Anu Holopaisen lukuvinkki

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

En muista tarkalleen, minkä ikäinen olin lukiessani TSH:n ensimmäisen kerran, mutta jossakin 13-15 tietämillä varmaankin. Olin siihen mennessä lukenut kaikenlaisia kirjoja ahmimalla, ja kokenut hienoja elämyksiä esimerkiksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoiden sekä Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjan parissa. Muutamat kaverit olivat kehuneet TSH:ta kovasti, ja lopulta minäkin hain trilogian ensimmäisen osan kirjastosta. En tiennyt kovin tarkasti - en oikeastaan edes miettinyt - mitä kirjalta odottaa, vaikka olin jo vuosia aiemmin lukenut Lohikäärmevuoren (nykyään Hobitti eli Sinne ja takaisin), joka kertoo kuinka Bilbo Reppuli (alun perin hoppeli Kalpa Kassinen) sai mahtisormuksen haltuunsa. Aloittaessani massiivisen paksun Sormuksen ritarit –kirjan lukemisen tuntui sen alku jopa aavistuksen pitkäveteiseltä.

Luin silti eteenpäin, koska noihin aikoihin periaatteisiini kuului lukea kirja aina loppuun asti, ja pian tarina lähtikin kulkemaan. Ja minä jouduin täydellisesti sen imuun! En ole järin visuaalinen ihminen, mutta Tolkien osasi kuvata Keski-Maata tavalla, joka maalasi näkymät silmieni eteen terävinä ja värikkäinä. Hahmot heräsivät eloon ja heistä tuli ystäviäni. Kuljin Frodon, Samin ja heidän tovereidensa rinnalla, pakenin Mustia Ratsastajia, kuljin pimeän Morian läpi, silitin Hallavaharjan sileää turpaa (ihan vaan anekdoottina, pillahdin onnen ja liikutuksen kyyneliin kun Hallavaharja näyttäytyi ensimmäisen kerran TSH-elokuvassa). Tietysti teini-ikäisenä myös rakastuin hahmoihin, ensin Konkariin ja sitten Faramiriin.

Luin kaikki kolme osaa niin intensiiviseen tahtiin, että yöunet jäivät vähille. Silloin kun en ollut kirjan ääressä, olivat ajatukseni koko ajan tarinan tapahtumissa. Koulu ja kaveritkin tuntuivat häiriöiltä, jotka estivät minua lukemasta. Kun viimeisen osan sivut alkoivat huveta, tuli inhottava tunne: kohta tämä loppuu…

Ja niin se tietysti loppuikin. Kirjan lopussa itkin, en pelkästään tarinan tapahtumien vuoksi, vaan myös siksi, että jätin itse hyvästit seikkailulle ja sen hahmoille. Onneksi teokset voi kuitenkin aina lukea uudelleen, ja vuosien mittaan olenkin lukenut TSH:n muistaakseni noin kahdeksan kertaa. Pitkässä, kuvailevassa tarinassa on se hyvä puoli, ettei kaikkia yksityiskohtia muista kovin helposti, vaikka olen kyllä tavannut joitakin TSH-faneja, jotka ilmeisesti osaavat koko kirjan ulkoa, ja Silmarillionin kaupan päälle (ja puhuvat tietysti myös haltiakieltä). Oma muistini ei ole kovin hyvä yksityiskohtien suhteen – onneksi, sillä jokaisella lukukerralla tuntuu, kuin löytäisin tarinasta uusia asioita.

Olen nauttinut monista muistakin suurenmoisista lukukokemuksista, mutta jos minun pitäisi ottaa yksi ainoa kirja mukaani autiolle saarelle, valitsisin TSH:n. Kyseinen teos oli ensimmäinen kohtaamani Elämää Suurempi Kirja, ja se opetti minulle, että hienosti rakennettu mielikuvitusmaailma ja keksittyjen hahmojen seikkailut voivat parhaimmillaan tuntua jopa todellisemmilta kuin meidän maailmamme. Mielikuvitusmaailmoihin ei pidä jäädä ikiajoiksi, mutta niihin voi silloin tällöin lähteä elämysmatkalle.

- Anu Holopainen

Comments are closed.