Archive for June, 2007

Rakkausrunon ABC -kurssin satoa

Thursday, June 28th, 2007

Rakkausrunon ABC -kurssin osallistujien tekstejä.

DIMPLE LALA (intialainen tyttö kirjasta Sopivasti sekaisin)

Punainen sari
sen silkkisen pehmeät kankaat
tekotimantteja
Otsalla bindi
ja mustat hiukset aaltoillen taustalla
Ne ovat minun valttini.

Mutta sinä,
sinä viillät vain sydämeeni kanjonia
ja se syvenee päivä päivältä
Sen sisällä virtaa veri hyväillen tuota syvää muodostelmaa,
monien tunteiden jokilaaksoa

Katson kenkiäsi kuistillani ja huomaan:
en olekkaan yksin.

-Anna-Julia Palokangas

Valonsäde pitsiverhon läpi
Pehmeä hahmosi
Käännän päätäni
Raota silmiäsi, haluan nähdä ne.
Mutta silmäsi sälekaihtimet pysyvät kiinni
Suolainen maku tulvahtaa suuhuni
kuin raudan leikkiä ihmisessä
En muista eilistä, kaikki oli kuin unta.
petollista
petollista
Muistan vain viinilasit
ja nyt
-tahdon nähdä smaragdit vielä kerran

-Anna-Julia Palokangas

Mesikämmenten aamuhetki

Raukea aamu.
Kotiluolamme hiljaisuus.
Nuoren auringon uninen valo.
Tuoksusi leijuu ilmassa.
Silittelet hiuksiani ja puraiset huultani.
Herään.
Lämmin peitto verhoaa pehmeät ruumiimme
kuin ensilumi karhunpesän,
kiedot sen ensilumen ympärillemme tiukemmin
ja kuiskit hunajaa korvaani.
Otat minut mielihyvästä muristen karhunsyleilyysi
ja sylikkäin vaivumme talviuneen.
Unessani jaamme elämämme mustikkamaat.

-nimetön

Sanoit, että unohtaisin.
Niinä öinä, joina saavuit kotiin
väsyneenä, päissäsi, tyhjä sydän kylmänä,
se aavistus jo raapi oveani.
Niinä päivinä, joina saavuin kotiin
rasittuneena, kyllästyneenä, kaikkeni antaneena,
se hiipi makuuhuoneeseeni.
Lähdin kerran, viisi,
viimeisen kerran kuumeessa, suoraan terveyskeskukseen,
painaen punertuvaa hihaa tekoasi vasten.
Teit sen rakkautesi merkiksi,
epätoivoisesti tahdoit, etten unohtaisi.
Lensit mustan taivaan vaahtoavaan kitaan taskut täynnä kiviä.
Silloin tiesin, etten unohtaisi.

-nimetön

Jeanne d’Arc

Minä hyökkään tulena ja tappurana,
ärsytettynä koirana teitä viheliäisiä brittejä vastaan
Orleansin neitsyt, Pyhän Mikaelin suojeluksessa
vakavilla syytöksillänne ette haarniskaani läpäise
olen vapauden lohikäärme, viheliäs ja oikukas,
voimakkaiden suomujen haltija
Jeanne d’Arc, rauhattomien aikojen lähettiläs

mukanani kannan ranskalaisten ahdinkoa, minun kansani
punaisena kytevää raivoa
lipusta teen valepuvun, pidikkeestä peitsen, syöksen itseni
joukkojenne läpi, voimalla omiani suuremmalla
tyttörukka, vilkas mieli

ilmestykset suhisevat korviini arvoitukset,
silmiini neulovat he tulevaisuuden lankaa
Jumalani, auta, miksi minut hylkäsit

polttavalla roviolla henkeeni pihisen
viimeiset sanat ja lopulliset riimit:
Seinen joesta laulaen
muistakaa tuhkaa minunkin

-Senni Laukkanen

Mautonta miten äkkiä
voi ihminen kääntää selkänsä toiselle
raapaista pintaa toisen elämästä
ja silti jättää ikuiset arvet
sinun sormenjälkesi ihollani ovat polttomerkityt

Tummansinisinä hohtavat verkkokalvoni
eivät halua muistaa, ei minun huoneeni tahdo
levittää mielikuvaa
the end

Jokapäiväinen tieto ja tiedostaminen
sinun tuoksustasi, syntymämerkistä, käden painosta minun kädessäni
naurat itsesi aivokuorelleni ilakoimaan minun surullani, häpeälläni
minä hymyilen lujempaa, silmät sirrissä todella yritän

aavekipuna muistuttamassa
on muistoihin niitattu kuvasi

-Senni Laukkanen

Maatessani maalla
Tarkastelen täydellisintä
Nenän suoraa pintaa
Valkoista sileää kaulaa
Kiharoita, jotka tyydyttäisivät Apollonkin
Huulia, jotka liikkuvat kuten minun
Silmiä, jotka kyynelehtivät silloin kun minunkin

Tällä maalla
Rakastan haurasta todellisuutta
Auringottomuudessa
Sillä se mitä rakastan
Katoaa jos käännyn

Ja kaiku kertoo
Hyvästi

-Ruttu

Istun hölmönä lattialla tänään ja huomenna. Otan paperin ja kynän.
Piirrän paperille viivan, viiva saa nyt leikkiä olevansa aika, joka
näyttää ihmiseltä, peikolta.

- Tai oikeastaan pelkältä hännältä, ja se oli oikeastaan lopussa se häntä.

Kerron itselleni ääneen. Peikko tai peikon häntä alussa, mutta mikä lopussa?

Nyt piirrän hassun vahvistetun ympyrän ja siihen päälle ohuemman.
Sormus.

Ajattelin kaiken paperille ja viimeisenä laitoin pienen viivan
pystysuoraan ja kirjoitin siihen meidän nimet.
Aikaviiva paperilla.

________

-Inka

Minä… ja se vähän pienempi minä.
*Tässä tulee Kaarlo Karhu portaita alas pää edellä - Pum, pum, pum*
Pienen tytön jäljessä.
Jos olisin pieni vielä?
Juoksisin portaissa, …ylös ja alas
Nallea mukanani roikottaen. (pum pum pum)

*Oli miten oli, nyt hän on alakerrassa ja valmis esiteltäväksi.*

“Mä oon vauvamöhkövantti! Äiti kato!”
“Mitä jos menisit jo nukkumaan, pikku kullanmuru.”

*Hän nyökkäsi ja meni ovesta ja hetken kuluttua kuulin kuinka… Pum pum pum.
Nalle Puhia vietiin yläkertaan hänen perässään.*

-Inka

Pieni merenneito

Sininen kevät,
maa jalkojesi alla
kutsuu valkeille rannoille.
Minä ylistän kalliota
kukkaniittyjen loistoa.
En kaipaa enää aniliinimerta.

Minun kyyneleistäni
on syntynyt vankilani
toiveitten kuohuva meri.

-Pipsa

Taivaanrannan maalari

Taiteilit sinisen tähden
korvani alle.
Silitit hiljaa
oranssia hiuksiini.

keltaiset roiskeet
muodostivat perhosia seiniin

Lähdit
auringon maalatessa sateenkaaria.
Vain haalistunut tähtesi
ja harmaat jalanjälkesi
jäivät taivaanrantaan.

-Pipsa

Fantasiakurssin satoa

Thursday, June 7th, 2007

Markku Karpion ja Seita Parkkolan ohjaaman fantasiakirjallisuuskurssin osallistujien tekstejä.

Pôôke

Pôôke on jumalankaltainen olento, jolla ei ole muotoja.
Mutta Pôôke voi muuttua miksi vain, silloin kun haluaa.
Hän voi myös lähteä taivaasta eri maihin ja ulottuvuuksiin.
Hän on käynyt monena kertana eri puolella universumia hakemassa
vinkkejä omaan maailmaansa, jonka hallitsija hän on.
Pôôken määränpäänä on parantaa omaa maailmaansa.
Pôôke on 95 vuotias, joka on todella nuori ikä jumalahahmojen
keskuudessa. Pôôke voi ajattelemalla luoda mitä vain. Elantoa hän ei tarvitse, ei
edes ruokaa. Pôôkella on myöskin perhe, johon kuuluu tyttö Ulriika ja poika Thuumas
sekä vaimo Kataljena. Ulriika ja Thuumas ovat kaksosia, he ovat molemmat 10
vuotiaita. Kataljena taas on tismalleen saman ikäinen Pôôken kanssa.
Pôôke rakastaa perhettään yli kaiken, heille hän voisi kertoa vaikka
salaisimmat unelmat ja salaisuukset, jos hänellä olisi niitä.
Mutta nyt hänellä ei ole, ainoa unelma hänellä oli luoda oma maailma,
joka vei häneltä paljon voimia. On Pôôkella myöskin kaksi pelkoa: miten
pitäisi maailmaa yllä jos sen asukkaat eivät itse siihen pysty..? ja
jos nuo pahat salamat karkaavat taas kerran maahan.. Tulisiko siitä
tuho?
Toki voi Pôôke sen tuhon korjata, mutta hän voisi itse kuolla siihen,
sillä se vie valtavasti voimia.Pôôke asustaa perheineen taivaassa pienessa pilvi palatsissa, jossa
heillä on muutama palvelijakin. Palatsissa asuu myös Ulriikan lemmikki
kyyhky, Violet.
Pôôke on itse tehnyt hienon palatsinsa, sinne hän on myös luonut
Violet kyyhkyn sekä mukavat palvelijat.

Kirjoittaja Ida Pitkänen

Huoneessani lensi hyttynen. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja oli lopulta kiinni ihossani. Sitten se pisti. En jaksanut hätistää sitä pois koska otin juuri aurinkoa sängyssä ikkunasta tulevasta auringonvalosta. Yhtäkkiä päässäni alkoi kieppua ja minulle tuli huono olo. Heräsin kostealla niityllä jota en tuntenut. Niitty oli laaja ja siellä kasvoi paljon pieniä erivärisiä kukkia. Niityn reunalla kasvoi koivuja ja niiden takana suuria kuusia. Aurinko paistoi korkealla ja mehiläiset lensivät kukasta kukkaan. Vasta sitten huomasin etten ollut yksin. Niityllä oli joku. Hyvä, häneltä voisin kysyä missä olen. Menin lähemmäksi. Hän ei huomannut minua vaan poimi kaikessa rauhassa kukkia. – Anteeksi, sanoin. Voisitko kertoa missä olen. Hän kääntyi ja sanoi: - Et taida olla täältä. – Miten niin? ihmettelin. – Mehän olemme Suomessa. Et ole täältä koska et tiedä että olemme Kadonneen Maan suurimmalla niityllä jonka kaikki tietävät. – Enkä ole koskaan kuullut mistään Suomesta. Olen muuten Diina ja me olemme Kadonneen maan suurimmalla niityllä. Diina sanoi. - Kadonnut Maa? Mikä se on? minä kysyin. - Etkö sinä tiedä? Diina ihmetteli. Kadonnut Maa on maailma. – No mitä sillä on väliä. Haluan vain päästä kotiin, sanoin. Siinä asiassa minä en voi auttaa, Diina sanoi. - Mutta voin viedä sinut ystäväni Tanan luo. Hän ehkä osaa auttaa. Mutta mistä tiedän että et tee minulle mitään pahaa? kysyin. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta, Diina sanoi. Jos lähdet yksin metsään, eksyt etkä saa tarpeeksi ruokaa. Jos taas jäät tänne et saa ollenkaan ruokaa. Mutta jos tulet mukaani voit majoittua Tanan luokse jossa saat paljon ruokaa. Ja vaikka sinulla olisi kaikki tarpeellinen niin pahat olennot tulevat tänne öisin metsästämään ja ottaisivat sinut vangikseen. – Selvä, sanoin. Tulen mukaasi.

Kävellessämme metsässä katselin Diinaa. Hän näytti vähän minua vanhemmalta. Varmaan 11- tai 12-vuotiaalta. Menimme metsän läpi pieneen kylään joka oli vuoren juurella. Vuorella oli linna. Aloimme kiivetä vuorelle. Kävelimme linnan pihaan jota vähän ihmettelin koska olin luullut että menemme tavalliseen taloon. Linnan pihalla seisoi suunnilleen Diinan kokoinen tyttö jolla oli vaaleat pitkät hiukset, siniset silmät ja joka oli aika lyhyt. - Hei Diina, tyttö sanoi. - Tana, Diina sanoi. – Löysin suurelta niityltä yhden tytön joka sanoo olevansa jostain Suomesta ja haluaa päästä takaisin omaan maailmaansa. – Tulkaa peremmälle, Tana sanoi. Menimme sisään kiviseen linnaan jossa oli paljon ikkunoita. Astuimme erääseen huoneeseen jossa oli monta nojatuolia. Istuimme tuoleille. – Kerro tilanteesi, Tana sanoi. – Voin ehkä auttaa. Selitin Tanalle miten olin joutunut Kadonneeseen maahan ja sen että halusin päästä takaisin kotiin. – Hmm…, Tana mietti. Hyttynen siis pisti sinua. – Niin, sanoin. – ehkä tarvittaisiin toinen hyttynen pistämään sinua uudestaan, Diina sanoi. - Tietysti! Tana huudahti. – Mutta missä täällä on hyttysiä? Diina kysyi. - Katsotaan eläinkartasta, Tana sanoi. Hän haki eläinkartan ja alkoi tutkia sitä. – Voi ei! Tana voihkaisi. – Hyttysiä on vain pahojen olentojen alueella.

Kirjoittaja Katti 9v.

Vilina Viola Lilia

Vilina Viola Lilia, oli pari vuotiaasta asti elänyt pikkuisessa kylässä Luottamuksen Maassa. Kylä sijaitsi maan itä-osassa, ja siellä eli huoletonta ihmiskansaa. Kylässä oli pieniä kotoisia mökkeröitä ihmisten taloina, yhteinen kaivo, tori, muutama pikkuputtiikki, reheviä puutarhoja ja kauniita kukkia, suuri lampi, suuria puita ja pölyisiä hiekkateitä. Kylässä oli siis kaikkea mitä pienessä kylässä pitikin olla ja ennen kaikkea siellä eli mukavia ihmisiä. Koska kylä oli pieni, Vilina usein haaveili pääsevänsä pois sieltä ja matkaavansa maailman ääriin ja seikkailevansa loputtomiin. Vilina oli pitkä ja solakka tyttö, jolla oli tummanruskeat hiukset ja kirkkaanvihreät silmät. Hän oli hyvin villi eikä totellut aina isäänsä Vanielzia, jonka kanssa asui pienessä kotoisassa mökissä kylän laitamilla. Myös hän oli itsepäinen ja äkkipikainen, mutta tarkoitti yleensä pelkkää hyvää vaikka usein olikin kömpelö ja päästi suustansa kaikenlaista mitä ei tarkoittanutkaan. Hän oli sisukas eikä luovuttanut helpolla, ja hän oli myös todella lujatahtoinen ja aika luotettava. Tai siis, melkein kaiken hän kertoi kyllä parhaalle ystävälleen Casimirille, mutta he kyllä pitivät kaikki salaisuudet salassa muilta. Ihan rehellinen hän ei kuitenkaan aina ollut, varsinkaan isälleen, mutta salaisuudet hän ja Casimir kyllä säilyttivät takuuvarmasti. Vilina ja Casimir olivat olleet parhaita ystävyksiä siitä asti kun olivat nähneet toisensa ensi kerran kolmetoista vuotta sitten, kun eivät olleet osanneet vielä edes puhua. Jo silloin heidän äitinsä olivat tutustuttaneet vauvat toisiinsa, menemällä yhteiselle eväsretkelle. Silloin, kolmetoista vuotta sitten Vilina oli ruudullisen retkiviltin päällä istuessaan saanut ensikertaa kuulla toisen viltillä makoilevan vauvan nimen, ja se oli Casimir. Sinä päivänä Vilina oli myös sanonut ensimmäisen sanansa. Ja se oli ”Casimir”.
Kun Vilina oli syntynyt, hänen äitinsä ja isänsä olivat vieneet tytön ennustaja ja tietäjä Waalin luo. Tietäjä oli sanonut että tyttö kokisi elämänsä alkuvaiheilla jotakin traumaattista joka liittyisi viola-kukkiin, ja se vaikuttaisi hänen luonteeseensa. Tietäjä oli myös sanonut, että tytön nimeksi tulisi antaa Vilina, sillä se tarkoittaa kotkaa, ja kotkalla tulisi olemaan suuri merkitys Vilinan elämässä, ja niin osoitettaisiin kunnioitusta kotkille. Hän sanoi myös, että tytöllä oli puhdas sydän ja että hän tulisi aina kaikessa olemaan hyvän puolella.Niin siis Vilinasta tuli Vilina, Vilina Viola Lilia. Vilina siis tarkoitti kotkaa, ja Viola oli Luottamuksen Maan harvinaisimpia ja kauneimpia kukkia, ja se tarkoitti violettia, niinkuin kukka olikin violetti. Viola oli siksi annettu tytölle toiseksi nimeksi siitäkin huolimatta että siihen liittyisi jotakin traumaattista, koska hän oli syntynyt viola-kukkien keskellä kaukana kylästä jossa hän nyt kolmetoista vuotta myöhemmin asui. Lilia tytölle oli annettu nimeksi siksi, koska tietäjä Waali oli sanonut tytöllä olevan puhdas sydän ja nimi Lily, josta nimi Lilia oli väännelmä, tarkoittaa puhdasta. Myös ennustaja Waali oli sanonut, että Vilina kokisi jotakin traumaattista elämänsä alkuvaiheilla. Sillä hän oli tarkoittanut sitä, että Vilinan äiti kuoli heidän taivallettuaan laaksosta jossa kasvoi harvinaisia viola-kukkia, hän tukahtui ilman kukkien tuoksua ja kuoli. Hän ja Vilinan isä Vanielz olivat siis asuneet kaukana laaksossa, jossa ei ollut yhtäkään muuta ihmistä, mutta kun Vilina oli syntynyt, he eivät olleet uskaltaneet jäädä laaksoon, sillä villieläimet olisivat voineet vahingoittaa pientä Vilinaa. Niinpä he siis vaelsivat pieneen kylään monen peninkulman matkan, ja asettuivat asumaan sinne. He olivat matkalla käyneet tietäjä Waalin puheilla ja heidän uudessa asuinkylässään Vilinan äiti Caramia oli tustustunut Casimirin äitiin, ja he olivat tutustuttaneet myös vauvansa toisiinsa, ja vauvat olivatkin ystävystyneet ja yllätys yllätys olivat vieläkin parhaita ystäviä. Sitten kuitenkin Caramia oli alkanut voida huonommin, koska ei enää saanut haistella kauniiden viola-kukkien tuoksua, ja häneen iski kuolemantauti, jota ei voinut enää parantaa muulla keinolla kuin menemällä takaisin laaksoon missä kukkia kasvoi. Kuitenkaan Caramia ei lapsensa tähden halunnut lähteä takaisin laaksoon, vaan mielluummin kuoli lapsensa puolesta. Äitinsä hautajaisissa pieni Vilina oli nähnyt ihmisten surevan ja valittavan äitinsä perään itkien epätoivoissaan. Se oli jotakin niin kamalaa Vilinalle, että tälle jäi tuosta illasta kamalia traumoja, ja aivan kuten tietäjä Waali oli sanonut, se vaikutti hänen luonteeseensa. Hän oli kokenut niin paljon surua, tuskaa ja kyyneliä ympärillään äitinsä hautajaisissa, ettei hän halunnut koskaan kokea sitä uudestaan, ja kätki siksi aina kaikki tunteensa. Hän kovetti kuorensa kivikovaksi, eikä koskaan itkenyt kenenkään nähden, vaikka kovan kuorensa alla olikin oikeasti herkkä.Tyttö jolla on ystävä jolle kertoa kaiken, ei loppujenlopuksi kertonutkaan tälle kaikkea, ei itsestään.

Sillä aina Vilina ollessa surullinen, hän otti pienen puuhuilun ja kiipesi kalliolle rotkon laidalle soittamaan vienoja sävelmiä huilustaan. Hän katseli kuuta ja ehkä joskus itki, muttei koskaan kertonut siitä kenellekkään, soitti vain huiluaan hiljaa vihreät silmät loistaen kaipauksesta taas äidin lämpöiseen syliin.Vilinalla oli myös vuohi nimeltä Mason joka oli valkoinen ja vanha ja likainen ja kärttyisä, mutta kuitenkin Vilina huolehti siitä ja kuljetti sitä monesti mukanaan kilisevän narun päässä. Usein vuohi vastusteli itseppäisesti kävelyretkiä, mutta se jos jokin sai Vilinan nauramaan hillittömästi ja tämän vihreät silmät loistamaan innosta. Hän oli itse aivan samanlainen itseppäinen ja sisukas, ja siksi kamppailut vuohen kanssa osoittautuivat hyvin tasaväkisiksi tappeluiksi, joissa vuohi usein voitti Vilinan. Kuitenkaan Vilina ei lannistunut Masonin aiheuttamista naarmuista vaan antoi vuohen löntystellä minne halusi ja palasi sitten etsimään sen myöhemmin.

Vilina ja Casimir karkasivat usein läheiseen metsään jännittäville tutkimusretkille moniksi tunneiksi. Sitten he palatessaan vuosivat verta milloin mistäkin ja olivat likaisia ja mustelmilla ja väsyneitä ja märkiä ja nälkäisiä, ja Vilina ruskeat- ja Casimir kuparinväriset hiukset aivan sekaisin. Ikinä heillä ei kuitenkaan ollut tylsää, ja heidän vanhempansa ottivat heidät aivan tottuneesti vastaan ja puhdistivat heidän haavansa jaksamatta aina edes valittaa metsäretkistä, joissa oli mukamas liian vaarallista. Kuitenkin kun Vilinan isä joskus sanoi ettei halunnut menettää toistakin perheenjäsentä, Vilina tunsi piston sydämessään ja ajatteli olla menemättä vaaralliseen ja satueläimiä täynnä olevaan metsään enää ikinä. Mutta kuitenkin kun Casimir joskus marssi vihoissaan vanhemmilleen kohti metsää harmaat silmät vihaisina, ei Vilina voinut vastustaa kiusausta seurata Casimiria metsään ja halata tätä lohduttavasti ja pitää vähän hauskaa kiusaten menninkäisiä ja muita heikkoja olentoja jotka eivät mahtaneet ilkikurisille lapsille mitään. Vilina oli siis hyvin kekseliäs ja hyvää tarkoittava tyttö, joka kuitenkin usein joutui liemeen milloin mistäkin. Hänen elämässään ei muuten ollut juurikaan mitään vikaa, paitsi että joskus hän toivoi jotain vielä suurempaa, vielä jännittävämpää, ja kun seikkailut eivät halunneet tulla hänen luokseen, hän vielä jonain päivänä aikoi mennä niiden luokse, yhdessä hänelle tärkeimmän ihmisen Casimirin kanssa.

Kirjoittaja Vilja Keskimäki

Outo valo

Olin ulkona. Näin oudon valon puun luona. Juoksin lähemmäksi. Astuin valoon. Tunsin lämmön jalkojeni alla. Äkkiä huomasin olevani luomallani planeetalla. Miten se oli mahdollista? Sitten tajusin että, valo oli portti. Katselin hiukan ympärilleni. Siellä oli kauniita punaisia kukkia, violetteja puita, raidallisia ja pilkullisia lintuja, keltaisia ja sinisiä lohikäärmeitä. Silloin näin Firajosen. Huusin hänen nimeään ja hän kuuli. Hän käveli minun luokseni. -Hei, Firajose! -Mistä tiedät nimeni? -Olen kuullut sinusta, sanoin kertomatta totuutta siitä että, olin itse luonut hänet. - Kuka sinä olet? Firajose kysyi. - Olen Ida, vastasin. -Haluaisitko nähdä kotini? hän kysyi. -Ilomielin! Kuljimme polkua pitkin. Tulimme mökin luo. Menimme sisään ja istuuduimme pöydän ääreen. -Haluaisin nähdä Purppurasienet, Firajose sanoi. -Haluaisitko? - Haluaisin. - Minä tiedän missä ne ovat. -Mennään heti! -Sinä voit mennä yksinkin. Eivät ne sinun kimppuusi voi hyökätä päivällä. Sitten kerroin että Firajosen pitäisi mennä Lentävän Hevosen - kalliolle. Kohta Firajose lähti. Silloin näin saman valon kuin aiemminkin. Juoksin valoon. Sitten olinkin kotona taas.

Kirjoittaja Josefiina