Archive for May, 2008

Karo Hämäläisen lukuvinkki

Tuesday, May 20th, 2008

Peter Høeg: Kertomuksia yöstä

Tammi 1990

Minulle Peter Høegin Kertomuksia yöstä on se kirja.

En muista, miksi kohtasimme ensi kerran, mutta ajasta ja paikasta muistikuvani on varma. Elettiin loppukesää 1995, olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi, lähdössä syyskuussa Helsinkiin opiskelemaan. Takana oli lomareissu junalla Tallinnasta Varsovan kautta Prahaan, lukemisena niin Kafkaa kuin Saarikosken Aika Prahassa, Kaarlensillalla aamuyöstä edessä koko Evropská, edessä kaikki mahdollisuudet, joista vain valitsisin haluamani ja ripottelisin muut pois kuin raitiovaunujen nostaman pölyn.

Aurinko paistoi, shortsikeli. Kävelin Mikkelin torin halki pääkirjastolle, ja siellä, aikuistenosaston uutuushyllyssä, näin vastikään kontaktimuovilla päällystetyn kirjan. Kertomuksia yöstä oli ilmestynyt juuri suomeksi, viisi vuotta tanskalaisen alkuteoksensa jälkeen. Høegiltä oli aiemmin suomennettu kaksi teosta, jotka hän oli kirjoittanut Kertomuksien jälkeen, mutta niitä en ollut lukenut, vaikka olin toki kuullut Lumen tajun huimasta menestyksestä.

Miksi poimin kirjan, sitä en muista. Ehkä ajattelin, että uutuushyllyssä oleva Keltaisen kirjaston kirja pitää lukea. Kaksi vuotta aiemmin samasta paikasta oli alkanut kriitikonurani, kun olin valinnut uutuushyllystä kirjan, kirjoittanut siitä arvostelun, vienyt sen Länsi-Savoon, ja seuraavalla kirjastoreissulla sama uudelleen. Sen jälkeen kulttuuritoimittaja sanoi, että kustantajilta voi pyytää arvostelukappaleet.

Avasin Høegin, luin, ja olin myyty. Saman koen vieläkin, kun ryhdyn lukemaan jotain kertomusta. Teksti vie, se aiheuttaa huimausta ja tyhjyyttä vatsanseudulla. Mikään kirja ei vaikuta minuun niin kuin Kertomuksia yöstä.

***

Monella kirjailijalla on “se kirja”, joka on avannut heidän silmänsä: näinkin voi kirjoittaa! Tyypillisesti kyse on tällöin uudesta esteettisestä ihanteesta, koulukunnasta, jonka vaikutus näkyy selvästi kirjailijan itsensä tuotannosta.

Minulle Peter Høegin Kertomuksia yöstä ei ole sellainen kirja. En ole koskaan kirjoittanut niin kuin Høeg. En uskalla.

Høeg maalaa pelottavan suurin sanoin pelottavan suurista aiheista. Hän ei istu minimalistiseen estetiikkaan, jossa sana painaa itseään enemmän, vaan hän tuhlailee sellaisia käsitteitä kuin maailman luominen ja koko elämä, astuu varoittamatta pieneen purjeveneeseen ja purjehtii tähtitaivaan alla, kertoo ihmisistä, joille kaikki on mahdollista ja joiden tarvitsee vain valita, mihin mahdollisuuksiin he tarttuvat.

Høeg taiteilee skitsin ja vakavasti otettavan proosan välillä kompastumatta niin kuin taitava balettitanssija. Balettitanssija hän onkin, ajalta ennen kirjailijaksi ryhtymistä.

Tyylitajuni haraa vastaan, kun luen tällaisia virkkeitä:

“Sinä iltana Charlotte tunsi vihdoin selvästi, että oli antanut Kööpenhaminalle voitavansa ja saanut vastineeksi kaiken, mitä tämä kaupunki pystyi tarjoamaan.”

“Juhlapäivänä ilman äkillinen viileneminen hellitti lähes käsinkosketeltavaa painostavuutta, ja kuvernöörinpalatsin eteen kerääntyneiden lukuisien ihmisten ajatukset kohosivat vapaasti kohti taivaan sineä.”

“Sitten hän nosti pullon ja valutti hitaasti karahviin, ja ensimmäisten pisaroiden noruessa esiin viini näytti heräävän unestaan ja sen tuoksu kasvoi suuren näkymättömän kukinnon tavoin pöytälevyn ylle ja huoneeseen kuin kuumottava muisto auringonpaahtamista maanruskeista rinteistä hitaasti virtaavan virran vierillä.”

Samalla elimistöni nauttii hurmasta, eteenpäin työntävästä voimasta. Høeg on ladannut lauseet potentiaalienergialla, joka luettaessa vapautuu kineettiseksi energiaksi.

Hän kertoo poikkeusyksilöistä, joiden on luontevaa puhjeta puhumaan kuin draamasarjan huippuasianajaja vedotessaan lautamiehistön tunteisiin, tosin sillä erotuksella, että hänen henkilönsä käsittelevät suurempia asioita kuin syyllisyys ja syyttömyys. Henkilöt käyttäytyvät teatraalisesti, luovat esityksiä, ja sen heille sallii. Høeg kertoo vain merkityksellisistä hetkistä. Hän on tiivistänyt arjen avaruuspölyn supernoviksi ja keskittyy niihin.

Høegin tarinoita ei kanna mahdottoman mahdollisuuden eetos vaan kaiken mahdollisen mahdollisuuden eetos. Siinä on olennainen ero. Maaginen pöly kultaa realismin, ja juuri niin päin. Kertomuksia yöstä on fantasiaa olematta fantasiakirjallisuutta.

Samalla teksti on äärimmäisen viihdyttävää olematta viihdettä. Yhden yön kertomukset kuljettavat paikkoihin, joihin tavallisella ihmisellä ei ole pääsyä, ja kun mikään ei tunnu olevan henkilöille mahdotonta ja vielä sanatkin helisevät kuin karusellissa, eskapistisuuden perusmerkit täyttyvät kirkkaasti. Kuitenkin tilanteet, joihin Høeg henkilönsä vie, poikkeavat huimasti paksumattokasinoiden kilinästä ja ironisista vitseistä drinkkilasien äärellä. Høeg ei nimittäin vitsaile. Hän on pelottavan tosissaan. Jyhkeydessään ironiset kuvat vain korostavat niiden vakavuutta.

Muun ohella Høegin kertomuksiin dramaattisuutta luovat tehostetut ajanmääreet: “silloin”, “vain hetkeä aiemmin”, “juuri sinä iltana”… Hän leikkaa tiukasti, jättää kehittelyn ilmaan ja napauttaa väliin karun informatiivisia virkkeitä, jotka putoavat kirjan sivuilta lukijan varpaille. Niin, tietenkin olen tutkinut kirjailijan käyttämiä keinoja. Olen tehnyt yhden yliopiston analyysityönkin Korkeimman oikeuden presidentin Ignatio Landstad Raskerin tuomion toistensa sisään upotetuista vuoropuheluista.

Silti en kirjoita niin kuin Høeg, vaikka haluaisin, haluaisin uskaltaa. Saatan kirjoittaa høeg-lauseen tai kaksi, mutta kolmas jo tuntuu liioitellun sentimentaaliselta minun kirjoittamakseni. Sama ilmiö taikatempuissa: pystyn analysoimaan tempun rakenteen, purkamaan sen paperille, mutta en pysty esittämään sitä itse. Sen sijaan istun katsomossa ja nautin pyörryttävästä maagisuudesta.

***

Olen luonnollisesti lukenut kaiken Peter Høegiltä suomennetun.

Lumen taju on yksi parhaista lukemistani dekkareista. Kohtaus, jossa henkilö kulkee ruokahissillä laivalla, on jäänyt pysyvästi mieleeni. Rajatapaukset taitaa olla kirjana vielä parempi. Kuvitelma 20. vuosisadasta – se on kuin täynnä oleva vaaterekki, josta Kertomuksia yöstä -kokoelman kertomukset on otettu erilleen. Romaanissa talviturkit ja kesähepenet on painettu tiiviisti toisiaan vasten. Erillään kertomukset erottuvat paremmin. Nainen ja apina koettelee skitsinkestoni rajoja, Hiljainen tyttö tuntuu kireältä, pakotetulta.

Kertomuksia yöstä on minulle se kirja.

-Karo Hämäläinen