. Samat silmät jotka he olivat nähneet aiemmin, tuijottivat heitä, mutta nyt ne eivät lymyilleet puskassa, vaan tytöt näkivät koko otuksen. Oli vaikea erottaa oliko se susi vai koira. Sen tummanharmaa turkki oli pörrössä ja likainen. Kynnet olivat pitkät, terävät ja hoitamattomat. Eniten huomiota herättivät kuitenkin sen hampaat, sillä ne olivat valkoiset, puhtaat ja terävät. Tytöt arvelivat tämän johtuvan siitä, että se oli raadellut niin paljon kaikkea. Se päästi kurkustaan vihaisen murinan ja loikkasi tyttöjä kohti kynnet ojossa. He molemmat kiljaisivat kauhusta ja vajosivat maahan. Enää puoli metriä ja se upottaisi kyntensä ja hampaansa heihin. Silloin ilman halkaisi terävä vihellys. Otus ei hypännytkään heidän päälleen, vaan sai juuri ja juuri hypättyä yli. Nyt varjoista ilmestyi toinen hahmo. Se oli nainen. Hänellä oli tavallinen toppapuku, lenkkitossut, lapaset ja korvaläpät ruskeiden hiusten päällä. Tytöt arvelivat hänet noin nelikymppiseksi. “Musti tänne!” koira löntysti naisen luokse. “Anteeksi kovasti! Musti on välillä vähän hyökkäävä. Kutsuitko juuri Donnaa?”. Matilda sai hädintuskin nyökättyä. “Onko tämä sinun koirasi?” Donna kurkisti naisen takaa. “DONNA!” se käppäili syyllisen näköisenä Matildan luokse. “Se juoksi minun ja Mustin luokse. Niillä synkkasi heti.”. “Onko Musti… tuota…” “Susi?” “Tuota niin…” Janette sanoi nolona. “Se on puoliksi susi ja puoliksi koira. Siksi sen lauma hylkäsi sen jo pentuna, ja minä otin sen hoitooni. Olen käynyt täällä lapsesta asti.” Tytöt pelkäsivät, että nainen kuulisi, kun heidän päissään raksutti. Tämä siis oli ´Metsän hirviö´, josta niin huhuttiin. “Mutta mikä se lammen henki sitten on?” Matilda huomasi pohtivansa ääneen. “Tarkoitatko majavia?” Molempien tyttöjen suut loksahtivat auki. He vilkaisivat risukasoja, jotka olivat rannoilla. Ne olivatkin patoja! “Majava rakentaa patoja kohottaakseen kotilampensa pintaa…” Janette muisti heidän opettajansa selostaneen.

“Tapahtuiko se oikeesti?” “Pakkohan sen oli!” “Mä en kyllä tajua vieläkään mikä se tuoksu oli.” “Se taisi tulla sen naisen laukusta.” “No…hei hei, Matilda!” “Hei hei, Janette” tytöt hyvästelivät toisensa seuraavana päivänä. He yhdistivät vielä kerran kaulakorun puolikkaansa, jotka muodostivat yhdessä sydämen. Sitten he halasivat vielä kerran ja Matilda kapusi muuttoautoon. Janette jäi vilkuttamaan. Vasta kun auto oli kiertänyt kulman taakse, Janette antoi kyynelten virrata poskilleen.

Kirjoittaja: Janika Vikman

Taika Martikaisen lukuvinkki

Monday, December 1st, 2008

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

WSOY 1970

Rauha S. Virtanen kirjoitti kymmeniä vuosia sitten pienen kirjan joulusta. Vaikka niin ehkä voisikin luulla, ei kyseessä ole mikään perinteinen joulutarina, pipariopas tai kertomus suvun yhteisistä joulutraditioista. Tätä kirjaa voisi nimittää erilaiseksi joulusaduksi. Joulun myyttiä yhtä aikaa revitään alas ja puretaan auki, eikä kuitenkaan tuomita niitä, joille se on tärkeä tai jopa pyhä asia.

Erilaisten näkökulmien sulauttaminen yhteen kirjaan onnistuu kertomalla tarina kuuden eri nuoren näkökulmasta. Teos kuvaa, miten erilainen joulu on eri ihmisille, kuinka toinen saa lahjoja niin paljon, ettei tiedä mitä niillä tekisi samaan aikaan, kun toisen on varastettava joulukuusi. Ennen kaikkea teos kertoo siitä, mitä tarinan nuoret ajattelevat itsestään, toisistaan ja ympärille pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän avautuvasta maailmasta. Heidän joulunsa ovat keskenään hyvin erilaisia, ja niiden avulla heijastetaan myös nuorten elämänkatsomuksien ja -tilanteiden välisiä suuriakin eroja. Joulukuusivarkautta voi halutessaan kutsua poliittiseksi nuortenkirjaksi, mutta aivan yhtä perusteltua on sanoa, ettei se sitä ole. Se ei tuputa mitään ajattelutapaa, vaan liputtaa pikemminkin moniarvoisuuden puolesta.

Itse luin kirjan ensimmäisen kerran jo ala-asteella, mutta tässä tapauksessa ensimmäinen kerta ei suinkaan ollut viimeinen! Olen monesti jälkikäteen miettinyt, kuinka vähästä olikaan kiinni, että kirja ylipäätään lähti mukanani kirjastosta. Oli joulunalusaika, tai ehkä vasta marraskuun loppu, mutta joka tapauksessa illat pimenivät aikaisin, eikä ollut luntakaan antamassa valoa. Etsin kirjastosta jo ennakkoon ihanan paksuja lomakirjoja, joita löytyikin melkein enemmän kuin jaksoin kantaa. Juuri kun olin raahaamassa painavaa saalistani lainaustiskiä kohti, putosi hyllystä eteeni aivan pieni, kapea kirja. Ensin ajattelin vain nostaa kirjan takaisin hyllyyn, mutta koska se oli niin ohut ja kevyt, ja vaikutti nimeä myöten kiinnostavalta, otinkin sen mukaani. Tämä päätös osoittautui hyväksi jo samana päivänä, sillä aloin lukea kirjaa heti iltapalalla.

Syy, jonka takia alun perin lainasin kirjan, sen vähäinen sivumäärä, on yksi Joulukuusivarkauden merkittävimmistä hyvistä puolista. Se on kirja, jota voi lukea iltapalalla, hammaspesulla, tai bussissa matkalla kouluun. Se sopii kuin nakutettuna luettavaksi joulunaluskokeiden lomassa, kun on niin kiire, että paksuista kirjoista voi vain haaveilla, eikä se silti ole mitenkään kepeä tai huono, vaan samaan aikaan kipeä ja hauska, todellinen ja oudosti sadunomainenkin.

On sanottu, että mikäli kirjailija aina lyhentäisi jo valmista kirjaansa, niin että siitä tulisi puolet aiottua lyhyempi, siitä tulisi myös puolet parempi. Joulukuusivarkaudessa tämä on tehty - kaikessa pienuudessaankin teos on suuri kirja minulle. Se ei ole klassikko, eikä siitä sellaista tuleekaan, tai edes kirjailijansa pääteos. Se on vähäsivuinen sattumaputoaja, mutta jos sen antaa pudota ennakkoluulottomaan mieleen, huomaa saavansa lahjaksi ajatuksia, jotka on ajateltava ainakin pari kertaa.

Minä poimin Joulukuusivarkauden, kun se putosi eteeni, ja olen varma, ettei se ollut viimeinen kerta, kun tämän ”joulusadun” voi löytää lattialta. Jos se putoaa sinun eteesi, neuvon lämpimästi, että otat sen mukaasi!

Taika Martikainen

Taika kuuluu Nuoren Voiman Liiton nuorten sanataideryhmään